Koulutus Australiassa

Törkin nyt aihetta, josta minulla ei ole oikeasti kokemusta, mutta joka näyttää jutteluttavan sekä Dundernews-keskustelupalstalla (suomalaiset Australiassa tai pohtimassa tänne tuloa-nettifoorumi) että Suomalaiset Australiassa facebook-sivulla. Koulutus. Kumpi parempi, Suomi vai Australia?

Omat käsitykseni täkäläisestä peruskoulusta ovat täysin kavereiden varassa, eli mitä he ovat omista lapsistaan kertoneet. Koulu aloitetaan täällä aiemmin kuin Suomessa. Netistä etsimieni tietojen mukaan koulu on pakollista ikävuosina 6-17, mutta iso osa aloittaa esikoulun, pre-primary, viisivuotiaana. Aikaisin ikä, jolloin pre-primaryyn pääsee, on se vuosi, jolloin lapsi täyttää 5v. mikäli synttäripäivä on viimeistään huhtikuussa sinä vuonna (vaikka lapsi olisikin vasta neljä koulun alkamispäivänä). Tätä nuoremmille on olemassa pre-school, päivähoito tai -kerho, joita pyörittävät kunnat, järjestöt tai yksityisyritykset.

Päivähoitoon on ainakin Perthissä kuulemani mukaan vaikea saada muita kuin osa-aikaisia paikkoja. Kaikki tuntemani alle kouluikäisten lasten vanhemmat (yleensä äiti, joskus myös isä), tekevätkin osa-aikatöitä. Ei ole ihan selvinnyt, että onko tämä käytännön sanelema pakko, vai oma vapaaehtoinen valinta. Useimmilla perheillä tuntuu olevan yhdistelmä kumpaakin. Toisaalta halutaan maksimoida lasten kanssa vietetty aika, sillä yleensä työpaikat ovat tämän suhteen joustavia ja palkkakin riittää elättämään myös osatunneilla, ainakin kahden tulonsaajan perheet. Ja toisaalta tosiaan kokopäiväistä hoitopaikkaa ei noin vain napata, sillä mitään hoitotakuuta tai alueen lasten määrän mukaan mitoitettua aloituspaikkamäärää ei tunneta.

Monet äidit palaavat osa-aikaisesti töihin jo vuoden - tai jopa alle - äitiysvapaan jälkeen. Työnantajilla ei ole velvollisuutta tarjota kuin muutama kuukausi äitiysvapaata, ja isyysvapaa liikkuu viikon-parin mitassa. Kotihoidontukisysteemejä ei ole olemassa. Tämä ei muuten liity koulutukseen, mutta olen huomannut töissä, että työkavereista yhtä suuri osa sekä miehiä että naisia on poissa vuoden mittaan carer's leave'n takia, eli lapsen sairastaessa.

Toisin sanoen ainakin omat kollegani osallistuvat isähenkilöinä sairaan lapsen hoitoon siinä missä äiditkin - en muista vastaavaa ilmiötä työpaikoilta Suomesta, muutoin tasa-arvon mallimaasta. Opettajien lakkopäivänä muutama viikko sitten eräs mies toi oman muksunsa päiväksi toimistoon piirtelemään, kun ei ollut hätähoitopaikkaa. Meillä palkallista carer's leavea saa myös muun omaisen kuin lapsen hoitoon, ja toinen mieskollega onkin silloin tällöin poissa hoitaakseen sairasta äitiään.

Joudun skippaamaan peruskoulun arviostani kokonaan, koska siitä minulla ei ole mitään tietoja. Ainoastaan se, että kouluissa panostetaan ilmeisen paljon sosiaalisuuteen, esiintymistaitoihin ja koulun yhteishenkeen. Kollegan 6-vuotias poika odottaa jännittyneenä - innosta jännittäen siis - omaa esitelmävuoroaan: lapset väkertelevät vanhempien avustuksella powerpoint-esityksiä aiheesta Lemmikkini, Paras Lomani ja niin päin pois. Tehtiinhän näitä Suomenkin kouluissa, mutta ainekirjoituksena äikäntunnilla. Ja sitten tuli punaisia merkkejä opettajalta terveisiksi, kun meni tavaus pieleen tai ä:n pilkut unohtuivat.

Powerpoint-poika oli todennut äidilleen, että "olispa jo tänään mun vuoro pitää esitelmä!". En usko, että on olemassa yhtään suomalaislasta, jonka suusta nämä sanat on kuultu. Elleivät sitten ajat ole muuttuneet. Itselleni - ja kavereiden puheista päätellen koko ikäluokalleni - esitelmät, puheet ja laulukokeet olivat lähinnä syy täristä penkissä omaa vuoroa kädet valkoisina odottaen.

Australialainen yliopistokoulutus ei aina ole se eniten kehuttu tietojen lähde maailmassa. Se on kallista, muttei välttämättä aina tasokasta. Epäilemättä riippuu valtavasti kaupungista, yliopistosta, opiskelluista aineista ja tuuristakin (toisilta opettajilta vaan oppii enemmän kuin toisilta). Omissa mielikuvissani aussiyliopisto rinnastuu kanadalaisyliopistoon - täysin perusteetta, kun en ole aussiyliopistossa ollut.

Vaihtarilukuvuosi Kanadassa aikoinaan meni lähinnä naureskelun piilottamiseen, sillä iso osa kanssaopiskelijoista oli liikkeellä suunnilleen suomalaisen ala-asteen tietopohjalta. Toisaalta yliopisto aloitetaan Kanadassa jo 17-vuotiaana, joten suomalaisen 20-25-vuotiaan yliopistossa aloittelevan opiskelijan tietoja ei olisi edes ehtinyt hankkia.

Mm. eräänkin kerran paljastui, että ryhmätyöparini ei ymmärtänyt painovoiman käsitettä - ei siis ilmeisesti ollut siitä koskaan kuullut -, ja selitykseni aina maata kohti tipahtavista newtonilaisista omenoista menivät tältä aivan yli tupeen. Toisella tunnilla pariksi sattui syvästi uskonnollinen tyttö, jonka maailmaan ei mahtunut se, että ihmiset saattaisivat avioerota (jostain syystä kyseisellä tunnilla piti keskustella avioerosta). Tyttö jankutti, että "Raamatussa sanotaan, että avioon mennään eliniäksi, niin sitten mennään". Eipä kai siihen sitten ole mitään lisäämistä.

Toisaalta, opettajat tässä kanaladalaisopinahjossa olivat ensiluokkaisia, asialleen omistautuneita ja intohimoisia, joskin ajoittain selvästi turhautuneita opiskelijamateriaalin kiinnostuksen/ennakkotietojen puutteeseen. Mutta takaisin Australiaan.

Perusteettomista ennakkoluuloistani huolimatta kaikki tapaamani aussikorkeakoulutetut ovat olleet fiksuja, päteviä, maailman menoa kiinteästi ja kriittisesti seuraavia, asiantuntevia ja minun silmissäni poikkeuksellisen varmaotteisia esiintyjiä vaikka suoraan yliopiston penkiltä. Eli selvästikin vastavalmistuneiden tietojen taso ylittää kanadalaispreerian yliopiston tuotannon, ja rento ammattimainen itsevarmuus puolestaan keskimääräisen suomalaisyliopiston tuotannon.

Tähän väliin pitää todeta, että yliopisto-opiskelu ei ole mikään automaatio Australiassa. Joka neljännellä täällä asuvalla on yliopistotutkinto (toisaalta, joka neljäs täällä asuva on muualta muuttanut; ei tosin välttämättä sama osuus väestöstä). Aussien asenne korkeakoulutukseen on muuttunut aika äskettäin - varmaan paljon myös työelämän muutosten takia -, sillä nykyään lähes puolet koulun päättävistä hakeutuu yliopistoon, ainakin itärannikolla. Reilut 20 vuotta sitten vain 10%:lla australialaisista oli korkeakoulututkinto.

Tavallisempi opiskeluväylä on TAFE (Technical and Further Education), osavaltioiden pyörittämä ammatti- ja ammattikorkeakoulusysteemi. TAFEssa voi suorittaa myös muutaman kuukauden mittaisia tutkintoja (eritasoisia Certificate'ja eli sertifikaatteja), joita voi joko siltään käyttää työllistymiseen, tai joilla voi hankkia virallisen ylemmän pätevyyden omalla alallaan. TAFE on lähtökohtaisesti halvempi kuin yliopisto, eli jos tänne mielii Suomesta opiskelemaan, niin kannattaa tsekata TAFEn tarjonta yliopistojen rinnalla, saattaa säästää monta kymmentä tuhatta. Lisäksi löytyy kirjo erilaisia yksityisiä oppilaitoksia, kuten vaikkapa hiusmuotoilun saralta, ja oppisopimuskoulutuskin tunnetaan ja ilmeisesti kohtalaisen paljon käytetään.

Ainakin näihin päiviin asti Australian työttömyysprosentti on ollut aika nimellinen, ja töihin on päässyt todistuksen kanssa tai ilman. Sitä varmempaa tietenkin, ja enemmän valinnanvaraa työnantajien ja tehtävien suhteen, jos on tutkintotodistus jostakin. Täällä työvoimapula-alat ovat samat kuin muualla länsimaissa, eli lääkäreitä, sairaanhoitajia, hammaslääkäreitä ja erilaisia sairaalaspesialisteja (erilaisten tutkimuskoneiden käyttäjät, joita en sen kummemmin osaa eritellä) etsitään töihin jatkuvasti. Rakennus- ja maarakennusinsinööreistä sekä erisorttisista sähkömiehistä ja mekaanikoista oli kova pula kaivosbuumin aikaan, mutta nyt on hiljentynyt, ja kaivoksilta potkitaan väkeä ulos nopeammin kuin ehtivät työllistyä uudelleen.

Aussikaupoissa ja kahviloissa näkee keskimäärin nuorempaa väkeä töissä kuin Suomessa, ehkäpä siksi, että opiskelijatkin ovat nuorempia. Täällä näyttää olevan tavallista, että 15-16-vuotiaat tekevät osa-aikatöitä opintojen ohessa. Suomessakin törmää satunnaisesti TET-harjoittelijoihin ja kesätyöläisiin, mutta liekö suomalaisilla aikuisempi asenne töihin, vai mikseivät teinit paista samalla tavalla kaupan kassalta läpi kuin täällä.

Suurin osa täkäläisistä on kohteliaita, fiksuja ja hyviä työntekijöitä, mutta pari kertaa on kassalla sattunut vastaan ilmeisesti pilvessä oleva teinityttö- tai poika, jonka kalloon ei mene, että skannasi juuri väärän tuotekoodin ja tämä ostamani tukkupurkki oliiveja ei ole nippu basilikaa, jonka kilohinta on aivan muuta kuin oliivien. Täkäläisten päässälaskutaitojen puutetta olen jo moneen kertaan manaillut, mutta tämä koskee aikuisia yhtä paljon kuin nuoria.

Toisaalta, koska työura alkaa aiemmin, ylennyksetkin hankitaan aiemmin. Olin omalla työpaikallani jälkijunassa urakehityksen suhteen verrattuna samanikäisiin kollegoihin, koska pamahdin paikalle kesken juonen ulkomailta ja sain todistella aikani, että suomalainen osaaminen on yhtä hyvää kuin aussienkin. Kesti kaksi vuotta saada muut kiinni, eli ei kohtuuttomasti kuitenkaan.

Usein vaatekaupoissa ja vastaavissa näkee myymäläpäälliköitä, joilla on ikää enintään 22 vuotta. Vaikea kuvitella, että Suomessa sama pesti vielä tuossa iässä tipahtaisi. Yrityksissä ja virastoissa havaintojeni mukaan keskijohdossa on väkeä ikähaarukasta 30-40v. ja ylemmässä johdossa 45+. Suomessa uraratas tuntuu olevan vuosikymmenellä jäljessä, varmaankin siksi, että tutkinnot saadaan taskuun lähempänä kolmenkympin rajapyykkiä kuin kahdenkympin.

Kumpi siis parempi, Suomi vai Australia, koulutusmielessä? Hatarilla tiedoilla, mutta vankalla mielipiteellä väitän, että jos painavaa faktatietoa, teoreettista osaamista ja (jopa kylmän) loogista ajattelua painottaa, Suomi on johtotähti. Jos taas haluaa oppia (tai lapsensa oppivan) sosiaalisia taitoja, esiintymisvarmuutta ja yleistä "hyvä minä, kyllä mä pärjään" - asennetta, Australia on the place to be. 
Kun saisi kummatkin yhdistettyä!