30.11.2013

Mensa

Kävin tänään pitkän harkinnan jälkeen Mensa-testissä (lähinnä pitkä harkinta koski sitä, kannattaako tällaisesta maksaa). Harrastan kaikenlaista pulmaratkontaa, kuten ristikoita, sudokua, kryptoja, Tieteen Kuvalehden älypelejä ja vastaavia, ja ajattelin, että jos tarpeeksi korkea IQ eli ÄO napsahtaa, niin jospa sitä vaikka ansioluettelossa hyödyntäisi. Ja mitä testissä opin: se mittaa lähinnä sitä, miten nopeasti koehenkilö oivaltaa, mitä häneltä odotetaan, ja mitä testintekijä on ajatellut testiä laatiessaan.

Itseäni on alakoulusta lähtien jurppinut kieltenopetuksessa yleinen tapa, jossa tehtäväkirjaan pitää osata täyttää oikea sana lauseessa ammottavaan tyhjään aukkoon. Tämä ei minusta mittaa millään tavalla loogisia kykyjä saati älykkyyttä (mitä on älykkyys: palataan tähän pian), vaan pelkästään kykyä ymmärtää, mitä lauseen kirjoittanut henkilö ajatteli tekstin kirjoittaessaan. Tällainen "arvaa mitä ajattelin"-telepatiatestaus ei oikein vakuuta älykkyyden mittarina.

Mensa-testissä oli odotuksieni vastaisesti pitkä kielenosaamisosio, jossa piti osata mm. löytää synonyymi eli samaa tarkoittava sana; löytää sanajoukosta sana, joka ei joukkoon kuulu; yhdistää sanoja tavalla, joka on samankaltainen esimerkin kanssa ("vesipisara on merelle sama asia kuin ____ on vuorelle"), sekä täyttää niitä pelättyjä lauseaukkoja.

Sanasto-osuuden jälkeen piti ratkoa logiikkatehtäviä, eli niitä: "Kuinka vanha Bill on, kun hän on yhtä vanha kuin isänsä oli silloin, kuin Bill oli ollessaan kaksi kertaa isäänsä nuorempi" sekä "jos juna lähtee asemalta kello kaksi ja toinen juna lähtee sitä vastaan sadan kilometrin päästä täydenkuun aikaan, missä radanvarren kaupungissa sataa?". Vastaukset ruksitaan monivalintapaperille kuin YO-kokeissa konsanaan (vai oliko siellä monivalintaa, en muista enää!).

Testin tekee vaikeaksi se, että aikaa on naurettavan vähän. Kukin tehtävärypäs pitää saada loppuun sekuntikellolla mitatussa ajassa 8-11 minuuttia, tehtäväsatsista riippuen. Yhteensä yli tunnin mittaisen sanastotestin jälkeen tehtiin kuviopäättelytesti, juuri se, joita netistäkin helposti löytää: mikä kuvio tulee sarjassa seuraavana. Yhdellä aukeamalla oli noin 20 kuviojonoa, ja aukeama piti ratkoa kolmessa minuutissa - eli saada 20 vastausta paperiin. Aukeamallisia ratkottiin kuusi kappaletta, siis 120 kuviosarjaa.

Mensa vakuttaa mittaavansa loogista ajattelua tavalla, joka ei ole kulttuurisidonnainen - eli Mensa uskoo mittaavansa jonkinlaista puhdasta pohjimmaista älykkyyttä, tai ainakin loogista päättelykykyä, joka kiteytyy kaikista ihmisistä esiin samanlaisena. Kiteen koko määrittää ÄÖ-numeron. Öhöm, näinköhän? Itselleni jäi lähinnä mieleen koko parin tunnin rykäisystä se, että a) testi on hämmentävän vanhanaikainen ja kotikutoisen oloinen käsinpiirrettyine kuvioineen sekä kesämökiltä löytyneiden Valittujen Palojen pulmakikkailuja muistuttavine tehtävineen; ja b) se ei ole kulttuurisesti vääristymätöntä nähnytkään.

Testivihkon kannesta huomasin, että testiversio eli kysymykset ja kuvasarjat ovat vuodelta 1963. Kun kysyin jälkikäteen tästä testin iäkkyydestä kokeen valvojalta, hän vain totesi, että mitä sitä muuttamaan kun kerran toimii. Mmm, itse kyllä kuvittelisin että älykkyydestä, sen eri muodoista ja näiden muotojen jotenkin uskottavasta määrällisestä ja laadullisesta mittaamisesta olisi saatu uutta tutkimustietoa viimeisten 50 vuoden aikana, jota ehkä olisi syytä testiin päivittää?

Iso osa pulmapähkinöistä piti selvästikin ratkoa tavalla, joka perustui poissulkemiseen: mikä vastaus ei ainakaan ole oikein. Sama metodi toimii sudokussa (mikä numero ei ainakaan tule ruutuun), joten tämän ongelmanratkaisupolun huomasin kyllä äkkiä. Metodin ymmärtäminen ei silti auta ymmärtämään, että mitä testin laatija kuvitteli painottavansa tehtävää kirjoittaessaan. Eräs mieleen jäänyt tehtävä kuuluu näin:

"Aavikolta löytyy kuolleen miehen luuranko, jonka vieressä retkottavat kaksi täyteen ladattua asetta sekä päiväkirja, jonka kaksi viimeistä merkintää kuuluvat:
14. elokuuta: en tiedä miten kauan jaksan. Ihmissyöjäheimolaiset ovat kannoillani, ja näen leijonien piirittävän minua. En ole syönyt enkä juonut päiväkausiin. En jaksa enää seistä.
16. elokuuta: saan varmasti leijonat peloteltua pois laukauksilla. Olen enemmän huolissani siitä, että kannibaalit yllättävät minut."
Kysymys. Miten mies kuoli?
a) leijonat tappoivat ja söivät miehen
b) kannibaalit tappoivat, mutta leijonat söivät miehen
c) mies kuoli janoon, jonka jälkeen kannibaalit söivät miehen
d) leijonat tappoivat, mutta kannibaalit söivät miehen.

Että jotta mitä? Järkeilin kyllä, että leijonat eivät hyökänneet, koska miehellä oli vielä kaikki luodit tallella, eli kuoli varmaan janoon, ja siitä nappasin vastauksen c). Mutta olisihan voinut käydä esim. niin, että mies nukkui ja leijonat yllättivät, tai mies nukkui ja kannibaalit yllättivät. Kannibaalit varmaankin söisivät miehen jos kerran tappoivatkin, ja leijonat tekisivät saman. Mutta entäs jos kannibaalit ajoivat leijonat karkuun ennen kuin elukat ehtivät vetää miehen kitusiinsa, tai vastaavasti toisinpäin?

Tällainen vilkkaalla mielikuvituksella varustettu ihminen järkeilisi, että älykkyyden mittari on, miten monta mahdollista uskottavaa vaihtoehtoista tarinaa tästäkin kehittää, eikä se, miten kylmän insinöörimäisesti pystyy poissulkemaan tarinassa vähiten alleviivatut mahdolliset kuolintavat.

Feministinä meinasi kynän lyijy katketa siinä kohtaa, kun eräs sanastotehtävä kysyi "hame on tytölle sama kuin ____ pojalle". Vastaus oli housut. Niinpä niin, tytöt ja housut eivät sovi yhteen. Muut kysymykset olivat mallia: "väärän (wrong) vastakohta on a) laillinen, b) eettinen, c) oikea, d) hyvä". Oletettavasti vastaus on oikea, mutta tämäkinhän riippuu täysin asiayhteydestä ja siitä, missä tarkoituksessa koko sanaa ja termiä käytetään/tarvitaan. Puhutaanko matematiikasta, rikollisuudesta, korttipelihuijarista vai mistä. Samaa tyyliä oli kysymys:"perfect (täydellinen) tarkoittaa a) kokonainen b) ylivoimainen c) hyvä, d) erinomainen." Riippuu sanotaanko perfect circle vai perfect weather, vai joku muu perfect asia...

Mielestäni ja tutkitustikin jokaisen tapa hahmottaa maailmaa ja käyttää kieltä riippuu miljoonasta eri muuttujasta, kuten ikä, sukupuoli, tausta, kasvatus, kulttuuri, koulutustaso, miten paljon harrastaa lukemista/elokuvia/pelaamista ja minkätyylistä tekstiä, jne. Humanististen tieteiden alalta valmistuneena omaan maailmaani ei edes mahdu suoraviivainen se on joko nolla tai ykkönen-tietokonelogiikka sekä oletus, että jokainen kokisi ja jäsentäisi ympäristöään samalla tavalla.

Historiaa opiskelleena en myöskään saanut nieleksimättä ruksittua vastausta kysymykseen: "historia ja fakta ovat samalla tavalla yhteydessä toisiinsa kuin kertomus ja ___ (oikea vastaus fiktio)". Voi apua, historia on aina voittajien historiaa, sekin on omanlaisensa kertomus eli kirjoitettu jonkun näkökulmasta, ja siitä tarinasta on jäänyt aika monta faktaa puuttumaan! Siksi historiaa tutkitaan yhä uudelleen ja uudelleen, että puuttuvia palasia saataisiin niin paljon, että edes jonkinlainen pikselöitynyt palapeli kertoisi, mikä versio oli lähimpänä totuutta ja miten eri ryhmät/henkilöt tapahtumat kokivat omalta osaltaan.

Lisäksi englanniksi tehty testi saattoi mennä ei-natiivina kielenpuhujana metsään siinäkin, että sanavarastoni ei välttämättä kata 1960-luvun englantia. Ainakin itselleni oli täysin uusi sana esim. dunce, "aasi", se nurkkaan lähetettävä koululainen joka vastaa väärin eli on tollo (1960-luvun koulussa).

Toisessa tehtävässä piti löytää synonyymi sanalle entice, houkuttaa. Vastauksissa olivat mukana mm. attract, vetää puoleensa, sekä lure, houkutella. Kun entice-sanan heittää googleen, tulee vastaukseksi: entice = attract, lure. Aha, kiitti. Vastasin itse neutraalimman sanan attract, mutta mistäs sen tiedän, jos kokeen laatijan mielestä entice-sanalla on enemmän lure-ominaisuuksia (lure = houkutella ansaan, herättää turhia toiveita).

Tällainen sanojen konnotaatiotestaus (eli mitä mielikuvia sana herättää tai millainen sävy sanalla on) on aika kaukana älykkyyden testaamisesta, koska konnotaatio riippuu jälleen samoista asioista kuin sanavarasto ylipäätään (ikä, kasvatus, kulttuuri jne.). Varmaan tähän mennessä on käynyt selväksi, miksi en kyseistä testiä todellakaan pidä arvovapaana tai ei-kulttuurisidonnaisena.

Ei ihme, että 1950-70-luvuilla tehtyjen testien tuloksena afrikkalaisilla on maine huonojen IQ-testitulosten saajina (ja tätähän rasistit jaksavat paukuttaa "totuutena"). Itse taatusti feilaisin minkä tahansa muun kuin valkoisen länsimaisen kulttuurin tuottaman testin, koska ei minulla ole aavistustakaan, mitä asiayhteyksiä mitkäkin sanat herättävät (tai mitä kunkin oma kulttuuri niiden olettaa herättävän) vaikkapa japanilaiselle, brasilialaiselle, kongolaiselle tai aboriginaalille.

Alleviivataan nyt vielä, että ylipäätään loogisten kykyjen ja älynväläysten nopeuden testaaminen ei mielestäni kerro läheskään koko tarinaa älykkyydestä. Tähän ikään mennessä olen huomannut myös, että vähäiselläkin koulutuksella mutta avoimella sydämellä kerryttää enemmän elämänviisautta kuin moni kirjanoppinut tai matemaattisesti ylivoimainen elämässään ehtii.

Itse olen etevä kuviopäättelijä, mutta tämäkin johtuu osittain treenaamisesta: kun kuvasarjojen logiikan oppii, sitä voi käyttää aina uudestaan ja uudestaan, oli kyse millaisesta kuvasta vain (yleensä sarjoissa jokin kuvion osa kääntyy toiseen suuntaan ja toinen osa vastakkaiseen suuntaan, kun kuvissa edetään eteenpäin). Eli enpä tätä ulkoaopittua temppua menisi vielä älykkyydeksi väittämään.

Saan tulokset neljän viikon päästä, joten nähtäväksi jää, pärjäsinkö tässä aikakonekokeessa eli ymmärsinkö 1960-luvun testaajia vai en!

24.11.2013

Mitä meiltä puuttuu

Toisesta blogista rosvottuna mielenkiintoisena ideana ajattelin listata asioita, joita ei meidän perthin-kodissa ole.

Verhot: täkäläiset asunnot tulevat yleensä aina pysty-blinds'ien eli kaihtimien kanssa. Erillisiä verhotankoja ei ole, ellei itse asenna (ja vuokra-asuntoon ei saa asentaa). Kaihtimet ovat siis ne suomalaisista pankkikonttoreista tutut, jotakin kovaa valkoista kangasta olevat suikaleet, jotka on yhdistetty toisiinsa muovi- tai metalliketjulla ylä- ja alalaidoista. Kun naruista vetelee, suikaleet kääntyvät kiinni-asentoon eli reunoistaan yhteen, ja auki- asennossa ne puolestaan kääntyvät niin, että raioista pääsee valo sisään.

Suomalaismalliset vaakasälekaihtimet ovat täällä jopa harvinaisuus, nyt kun mietin. Joskus keittiöiden pikkuikkunoissa olen nähnyt puiset sälekaihtimet, joita täällä kutsutaan Venetian blinds'eiksi eli venetsialaiskaihtimiksi. Keittiön pikkuikkuna puolestaan on vakiovaruste suoraan tiskialtaan yllä. Koska kuivauskaappia ei yleensä ole, seinään voi puhkaista ikkunan. Onhan se kiva katsella ulos tiskatessa, mutta arvatkaa aussit mikä olisi vielä kivempaa? Kuivata astiat tiskipöydän irtotelineen sijaan siinä kuivauskaapissa, jonka ikkunan paikalle voisi asentaa!

Olen vasta äskettäin hoksinut, että nämä konttoriblindsit on ripustettu samanlaisilla nipsuilla, kuin suomalaiset verhot verhokiskoon. Eli voisin irrotella suikaleet ikkunasta ja ripustaa kunnon verhot tilalle. Mutta sitten pitäisi keksiä säilytyspaikka blindseille ja nipsuttaa ne takaisin vuokrasopimuksen päättyessä. Ehkä viitsin, jos oikein sisustusinto iskee ja/tai löydän kivaa verhokangasta vaikkapa ensi Suomen-reissulla.

Matot: meillä on tasan yksi matto, olkkarin karvalankamatto kahvipöydän ja sohvaryhmän alla. Muuten ei tee mieli piilottaa kaunista punapuista parkettia. Makkareissa puolestaan on aussimalliin kokolattiamatto. Kanadassa (ja vissiin Jenkkilässäkin) on yleistä, että ihmisillä on matto maton päällä eli kokolattiamatot on vielä päällystetty irtomatoilla sisustusmielessä.

Itsellä ei tee mieli kasata maton päälle enää lisää pölynkerääjiä. Mattojen tamppaustelineitä täällä ei näy, eikä myöskään mattopiiskoja. Tässä asunnossa kokolattiamatto on sentään tiukkaankudottua jämäkkää "punosta", joka ehkä imee vähän vähemmän pölyä kuin perinteinen nukkapintainen pörheämpi kokolattiamatto. Mutta imurin säiliötä saa silti tyhjennellä ahkeraan. Siitä päästäänkin seuraavaan ei-oohon, eli imurinpusseihin.

Pölypussit: jostain syystä täällä näytään suosivan pölypussittomia eli dyson-tyyppisiä säiliöllisiä imureita. Dyson on se tunnetuin, tehokkain ja kallein merkki, josta löytyy monia halvempia versoita/kopioita - osa toimii hyvin, osa ei. Ostimme uuteen kotiin semihyvän mallin, eli ei halvinta romua, muttei kalleintakaan. Nyt kun pussittomuuteen on tottunut, oikeastaan ihmetyttää, miksi pölypussisouviin piti ylipäätään elämässä haaskata aikaa.

Muistan hyvin ikuisen tappelun Anttilan pölypussiosastolla, kun en millään muistanut oikeaa pussimallia tai löytänyt sitä valikoimista. Olen tunkenut vääränkokoisia pusseja imuriin ja askarrellut pahvipatentteja pitämään sitä paikallaan - heppoisin tuloksin. Säiliöllisen imurin kanssakin saa nähdä vaivaa, mutta pölypallojen kippaaminen roskikseen aina muutaman imurointikerran jälkeen, sekä säiliön huuhtelu, ei loppujen lopuksi paljoa ressaa.

Purkinavaaja: suomalaisena ei asiaa hoksaa, mutta muualla maailmassa ei tunneta, saati käytetä, sitä kätevää yhdestä metalliläpykästä väänneltyä terää, joka purkinavaajana Suomessa tunnetaan. Täällä pitää olla monimutkaisempi kampimalli, jossa kahvasta pyörittämällä kammetaan purkki auki. Tai sitten ihan sähköinen hifimpi avaaja. En itse pidä näistä kahvamalleista, enkä ole sellaista ostanut. Niinpä talouteemme päätyy vain sellaisia säilykkeitä, joissa on colatölkkimäinen avausrenkula, josta kansi väännetään auki.

Ne sekahedelmäpurkit, jotka on vahingossa ostettu ilman avausrenkulaa, pitänee lykätä vaikka Salvos-pelastusarmeijan jouluruokakeräykseen. Täältä ei meinaa saada myöskään juustohöylää - edes Ikeasta -, joten toinkin matkassani Fiskarsin höylän pari matkustuskertaa sitten.

Kiinteä leikkuulauta: en ole tähän mennessä nähnyt yhdessäkään asunnossa suomalaiseen keittiölipastoon olennaisena osana kuuluvaa esiinvedettävää leikkuulautaa. Tavallaan järkevää, koska Suomessa usein vuokra-asuntoa vaihtaneena muistan tyrmistyneeni leikkuulaudan kunnosta useammin kuin kerran. Joissain asunnoissa näyttää, kuin sen päällä olisi teurastettu vastaan tappeleva joulukinkku.

Tikkuisesta puusta ei meinaa myöskään saada kaikkea ruokajämää irti, kuten nyt vaikkapa tomaattien tai paprikoiden mehua. Tai pullataikinaa, kun se oikein jämähtää. Leikkuulauta pitää siis itse ostaa: Ikeasta saa käteviä halpoja bambupuisia kevyitä malleja, joista on tullut uusi suosikki.

Olen jo aiemmin marmattanut, että Suomesta tuttuja kätevyyksiä kuten tupla- saati triplaikkunoita, eteistä kenkäkaappeineen, tahi tuulikaappia, on täältä turha odottaa löytävänsä. Ulko-ovesta tullaan suoraan olkkariin, keittiöön tai ruokailutilaan. Takaovi, jos sellainen on, puolestaan johtaa suoraan laundryyn eli kodinhoitohuoneeseen (joka yleensä kaikilla on jossain muodossa, jopa kerrostaloissa).

Kahvinkeitin: emme omista, aluksi siitä syystä, ettei löytynyt. Sitten siitä syystä, että ehdin jo tottua coffee plunger'iin, kahvipressoon, teehaudutinpannun oloiseen kahvikannuun, ennenkuin tajusin että suodatinpussi-kahvinkeittimiäkin myydään jossain. Kahvipressoon nakataan espressojauhettu kahvi pohjalle, kaadetaan vedenkeittimessä kiehautettu vesi päälle, ja annetaan hautua. Lopuksi kahvinporot painetaan suodatinpainikkeella pannunpohjalle ja kahvi kaadetaan kuppiin. Kätevää, nopeaa, juomalämmintä saman tien (koska kahvi jäähtyy hautuessaan). Ja säästää sähköäkin, koska ei ole kahvinkeitinlevyä, jota pitäisi kuumennella.

Keittiötilpehööriä: Kävin äskettäin ostamassa sähkövatkaimen, kun iski leipomisinnostus. Taikinanuolija sen sijaan jäi ostamatta, sillä ensin sitä(kään) ei löytynyt, ja kun löytyi, oli mokomalla muoviläpyskällä sen verran hintaa, ettei tuntunut rahan arvoiselta. Sama perunasurvimen kanssa. Täkäläisistä perunoista ei saa hyvää muussia, sen verran liimaisia ovat olemukseltaan (kuin nuoria perunoita aina), joten turha on hankkia muussivehkeitä.

Raastinrauta oli löytänyt tiensä kaappiin, kun ranskalaisanoppi oli tarvinnut salaatintekovälineitä - hän on räväkkä rouva ostamaan, mitä tarvitsee. Samaten astiasto kaksinkertaistui, kun meidän vaatimaton "neljä kutakin lautasmallia"-setti ei ollut riittävä koko perheen illanvietoille, ja lautaset tuplasivat itsensä anopin avustuksella. Oli löytänyt samaa sarjaa ihan omin nokkineen, hieno homma!

Epäilemättä listalta jäi puuttumaan montakin puuttuvaa asiaa. Pitää jatkaa tämän postauksen parissa, kun taas muistuu mieleen, että mitä meillä ei ole :)

23.11.2013

Älä tee näin

Nostan hattua oikein monta kertaa kaikille, jotka uskaltavat muuttaa ulkomaille, erityisesti vähäisen kielitaidon varassa.

Itselläni on tapana innostua uuden kielen oppimisesta niin paljon, että jo ensimmäisellä kansalaisopiston alkeistunnilla visioin itseni asumassa kyseisen kielen maassa. Muutaman alkufraasin oppiminen saa kuvittelemaan, että siellähän pärjää mennen tullen. Ja kun sitten selviää, että pelkästään ostamalla jäätelötötteröitä ja kysymällä tietä pankkiin ei arki rullaa, kielen opiskeluinto lopahtaa kuin seinään. Jos ei tuloksia tule heti, niin antaa olla. [Pitkäjänteisyys ei ole paras puoleni... tämän E:kin oppi ensi kertaa shakkia pelatessamme. Sain juuri ja juuri pidettyä nappulat pöydällä, kun häviöllä ollessani olisi tehnyt mieli paiskata koko lauta parvekkeelta alas ja heittää vielä jotain painavaa päälle].

Olen opiskellut perusenglannin ja -ruotsin lisäksi italiaa, saksaa, japania ja ranskaa. Mutta osaanko noita? Enpä väittäisi. Ranskalaisten vieraiden puheesta (he puhuvat siis kanssani englantia mutta keskenään ranskaa) ymmärrän noin kolmasosan ja loput kaksi kolmasosaa arvaan väärin. Italiaa ja saksaa osasin joskus niinkin paljon, että pystyin seuraamaan elokuvaa ilman tekstitystä, mutta ne taidot ovat unohtuneet. Japanista opin vain alkeet, mutta sehän ei estänyt hakemasta Japaniin töihin. Sainko paikan - no en. Hyvä niin, olisi saattanut jäädä Australia kokematta!

Puhun sujuvaa englantia, mutta onnistun silti möhlimään tilanteita siellä täällä. Tämä on toisaalta kielikysymys, toisaalta minulla on taito tehdä vääriä tulkintoja ja vastata väärin ihan suomeksikin. Lisäksi joskus olen täydellinen sosiaalinen tampio. Suusta lipsahtaa jotain terävää, vaikka tarkoitus oli olla hauska - tuloksena miserable failure eli surkea epäonnistuminen. Tästä hyvänä esimerkkinä perthinsuomalaisten juhlat muutama kuukausi sitten.

Olin mukana järjestelemässä kekkereitä ja itse juhlissa moni tunnisti minut facebook-sivulta tapahtuman kontaktiksi. Kaksi iloista uutta suomityttöä lähestyi esittäytyäkseen, ja meikäläinen möläyttää ensikommentiksi: "saatte te muillekin puhua". Uh, daah, aivot, mitä? Siis tarkoitin jotakuinkin, että menkää vaan tutustumaan kaikkiin, koko porukka on tosi kivaa. Tyttöjen tyrmistyneestä olemuksesta kuitenkin näki, että tämä ystävällinen viestini ei ihan tullut ulos niinkuin tarkoitin. Jälkiselittelyni taisi vain pahentaa asiaa... että anteeksi vielä tätäkin kautta!

Väärin ymmärtämisen taidostani legendaarinen esimerkki on hieman kauempaa historiasta, mutta ihan käyttökelpoinen tänäkin päivänä. Olin muuttamassa Kanadaan opiskelemaan ja löysin tutuntutun kautta sopivan alivuokralaisasunnon jo Suomesta käsin. Tuleva vuokraemäntä kirjoitti, että olisi todella ilahtunut, jos voisin auttaa häntä keräilyharrastuksessa. Teksti meni (alunperin englanniksi tietysti) näin: "olen rock collector, ja olisi mahtavaa, jos voisit tuoda mukanasi small rock Suomesta. Jokin pebble size käy hyvin."

Meikäläinen tulkkaa, että rokkiahan rouva kerää, ja pieni rokki, suorastaan pebble size (pikkukiven kokoinen) tarkoittaa epäilemättä underground-rokkia, autotallibändikamaa siis. En edelleenkään tajua, miten pystyin vakuuttamaan itseni tästä virhetulkinnasta. Ei luulisi olevan vaikea oivaltaa, että pikkukiven kokoinen rock eli kivi on pikkukiven kokoinen kivi, ei autotallibändi!! Jotenkin asia selvisi ennen muuttoani, ja vein kuin veinkin matkassani suomalaisia kiviä, en Apulannanlevittäjät - bändin ensimmäistä demoa.

Väärinpuhuttua tulee suusta ihan säännöllisesti, yritin tai en. Täällä töissä isopomo lähetti sähköpostin, jossa sanoi: "sopiiko kahvit huomenna klo 9?". Ihmettelin kyllä, että mitähän tämä on, ei ole ennen kaksistaan kahviteltu. Meillä on yleisenä tapana piipahtaa koko tiimin voimin aamukahvilla läheisessä kahvilassa noin kerran kahdessa viikossa. Vastasin kuitenkin reippaasti, että "sopiihan se, tule työpöytäni kautta sanomaan kun olet valmis lähtöön". Isopomo vastaa: "niin siis kysytkö tiimiltä, että käykö kaikille...". Ai JAA, se oli siis kutsu kaikille, ja minun tehtäväni oli toimia sihteerinä ja organisoida kaikki kahvilaan klo 9.

Toisella kertaa - jälleen samaiseen kahviasiaan liittyen - isopomo kysyi, että onko tiimi valmiina kahvilareissua varten. Meikäläinen pamauttaa, että "ollaan valmiina vaikka heti menemään kahviin". Hahhahaa, kuuluu vastauksena, oletko varma, että kahviin, ei kahville? Minä (pelasta mitä pelastettavissa on): "meillä Suomessa on tapana pulahtaa kahviin silloin tällöin".

Ääntäminen on myös vaikeaa. Ihmiset ymmärtävät sitä paremmin vieraita aksentteja, mitä enemmän ovat matkustelleet, tai jos ovat itse opetelleet jotain vierasta kieltä. Aussit matkustelevat yleisesti ottaen paljon, mutta täälläkin törmää ihmisiin, joiden aksenttitunnistus toimii vain brittien tai kiwien (uusiseelantilaisten) kanssa, ja muut aksentit ovat hepreaa. Elävän elämän esimerkki. Selitin jollekulle, että minulla on voucher, alennuskuponki. Henkilö kuunteli kohteliaasti ja kysyi vasta hetken päästä, että miksi tarkalleen ottaen minulla on vulture, petolintu.

Itse puolestani en saa aina kiwien paksusta aksentista selvää ja tietenkin oman työpaikkani CEO, toimitusjohtaja, on kiwi, joka puhuu vieläpä aika hiljaisella mumisevalla äänellä. Hänen kanssaan keskustelu menee aina, aina, puihin. Koska en kehtaa kysyä neljättä kertaa, että jotta mitä, kun en kuule tai ymmärrä, vastaan siihen kysymykseen, jonka oletan hänen kysyneen. 99% kerroista vastaan väärään kysymykseen, ja miesparka vetätyy taas kerran käytävää pitkin poispäin säälivä hymy kasvoillaan. Voi jesta tätä.

Osa idioottimaisista lausahduksistani johtuu siitä, että kun päässään äkkiä kääntää suomesta englanniksi eli siis puhuu, kuten on aina puhunut mutta vieraalla kielellä, se ei vain tule ulos kovin kohteliaassa muodossa. Suomenkieleen kuuluu paljon vähemmän kohteliaita sanakäänteitä ja pehmentelyä kuin englantiin. Suomeksi moni asia pamautetaan todella suoraan, kun sitä vertaa englanniksi saman asian sanomiseen. Ja itse näyn olevan vielä suomalaiseksikin harvinaisen suora - mikä ei aina ole hyvä juttu.

Tökeröinnistä riittää esimerkkejä. Kollega käveli työpöytäni ohi ja pysähtyi juttelemaan minulle ja parille muulle kaverille. Tovin juttelun jälkeen kysyn: "ja olet edelleen siinä?". Kollega kimmahtaa ja tokaisee, että eikö saisi olla, onpas sulla kiire minusta eroon! Ja minä selittelemään: "eikun tarkoitin, että onko sulla vielä aikaa jäädä pariksi minuutiksi, kun on tämä yksi juttu mistä halusin jutella...". Pitää TODELLAKIN harjoitella normaalimpia, kohteliaampia tapoja aloittaa lauseet!

Ilmeisesti tämä nolo tilanne ei kuitenkaan erityisemmin tatuoitunut aivoihini, sillä seuraavalla viikolla kokouksessa möläytän toiselle kollegalle: "kutsuttiinko me sinut?". Taas saan vastaukseksi loukkaantunutta tuhinaa - täysin oikeutetusti: jaha, kiva että olen näin tervetullut! Minä taas kerran selittämään, että piti sanomani, että meidän pitikin kutsua sinut tähän kokoukseen ja on hyvä juttu, että joku hoiti sen! Onneksi näin kahden ja puolen vuoden työkokemuksen jälkeen työkaverit osaavat suhtautua ääliömäisyyksiini oikein, ja olenkin enemmän huumorin ja vitsailun kuin loukkaantumisen kohde.
Mutta anteeksi kaikki suomalaiset, te saatte täällä todella oudon maineen takiani.

Paradoksaalisesti huomaan muuttuneeni kohteliaammaksi täällä asuessani (mikä ei ehkä edeltävistä esimerkeistä tule ilmi). Osaan tyrkätä kiitoksia ja please-sanoja sopiviin kohtiin, hymyillä paljon paljon enemmän, katsoa asiaankuuluvasti silmiin myös vastaantulijoita ja bussikuskia, sekä olla vähemmän törppö suorasuu kuin suomeksi olisin. Mutta pitkä ja kivinen tie on vielä edessä näköjään, jotta yllän aussistandardien mukaiseen ystävällisyyteen!
Tarpeellinen asuste minulle säännöllisin välein.

18.11.2013

Arjen ihmeet

Kun kukaan tuttu palaa lomalta uudesta maasta, kysyn aina ensimmäisenä, että mikä reissulla pisti silmään sekä hyvässä että pahassa. On kiinnostavaa kuulla, mitä kukakin huomaa ja millaisiin asioihin kiinnittää huomiota uudessa ympäristössä. Ihan harmittaa, että vaikka bloggaankin ahkerasti, en ole pitänyt mitään outouspäiväkirjaa, johon olisin kirjannut kaikki ihmetystä ja kummastusta aiheuttaneet jutut. Nyt näitä Australian erikoisuuksia ei enää huomaa samalla tavalla. Kaksi ja puoli vuotta täällä ovat tehneet ihmeitä kielitaidolle, mutta ovat myös tehokkaasti hämärtäneet ulkopuolisen katsetta eli kykyä nähdä, mikä on eri tavalla kuin mihin olin tottunut.

Mielestäni jokaiseen päivään tarvitaan pieni pala ihmettä, sellaista ”awe”- eli ooh-tekijää. Yritänkin pitää silmät auki kaikkialla, sekä Suomessa että muualla, tällaisia löytääkseni. Mutta ihmeet helposti hukkuvat arkeen ja siihen, että tutussa ympäristössä on jo kaiken nähnyt, ja silmiin pistävät lähinnä asiat, jotka ärsyttävät. Ei kivaa, eikä kovin rakentavaa. Siksi tykkäänkin kovasti emännöidä meillä käyviä vieraita, koska heidän kanssaan liikkuessaan näkee taas itsekin asiat kuin ensimmäistä kertaa.


Tämä ei tosin aussi-ihme ole, mutta olisi pitänyt ottaa video hetkestä, jolloin ranskalaisvieraat näkivät ensimmäisen kerran - - -


Tiskikaapin.


Olivat ihan haltioissaan: c´est magnifique! c'est merveilleux! Ihmeellinen!


”Tällaisen kaapin omistajahan ei tarvitse edes tiskikonetta, tänne vaan nostelee kaiken kuivumaan, voi että on kätevä!”. Olivat sitä mieltä, että kai tällainen käteväkaappi on Aussilassa yleinen, kun kerran meilläkin on. Suuri oli hämmästys, kun kerroin, että meidän tiskikaappi on ensimmäinen koskaan Suomen ulkopuolella näkemäni. Ja että australiansuomalaiset ovat ihmetelleet kaappimme olemassaoloa yhtä lailla.


Tuttu juuri kertoi, ettei saa Perthin Ikeasta kuivausritilää kaappiin, vaikka oli yrittänyt tyrkyttää myyjille kansainvälistä tilauskoodia ja pyytää tilaamaan ritilän Euroopasta. Ei voi tilata. Ei vaan kuulemma voi. No on se nyt raah että ei yhtä muovipäällysteistä metalliritilää saa maahan muuten kuin omilta vanhemmilta pyytämällä!


Omaan elämääni ranskalaiset puolestaan ovat tuoneet ihmettelyä siitä, että ranskalaisstereotypiat ovat aika totta. E:n kanssa kahdestaan elelemme varsin eklektistä eli hyvinkin kulttuureja sekoittavaa elämää, vähän suomalaisilla, vähän ranskalaisilla, vähän australialaisvaikutteilla sekä yleisellä maailmanmatkustelulla maustettuna. Mutta nyt koko perheen läsnäollessa tupa on tunnelmaltaan kuin suoraan Provencesta.


Vanhemmat olivat asettuneet taloksi minun poissaollessani (annoimme avaimen E:n veljelle, joka haki aamulla vieraat kentältä ja vei majapaikkaan meille). Kun tulin töistä kotiin, löytyi kahvimukista kasvamasta kimppu rosmariinia, tyhjillään ammottaneesta viinikaapista tusina pulloja ja jääkaapista lähes yksi hyllyllinen juustoja. En valita, sillä joka ilta on eteeni ilmaantunut täysin ilman omaa vaivannäköä herkkuateria juustolautasen, viinilasin ja iloisen seuran kera, ja tiskatakin täytyy vain satunnaisesti, koska koko perhe hoitaa sekä kokkausta että tiskausta. Täytyy vain tuplata urheilun harrastaminen, sillä tällainen helppo elämä ei voi olla jättämättä jälkiä vyötärölle...


Onneksi kuntoilua on aika iisi sujuttaa mukaan elämään, ja kävinkin eilen illalla reippailemassa joenrannassa noin puolen kilometrin matkan päässä. Olen aiemmin kirjoittanut kuntoilulaitteista, joita täällä yleisesti on tarjolla puistoissa, joten tällaiseen aikuisten leikkipuistoon suuntasin. Cross-trainerista löytyi ihan uusi ulottuvuus, kun tajusin, että sillä voi pompahdella vähän samaan malliin kuin trampoliinissa tai leikkiä erityisen lennokasta kuivahiihtoa. Enpä tiedä paloiko kaloreita ollenkaan, mutta hauskaa oli. Tällaisia maisemia sain ihailla matkalla kotiin, jacarandapuiden kukinta on täällä parhaimmillaan. Perthin "kirsikankukkajuhlat", minusta. 








Sattui muuten tänään töissä oiva ihmetyksen aihe, liittyen täkäläiseen OHS - uskovaisuuteen. OHS = occupational health and safety, työturvallisuus, on ihan hämmentävän iso juttu täällä ja monissa tilanteissa sen todesta ottaminen on paikallaan, mutta joskus tekee lähinnä mieli mennä kokoushuoneesta käytävälle nauramaan, kun aiheesta oikein tosikkoillaan.  Työpaikallamme on ollut jo jonkun aikaa keskustelua aiheesta jumppapallot. Pari innokasta on tuonut kotoaan jumppapallon työtuoliksi, onhan se tunnetusti parempi selkä- ja muille lihaksille, kuin tavallinen istuin. Muttamutta. Pallon päältä voi kuulemma tipahtaa ja taittaa niskansa, joten ne ovat tästä lähtien kiellettyjä.  


Toimiston vakuutus ei kata erikseen jumppapallo-onnettomuuksia (OHS-vastaava oli selvittänyt asian), joten pallot ovat pannassa nyt. Nämä pari jumppapallon omistajaa yrittivät vedota siihen, että onhan heillä omat henkilökohtaiset vakuutukset. Ei auta, ei auta. Voi sattua, että jumppapallon omistaja on töistä poissa, ja joku uhkarohkea työkaveri saa päähänsä testata, että millaistahan tossa pallolla on istua - riks raks ja poks, kiero pallo voi kellauttaa kumoon, silmäkulma osua työpöytään, kallo haljeta ja meteoriitti syöksyä ikkunasta suoraan palloon. 


Pallot pois ja sillä selvä, muuten ollaan kaikki vaarassa. 

16.11.2013

Aliarvostettu Perth

Huhhuh, hetken rauha ja hiljaisuus ennen seuraavaa väenpaljoutta! E:n äiti ja isäpuoli lensivät eilen meille kylään. Kun kolmioomme pakattiin Perthissä asuvat E:n veljet sekä toisen veljen tyttöystävä juhlistamaan koko perheen iloista jälleennäkemistä - aivan älyttömän hyvän aterian äärellä -, oli ilo katossa, mutta myös melutasot kaakossa.

Ranskalaisperheen menoa kuvaa parhaiten se, että he julistivat alkudrinksu - gin & tonic'ien jälkeen: "tänään ei juoda alkoholia, juodaan vain viiniä ja jälkkäriksi konjakkia" (joita kaikkia oli todellakin riittävästi). E ja minä painuimme pehkuihin hyvissä ajoin - E tämänpäiväisen työn takia, ja minä ihan vaan juhlimiskestävyyden puutteen takia. Loppuperhe sen sijaan paikkasi monen vuoden erossaoloa sen jälkkärikonjakin äärellä, ainakin aamukolmeen tuntui menevän. Ihme kyllä kukaan naapuri ei ole ainakaan vielä ilmoittautunut valittajarinkiin. No, sattuuhan sitä, ja jälleennäkemisen ilo oli tarttuvaa laatua.

Kun aamulla kömmin ylös yhdeksän aikaan, oli koko kämppä nukkuessani siistitty ojennukseen, tiskit tiskattu, pullot ja muu roska viety roskikseen, ja koko perhe valmiina lähtöön kaupungille ja ostoksille. Tehoperhe pyyhälsi menemään omille teilleen, kun itse vasta latasin kahvia kahvipressoon. E puolestaan nousi jo aamuviideltä töihin: Perthissä pidetään tänä viikonloppuna hyväntekeväisyystempaus lastensairaalan hyväksi, ja jälleen on E:n seikkailufirman väki palkattu laskemaan sadat innokkaat köyttä pitkin pilvenpiirtäjästä alas. Ensi vuonna kuulemma tämän jo perinteeksi muodostuneen abseil-tapahtuman sijasta tehdään jotain vielä hurjempaa. Ilmeisesti 125 metriä köyden varassa killumista maan ja taivaan välillä ei riitä adrenaliinikikseiksi kaikille, huhhuh.

Kyläilijöiden takia kaivelin Perthistä tietoja, ja löysinkin asiaa, josta osa on itsellenikin uutta.
Perth on asukaslukuun (n. 2 miljoonaa) suhteutettuna maailman hajanaisimpia kaupunkeja, sillä Perthin metropolialue päättyy pohjoisessa 60km päässä Two Rocks-kyläpahaseen, etelässä samoin 60km Singleton-kylään ja jatkuu samat mokomat 60km sisämaahan länteen jonnekin Mundaringin tienoille.

Samasta syystä Perthissä on asukaslukuun suhteutettuna eniten autoja maailmassa (tieto on vuodelta 2007, joten tiedä vaikka Amerikan kaupungit ovat menneet edelle). Täällä kuulee usein vitsiä, että jos tien varrella näkee jonkun kävelemässä, se joku ei taatusti ole aussi vaan todennäköisimmin irkku. En tiedä, miksi kävely olisi erityisen irlantilaista tekemistä. Ehkä tällä viitataan vain siihen, että irlantilaiset ovat iso vähemmistö Perthissä ja on aika helppo arvaus, että englantia puhuva valkoinen on britti tai irkku, jos ei ole aussi.

Eurooppalaisille ylipäätään kävely ei ole mitenkään outoa puuhaa, vaan ihan normaali tapa liikkua kaupungissa. Sen sijaan peruswessi ei kävele, jos voi ottaa auton alle, moni ei kävelisi edes kotikatunsa päähän. Täällä myös kuulee ylpeydellä lausuttuna, että "en koskaan käytä julkista liikennettä". Anteeksi nyt, mutta itselleni tämä ei olisi mikään kehuskelun aihe vaan pikemminkin häpeä! Onneksi Perthin metropolialuehallinto yrittää tätä asennetta muuttaa, ja uusia ja tiheämmin liikennöityjä bussireittejä ja junaratojen pidennyksiä on tulossa.

Ihan ihmetyttää, miksei Perth ole tämän suositumpi muutto- tai matkailukohde. Ilmasto on välimerellinen, eli lauhat talvet ja lämpimät kuivat kesät. Aurinkoa näkee keskimäärin 8h päivässä. Talvella sataa kohtuullisen paljon, mutta kesällä ei sitten sada lainkaan. Etenkin keväällä ja syksyllä sateet tulevat usein öisin, mikä on erityisen kätevää - ei tarvitse kanniskella töihin sateenvarjoa, mutta luonto ja Perthin juomavesipadot saavat vesiannoksensa. Luonto on ainakin omasta mielestäni suorastaan loppumaton ihailun kohde täällä, ja maisemia on turkooseista merenlahdista ja valkohiekkaisista rannoista eukalyptuspuumetsiin ja varvikkoisiin hiekkamaihin.

Keskimääräinen perthiläinen - tai laajemmin länsi-aussi - ei todellakaan ymmärrä, millaiseen paratiisiin on syntynyt, sekä luonnonolojen, elämänlaadun että talous- ja työllisyyslukujen puolesta. On huvittava ja kummallinen kahtiajako, että koulutetuille perthiläisille Perthin haukkuminen on urheilulaji ja harrastus ("Melbournessa on sitä ja tätä ja tuota mitä Perthissä ei ole"). Perthin kutsumanimi on Dullsville, Tylsäkylä. Sen sijaan bogan'immat täkäläiset (eli juntimmat, näin suomeksi tokaistuna) ovat usein mustasukkaisia Perthistä ja vaikka heilläkin riittää haukuttavaa, haluavat he pitää haukkumisen kohteen yksin itsellään: ei tänne mitään maahanmuuttajia tarvita kiitos, yhtään mistään päin maailmaa.

Me muuttajat taistelemme viisumiviidakossa saadaksemme itsellemme pääsylipun tähän onnelaan. Kaikki ei tietenkään täälläkään ole ruusuisesti, ja valittamisen aiheita, epäkohtia ja korjattavaa löytyy toki aina. Mutta suomalaisena 90-luvun laman ja 2000-luvun Euro-pankkikriisien kokijana en voi kuin pyöritellä epäuskoisesti päätä esimerkiksi uutisille, joiden mukaan kolme neljästä aussista on huolestunut maan taloudesta ja stressaa töissä. Mitä siellä stressataan?

Jos työpaikka lähtee alta, aina löytyy uusi. Työttömyysprosentti on neljä, sisältäen myös kaikki sellaiset ihmiset, jotka eivät työllisty/pysty työllistymään (erilaiset terveys- ja mielenterveysongelmat, syrjäytyneet). Vaikka Perth on tilastollisesti eteläisen pallonpuoliskon kallein kaupunki, täkäläisellä keskipalkalla elää ihan hyvin ja säästöönkin jää, etenkin jos yrittää.

Täällä asuvien työteho ei keskimäärin ole hurja (silmämääräisesti arvioituna, eikä tilastojenkaan valossa. Huom: ei tarkoita, että jokainen täkäläinen on laiska tai tehoton). Mutta ihmettelen siis, että mikä siellä töissä stressaa, kun ei hommia mitenkään niska limassa paineta. Monella on asenne, että palkka on korvausta menetetystä vapaa-ajasta, ei tehdystä työstä saati tuottavuudesta.

Länsi-Australialla on mennyt vuosia hyvin talousmielessä, ja äskettäin luinkin mielenkiintoisen uutisen, jonka mukaan kultalusikka suussa elelevien nuorten määrä on nousussa. Ja sen kyllä huomaa täällä yleisestä sense of entitlement - eli "minulla on oikeus"-ajattelusta. Jos vanhemmilla on huvila Balilla ja viikkorahaa saa sen verran, että on milloin vain varaa lentää sinne kaveriporukan ryyppyreissua varten, ei ole mitään syytä vaivata mieltään millään  "lomilla tehdään töitä mansikkapellolla tai jäätelökioskissa, että on varaa tehdä joku lyhyt reissu loman lopulla"-ongelmilla.

Äskettäin uutisissa oli myös pätkä, jossa täkäläiset hedelmä- ja vihannesviljelijät valittivat, ettei ausseja kiinnosta fyysinen työ. Kaikki poimijat ja pakkaajat pitää hommata ulkomailta tai reppureissaajista. Tästäkös äläkkä nousi. Vastakommenttina täkäläiset julistivat, että ei voi olla siitä kiinni, ettei työ kiinnosta - vika on siinä, että juuttaan ulkkarit ja backpackerit tekevät hommat halvemmalla ja painavat palkkoja alas. Kukaan ei silti ole valmis maksamaan enemmän mansikoista tai banaaneista vain siksi, että aussit saataisiin töihin heille kelpaavalla $30-40/h tuntitaksalla, kun backpackeri tekee samat hommat puolella hintaa.

No, samahan tapahtuu parhaillaan Suomessakin ja marjanpoimijat tuodaan enemmän tai vähemmän onnistuneesti Thaimaasta. Enkä minäkään kaiholla muistele kesätyötäni poimijana Savon mansikkamailla. Mutta ainakin voin rehellisesti tunnustaa, että ei, en halua tehdä sitä hommaa, koska se on niin piekanan raskasta. Kuka tahansa ulkkari saa minun puolestani tulla sekä Suomeen että Aussilaan poimimaan niin paljon mitä tahansa viljeltyä kuin ehtii.

No juu, tajunnanvirta päättää täältä tähän, on kihlajaiskaffeille lähtö edessä! Ei omille vaan kaverin. Iloiset juhlat alkakoon :)
Tällaisia on meillä poimittu viime ajat, E:n satoisia kirsikkatomaatteja. Tämä kuva tosin Google-kuvahaulla.

13.11.2013

Kummalliset koirat ja urheilijat

Oman elämän käänteistä takaisin yleiseen Aussimenon ihmettelyyn.

1) Koirat. Täkäläisillä on kummallinen suhde koiriin, tai siis tapa pitää koiria. Ensinnäkin, on mielestäni erityisen australialainen piirre olla todella eläin- ja erityisesti koirarakas. Tuntuu, että 90% tuntemistani täkäläisistä omistaa koiran. RSPCA eli täkäläinen eläinpelastusjärjestö on suosittu avustuslahjoituskohde, ja erilaisia kissa – ja koira-löytöeläintaloja toimii Perthissä useita. Muttamutta.

Tuntemillani koiranomistajilla ei vaikuta olevan mitään tajua siitä, miten koira kasvatetaan. En itse ole koiraekspertti, minulla ei ole koiraa (ei ole koskaan ollutkaan), ja oma ylivertainen asiantuntijuuteni perustuu pelkästään telkkariohjelmiin, suomalaisten tuttujen koirankasvattajien oppeihin sekä omaan maalaisjärkeen. Eli olen täsmälleen yhtä pätevä antamaan koiravinkkejä kuin lapsenkasvatusvinkkejä (joita niitäkin täältä pesee kelle tahansa kiinnostuneelle ;) ). Joten asiaan.

Tutut aussit eivät kasvata koiriaan samassa mielessä kuin suomalaiset, siis kouluta niitä. Koira on perheessä, palloilee ympäriinsä, oppii joillekin tavoille (kuten sisäsiistiksi), muttei toisille (tottelemaan yksinkertaisia käskyjä kuten istu, seuraa, paikka, tänne). Rannalla koira karkaa välittömästi, kun sen laskee hihnasta irti. Puistossa koira räkyttää kaikelle ja kaikille, eikä sitä pysty jättämään yksin kotiin. Sitten ihmetellään ja päivitellään naureskellen, että ”meidän Murre on vähän tällainen erikoistapaus, ongelmalapsi, ei oikein osaa näitä koirakouluasioita”.

No ei kai se osaa, jos ei niitä yksiselitteisesti ja järjestelmällisesti opeteta ja vaadita? Oma järkeni sanoo, että kaiken A ja O on johdonmukaisuus. Jos koira saa aina palkkion samasta käytöksestä (rapsutusta, leikkiä tms.) niin kai jossain vaiheessa yhdistyvät kaksi langanpäätä ja koira ymmärtää, että kannattaa istua paikallaan kun pyydetään. Täkäläiset näyttävät ajattelevan, että koira oppii luonnostaan, mitä ihmiset siltä haluavat, ihan vain oleskelemalla samassa tilassa kuin ihmiset.

Ja koirahan ei edes välttämättä ole samassa tilassa. Täällä näyttää olevan tosi yleistä, että koiraa pidetään pihalla, ja päästetään sisälle vain välillä. Iltaisin saa kuunnella pennun ulinaa pihalla, kun nuori koira on suljettu terassille yksinään yöksi. Tämä kahtiajakoinen suhtautuminen ei aukea minulle. Toisaalta koira on lellitympi kuin vauva, toisaalta se talutetaan yksin takapihalle yöpymään ja ovet lukkoon – koiran iästä, luonteesta ja rodusta riippumatta.

Kaupunkitasolla koiriin suhtaudutaan paljon rennommin kuin Suomessa. Lähiöpuistoissa ei ole koirakieltomerkkejä, päinvastoin. Kriketti- ja jalkapallokentän laidalla saattaa olla kyltti, jossa lukee ”tervetuloa koiranulkoiluttajat peliaikojen ulkopuolella!”. Suomalaiselle urheilukentälle ei koiria päästettäisi edes Paris Hiltonin käsilaukussa. Koirankakkaroskiksia ja kakankeruupusseja on puistoissa tarjolla yleisesti. Koirankakkoja ei myöskään näe missään.

En tiedä, onko jokainen wessi niin lainkuuliainen, että kerää kaiken talteen, vai tekevätkö puistotyöntekijät likaisen työn.  Täällä puistoja hoidetaan lähes kynsisaksilla, ja näköjään puutarhureita/nurmikonleikkaajia on vara palkata. Tosi hyvä näin. Julkiset tilat ovat lähtökohtaisesti viihtyisiä, ja niitä pidetään rakkaudella yllä kaikelle kansalle, ei vain muutamalle puistojuopolle.

2) Urheilu. Täkäläisillä on urheilulajeja, joita ei Suomessa juuri harrasteta, kuten kriketti, rugby ja footy eli Australian football, aussijalkapallo. Koska meillä ei ole telkkaria, en tiedä, miten paljon ruutuaikaa kukin laji saa, mutta ilmeisen paljon. Näitä outoja lajeja enemmän ihmetyttää jälleen kahtiajakoinen suhtautuminen siihen, miten naisten ja miesten oletetaan harrastavan urheilua.

Itse olen viime aikoina innostunut toden tedolla jalkapallosta ja pelaan mixed team- eli sekajoukkuesarjassa, sekä aloitin vastikään lisäksi treenaamaan all girls-joukkueessa, jossa on tarjolla teknistä harjoittelua pelaamisen rinnalle. Tällainen pelkästään naisten jalistiimi on täällä suorastaan unheard of, eli ennenkuulumaton. Jokainen tuttuni on hämmästellyt, mistä edes löysin kyseisen joukkueen, ja itsekin ihmettelen miten siihen törmäsin. Kyseessä näyttää olevan kaupunginosani ainoa naisjoukkue, koskapa pelailemme vain keskenämme, meillä ei ole yhtään vastustajaa.

Englantilainen pätevä valmentajamies on suurin syy, miksi tähän porukkaan lyöttäydyin, ja lisäapuna coachilla on kaksi apuvalmentajaa, eurooppalaismiehiä hekin. Heiltä oppii enemmän kuin mitä opin sekajoukkuepelin tiimellyksessä itseäni paremmilta pelaajilta. Sekajoukkueemme pelaa Subiacossa sisähallissa, ja viereisellä kentällä käydään naisten jalismatseja – kovia mimmejä ja taitotaso ihan eri luokkaa kuin omani. Toinen sekajoukkueeni nainen ihmetteli naisliigaa ääneen ja sanoi, ettei ole koskaan kuullutkaan tyttöjen matseista. Tsiisus.

Naisille on täällä eri pelit, kuten netball –naisten versio koripallosta. Uusin tulokas on alusvaate-jenkkifutis, jota naiset pelaavat rintsikat ja pikkuhousut päällä, sekä olkasuojin ja kypärin varustautuneina. Perthin joukkue, Angels, sentään lanseerasi vähän ammattimaisemmat peliasut äskettäin, jotka näyttävät enemmän urheilutopeilta ja pikkushortseilta kuin pitsirimpsuilta. Mutta paljas pinta on se juttu edelleen.

Lajin kannattajanaiset vakuuttavat, että kunhan peli ottaa tulta alleen, sitä aletaan arvostaa urheilulajina, ei tirkistelynä. Ja kyllähän naisuimareitakin arvostetaan, vaikka urheilevatkin ihoanuolevissa asuissa. Jaa-a, toivoisi kyllä, että samoin kuin miesten urheilua, naisten urheilua seurattaisiin tulosten ja suoritusten takia, ja vain toissijaisesti silmänruokamielessä.

Tästä kummallisesta sovinismista huolimatta aussimiehet suhtautuvat todella reilusti ja kivasti sekajoukkueissa pelaaviin naisiin. Monille miehille sekajoukkuepelaaminen on rennompi ja sosiaalisempi kuntourheilun muoto, kuin all guys-joukkueissa, joissa testosteronihuuruisen kilpailuhengen voimalla runnotaan kaverilta nenä poskelle ja nilkka sijoiltaan.

En ole koskaan nähnyt yhdenkään miehen huutavan, tilittävän tai kettuilevan (usein lajia aloittelevalle) naiselle, joka mokaa jonkun ratkaisevan hetken. Tiimikavereita ei katsota kieroon, vaan autetaan ja neuvotaan – pätee kumpaankin suuntaan. Itse olen työpaikan lentopallojoukkueen kapteeni, ja saan tuon tuosta ohjeistaa poikia pelaamaan paremmin: nämä kyllä yrittävät, mutta eivät aina taidot riitä.

Pakko kyllä sanoa, että taitojen tiimoilta ihmettelen usein, miten miehet vaikuttavat olevan niin paljon hanakampia edes yrittämään, ja osaavat lajia kuin lajia jotenkuten, kun taas naiset eivät lähde edes mukaan (voi tulla hiki, kampaus menee, joku voi töniä, osuma palloon sattuu jne) ja kun lähtevät, monet seisoskelevat avuttomina kentän laidalla ja kääntyvät pelästyksissään poispäin, kun pallo tulee kohti.

Hyvät ihmiset vanhemmat, kun teillä on tyttölapsia, opettakaa tytöt remuamaan samalla lailla pallon perässä, kiipeilytelineessä ja urheilukentällä kuin pojatkin. Voin kokemuksen syvällä rintaäänellä todeta, että elämä on paljon antoisampaa, kun pystyy osallistumaan niin palkitsevaan sosiaaliseen toimintaan kuin (joukkue)urheilu. Kasvattaa myös itseluottamusta, ongelmanratkaisukykyä, hioo joukkuehenkeä ja opettaa olemaan pelkäämättä fyysistä tai henkistä painostusta – eivät hypi vastustajat nenille kentällä eivätkä kokoushuoneissa. Tiedä vaikka on itsesuojelutilanteissakin hyötyä, kun uhitteleva mies ei pelota.

Outo ilmiö perthiläiselle: naisten maajoukkuepeli. Kuva: Martti Kainulainen/Lehtikuva.


Tämä sen sijaan on normaalia. Naisten jenkkifutisliigan (lingerie gridiron) avajaisista. Kuva: WA Today.

 

10.11.2013

Koulutus Australiassa

Törkin nyt aihetta, josta minulla ei ole oikeasti kokemusta, mutta joka näyttää jutteluttavan sekä Dundernews-keskustelupalstalla (suomalaiset Australiassa tai pohtimassa tänne tuloa-nettifoorumi) että Suomalaiset Australiassa facebook-sivulla. Koulutus. Kumpi parempi, Suomi vai Australia?

Omat käsitykseni täkäläisestä peruskoulusta ovat täysin kavereiden varassa, eli mitä he ovat omista lapsistaan kertoneet. Koulu aloitetaan täällä aiemmin kuin Suomessa. Netistä etsimieni tietojen mukaan koulu on pakollista ikävuosina 6-17, mutta iso osa aloittaa esikoulun, pre-primary, viisivuotiaana. Aikaisin ikä, jolloin pre-primaryyn pääsee, on se vuosi, jolloin lapsi täyttää 5v. mikäli synttäripäivä on viimeistään huhtikuussa sinä vuonna (vaikka lapsi olisikin vasta neljä koulun alkamispäivänä). Tätä nuoremmille on olemassa pre-school, päivähoito tai -kerho, joita pyörittävät kunnat, järjestöt tai yksityisyritykset.

Päivähoitoon on ainakin Perthissä kuulemani mukaan vaikea saada muita kuin osa-aikaisia paikkoja. Kaikki tuntemani alle kouluikäisten lasten vanhemmat (yleensä äiti, joskus myös isä), tekevätkin osa-aikatöitä. Ei ole ihan selvinnyt, että onko tämä käytännön sanelema pakko, vai oma vapaaehtoinen valinta. Useimmilla perheillä tuntuu olevan yhdistelmä kumpaakin. Toisaalta halutaan maksimoida lasten kanssa vietetty aika, sillä yleensä työpaikat ovat tämän suhteen joustavia ja palkkakin riittää elättämään myös osatunneilla, ainakin kahden tulonsaajan perheet. Ja toisaalta tosiaan kokopäiväistä hoitopaikkaa ei noin vain napata, sillä mitään hoitotakuuta tai alueen lasten määrän mukaan mitoitettua aloituspaikkamäärää ei tunneta.

Monet äidit palaavat osa-aikaisesti töihin jo vuoden - tai jopa alle - äitiysvapaan jälkeen. Työnantajilla ei ole velvollisuutta tarjota kuin muutama kuukausi äitiysvapaata, ja isyysvapaa liikkuu viikon-parin mitassa. Kotihoidontukisysteemejä ei ole olemassa. Tämä ei muuten liity koulutukseen, mutta olen huomannut töissä, että työkavereista yhtä suuri osa sekä miehiä että naisia on poissa vuoden mittaan carer's leave'n takia, eli lapsen sairastaessa.

Toisin sanoen ainakin omat kollegani osallistuvat isähenkilöinä sairaan lapsen hoitoon siinä missä äiditkin - en muista vastaavaa ilmiötä työpaikoilta Suomesta, muutoin tasa-arvon mallimaasta. Opettajien lakkopäivänä muutama viikko sitten eräs mies toi oman muksunsa päiväksi toimistoon piirtelemään, kun ei ollut hätähoitopaikkaa. Meillä palkallista carer's leavea saa myös muun omaisen kuin lapsen hoitoon, ja toinen mieskollega onkin silloin tällöin poissa hoitaakseen sairasta äitiään.

Joudun skippaamaan peruskoulun arviostani kokonaan, koska siitä minulla ei ole mitään tietoja. Ainoastaan se, että kouluissa panostetaan ilmeisen paljon sosiaalisuuteen, esiintymistaitoihin ja koulun yhteishenkeen. Kollegan 6-vuotias poika odottaa jännittyneenä - innosta jännittäen siis - omaa esitelmävuoroaan: lapset väkertelevät vanhempien avustuksella powerpoint-esityksiä aiheesta Lemmikkini, Paras Lomani ja niin päin pois. Tehtiinhän näitä Suomenkin kouluissa, mutta ainekirjoituksena äikäntunnilla. Ja sitten tuli punaisia merkkejä opettajalta terveisiksi, kun meni tavaus pieleen tai ä:n pilkut unohtuivat.

Powerpoint-poika oli todennut äidilleen, että "olispa jo tänään mun vuoro pitää esitelmä!". En usko, että on olemassa yhtään suomalaislasta, jonka suusta nämä sanat on kuultu. Elleivät sitten ajat ole muuttuneet. Itselleni - ja kavereiden puheista päätellen koko ikäluokalleni - esitelmät, puheet ja laulukokeet olivat lähinnä syy täristä penkissä omaa vuoroa kädet valkoisina odottaen.

Australialainen yliopistokoulutus ei aina ole se eniten kehuttu tietojen lähde maailmassa. Se on kallista, muttei välttämättä aina tasokasta. Epäilemättä riippuu valtavasti kaupungista, yliopistosta, opiskelluista aineista ja tuuristakin (toisilta opettajilta vaan oppii enemmän kuin toisilta). Omissa mielikuvissani aussiyliopisto rinnastuu kanadalaisyliopistoon - täysin perusteetta, kun en ole aussiyliopistossa ollut.

Vaihtarilukuvuosi Kanadassa aikoinaan meni lähinnä naureskelun piilottamiseen, sillä iso osa kanssaopiskelijoista oli liikkeellä suunnilleen suomalaisen ala-asteen tietopohjalta. Toisaalta yliopisto aloitetaan Kanadassa jo 17-vuotiaana, joten suomalaisen 20-25-vuotiaan yliopistossa aloittelevan opiskelijan tietoja ei olisi edes ehtinyt hankkia.

Mm. eräänkin kerran paljastui, että ryhmätyöparini ei ymmärtänyt painovoiman käsitettä - ei siis ilmeisesti ollut siitä koskaan kuullut -, ja selitykseni aina maata kohti tipahtavista newtonilaisista omenoista menivät tältä aivan yli tupeen. Toisella tunnilla pariksi sattui syvästi uskonnollinen tyttö, jonka maailmaan ei mahtunut se, että ihmiset saattaisivat avioerota (jostain syystä kyseisellä tunnilla piti keskustella avioerosta). Tyttö jankutti, että "Raamatussa sanotaan, että avioon mennään eliniäksi, niin sitten mennään". Eipä kai siihen sitten ole mitään lisäämistä.

Toisaalta, opettajat tässä kanaladalaisopinahjossa olivat ensiluokkaisia, asialleen omistautuneita ja intohimoisia, joskin ajoittain selvästi turhautuneita opiskelijamateriaalin kiinnostuksen/ennakkotietojen puutteeseen. Mutta takaisin Australiaan.

Perusteettomista ennakkoluuloistani huolimatta kaikki tapaamani aussikorkeakoulutetut ovat olleet fiksuja, päteviä, maailman menoa kiinteästi ja kriittisesti seuraavia, asiantuntevia ja minun silmissäni poikkeuksellisen varmaotteisia esiintyjiä vaikka suoraan yliopiston penkiltä. Eli selvästikin vastavalmistuneiden tietojen taso ylittää kanadalaispreerian yliopiston tuotannon, ja rento ammattimainen itsevarmuus puolestaan keskimääräisen suomalaisyliopiston tuotannon.

Tähän väliin pitää todeta, että yliopisto-opiskelu ei ole mikään automaatio Australiassa. Joka neljännellä täällä asuvalla on yliopistotutkinto (toisaalta, joka neljäs täällä asuva on muualta muuttanut; ei tosin välttämättä sama osuus väestöstä). Aussien asenne korkeakoulutukseen on muuttunut aika äskettäin - varmaan paljon myös työelämän muutosten takia -, sillä nykyään lähes puolet koulun päättävistä hakeutuu yliopistoon, ainakin itärannikolla. Reilut 20 vuotta sitten vain 10%:lla australialaisista oli korkeakoulututkinto.

Tavallisempi opiskeluväylä on TAFE (Technical and Further Education), osavaltioiden pyörittämä ammatti- ja ammattikorkeakoulusysteemi. TAFEssa voi suorittaa myös muutaman kuukauden mittaisia tutkintoja (eritasoisia Certificate'ja eli sertifikaatteja), joita voi joko siltään käyttää työllistymiseen, tai joilla voi hankkia virallisen ylemmän pätevyyden omalla alallaan. TAFE on lähtökohtaisesti halvempi kuin yliopisto, eli jos tänne mielii Suomesta opiskelemaan, niin kannattaa tsekata TAFEn tarjonta yliopistojen rinnalla, saattaa säästää monta kymmentä tuhatta. Lisäksi löytyy kirjo erilaisia yksityisiä oppilaitoksia, kuten vaikkapa hiusmuotoilun saralta, ja oppisopimuskoulutuskin tunnetaan ja ilmeisesti kohtalaisen paljon käytetään.

Ainakin näihin päiviin asti Australian työttömyysprosentti on ollut aika nimellinen, ja töihin on päässyt todistuksen kanssa tai ilman. Sitä varmempaa tietenkin, ja enemmän valinnanvaraa työnantajien ja tehtävien suhteen, jos on tutkintotodistus jostakin. Täällä työvoimapula-alat ovat samat kuin muualla länsimaissa, eli lääkäreitä, sairaanhoitajia, hammaslääkäreitä ja erilaisia sairaalaspesialisteja (erilaisten tutkimuskoneiden käyttäjät, joita en sen kummemmin osaa eritellä) etsitään töihin jatkuvasti. Rakennus- ja maarakennusinsinööreistä sekä erisorttisista sähkömiehistä ja mekaanikoista oli kova pula kaivosbuumin aikaan, mutta nyt on hiljentynyt, ja kaivoksilta potkitaan väkeä ulos nopeammin kuin ehtivät työllistyä uudelleen.

Aussikaupoissa ja kahviloissa näkee keskimäärin nuorempaa väkeä töissä kuin Suomessa, ehkäpä siksi, että opiskelijatkin ovat nuorempia. Täällä näyttää olevan tavallista, että 15-16-vuotiaat tekevät osa-aikatöitä opintojen ohessa. Suomessakin törmää satunnaisesti TET-harjoittelijoihin ja kesätyöläisiin, mutta liekö suomalaisilla aikuisempi asenne töihin, vai mikseivät teinit paista samalla tavalla kaupan kassalta läpi kuin täällä.

Suurin osa täkäläisistä on kohteliaita, fiksuja ja hyviä työntekijöitä, mutta pari kertaa on kassalla sattunut vastaan ilmeisesti pilvessä oleva teinityttö- tai poika, jonka kalloon ei mene, että skannasi juuri väärän tuotekoodin ja tämä ostamani tukkupurkki oliiveja ei ole nippu basilikaa, jonka kilohinta on aivan muuta kuin oliivien. Täkäläisten päässälaskutaitojen puutetta olen jo moneen kertaan manaillut, mutta tämä koskee aikuisia yhtä paljon kuin nuoria.

Toisaalta, koska työura alkaa aiemmin, ylennyksetkin hankitaan aiemmin. Olin omalla työpaikallani jälkijunassa urakehityksen suhteen verrattuna samanikäisiin kollegoihin, koska pamahdin paikalle kesken juonen ulkomailta ja sain todistella aikani, että suomalainen osaaminen on yhtä hyvää kuin aussienkin. Kesti kaksi vuotta saada muut kiinni, eli ei kohtuuttomasti kuitenkaan.

Usein vaatekaupoissa ja vastaavissa näkee myymäläpäälliköitä, joilla on ikää enintään 22 vuotta. Vaikea kuvitella, että Suomessa sama pesti vielä tuossa iässä tipahtaisi. Yrityksissä ja virastoissa havaintojeni mukaan keskijohdossa on väkeä ikähaarukasta 30-40v. ja ylemmässä johdossa 45+. Suomessa uraratas tuntuu olevan vuosikymmenellä jäljessä, varmaankin siksi, että tutkinnot saadaan taskuun lähempänä kolmenkympin rajapyykkiä kuin kahdenkympin.

Kumpi siis parempi, Suomi vai Australia, koulutusmielessä? Hatarilla tiedoilla, mutta vankalla mielipiteellä väitän, että jos painavaa faktatietoa, teoreettista osaamista ja (jopa kylmän) loogista ajattelua painottaa, Suomi on johtotähti. Jos taas haluaa oppia (tai lapsensa oppivan) sosiaalisia taitoja, esiintymisvarmuutta ja yleistä "hyvä minä, kyllä mä pärjään" - asennetta, Australia on the place to be. 
Kun saisi kummatkin yhdistettyä!

7.11.2013

Tämäkö se on - on se

Tarjous meni läpi ja deposit eli 10% vakuusmaksu lähtee tililtä maanantaina, joten hyvinkin ollaan uuden kodin syrjässä kiinni! Tuntemuksia on vaikea kuvailla, sillä toisaalta kauhistuttaa ja jännittää (mitähän tuli tehtyä), toisaalta ei tunnu juuri miltään, koska mikään ei muutu ainakaan vuoteen. Tässä nykykodissa asustelemme, käymme töissä, maksamme vuokria ja elämme normaalia arkea kuten ennenkin - ja toivon mukaan rahaa riittää myös lomailla hiukan, kaikesta vaaditusta säästämisestä huolimatta!

Ainoa muutos arkeen on, että kyttään uutisia rakentamisen aloituksesta. Kerrostalo rakentuu 100 metrin päähän tästä nykyisestä asunnostamme, ja kävelen tontin ohi joka päivä junalle mennessä joka tapauksessa. Joten rakennustöiden silmälläpito ei vaadi mitään ekstrapanostusta. Tontilla sijainnut vanha rötiskö on jo purettu ja alue raivattu valmiiksi. Nyt vain odotellaan kaivinkoneiden ilmaantumista paikalle, ja perustusten teon aloittamista. Saapahan otettua kuvia jälkipolville aina kodin ensimmäisten tiilien muuraamisesta lähtien!

Harmi kyllä en osaa tämän enempää vertailla suomalaisia ja australialaisia kaupantekijäisiä, sillä asuntokaupoista Suomessa minulla ei ole kokemusta. Ainoa mieleentuleva ero on ehkä se, että täällä ei tietääkseni käytetä takaajia. Suurin osa pankeista vaatii lainanottajalta 20% omavastuuosuutta lainasummasta, eli on oltava joko säästöjä, jo olemassaoleva (sijoitus)asunto tai muuta omaisuutta.

Lainoittajasta riippuen kymmenellä ja jopa viidelläkin prosentilla saattaa päästä kauppoihin kiinni, mutta jos omaa pätäkkää ei ole laittaa ostokseen sitä vaadittua 20%:a, pankki veloittaa erillistä vakuutusta nimeltään home loan indemnity korkojennousun ja maksukyvyttömyyden varalle. En tiedä, miten vakuutuksen hinta lasketaan kauppahinnasta, mutta ainakin itselleni lainoittaja laski 1% lisää ennakoituun lainasummaan (pre-approval), koska tällä hetkellä meillä olisi kasassa vajaa 15% kauppahinnasta vaaditun 20% sijasta. Onneksi on vielä vuosi aikaa säästää ennen lopullista kaupantekoa, ja sitä myöten tsäänssi päästä ekstravakuutuksesta irti.

Land tax'ia eli maaveroa ei ainakaan WA:ssa tarvitse maksaa omasta ensisijaisesta asunnostaan, sijoitusasunnosta kylläkin. Samaten pääsemme pälkähästä stamp duty'n eli varainsiirtoveron kanssa, sillä alle $500 000:n hintaisesta kiinteistöstä veroa ei mene. Tästä OTP- eli off the plan-kaupasta vielä sen verran, että vaikka emme maksakaan koko summaa nyt, allekirjoitettu sopimus velvoittaa ostamaan asunnon, kunhan se on valmis. Irti ei siis voi luistella vetoamalla siihen, että mieli on muuttunut, ei olekaan varaa, tai muu syy. Eli todella varma joutuu olemaan, että juuri kyseisen asunnon haluaa.

Toisaalta, mikään ei estä meitä myymästä asuntoa edelleen vaikka jo ennen sen valmistumista. Sopimuksessa on pykälä, että alle puolen vuoden sisällä allekirjoituksesta asuntoaan ei saa alkaa kaupitella - luonnollisesti rakennuttaja haluaa itse imuroida parhaat tarjoukset eikä alkaa kilpailemaan viimeisten asuntojen myynnistä jo ostaneiden kesken. Mutta jo toukokuussa 2014 saisimme pistää asunnon markkinoille uudelleen, kesken rakennustöiden. Riski on siinä, että markkinatilanne voi olla muuttunut, ja kysyntä hiljentynyt. Mutta näillä näkymin tähän ulospääsytiehen ei tarvitse turvautua, koska tällä alueella aiomme pysytellä joka tapauksessa ja niinhän se on, että joko vuokraa tai omaa on maksettava joka tapauksessa...

Ai niin täysin muihin aiheisiin. E odottelee kuumeisesti viisumiuutisia, sillä hänellä on vetämässä hakemus ns. employer sponsored - eli työnantajan sponsoroimaan pysyvään oleskelulupaan. Sponsorointi tarkoittaa, että työnantaja lupaa töitä vähintään kahdeksi vuodeksi, on kunnollinen ja pykälien mukaan toimiva yritys, maksaa markkinapalkkaa jne. Tätä viisumia haetaan niin, että työnantaja jättää oman hakemuksensa, jossa pyytää saada sponsoroida, ja työntekijä hakee sitä varsinaista viisumia omalla hakemuksellaan.

Edellisen viisumin umpeutumisen uhatessa E veti riskillä ja jätti oman hakemuksensa sisään ennen kuin työnantajan sponsorointilupa oli ratkaistu. Työnantajasponssattua viisumia hakeva saa voimaan bridging visan eli väliaikaisen työluvan, joka on voimassa siihen saakka, kunnes päätös tehdään. Mutta riskinä on, että E joutui maksamaan hakemuksen ($3060) sekä muut kulut (viralliset käännökset, IELTS-kielikoe, skills assessment eli tutkintojen ja työkokemuksen todistaminen aussistandardeja vastaaviksi, rikosrekisteriote Ranskasta ja Australiasta, ja medical check eli terveystarkastus, kaikki yhteensä n. $1800) ilman varmuutta siitä, että koko viisumihakemus käsitellään. Jos työnantajan sponssihakemus ei mene läpi, viisumihakemus hylätään saman tien ja rahoja EI palauteta.

Tätä sponssin läpimenoa on meidän taloudessa jännätty heinä-elokuusta saakka, jolloin työnantaja jätti hakemuksen. Pian sponssihakemuksen jätön jälkeen tullutta lisätietopyyntöä lukuunottamatta ei virastosta ole kuulunut pihaustakaan. Immin eli maahanmuuttoviraston ohjekäsittelyaika sponsseille on tällä hetkellä viisi kuukautta, mutta se ei ole lupaus, onpahan vain tavoite. Lähemmäs neljä kuukautta vastausta odoteltuaan työnantaja alkoi kysellä sponssihakemuksen perään, ja tällainen oli vastaus: "hmmm... jaa että hakemus... no meillä on täällä ollut työntekijävaihdoksia, ohhoh, on tainnut tämä teidän hakemus nyt jäädä vähän vaiheeseen... hehheh, ei taidettu muistaa antaa sitä kellekään eteenpäin...".

Eli toisin sanoen ovat istuneet hakemusmapin päällä neljä kuukautta huomaamatta, että kukaan ei käsittele sitä?? Nähtävästi tämä havainto kuitenkin pisti isompaa vaihdetta silmään, sillä jo seuraavalla viikolla tuli vastaus: sponsorointinne on hyväksytty. Jihuu!! Edelleen pitää odotella sen varsinaisen viisumihakemuksen tulos, mutta vaikea on uskoa, että torppaisivat hakemuksen, kun työnantaja vartavasten pyytää saada pitää juuri E:n työntekijänään. Peukut pystyssä odottelemme. Isojen muutosten aikaa eletään!

4.11.2013

Kotia ostamassa - tässäkö se on!

Tuumasta toimeen. Jätin tänään tarjouksen kerrostalokolmiosta Claisebrookissa, eli alueella, jolla nyt asumme. Ja josta kumpikin pidämme eniten Perthissä. Teoriassa läpimenon kanssa ei pitäisi olla kysymysmerkkejä, sillä tarjosin kiltisti sen, mitä pyydettiin (tingattuani ensin moneen otteeseen, että eikö tästä nyt piekana sentään yhtään tonnia tulla alaspäin!). Jännittää silti, että miten käy.

Hinnan putoamattomuus ei yllätä, sillä tiedän, että yleensä täällä joutuu tarjoamaan pyyntihinnasta ylöspäin, ellei omistaja ole aivan epätoivoinen. Tämä oma kohteeni sattuu olemaan off-the-plan eli vasta rakenteille tulevan rakennuksen viimeinen asunto, ja rakennusliikkeellä ei selvästikään ole sen myynnin kanssa paniikki päällä ja pitivät ovh-hinnan. Siinä vaiheessa kun rakennus on pystyssä, arvo/hinta on näillä markkinoilla noussut jo muutaman kymmenen tuhatta, ja eivät siis halunneet lähteä alennusmyyntiin. Ei auta. Alue on hyvä, rakennusliike maineikas, asunto juuri oikean kokoinen ja kuvissa vetävän näköinen, sekä budjettiin sopiva (vaikkakin yläkantista), joten nimi paperiin vaan.

Aavistuksen kauempaa ja vasta kehittyvältä alueelta, Highgatesta, olisi saanut vastaavan rakenteilla olevan kolmion $22 000 halvemmalla. Kävimme seutua tutkimassa E:n kanssa, ja kyllähän sielläkin asuisi, mutta ollaan selvästikin nyt aivan liikaa tykästytty tähän Claisebrookin seutuun ja kauniiseen, kodikkaaseen ympäristöön. On vettä, vehreää, tyylikästä eurooppalaishenkistä rakennuskantaa ja paljon kahviloita ja ravintoloita. E:n mielestä tunnelma on kuin Ranskan Rivieralla, etenkin kun Claisebrook-kanaalissa näkee kesäpäivisin alueen asukkaita veneilemässä ja hypähtelemässä jahtiensa kannelta kahville, lounaalle ja siiderilasillisille kanavanvarren kahviloihin. Pitikin päätyä näin fiinille seudulle ja ihastua tällaiseen elämänmenoon!

Jos siis onnistaa ja tarjous tärppää, niin tällaiselta näyttää meillä reilun vuoden päästä, kun talo valmistuu. Havainnekuvia, vain markkinointitarkoituksiin, kuten minulle on moneen kertaan toisteltu (etten nosta syytettä siitä, että valmiin kokolattiamaton väri onkin harmaampi kuin kuvassa...).



"Rappukäytävästä", tai pikemminkin sisäpihakäytävältä.
Alimmainen kuva ei ole meidän pihasta, mutta kylläkin huudeilta, näissä maisemissa kävelen useampaan kertaan viikossa mm. töistä bussilla tullessani.
Hinta kirpaisee, mutta kirpaisisi satatuhatta vähemmänkin, kun ei ole talokauppojen hintoihin tottunut. Tämä on siis ensiostokseni. Laskeskelin tosin eilen, että Suomessa samalla takaisinmaksuajalla ja ostovoimalla (eli suomalaiseen palkkaani suhteutettuna), pystyisin ostamaan enintään 120 000€ hintaisen asunnon, ja upouutta kolmiota ei Helsingin keskustasta tuolla rahalla irtoa. Samat huoneet, neliöt, suhteellisen sijainnin ja uutuusasteen saisin hintaan 340 000€, johon Suomessa pystyisin/pystyisimme ehkä 40 vuoden laina-ajalla.

Silläkin uhalla, että kuulostan (taas kerran) epäisänmaalliselta: en ihan rehellisesti tajua, että miten kellään on Suomessa varaa yhtään mihinkään?

Edes vuokriin, sillä hoksasin eilen Oikotietä tutkiessani, että E ja minä maksamme nyt vuokrakolmiostamme suunnilleen Helsingin kolmiokeskivuokraa (1200€), mutta kummankin palkka on täällä Suomea huomattavasti parempi. Ja ei tämä tässä asuminen silti ilmaiselta tunnu, päinvastoin, saa sitä täälläkin punnita miten rahansa käyttää. Asuntomarkkinoiden ja -vuokrien tutkiskelu on viimeistään naulannut jo aiemman huomioni/väitteeni, että Suomessa saa elää aivan kädestä suuhun, vaikka olisi millainen ammattilainen, tekijämies- tai nainen, koulutettu, motivoitunut ja jo urallaan edennyt.

Välittäjä arveli, että Claisebrookin-kohteen hinta nousee todennäköisesti kolme-neljäkymmentätuhatta jo siinä ajassa, kun odottelemme sen valmistumista, ja tähän arvioon itsekin uskon alueen myyntitilastoja hyvän aikaa seuranneena. Eli tuskin huonoin mahdollinen kohde, minne säästöpossunsa sisällön voi tursata. Kunhan on sitten sen veroinen kuin on luvattu ja markkinoitu!

Off-the-plan kohteissa ottaa aina riskin, koska kuvat ovat kuitenkin vain havainnekuvia, ja pinnat ja viimeistelyt ovat jokaisen mielikuvissa varmasti aavistuksen erilaiset kuin lopputulema. Joten kyllähän tässä hiukan jännittää, että mitä sitä tuli ostettua. Tosin tarjouksen hyväksymisen jälkeen maksan vain 10% ostohinnasta pantiksi, ja loput 90% maksamme (murto-osan säästöillä ja leijonanosan asuntolainalla), kun asunto on valmis ja siirtyy nimiimme.

Prosessi toimii niin, että ensin odottelen tarjouksen läpimenoa, minkä jälkeen välittäjä ottaa yhteyttä settlement agent'iini, eli kaupanteko-laki-ihmiseen. En tiedä, mikä settlement agent on suomeksi, koska sellaista ei siellä tietääkseni käytetä. Australiassa kummallakin osapuolella, myyjällä ja ostajalla, on oma lakineuvojansa, ja itse en voinut strata- eli asunto-osaketta ostaa ilman settlement agenttia; kiinteistönvälittäjä ei suostunut myymään. En ole ihan varma, että voidaanko kaupanteko ilman settlement agenttia tosiaan kieltää, mutta toisaalta, menevätpähän kaikki paperit ja lakipykälät oikein. Tämä on lisämaksullinen palvelu, josta oman asuntoni kauppahinnan perusteella veloitetaan $1800 (plus alv). Paitsi että oma settlement agenttini on tutuntuttu, joten saan palvelut hintaan $1200 (plus alv).

Lainan joudun/joudumme ottamaan vasta lähempänä talon valmistumista, sillä kuten aiemmin totesin, tässä vaiheessa ei makseta mitään. Kymmenen prosentin deposit eli vakuus menee rahastotilille, jota hallinnoi kiinteistövälitysfirma. Hekään eivät rahoihin pääse käsiksi ennen kuin kaupat on viimeistelty vuoden päästä. Korko kertyy minulle, joten tässä vaiheessa ei ole mitään menetettävää.

Settlement agentin lisäksi toinen Aussilan erikoisuus, jota Suomessa ei tietääkseni asuntokauppakuvioissa ole, on mortgage broker eli asuntolainaneuvoja. Tämä on ns. kolmas osapuoli eli ei kiinteistövälittäjä eikä pankin edustaja. Brokerin tehtävä on etsiä ja neuvotella asiakkaalle paras lainapaketti. Broker saa välityspalkkion siltä pankilta, jonne asiakkaan ohjaa, mutta palkkio on käsittääkseni samansuuruinen joka pankilta, joten teoriassa broker ei puolla suuntaan eikä toiseen. Olen jo etsinyt itselleni brokerin, jälleen tutunkauppojen kautta, mutta toisin kuin settlement agentin suhteen, tässä meni pieleen.

Broker oli - WA:n no worries-malliin - aivan liian huithapeli numeroiden kanssa, ja löysin itse sekä ennen että jälkeen neuvontatuokion netistä paljon parempia lainatarjouksia. Brokerit eivät myös välttämättä tarjoa muita kuin isoja pankkeja, kun taas Aussilassa toimii myös ns. second tier-pankkeja eli pienempiä lähinnä nettipalveluna toimivia pankkeja, sekä erilaisia lainayhtiöitä, kuten Aussie Home Loans.

En ole tähän enemmälti perehtynyt, mutta käsittääkseni monet lainayhtiöt ovat aloittaneet toimintansa esim. vakuutusyhtiöinä, eläkerahastoina tai valtion asuntotuotantorahoittajina, mutta sittemmin laajentaneet/muuttaneet toimintaansa yksityisiksi asuntolainoittajiksi. Tosin moni (ellei suurin osa) on nykyään pankkien omistuksessa. Itse olen tiiraillut lainayhtiötä nimeltään State Custodians, joka vaikuttaa korkoprosenteiltaan kilpailukykyiseltä sekä eettiseltä toimijalta. Jos jollakulla sattuu olemaan tästä tietoja, otetaan vastaan kommenttiboksiin!

Kotia ostamassa osa 2

No niin, nyt ovat vaihtoehdot rajautuneet kahteen saman kiinteistönvälittäjän kohteeseen, eli lähestytään isoa päätöstä. Alunperin tutkin kahden eri firman tarjontaa sillä silmällä, mutta toinen tippui ensimmäisen tapaamisen perusteella kiinnostuslistalta. Täällä törmää jos jonkinlaisiin yrittäjiin vuokramarkkinoilla, ja hammasta purren olen sietänyt ylimielistä ja kiireistä kohtelua vuokra-asunnonhakijana, koska tiedän, että minä olen se, joka voidaan kilpailuttaa muiden hakijoiden joukosta. Asunnon ostajana sen sijaan en ole valmis ottamaan vastaan yhtään henkistä tönimistä, vähättelyä ja pois hätistelyä. Ai ei kiinnosta myydä vai? No ei kiinnosta ostaa.

Tämä tiputtamani agentti on yksityisyrittäjä ja ymmärrettävästi kiireinen. Toimiston seinillä on isot taulut, miten herra on vuoden myyntiagentti (en tiedä oman firmansako, vai ihan jonkun tahon valitsema?). Sitä ei kyllä käytöksestä arvaisi. Sain odotella kymmenisen minuuttia tapaamista, joka oli sovittu ennakkoon, koska agentti puhui puhelun loppuun - vielä ymmärrettävää. Sen jälkeen minut saateltiin tukalaan, tunkkaiseen, pieneen kokoushuoneeseen, tarjolla ei ole vettä eikä kahvia (pikkujuttu, mutta panin merkille).

Eteeni lätkäytetään paperinippu, josta herra alkaa melkein ensi töikseen selostaa, että tätä ja tätä paperia sinun ei tarvitse lukea, turhaa ajanhukkaa, eihän niitä kukaan muukaan lue. Asenne on: "älä sinä sievää pikku päätäsi tällä vaivaa, osta pois vaan, katso miten ihanat värit ja matot, ja saat valita parketin värin itse!". Ikävä kyllä minua kiinnostaa parketin väriä enemmän, onko ostokohteeni a) hyvä koti ja b) hyvä sijoitus tulevaisuutta ajatellen. Muistuupa mieleen eräskin autokaupoilla käynti Suomessa, kun myyjä esitteli silloiselle kumppanilleni autoa kertoen kaikki tekniset yksityiskohdat, ja totesi minulle, että "eikö olekin kivan punainen väri, ja tämä auto on muuten helppo imuroida!". Ai jaha? Ajattelin ajaa sitä autoa, en viettää siellä aikaa imuria halaillen. Ei ostettu.

Agentti pyöristeli myös papereihin printattuja summia ylöspäin viidelläsadalla dollarilla mennen tullen, mikä ei mielestäni ole pikkujuttu, kun elämän isointa ostosta tehdään (miten muutenkaan ylöspäin pyöristäminen on koskaan sinetöinyt asiakkaan intoa ostaa?). Jälkikäteen sähköpostittamiini kysymyksiin ei tullut vastausta, tai tuli, mutta vain puoleen kysymyslistasta (ei vissiin ollut aikaa lukea ja miettiä vastauksia). Viimeinen niitti herra agentin hylkäyspäätökseen oli, että hän antoi ensin väärän rakennusliikkeen nimen. Jouduin soittamaan takaisin ja kysymään, että missähän vika kun tämä antamasi firma ei löydy verorekisteristä? No kappas kun sattui väärä nimi, hehhehe. Jos ei näin yksinkertainen asia mene oikein, niin miten voi asiakkaana luottaa, että mikään muukaan kerrottu pitää paikkaansa? Jäi sitten tämä townhouse-tyylinen uudiskohde Maylandsista ostamatta. Sijaintikaan ei loppupeleissä ollut paras mahdollinen, sillä tarkempi tutkiminen osoitti, että uusi koti olisi ollut kyseisen muuten kivan alueen huonomaineisimmassa ytimessä.

En osaa sanoa, että oliko saamani kohtelu minulle räätälöityä (ulkomaalainen nuori nainen kaupantekijänä). Vai kohteleeko herra agentti kaikkia ostajia samalla tavalla, ja sain vain täyslaidallisen no worries- tyyppistä hupsistarallaa sinnepäin - myyntipuhetta. Sen sijaan se kiinteistövälittäjä, jonka jommankumman kohteen päädyn valitsemaan, edustaa kahta isoa ja perinteikästä rakennusliikettä: kuin Suomen Skanska ja YIT, joten rakentamisen laatuun voi todennäköisesti luottaa enemmän kuin vuodesta 2009 toimineeseen pikkufirmaan. Tunnelma tiivistyy ja päätöksen hetki lähenee! Pysykää kanavalla :)

1.11.2013

Kotia ostamassa osa 1

Nyt ollaan jännän ääärellä. Olen alkanut tositarkoituksella metsästää ostettavaa kohdetta, kotia siis. "Vastahan te muutitte", kuulen sieltä ruudun toiselta puolen. Jep, ja tarkoitus on jatkaa tässä ihanassa vuokrakämpässä asumista vuokrasopimuksen loppuun, eli vuoden päähän. Suunnitelmana onkin rakennuttaa, tahi todennäköisemmin ostaa ns. off-the-plan property eli asunto kerros- tai rivitalosta, joka on olemassa vasta paperilla. Tällä hetkellä myytävät asunnot valmistuvat vuoden 2014 loppupuolella - mikäli siis aikataulu pitää.

Suomessahan tämä metodi on jo aika tuttu, ja isot rakennusliikkeet myyvät hyvän osan asunnoista ennenkuin yhtään kiveä on muurattu. Tänne Australian perukoille eli Perthiin tapa on vasta tuloillaan, ja aiemmin näistä off-the-plan kohteista ovat olleet kiinnostuneet vain ulkomaiset sijoittajat, jotka lähtökohtaisesti aikovat vuokrata asuntoa asumatta siinä itse päivääkään. Normiperthiläinen ei ylipäätään osta asuntoa, vaan aina oman talon omalla tontilla, omalla autotallilla ja omalla grillausterassilla. Perth on Australian osavaltiopääkaupungeista "vähiten kaupungistunut" ihan mitatusti, eli täällä on vähiten ns. high density-rakentamista (kerrostaloja ja rivareita) ja prosentuaalisesti ylivoimainen enemmistö omakotitaloja.

Itselleni kerrostalo- tai rivariasuminen on melkeinpä luontevampaa kuin koko talosta huolehtiminen. Kunhan ei taloyhtiössä elely mene liian vaikeaksi, riitaisia tarinoita on maailma pullollaan. Mutta tätähän ei ennakkoon tiedä, ja kummassakin ostoksessa olisi puolensa. Talo vai asunto, elämän isoimpia päätöksiä.

Olen tutkaillut tarjontaa netistä jo vuoden päivät, ja nyt viimeisen kuukauden aikana vihdoin rohkaistunut ottamaan yhteyttä rakentajiin. Pankki tyrkkäisi lainan kouraan ja asuntokauppatilanne - hintapyytely siis - on rauhoittunut vuoden-parin takaisesta tykityksestä, jossa mikä tahansa katollinen meni kaupaksi päivässä. Nyt hintojen nousu on pysähtynyt ja esimerkiksi keskustan kerrostaloasunnoissa hinta on tullut selvästi alaspäin.

WA:n 2010-2011 kaivosbuumin aikaan tänne vyöryvien työnhakijoiden piti saada majapaikka vaikka kiven kolosta, ja kaivoskaupungeissa kuulemma asui (asuu?) väkeä aivan yleisesti asuntovaunuissa ja osa jopa teltoissa väliaikaisesti, saadakseen hommat käyntiin, palkkaa tilille ja paremman majoituksen. Koska kaivostyöntekijät asuvat yleisimmin Perthissä ja lentävät töihin outback'iin, Perthin hinnat ja saatavuustilanne olivat suorastaan naurettavat. Vuokra-asunnoista vain 1% oli vapaana ja 99% asuttuina. Hakijoita sen sijaan oli kymmeniä per vapaa kämppä. Täkäläiset kaavoittajat yllätettiin aivan housut kintuissa buumin aikana.

Buumin puskemana Perth on levinnyt entisestään pohjoiseen ja etelään, ja moni uusi lähiö on melkeinpä tiettömän taipaleen takana (tai no, kyllä sinne moottoritie vie, mutta tie on ruuhka-aikaan tukossa ja tunnin työmatka suuntaansa ei itseäni nappaa). Nyt tilanne on kääntynyt laskuun, ja tiedän useampia, jotka ovat jo hyvän aikaa yrittäneet myydä syrjässä olevia, kohtuuhintaisia, upouusia isoja luksusomakotitalojaan, mutta ei niille löydy enää ottajia. Kun valita saa, jokainen haluaa asua lähempänä keskustaa/työpaikkaansa, missä se työpaikka onkaan.

Olen paikantanut pari todella kiinnostavaa kolmiota, joissa hintapyyntö on kohtuullinen (Perthin yleiseen tasoon nähden), ja kaikki näyttää muutenkin oikein sopivalta. Sijainti, laatu, pohjaratkaisu jne. Kummankin suhteen olen tavannut kiinteistövälittäjän ja kävellyt ulos tapaamisesta täysin pöllämystyneenä. En siksi, että myyjä olisi puhunut pään pyörryksiin. Vaan siksi, että kumpikin myyjä on ollut aivan valmistautumaton kysymyslistaani, jonka olin ennakkoon laatinut. Kumpikin kyllä hankki kiitettävästi kaikki pyytämäni tiedot, mutta olivat siis siitä ihmeissään, että joku näkee niin paljon vaivaa etukäteen miettiäkseen, mitä ostokohteesta pitää tietää: kuten rakennusliikkeen nimen ja aiempien kohteiden osoitteita voidakseen vertailla laatua.

No herramunjee, eikö se nyt ole olennaisin tieto, kun ostaa jotain, mikä on olemassa vasta paperilla?? Jos en kerran ostamaani kohdetta näe, niin onhan minun nähtävä, mitä sama firma on aiemmin pykännyt? Ja ilmeisesti tämä ei ole tullut kellekään muulle ostajalle mieleen? Kumpikin myyjä oletti, että neiti rahapussi haluaa nähdä pelkästään värikartat ja kauniita havainnekuvia. Kun pyysin myös rivarin rakennekuvat ja kummankin asunnon sähköpiirustukset (nähdäkseni, montako pistorasiaa tulee ja missä lamput ovat), oli kumpikin pukumies ällikällä lyöty. Halusin myös matkaani kaikki mahdolliset paperit ja suunnitelmat kotona syynäämistä varten.

Toinen antoi mukisematta kaikki, mutta toinen myyjä pihtasi sopimusluonnosta, koska oli sitä mieltä, että turha sitä on tässä vaiheessa lukea, kun mitään ei ole lyöty lukkoon. Meinasi myös jättää liitteitä pois (strata- eli asunto-osakeyhtiön yhtiöjärjestys, lakitekstejä strataan liittyen jne.), koska oli sitä mieltä, että "eihän näitä kukaan lue". Tivasin kaikki paperit matkaan ja ääni muuttui kellossa vasta siinä vaiheessa, kun sanoin, että teen legal work eli lakiasioihin liittyvää työtä (mikä on totta). Siinäpähän kuvittelee, että vastassa on lakimies, niin loppuu se ylimielinen "katsele näitä nättejä kuvia, eikö olekin kauniit värit?"-puhe.

Ilmeisesti omaa kotia etsivä perusperthiläinen, tai sijoitusasuntoa etsivä perus-singaporelainen, haluaa nähdä tasan markkinakuvat ja hinnan ja se on siinä. Huhhuh, jatkoa seuraa, kunhan etenen ostopolulla.