1) Koirat. Täkäläisillä on kummallinen suhde koiriin, tai siis tapa pitää koiria. Ensinnäkin, on mielestäni erityisen australialainen piirre olla todella eläin- ja erityisesti koirarakas. Tuntuu, että 90% tuntemistani täkäläisistä omistaa koiran. RSPCA eli täkäläinen eläinpelastusjärjestö on suosittu avustuslahjoituskohde, ja erilaisia kissa – ja koira-löytöeläintaloja toimii Perthissä useita. Muttamutta.
Tuntemillani koiranomistajilla ei vaikuta olevan mitään tajua siitä, miten koira kasvatetaan. En itse ole koiraekspertti, minulla ei ole koiraa (ei ole koskaan ollutkaan), ja oma ylivertainen asiantuntijuuteni perustuu pelkästään telkkariohjelmiin, suomalaisten tuttujen koirankasvattajien oppeihin sekä omaan maalaisjärkeen. Eli olen täsmälleen yhtä pätevä antamaan koiravinkkejä kuin lapsenkasvatusvinkkejä (joita niitäkin täältä pesee kelle tahansa kiinnostuneelle ;) ). Joten asiaan.
Tutut aussit eivät kasvata koiriaan samassa mielessä kuin suomalaiset, siis kouluta niitä. Koira on perheessä, palloilee ympäriinsä, oppii joillekin tavoille (kuten sisäsiistiksi), muttei toisille (tottelemaan yksinkertaisia käskyjä kuten istu, seuraa, paikka, tänne). Rannalla koira karkaa välittömästi, kun sen laskee hihnasta irti. Puistossa koira räkyttää kaikelle ja kaikille, eikä sitä pysty jättämään yksin kotiin. Sitten ihmetellään ja päivitellään naureskellen, että ”meidän Murre on vähän tällainen erikoistapaus, ongelmalapsi, ei oikein osaa näitä koirakouluasioita”.
No ei kai se osaa, jos ei niitä yksiselitteisesti ja järjestelmällisesti opeteta ja vaadita? Oma järkeni sanoo, että kaiken A ja O on johdonmukaisuus. Jos koira saa aina palkkion samasta käytöksestä (rapsutusta, leikkiä tms.) niin kai jossain vaiheessa yhdistyvät kaksi langanpäätä ja koira ymmärtää, että kannattaa istua paikallaan kun pyydetään. Täkäläiset näyttävät ajattelevan, että koira oppii luonnostaan, mitä ihmiset siltä haluavat, ihan vain oleskelemalla samassa tilassa kuin ihmiset.
Ja koirahan ei edes välttämättä ole samassa tilassa. Täällä näyttää olevan tosi yleistä, että koiraa pidetään pihalla, ja päästetään sisälle vain välillä. Iltaisin saa kuunnella pennun ulinaa pihalla, kun nuori koira on suljettu terassille yksinään yöksi. Tämä kahtiajakoinen suhtautuminen ei aukea minulle. Toisaalta koira on lellitympi kuin vauva, toisaalta se talutetaan yksin takapihalle yöpymään ja ovet lukkoon – koiran iästä, luonteesta ja rodusta riippumatta.
Kaupunkitasolla koiriin suhtaudutaan paljon rennommin kuin Suomessa. Lähiöpuistoissa ei ole koirakieltomerkkejä, päinvastoin. Kriketti- ja jalkapallokentän laidalla saattaa olla kyltti, jossa lukee ”tervetuloa koiranulkoiluttajat peliaikojen ulkopuolella!”. Suomalaiselle urheilukentälle ei koiria päästettäisi edes Paris Hiltonin käsilaukussa. Koirankakkaroskiksia ja kakankeruupusseja on puistoissa tarjolla yleisesti. Koirankakkoja ei myöskään näe missään.
En tiedä, onko jokainen wessi niin lainkuuliainen, että kerää kaiken talteen, vai tekevätkö puistotyöntekijät likaisen työn. Täällä puistoja hoidetaan lähes kynsisaksilla, ja näköjään puutarhureita/nurmikonleikkaajia on vara palkata. Tosi hyvä näin. Julkiset tilat ovat lähtökohtaisesti viihtyisiä, ja niitä pidetään rakkaudella yllä kaikelle kansalle, ei vain muutamalle puistojuopolle.
2) Urheilu. Täkäläisillä on urheilulajeja, joita ei Suomessa juuri harrasteta, kuten kriketti, rugby ja footy eli Australian football, aussijalkapallo. Koska meillä ei ole telkkaria, en tiedä, miten paljon ruutuaikaa kukin laji saa, mutta ilmeisen paljon. Näitä outoja lajeja enemmän ihmetyttää jälleen kahtiajakoinen suhtautuminen siihen, miten naisten ja miesten oletetaan harrastavan urheilua.
Itse olen viime aikoina innostunut toden tedolla jalkapallosta ja pelaan mixed team- eli sekajoukkuesarjassa, sekä aloitin vastikään lisäksi treenaamaan all girls-joukkueessa, jossa on tarjolla teknistä harjoittelua pelaamisen rinnalle. Tällainen pelkästään naisten jalistiimi on täällä suorastaan unheard of, eli ennenkuulumaton. Jokainen tuttuni on hämmästellyt, mistä edes löysin kyseisen joukkueen, ja itsekin ihmettelen miten siihen törmäsin. Kyseessä näyttää olevan kaupunginosani ainoa naisjoukkue, koskapa pelailemme vain keskenämme, meillä ei ole yhtään vastustajaa.
Englantilainen pätevä valmentajamies on suurin syy, miksi tähän porukkaan lyöttäydyin, ja lisäapuna coachilla on kaksi apuvalmentajaa, eurooppalaismiehiä hekin. Heiltä oppii enemmän kuin mitä opin sekajoukkuepelin tiimellyksessä itseäni paremmilta pelaajilta. Sekajoukkueemme pelaa Subiacossa sisähallissa, ja viereisellä kentällä käydään naisten jalismatseja – kovia mimmejä ja taitotaso ihan eri luokkaa kuin omani. Toinen sekajoukkueeni nainen ihmetteli naisliigaa ääneen ja sanoi, ettei ole koskaan kuullutkaan tyttöjen matseista. Tsiisus.
Naisille on täällä eri pelit, kuten netball –naisten versio koripallosta. Uusin tulokas on alusvaate-jenkkifutis, jota naiset pelaavat rintsikat ja pikkuhousut päällä, sekä olkasuojin ja kypärin varustautuneina. Perthin joukkue, Angels, sentään lanseerasi vähän ammattimaisemmat peliasut äskettäin, jotka näyttävät enemmän urheilutopeilta ja pikkushortseilta kuin pitsirimpsuilta. Mutta paljas pinta on se juttu edelleen.
Lajin kannattajanaiset vakuuttavat, että kunhan peli ottaa tulta alleen, sitä aletaan arvostaa urheilulajina, ei tirkistelynä. Ja kyllähän naisuimareitakin arvostetaan, vaikka urheilevatkin ihoanuolevissa asuissa. Jaa-a, toivoisi kyllä, että samoin kuin miesten urheilua, naisten urheilua seurattaisiin tulosten ja suoritusten takia, ja vain toissijaisesti silmänruokamielessä.
Tästä kummallisesta sovinismista huolimatta aussimiehet suhtautuvat todella reilusti ja kivasti sekajoukkueissa pelaaviin naisiin. Monille miehille sekajoukkuepelaaminen on rennompi ja sosiaalisempi kuntourheilun muoto, kuin all guys-joukkueissa, joissa testosteronihuuruisen kilpailuhengen voimalla runnotaan kaverilta nenä poskelle ja nilkka sijoiltaan.
En ole koskaan nähnyt yhdenkään miehen huutavan, tilittävän tai kettuilevan (usein lajia aloittelevalle) naiselle, joka mokaa jonkun ratkaisevan hetken. Tiimikavereita ei katsota kieroon, vaan autetaan ja neuvotaan – pätee kumpaankin suuntaan. Itse olen työpaikan lentopallojoukkueen kapteeni, ja saan tuon tuosta ohjeistaa poikia pelaamaan paremmin: nämä kyllä yrittävät, mutta eivät aina taidot riitä.
Pakko kyllä sanoa, että taitojen tiimoilta ihmettelen usein, miten miehet vaikuttavat olevan niin paljon hanakampia edes yrittämään, ja osaavat lajia kuin lajia jotenkuten, kun taas naiset eivät lähde edes mukaan (voi tulla hiki, kampaus menee, joku voi töniä, osuma palloon sattuu jne) ja kun lähtevät, monet seisoskelevat avuttomina kentän laidalla ja kääntyvät pelästyksissään poispäin, kun pallo tulee kohti.
Hyvät ihmiset vanhemmat, kun teillä on tyttölapsia, opettakaa tytöt remuamaan samalla lailla pallon perässä, kiipeilytelineessä ja urheilukentällä kuin pojatkin. Voin kokemuksen syvällä rintaäänellä todeta, että elämä on paljon antoisampaa, kun pystyy osallistumaan niin palkitsevaan sosiaaliseen toimintaan kuin (joukkue)urheilu. Kasvattaa myös itseluottamusta, ongelmanratkaisukykyä, hioo joukkuehenkeä ja opettaa olemaan pelkäämättä fyysistä tai henkistä painostusta – eivät hypi vastustajat nenille kentällä eivätkä kokoushuoneissa. Tiedä vaikka on itsesuojelutilanteissakin hyötyä, kun uhitteleva mies ei pelota.
 | ||
| Outo ilmiö perthiläiselle: naisten maajoukkuepeli. Kuva: Martti Kainulainen/Lehtikuva.
|
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!