Tämäkö se on - on se

Tarjous meni läpi ja deposit eli 10% vakuusmaksu lähtee tililtä maanantaina, joten hyvinkin ollaan uuden kodin syrjässä kiinni! Tuntemuksia on vaikea kuvailla, sillä toisaalta kauhistuttaa ja jännittää (mitähän tuli tehtyä), toisaalta ei tunnu juuri miltään, koska mikään ei muutu ainakaan vuoteen. Tässä nykykodissa asustelemme, käymme töissä, maksamme vuokria ja elämme normaalia arkea kuten ennenkin - ja toivon mukaan rahaa riittää myös lomailla hiukan, kaikesta vaaditusta säästämisestä huolimatta!

Ainoa muutos arkeen on, että kyttään uutisia rakentamisen aloituksesta. Kerrostalo rakentuu 100 metrin päähän tästä nykyisestä asunnostamme, ja kävelen tontin ohi joka päivä junalle mennessä joka tapauksessa. Joten rakennustöiden silmälläpito ei vaadi mitään ekstrapanostusta. Tontilla sijainnut vanha rötiskö on jo purettu ja alue raivattu valmiiksi. Nyt vain odotellaan kaivinkoneiden ilmaantumista paikalle, ja perustusten teon aloittamista. Saapahan otettua kuvia jälkipolville aina kodin ensimmäisten tiilien muuraamisesta lähtien!

Harmi kyllä en osaa tämän enempää vertailla suomalaisia ja australialaisia kaupantekijäisiä, sillä asuntokaupoista Suomessa minulla ei ole kokemusta. Ainoa mieleentuleva ero on ehkä se, että täällä ei tietääkseni käytetä takaajia. Suurin osa pankeista vaatii lainanottajalta 20% omavastuuosuutta lainasummasta, eli on oltava joko säästöjä, jo olemassaoleva (sijoitus)asunto tai muuta omaisuutta.

Lainoittajasta riippuen kymmenellä ja jopa viidelläkin prosentilla saattaa päästä kauppoihin kiinni, mutta jos omaa pätäkkää ei ole laittaa ostokseen sitä vaadittua 20%:a, pankki veloittaa erillistä vakuutusta nimeltään home loan indemnity korkojennousun ja maksukyvyttömyyden varalle. En tiedä, miten vakuutuksen hinta lasketaan kauppahinnasta, mutta ainakin itselleni lainoittaja laski 1% lisää ennakoituun lainasummaan (pre-approval), koska tällä hetkellä meillä olisi kasassa vajaa 15% kauppahinnasta vaaditun 20% sijasta. Onneksi on vielä vuosi aikaa säästää ennen lopullista kaupantekoa, ja sitä myöten tsäänssi päästä ekstravakuutuksesta irti.

Land tax'ia eli maaveroa ei ainakaan WA:ssa tarvitse maksaa omasta ensisijaisesta asunnostaan, sijoitusasunnosta kylläkin. Samaten pääsemme pälkähästä stamp duty'n eli varainsiirtoveron kanssa, sillä alle $500 000:n hintaisesta kiinteistöstä veroa ei mene. Tästä OTP- eli off the plan-kaupasta vielä sen verran, että vaikka emme maksakaan koko summaa nyt, allekirjoitettu sopimus velvoittaa ostamaan asunnon, kunhan se on valmis. Irti ei siis voi luistella vetoamalla siihen, että mieli on muuttunut, ei olekaan varaa, tai muu syy. Eli todella varma joutuu olemaan, että juuri kyseisen asunnon haluaa.

Toisaalta, mikään ei estä meitä myymästä asuntoa edelleen vaikka jo ennen sen valmistumista. Sopimuksessa on pykälä, että alle puolen vuoden sisällä allekirjoituksesta asuntoaan ei saa alkaa kaupitella - luonnollisesti rakennuttaja haluaa itse imuroida parhaat tarjoukset eikä alkaa kilpailemaan viimeisten asuntojen myynnistä jo ostaneiden kesken. Mutta jo toukokuussa 2014 saisimme pistää asunnon markkinoille uudelleen, kesken rakennustöiden. Riski on siinä, että markkinatilanne voi olla muuttunut, ja kysyntä hiljentynyt. Mutta näillä näkymin tähän ulospääsytiehen ei tarvitse turvautua, koska tällä alueella aiomme pysytellä joka tapauksessa ja niinhän se on, että joko vuokraa tai omaa on maksettava joka tapauksessa...

Ai niin täysin muihin aiheisiin. E odottelee kuumeisesti viisumiuutisia, sillä hänellä on vetämässä hakemus ns. employer sponsored - eli työnantajan sponsoroimaan pysyvään oleskelulupaan. Sponsorointi tarkoittaa, että työnantaja lupaa töitä vähintään kahdeksi vuodeksi, on kunnollinen ja pykälien mukaan toimiva yritys, maksaa markkinapalkkaa jne. Tätä viisumia haetaan niin, että työnantaja jättää oman hakemuksensa, jossa pyytää saada sponsoroida, ja työntekijä hakee sitä varsinaista viisumia omalla hakemuksellaan.

Edellisen viisumin umpeutumisen uhatessa E veti riskillä ja jätti oman hakemuksensa sisään ennen kuin työnantajan sponsorointilupa oli ratkaistu. Työnantajasponssattua viisumia hakeva saa voimaan bridging visan eli väliaikaisen työluvan, joka on voimassa siihen saakka, kunnes päätös tehdään. Mutta riskinä on, että E joutui maksamaan hakemuksen ($3060) sekä muut kulut (viralliset käännökset, IELTS-kielikoe, skills assessment eli tutkintojen ja työkokemuksen todistaminen aussistandardeja vastaaviksi, rikosrekisteriote Ranskasta ja Australiasta, ja medical check eli terveystarkastus, kaikki yhteensä n. $1800) ilman varmuutta siitä, että koko viisumihakemus käsitellään. Jos työnantajan sponssihakemus ei mene läpi, viisumihakemus hylätään saman tien ja rahoja EI palauteta.

Tätä sponssin läpimenoa on meidän taloudessa jännätty heinä-elokuusta saakka, jolloin työnantaja jätti hakemuksen. Pian sponssihakemuksen jätön jälkeen tullutta lisätietopyyntöä lukuunottamatta ei virastosta ole kuulunut pihaustakaan. Immin eli maahanmuuttoviraston ohjekäsittelyaika sponsseille on tällä hetkellä viisi kuukautta, mutta se ei ole lupaus, onpahan vain tavoite. Lähemmäs neljä kuukautta vastausta odoteltuaan työnantaja alkoi kysellä sponssihakemuksen perään, ja tällainen oli vastaus: "hmmm... jaa että hakemus... no meillä on täällä ollut työntekijävaihdoksia, ohhoh, on tainnut tämä teidän hakemus nyt jäädä vähän vaiheeseen... hehheh, ei taidettu muistaa antaa sitä kellekään eteenpäin...".

Eli toisin sanoen ovat istuneet hakemusmapin päällä neljä kuukautta huomaamatta, että kukaan ei käsittele sitä?? Nähtävästi tämä havainto kuitenkin pisti isompaa vaihdetta silmään, sillä jo seuraavalla viikolla tuli vastaus: sponsorointinne on hyväksytty. Jihuu!! Edelleen pitää odotella sen varsinaisen viisumihakemuksen tulos, mutta vaikea on uskoa, että torppaisivat hakemuksen, kun työnantaja vartavasten pyytää saada pitää juuri E:n työntekijänään. Peukut pystyssä odottelemme. Isojen muutosten aikaa eletään!