24.2.2018

Australia iloinen, Suomi melankolinen?

Seuraa tajunnanvirtaa löyhästi teemalla Australia ja Suomi, mitä tuntemuksia niistä tulee ensimmäisenä mieleen?

Mietin paljon sekä omaksi huviksi että "ammatillisesti" paikkojen tunnelmaa. Väitöskirjani käsittelee ympäristömieltymyksiä ja sitä, miten erilaisia paikkoja koetaan. Paikka voi olla vaikka yksittäinen huone, tietty ulkotila (puisto, kaupunkiaukio, katu tms), laaja maisema-alue kuten metsä järvineen, tai ihan koko maa (tosin väikkäri keskittyy välittömästi koettaviin paikkoihin eli mitä aistii ja kokee suoraan tilaan liittyen).

Eilen töihin lähtiessä, aurinkoisessa kesäsäässä puiston läpi kulkiessani mietin taas kerran, että Australia merkitsee minulle iloa. Toki täälläkin on omat ongelmansa, missäpä ei olisi, mutta jos minun pitäisi valita yksi sana, joka kuvaa Australiaa ja omaa elämääni täällä, se olisi ilo (joy). Tosin eng.kielinen joy on hieman erisisältöinen sana kuin ilo, joka suomeksi mielestäni tarkoittaa riemua, iloisuutta, kun taas joy tarkoittaa myös onnellisuutta ja nautintoa.

Australia ja ilo eivät yhdisty mielessäni siksi, että kaikki täällä on pelkkää iloa ja ruusuilla tanssimista. Vaan siksi, että kun katselen ympäristöäni, moni asia on ikäänkuin ilon metafora: aurinko, leppeät kesäpäivät, ihmiset hymyilemässä erilaisissa katutapahtumissa, meri, ranta, lokit, lapset kirkumassa riemusta merivedessä, koirat laukkaamassa rannalla... puhumattakaan suosikeistani, kodikkaista kahviloista, joissa yleensä möykkää raikuu sosiaalinen puheensorina, tuoksuu vastajauhettu kahvi ja vitriinit pursuilevat ihania tuoreita herkkuja. Jos ei itse satu olemaan iloinen, ympäristöstä löytyy yleensä ilon- ja kiitollisuudenaiheita, ainakin, kun tietää, mistä etsii.

Kuka muistaa? Eräs lempielokuvani pienenä, Bernard ja Bianca Australiassa (Rescuers Down Under 1990). Australian luonto, eläimet ja seikkailu jäivät tästä jonnekin mielenpohjalle kytemään.
Parhaiten Australian ilo-mielleyhtymää tukevat aussit itse. Vaikka ausseilla on maine leppoisina no worries - tyyppeinä, on jokainen maan asukas tietenkin omanlaisensa ja porukasta löytyy niin stressaajia, ujoja, raivostujia kuin niitä leppoisiakin. Mutta Australia on jotenkin kollektiivisesti omaksunut ja pitää yllä no worries - asennetta julkisuudessa, ja Australian matkailumainokset jopa nolon naiivisti tuovat itselleni ihan oikeat kyyneleet silmiin siksi, että rakkaus maata kohtaan pursuaa niissä yli: sekä tekijöiden, että oma rakkauteni.

Aussien shenanigans- eli keppostelu/vitsailukulttuuri tiivistyy viimeaikaiseen Super Bowl - mainokseen: kuukausia kestänyt kampanja tähtäsi huijaamaan, että Crocodile Dundee - elokuvasarja saa jatko-osan. Lopulta paljastui, että kyseessä oli pelkkä matkailumainos (video alla).


Mietin viime vuoden mittaan vakavissani Kanadaan muuttoa, sillä se oli ennen Australiaa toivesuuntani. Kanada olisi aavistuksen lähempänä Suomea eli perhettä ja sukua, ja olisi kiva taas kokea jotain uutta. Tosin E ei ole ollut yhtä innoissaan ajatuksesta (miksi jättää aurinko ja lämpimät sukelluskelit loputtomien lumitöiden maan vuoksi?). Vaikka tämä kuulostaakin peräti naurettavan heppoiselta, tuon Super Bowl - mainoksen näkeminen sai minut muuttamaan mieleni: oi Australia ja hyväntuulinen luonteenlaatusi! Toki muutkin asiat vaikuttivat, kuten töissä tapahtuneet positiiviset muutokset. Mutta mainosta katsoessani mietin, miksi haluaisin jättää maan, joka saa minut tuntemaan 95%:sti ilon ja onnen tunteita?

Kun ajattelen Australiaa, ajattelen aurinkoa, merta, sosiaalista elämää, ihmisiä kahviloissa, tapahtumissa, baareissa, hyväntuulisuutta ja leppoisuutta.
Eikö Suomessa sitten voi olla iloinen tai kokea iloa? Totta kai voi, mutta Suomi sinällään ei ensimmäisenä tuota minulle mielleyhtymää ilo. Ennemminkin ensimmäisiä kuvailevia sanoja olisivat melankolia, haikeus, hiljaisuus, tyyneys, jonkinlainen sisäänpäinkääntyneisyys - sekä itsetutkiskelu että ujous. Melankolialla ja surumielisillä tunteilla on ehdottomasti paikkansa elämässä, mutten ole koskaan ollut erityisen traagisromanttinen melankolinen runosielu linjaa Nightwish tai edes hiljainen. Tunnekokemukset ovat luonnollisesti persoonakohtaisia ja jokainen kokee tilanteita ja paikkoja eri tavalla. Joku toinen saattaa ällistellä, jopa paheksua minun mielleyhtymiäni Suomesta.

Etenkin vasta Suomessa vierailtuani, näin talvella, ensimmäinen mielikuvani on hiljainen Narnia.
Suomessa lomaillessa satuin näkemään Ylen dokkarin suomalaisesta musiikista ja eritoten hiteistä. Kuulemma kaikki Suomen suurimmat iskelmähitit ovat noudattaneet samaa melodiakaavaa, ugrilaista itkuvirttä ja slaavilaista valssia. Näissä on kummassakin melankolinen, surumielinen sävelkulku. Samaten suomalaiselokuvat usein keskittyvät elämän ongelmiin tai antisankaritarinoihin. Milloin on digiboksi hukassa Lapissa, milloin ei mikään tunnu miltään Levottomissa. Suomalainen keppostelu/vitsailu on aivan erilaista kuin Australian, vaikka asiaa onkin vaikea tyhjentävästi selittää tai kuvaavasti vertailla.

Näissä maisemissa sielu lepää, mutta ei välttämättä äidy riehakkaaksi, ilomieliseksi. Tuloksena on erilainen onnentunne, tyyni, rauhoittunut. Kuva (c) Mikko Lagerstedt.
Kun minulta kysytään, aiommeko muuttaa koskaan Suomeen, tavallisesti vastaan, että tuskin lähitulevaisuudessa. Annan yleensä syiksi työt, raha-asiat (miksi jättää työ täällä työttömyysuhkaan Suomessa) ja yleisiä sekalaisia syitä kuten ilmaston. Todellinen syy on kuitenkin hyvin paljon tuo tuntemusmaailma: miltä tuntuu ja missä, missä viihtyy parhaiten.

Viihtymisen syitä ei aina voi tarkalleen analysoida, koska paikat ja asiat vain tuntuvat joltain - ja eri ihmiset kokevat ne eri tavoin. Suomen sisälläkin eri kaupungit ja paikat aiheuttavat eri tuntemuksia ja esimerkiksi muuttaisin mielelläni takaisin Jyväskylään (jos siis palaisin Suomeen), mutta en takaisin Turkuun. Selkeää selitystä, saati objektiivisen järjellistä, en näille voisi antaa, pelkän mutun. Mutta mutu kuitenkin määrittelee sen, missä oikeasti viihtyy. Toivotan kaikille viihtymistä kotimaissaan, missä ne ovatkin!

14.2.2018

Pienet muutokset, parempi elämä?

Blogi on elellyt hiljaiseloa, koska olin perinteiseen tapaan Suomessa käymässä. Aiemmilta reissuilta on tarttunut kaikenlaista pientä ja suurempaa ihmeteltävää, mutta nyt ei mitään uusia bongailuja sattunut suuremmin silmään.

Vaikkei Suomi-Australia-eroja tällä kertaa ole raportoida, olen pidempään pohtinut kirjoittavani jutun pienistä arjen muutoksista, jotka ovat vaikuttaneet elämääni positiivisesti. Osa liittyy Australiaan, osa olisi voinut tapahtua missä vain. Tuhat ja yksi self-help-nettisivua ja arvatenkin kirjaakin tarjoilevat samaa ideaa, eli jos haluat olla onnellisempi, tee liuta pieniä muutoksia parin massiivisen sijasta. Voila, kun arki on parempaa, on koko elämä parempaa. Tämä juttu ei kuitenkaan ole tuollaisista muutoksista (herää aiemmin, venyttele hartaasti, osta kaverillekin kahvikuppi niin koet antamisen iloa jne).

Eikun asiaan.

Viikingit-televisiosarja

En aluksi pitänyt sarjasta ja en aikonut katsoa yhtä jaksoa enempää sen raakuuden ja verisyyden takia. Sarjassa on epäilemättä hyvin tavoitettu 800-900-lukujen brutaali maailma: elämä lyhyt, miekka pitkä ja terävä. Aloin seuraamaan vasta kun E:n veli kehui sarjan juonta, kahden maailmankuvan ja kahden uskonnon törmäämistä (muinaisskandit Odineineen ja anglosaksit kristinuskoineen). Kun sarjan hahmoihin kiinnittyi, piti tietenkin seurata käänteet loppuun asti. Vaikutus elämääni ei liity uskontoihin, hahmoihin tms, vaan - - - aksenttiin.

Vaikka puhun hyvää englantia, puheestani kuultaa aina läpi lievä suomalainen aksentti, jota arvaillaan milloin skotlantilaiseksi, milloin saksalaiseksi, ruotsalaiseksi tai venäläiseksi. Asia on tiedostaen ja tiedostamattani vaivannut, sillä a) en haluaisi aina ja ikuisesti heti paljastua ulkopuoliseksi/muualtamuuttaneeksi kun avaan Australiassa suuni ja b) etenkin alkumetreillä täällä kohtasin jurpoja, joiden mielestä ulkomaalainen aksentti tarkoittaa hidasta älyä ja huonoja puhelahjoja.

Viikingit sai ajattelemaan asiaa eri kantilta. Kellekään ei tulisi mieleenkään naureskella viikinkikuningatar Lagerthan tai muiden aksentille eikä heidän sanomisensa siitä vesity, että se lausutaan töksähtelevällä nuotilla. Kiinnostavasti muuten enemmistö sarjan näyttelijöistä on kanadalaisia ja ausseja, jotka ovat asiakseen joutuneet opettelemaan rally English-nuotin. Sarjan suomalaisvahvistukset puhuvat sitä luontevasti :) Kysyin kerran mielenkiinnosta E:n äidiltä, miltä hänestä suomalaisten englanti kuulostaa, ja hän totesi "muinaiselta, viikingeiltä". Vaikkemme me suomalaiset viikinkejä olleetkaan,  niin kelpuutan!

Lagertha, viikinkikuningatar. Kuva (c) Mythologian.net
Älä osta mitään  - ryhmä

Ilmeisesti Suomessakin toimii paikallisia nettipohjaisia kierrätysryhmiä kuten Kallio Kierrättää. Täällä Perthissä toimii Buy Nothing - ryhmä, joka on jaettu kaupunginosittain niin, että vain oman kaupunginosansa Facebook-ryhmään voi kuulua. Ideana on, että naapurustoissa pannaan turha tavara kiertämään ja kukin saa tarjota ja pyytää, mitä haluaa, kunhan tavarasta ei liiku vastineena raha. Kaiken on siis oltava ehdottoman ilmaista.

Ryhmä on mielettömän kätevä turhasta sälästä eroonpääsemiseen. Olen jo pitkään ollut kirppareiden ystävä, teininä shoppasin grungetyylini sieltä ja olen monet kerrat intomielellä myynyt tavaraa kirppareilla. Täällä Perthissä myyntipöytäkirppareita ei ole ollenkaan, vaan kaikki toimivat jonkun hyväntekeväisyysjärjestön työntekijöiden voimin, kuten SPR:n kirpparit Suomessa. Niillä ei siis itse voi myydä, pelkästään lahjoittaa tavaraa. Teen nykyäänkin puolivuosittaisen vaatekaappi- ym. siivouksen ja kertyneet kassit päätyvät esimerkiksi Pelastusarmeijan kirpparille.

Buy Nothing- ryhmä on siitä kätevä, että sellaistakin tavaraa, mitä ei voi kirpparille laittaa, voi kierrättää: tyhjiä lasipurkkeja, rikkinäisiä esineitä, piirustuspaperia, kuluneita puutarhatyökaluja... Näin jopa käytetyn kielikorun (desinfioidun) vaihtavan omistajaa ja itse sain käyttämättömiä meikkejä poistettua laatikoista ryhmän kautta. Lisäideana on rakentaa naapuruston henkeä, eli "toinen toistamme auttaen" ajatttelua. Yleensä jätän luovuttamani tavarat postilaatikkoomme, josta vastaanottaja voi ne napata sopivana hetkenä. Postilaatikkokierrätys onkin yleisin näkemäni tapa, vaikka myös kasvotusten tapaamisia voi sopia.

Ryhmän ekstraetu on, että sen rinnalla toimii Community Noticeboard eli netti-Ilmoitustaulu, jossa voi ilmoitella tai kysellä mitä vain naapurustoon liittyvää. Itse löysin Ilmoitustaulun kautta muutamia kiinnostavia henkilöitä verkostoitumiseen korttelitoiminnan järjestämiseksi. Näin pääsen hyödyntämään väikkärini aihetta, kaupunkiympäristöjen elävöittämistä. Tänä perjantaina on ensimmäinen tapaaminen ja ensi maanantaina toinen, miten Perthiä ja etenkin East Perthiä voisi kehittää. Kiinnostavaa!


Eläinsuojeluyhdistykset

Olen kissojen ystävä, mutta niille lievästi allergisena en ole uskaltanut omaa ottaa. Perthissäkin ovat löytökissat ongelma, eli ihmiset joko hylkäävät kissojaan tai jokunen varmaan karkaakin omille teilleen. Cat Haven toimii kuin Suomen kissatalot eli pelastaa ja välittää eteenpäin löytökissoja. Osallistun itse toimintaan vain satunnaisesti, mutta pienikin auttaminen tuo hyvää mieltä sekä itselle että talon työntekijöille. Jouluna lahjoitin työntekijöille teetä, maitoa ja sokeria (nettisivujen pyynnön mukaan) ja kissoille lahjoitin kaikki vanhat pyyhkeet ja tyyniliinat (jälleen nettisivujen pyynnön mukaan).

Löytökissoja ei valitettavasti pääse silittämään tai leikittämään talolla, mutta Subiacossa sijaitsevassa kissakahvilassa kyllä, jossa olen tietenkin myös vieraillut. Tosin kissakahvila ei ihan vastannut odotuksia, sillä kissojen tapaamiseen buukataan puolen tunnin tai tunnin aika, eikä kissojen leikkihuone ole varsinainen kahvila - sinne vain saa ostaa take away-kahvin mukaan tiskiltä. Joka tapauksessa, kaikki toimintaa tukeva rahanhankinta on hyvästä ja esimerkiksi RSPCA eli Australian suurin eläinsuojeluyhdistys kerää varoja kissakahvilaa vastapäätä olevaa kirpparia pyörittämällä. RSPCA myös järjestää koiranomistajille suunnattua vuosittaista hyväntekeväisyystapahtumaa Million Paws Walk tai "Miljoonan Tassun Lenkki", joka on käytännössä ihmisten ja koirien yhteinen festivaali.

Cat Haven tai RSPCA eivät ole elämääni suoranaisesti mullistaneet, jos siis jutun teemaa, elämänmuutokset, pohtii. Mutta ne kuvaavat hyvin sitä avoimuutta ja verkostoivuutta, jolla aussi-hyväntekeväisyysjärjestöt normaalisti pyörivät. Toimintaan voi osallistua monin muinkin tavoin kuin rahaa lahjoittamalla tai suoranaisena vapaaehtoistyöntekijänä. Tässä olisi mielestäni monella suomalaisella järjestöllä opittavaa, samaten suomalaisilla siitä, miten voisi olla mukana auttamassa ja hankkimassa itselleenkin hyvää mieltä.

RSPCA auttaa kaikkia eläimiä.
Suoraan etulinjaan

Viimeisin muutos on vielä tapahtuma-asteella. Sain yllättäen töissä väliaikaisen siirron toiseen tiimiin, koska toinen tiimi tuskailee työvoimapulassa ja omassani sattuu olemaan hetkellistä ylikapasiteettia. Oikeusasiamies ottaa vastaan ja käsittelee valituksia huonosti tai väärin hoidetuista viranomaispäätöksistä, ja tähän saakka olen lähinnä tutkinut, miten mitkäkin lait vaikuttavat asioihin. Nyt alan itse käsitellä valituksia, eli voi olla, että tahti ja stressaavuus muuttuvat tai peräti piikkaavat.

Siirto voi olla kannaltani hyvä tai huono asia, todennäköisesti kumpaakin: koska tulen kontaktoimaan valituksen tehneitä suoraan, voi olla, että muutamakin kirosana täytyy vastaanottaa turhautuneilta ja pettyneiltä - ihmiset kun yleensä valittavat vasta sitten, kun on kuppi nurin. Toisaalta, on vaikea kuvitella parempaa koulutusta vaikeiden keskustelujen käymiseen kuin valitusten kuuntelu ja ratkominen. Hyvä puoli mahdollisesti on, että jos asioita saa ratkottua tyydyttävällä tavalla, siitä on varmasti iloa sekä itselle että muille osapuolille. Eli uudet haasteet uuden vuoden kunniaksi!

Toivottavasti uudessa työtietokoneessani on tällainen ihmenappi, joka ratkaisee valitukset parhain päin.