5.8.2019

Kansainvälinen jo syntymästä

Blogin syövereistä löysin luonnoksen, jonka kirjoitin vauva-N:n ollessa vajaan kuukauden ikäinen. Hämmästelin siinä, mitäs muutakaan, kuin kulttuurieroja.

***

En tarkalleen tiedä, miten vierailu- ja ulkoiluasioista ohjeistetaan Suomessa. Googlauksen perusteella ulosmenoa suositellaan vasta parin viikon iässä ja vieraiden tapaamista neuvotaan välttämään kuukauden ikään asti. Joillain sivustoilla ohjeistettiin, että paras perinteinen aika vieraiden tapaamiseen on ristiäisissä, eli kun vauva on parin kuukauden ikäinen. Tämä varmaan riippuu suosittelijasta, koska niitäkin ohjeita löytyy, joissa ulkoilua suositellaan vaikka suoraan synnytyslaitokselta. Suomessa myös kovasti arvostetaan ja suositellaan ulkona nukuttamista, kun taas täällä sitä varotaan liian kuumuuden tai liian sateisuuden (!) vuoksi.

Kuuman välttelyn ymmärrän, mutta ei pieni tihku etenkään katoksen alla ole yhtään vauvaa sulattanut. Aussitalot ovat talvisin yllättävän kylmiä, koska eristystä ei juuri ole, eikä tupla- saati triplaikkunoita ole käytännössä missään. Makkarin lämmittäminen läpi talven voi tulla kalliiksi. Normiratkaisu on, että vauvat ja pikkulapset nukkuvat paksussa unipuvussa, joka on käytännössä hihallinen tai hihaton makuupussi. Mielestäni on varsin ristiriitaista, että ausseja ihmetyttää ja jopa kauhistuttaa suomalainen tapa nukuttaa vaunuissa ulkona, kun täällä makkarin sisälämpötila ei juuri ulkoilmasta poikkea.

Itselleni on ollut suurin kulttuurishokki, että vieraiden tapaamista hoputetaan, jopa tuputetaan ihan pienenkin vauvan vanhemmille. Ensimmäinen mahdollisuus vieraisiin olisi jo synnytyssalissa: synnytykseen saisi osallistua puolison lisäksi vaikkapa synnyttäjän äiti, anoppi, sisko, serkku tai joissain sairaaloissa vaikka koko perhe. Minulle moinen katsomo olisi lähinnä painajainen, mutta moni täkäläinen tarttuu tilaisuuteen. Sairaalasta pääsee helpon synnytyksen jälkeen lähtemään jopa neljässä tunnissa, mutta jos sinne jää toipumaan 1-3:ksi päiväksi, vuodeosastolle toki odotetaan vieraita. Paitsi meillä, koska aktiivisesti kielsin kaikki visiitit. E:n veli kävi katsomassa vauvaamme heti tuoreeltaan, mutta en verenhukan ja kivuliaan kokemuksen päätteeksi jaksanut itse asiaan osallistua - E vei vauvan käytävälle uunituoretta setäänsä morjestamaan.

Ennen sairaalasta poispääsyä kätilöparivaljakko piti E:lle ja minulle puhuttelun opastusinfon, jonka keskeinen sisältö eritoten tuoreelle äidille oli: jos et jaksa tai halua tavata vieraita tai ulkoilla jo muutaman päivän sisällä, saattaa se olla merkki synnytyksenjälkeisestä masennuksesta ja oire, joka pitää ottaa vakavasti. Samaa toistelivat oma kätilöni ja imetysneuvoja. Kun olin enemmän zombi kuin ihminen traumaattisen ponnistuksen jäljiltä, ajatus vieraista tai vierailuista oli aivan pohjalla prioriteettilistalla. Ensimmäisen kerran ulkoilimme E:n ja vauvan kanssa viikon iässä, ja yksin uskaltauduin vaunulenkille vauvan ollessa kaksiviikkoinen.

Kyläilijöitä jouduimme torjumaan melkein käsirysyllä. E:n perhe kävi katsomassa vauvaa viikoittain ensimmäisten kolmen viikon mittaan, samoin pari läheistä ystävää pikapiipahti, mutta ns kaukaisempia kavereita jouduimme torppaamaan lähes ovelta. Ilmeisesti osa aussikavereista a) ei tiedä, miltä tuntuu olla vastasyntyneen univelkainen ja synnytystoipilas vanhempi, b) on unohtanut kohdan a, tai c) olettavat silti, että no tottakai ne kaipaa seuraa. Tulipa sellaisiakin viestejä, että haluamme tulla katsomaan vauvaa päivänä x kellonaikaan y, ja meidän oli pakko vastata tylyhkösti, että ei passaa, otamme yhteyttä kun jaksamme ja kutsumme teidät, ei toisinpäin.

Eräs hyväätarkoittava tuttu ilmaantui ensimmäisellä kotiviikollamme kerrostalon alaovelle ruokavadin kanssa ja vaikka olin sanonut hänelle ennakkoon, että en juuri sinä päivänä jaksa ottaa vieraita vastaan (olin rintatulehduksen vuoksi korkeassa kuumeessa), hän hieman loukkaantui, kun E vain otti vadin vastaan päästämättä sisälle vauvaa ihailemaan. Aikaisten vierailujen kannustaminen on sikäli ristiriitaista, että toisaalta täällä jyrkästi neuvotaan olemaan viemättä vauvaa ruuhkaisiin paikkoihin tai vieraiden kosketeltavaksi ennen ensimmäisiä rokotuksia iässä 6 viikkoa, toisaalta edellytetään, että visiteeraajia ramppaa.

Ensimmäistä kertaa kävimme ulkona syömässä N:n ollessa kolmeviikkoinen. En itse ollut asiasta ollenkaan innostunut, mutta ruokailu oli anopin läksiäisiksi, joten siitä oli vaikea kieltäytyäkään. Luulimme menevämme kivaan tuttuun kahvilaan, mutta kahvila olikin odottamattomasti sulkenut ovensa ja tilalla oli meluisa pubi. Olut ja ranskikset mökäisessä diskojumputuspaikassa eivät innostaneet ja jatkoimme matkaa hiljaisempaan paikkaan. Silti tuossakin pubissa, kuten käytännössä kaikkialla sunnuntai-iltapäivisin, oli perheitä pikkulasten kanssa - mukaanlukien vain muutama kuukausi N:aa vanhempia vauvoja.

Monissa kulttuureissa on lapsivuodeaika, jolloin äiti ja vauva toipuvat synnytyksestä. Aussilassa ei ilmeisesti tunneta minkäänsorttista lapsivuodetta, vaan on ehkä hieman kunnia-asiakin tai ainakin yleistä, että äiti on out and about eli jatkaa menoa suoraan synnytyspediltä. Osa aussiäideistä kertoo, miten he piipahtivat lähikahvilassa suoraan laitokselta, tai vähintään seuraavana päivänä. Jos vointi on hyvä ja olo aktiivinen, niin tottamaar, tosi hyvä! Mutta tällaiselle puolikuntoiselle äidille kätilöiden julistukset samantien alkavasta reippailusta ja vierailuista aiheuttivat silkkaa turhaa stressiä siitä, mitä pitäisi jaksaa tai mikä on "normaalia".


***

Nyt jälkikäteen tuota luonnosta lukiessani ihmettelen, miksi edes stressasin toisten vaatimuksista ja oletuksista. Olisi pitänyt rohkeasti kuunnella omaa vointia ja oloa, ja pysyä vaikka petipotilaana ovet lukossa, jos siltä tuntui. Tarinan opetus lie se, että aina kannattaa seuloa toisten kommenteista pois ne, jotka eivät omaan tilanteeseen sovi tai päde. Mutta nyt astetta eri tulokulmaan:

Minusta on kiehtovaa, miten erilaiseksi N:n lapsuus eittämättä muodostuu kuin omani. Elämäni ensimmäiset kymmenen vuotta elelin Pohjois- ja Keski-Suomen pikkukylillä ja/tai metsän keskellä, järvenrannalla. Talvisin pidimme hiihtokilpailuja kavereiden kesken. Kesäisin sammal- ja suopursupeitteinen metsä oli mitä ihmeellisin leikkikenttä. Minulla ei ollut ainuttakaan ulkomaalaista sukulaista eikä oikein sellaisiakaan, jotka olisivat matkustelleet maailmalla, Ruotsin-risteilyä tai aurinkorantamatkaa lukuunottamatta. Oman perheeni kesälomareissu Ahvenanmaalle tuntui ulkomailta, kiehtovan oudolta ja uudelta. Kummitätini perhe asui jakson Australiassa ja mahdollisesti siitä kumpuaa omakin alitajuinen kiinnostukseni tätä maata kohtaan.

N:n lähtökohdat ovat aivan erilaiset. Hän kasvaa maassa, jossa yleisimmät harrastukset liittyvät mereen, surffauksesta ravustukseen. Täällä ei tule koskaan talvi, ainakaan suomalaisen mielestä. N:n äidin suku on Suomesta, isän Ranskasta ja Iso-Britanniasta. Isänisän suku on algerianranskalaisia ja samassa haarassa on juuria myös Sveitsistä ja Espanjasta. N:n isänisä asuu Kambodzassa, isän serkut Tahitilla ja USA:ssa ja N:n ensimmäinen oma serkku Uudessa-Seelannissa. N:llä on "käytettävissään" melkeinpä joka manner ihan pelkkään sukulointiin, mikäli hänestä kasvaa matkailuintoinen ja seikkailullinen tyyppi. Puhumattakaan siitä, että hän elää arkeaan Helsinkiä neljä kertaa suuremmassa kaupungissa yhdessä maailman kiinnostavimmista matkailumaista.

Lähtötelineet maailmanmatkailuun ovat aivan briljantit, mikäli aihe N:ää vanhemmiten kiehtoo. Ja vaikkei kiehtoisikaan, niin on vaikea kuvitella hänen kasvavan esimerkiksi kovin rasistiseksi, koska jo oma suku sisältää monenvärisiä ja monenkulttuurisia tyyppejä. N ei kuitenkaan ole uniikki tapaus, vaan päinvastoin, osa yhä kasvavaa joukkoa lapsia, joiden sukulaiset ovat monesta eri maasta. Nykyään kun matkustellaan, opiskellaan ja tehdään töitä yli rajojen, eikä synnyinmaa saati synnyin-kirkonkylä enää sanele, minne kukin asettuu tai mistä löytää kumppanin.

Vaikka Australiassakin on umpimielisiä "painu takaisin sinne mistä tulit"-huutelijoita, väittäisin, että suurta osaa ausseja kiehtoo ajatus ulkomaalaisista juurista ja kyvystä puhua montaa kieltä. Kun oma  taustani tulee puheeksi, on keskustelukumppanin normikommentti jokin seuraavista:
- minäkin olen käynyt Suomessa/Ruotsissa/Pohjoismaissa tai naapurini on jostain sieltäpäin.
- minunkin isovanhempani ovat Euroopasta/ulkomailta ja puhuvat englantia toisena kielenään.
- minullakin on EU-passi/jonkin toisen maan passi, koska onnistuin saamaan sen sukujuurten perusteella.
- voi vitsit, kunpa vanhempani/isovanhempani olisivat puhuneet minulle sinnikkäästi alkuperämaansa kieltä, jotta olisin kaksikielinen kuten sinäkin.

Tämän verran populaa saisi vaikka synnytyssaliin, ainakin siltä tuntuu kätilöiden puheiden / neuvojen pohjalta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! Julkaisen sen heti tarkistuksen jälkeen!