11.2.2017

Wannabe-kirjoittajan arki

Ajattelin pitkästä aikaa kirjoittaa ihan arkielämästä: mitä tänne kuuluu, mitä teen, millaista on. Arjesta kirjoittaminen on uutena ulkosuomalaisena jännittävämpää, koska huomio kiinnittyy eroavaisuuksiin ja ihmettelyyn, mutta ehkä tällainen normalisoitunutkin arki voi olla kiinnostavaa - jääpähän päiväkirjamerkintä, mitä tapahtui helmikuun toisella viikolla 2017.

Aussit eivät muuten käytä viikkonumerointia kalenterissa, mikä on hämmästyttävää. Olisihan huikeasti tehokkaampaa sanoa, että viikolla 8, kuin viikolla, joka alkaa xx:s päivä sitä kuuta. Täällä ei myöskään tietääkseni ole lomakausia samassa mielessä kuin Suomessa, eli talviloman ja kesäloman voi pitää milloin lystää ja työnantajalle käy, ainakin julkissektorilla. Koulujen lomat tietenkin ovat rytmitetyt ja ne usein sanelevat perheellisten loma-ajankohtaa.

Asiaan. Heti kerrottuani arkiviikosta selviää, että tämä viikko ei ehkä ole edustava otos arjesta, koska olin vapaalla tai pikemminkin ensimmäistä kertaa elämässäni työttömänä. Irtisanoutuminen edellisestä työstä astui voimaan viime perjantaina ja uusi työ alkaa ensi maanantaina. Koska uusi vakityö on putkessa, ei työttömyys ollut ongelma vaan onnenaihe. Paitsi että. Selvisi viimeisenä työpäivänä, että tietty julkissektorin etuus, long service leave eli pitkän palveluksen vapaa (LSL) saattaa osaltani olla menetetty etu, koska kahden työsuhteen väliin jäi viikon katkos.

Osavaltion työntekijät saavat joka seitsemäs vuosi 3kk vapaata täydellä palkalla tai 6kk vapaata puolella palkalla, itselleni LSL lankeaa kahden vuoden päästä. Nyt sain siis kuulla, että laskuri alkaa ehkä alusta, koska toivoton HR ei ollut älynnyt ohjeistaa minua tuosta katkoksesta. Siinä sitten itku kurkussa sekä minä, HR, osaston esimies ja uuden työpaikan HR syynäämme julkissektorin työehtosopimusta, joka sanoo: kahden palveluksen väliin sallitaan yksi työviikko väliä. No, HR lukee sitä niin, että kun työni loppuu perjantaina klo 16.30, minun tulisi aloittaa uudessa työssä ensi perjantaina 16.30 eikä vasta maanantaina. Ai helperjes kun fiksu tulkinta!! Tästä tulkinnasta emme päässeet yli eikä ympäri, vaikka minä ja pomo olimme sitä mieltä, että no ei voi tarkoittaa, kun HR ja uuden työpaikan HR olivat vakuuttuneita, että kyllä tarkoittaa.

Lopulta asia ratkesi, kun uusi HR vei asian uuden työpaikan toimitusjohtajalle, joka totesi, että laki sallii pienen jouston ja lopettakaa se panikointi: LSL ei jää rannalle ruikuttamaan vaan seuraa mukanani uuteen työhön. Huhhuhhei. Läksiäisdrinkit jo uhkasivat mennä kuoharilasiin itkemiseksi, mutta onneksi ei!

Tällä viikolla tapahtui muitakin muutoksia. Yhtä olen miettinyt jo kauan, mutten addiktioltani ole pystynyt asiaa muuttamaan. Nimittäin kahvinjuonti. Olen jo pitkään kärvistellyt vatsavaivojen ja iho-ongelmien kanssa: käsistä kuivuu nahka sellaista tahtia, että jos en kanna käsivoideputkiloa mukana kaikkialle, olen pian kuin suomuja karistava lisko. Maitoproteiiniallergiani ei auta asiaa ihottumineen, mutta se pysyy poissa maitoa välttämällä (ei ole muuten aina helppoa piilomaidon kanssa eikä Suomessa käydessä!). Iho on silti vihoitellut, ja löysin mahdollisen selityksen: kun suolistossa on jotain sinne sopimatonta, kehoon kehittyy lievä tulehdus ja se alkaa tuottaa histamiinia, joka puolestaan vaurioittaa ihoa. Mikäs sen äkäisempi tulehduttaja kuin kahvinperulainen. Olen nyt rajoittanut kahvinjuonnin yhteen kuppiin päivässä ja tadaa, kuin taikaiskusta käsien iho on ihan kuin normaalin ihmisen eikä zombin! Jos jollakulla on sama ongelma, sama ratkaisu saattaa auttaa, vinkvink. Korvasin kahvin teellä ja soija - chai lattella eli mausteteellä soijamaidon kanssa.

Aloitin luovan kirjoittamisen kurssin. Onkin fiksu idea ensin kirjoittaa kirja, ja sitten ottaa kursseja. No, ehkä auttaa näinkin päin. Kirjani muuten kävi agentin syynissä, muttei ole kuulemma vielä riittävän hyvä. Ammatti-editoija voisi asian rustata kuntoon ja harkitsenkin nyt, kannattaisiko ostaa palvelua. Agentti ja editoija eivät siis ole samaa firmaa ja editoija on oma ideani, ei agentin myymä. Vaikeinta on päättää, mihin kannattaisi keskittyä: yksi editoija ehdotti manuscript appraisal - palvelua eli käsikirjoituksen yleissyyniä, jossa käydään läpi henkilöt, juoni, yleiskuva ja teksti yleistasolla: kun taas toinen ehdotti copy editiä eli tekstin korjaamista virheiden poistamiseksi - hänen mielestään isommat editit tekee sitten kustantaja, jos sellainen löytyy. Itse arvelisin, että toimiva ja hyvin mukaansa tempaava kirja lie tärkeämpi, joten ehkäpä kallistun ensimmäiseen vaihtoehtoon.

Kirjoituskurssi on yksityisen firman järjestämä, kuten kaikki luovat kurssit täällä. Tuskailen edelleen kansalaisopiston puutetta, sillä Suomessa oli jokasyksyinen rituaalini ja ilonaiheeni lukea läpi kansalaisopiston opas ja ilmoittautua kaikille kiinnostaville kursseille pilkkahintaan. Nyt maksan $300 eli parisataa euroa viiden viikon kurssista, 2h/viikko. Ei hinta mitään, mutta tähän mennessä sisältö ei ole päätähuimannut. Ensimmäisellä kerralla harjoittelimme tunnistamaan passiivin ja aktiivisen äänen, sekä 1. persoonan ja 3. persoonan kertojana, eli: mikä ero on "on tehty" ja "olemme tehneet" ilmaisuilla ja "minä tein" ja "Pekka/Petra teki" ilmaisuilla. Ehkäpä sisältö monikerroksistuu loppua kohden ja kurssilla on tarkoitus myös puhua julkaisusta ja julkaisukanavista. Niitä silmälläpitäen ilmoittauduin.

Jokapäivätasolla kirjoitin artikkelia, jonka yritän saada julkaistuksi akateemisissa ympyröissä, jotta 1/3 väikkäristäni valmistuisi. Artikkeliväitöskirja koostuu vähintään kolmesta julkaistusta artikkelista ja niitä sitovasta johdanto- ja päätäntö-osiosta. Aiheeni on, voivatko arjen esteettiset kokemukset (esim. kauniin naapuruston ihailu kävelyllä) vaikuttaa elämänlaatuun ja jos, niin miten (hypoteesini on, että positiivisesti). Ei näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta ole helppo tutkittava, koska a) elämänlaatu on vaikeasti määrittyvä aihe, b) mistä kukin tulee onnelliseksi tai tyytyväiseksi, vaihtelee henkilöittäin, c) tutkimustulokset voi debunkata eli kumota ja vedota muihin selityksiin, esimerkki: tutkin, mitä ihmiset julkaisevat somessa, ja päättelen, että tuossa kyllä on kuva kauniista asiasta eli kauneus on koettu merkitykselliseksi. Muttamutta. Samasta kuvasta voi myös vetää johtopäätöksen, että joku leuhkii rahoillaan (esim. kuva kauniista ateriasta), taidoillaan, buustaa sosiaalista imagoaan jne.

Kirjoitustyötä haittasi fakta, että tietsikkani kuoli. Puolitoista vuotta vanha Lenovon rupu vain päätti ollä käynnistymättä yhtenä aamuna. Eikun koneostoksille. Uuteen Aceriin piti tietysti hankkia MS Office, jotta voin jatkaa kirjoittamista. Open Officella kirjoittaminen kun deletoi tekstiin integroidut kaaviot ja kuvat, koska miksipä ei. Ostin MS Officen nettikaupasta. En saanut tuotetta. Valitin. Sain kuulla, että rahat palautetaan. Rahoja ei kuulunut. Käynnistin painostuskampanjan: arvostelin firmaa joka mahdollisella nettisivulla, myös facebookissa, ja raportoin heidät Australian cyber-poliisille eli internet-huijauksia tutkivalle taholle. Viikon jälkeen rahat tulivat, kun he tajusivat, että hulluhan se on. Muutin arvostelut neutraalimmiksi ja peruin poliisiraportin.

Tässä välissä, Wordin puutteen vuoksi, yritin kirjoittaa jossain, missä kyseinen ohjelma on tarjolla. St Georges pankki Perthin keskustassa tarjoaa ilmaista toimistotilaa, joten sinne ensin. No, siellä on wifi ja pöytä, muttei tietokonetta saati Wordia. Jatkoin Perthin kirjastoon. Siellä saa käyttää tietokonetta maksimissaan puolitoista tuntia per päivä. Aivan sama, onko sinulla tutkinto roikkumassa tai ei, pidempään ei siellä opiskella, piste. Seuraavana päivänä tajusin kokeilla WA:n osavaltion kirjastoa toisella puolen keskustaa. Siellä sai kirjoittaa 660 minuuttia per päivä, eli paljon opiskelijaystävällisempää. Hiljaista kirjoitusilmapiiriä ei kirjastosta oletuksistani huolimatta löytynyt, koska kirjastoon kerääntyy täällä enemmän tai vähemmän ongelmaista porukkaa riitelemään. Kirjasto on ainoita julkisia tiloja, joihin on kaikilla pääsy ilman ostopakkoa, ja nähtävästi ainoa internetin lähde monelle varattomalle. Eräs sankari äänitti dubstep-rap-videota kirjaston koneella ja webbikameralla.

Torstaihin mennessä oli selvää, että ei tästä mitään tuu, ja kun viimein sain rahat takaisin epäonnistuneesta MS Officen ostosta, päätin ladata sen suoraan Microsoftin sivulta ja avot, nyt pystyy taas nakuttamaan.

Sanoisinko, että tämä on tyypillistä arkeani? Jotakuinkin joo. Ensi viikolla sama uudestaan, miinus kirjasto ja tietsikan metsästys, plus uusi työ ja työpaikka. Asiaa piisannee, arvelen!

Kuvitukseksi arkikuvia. Perthin katuja, kahviloita, keskustaa ja Cottesloen rantaa (parin vuoden takaisesta Sculpture by the Sea eli Veistos Rannalla - vuosinäyttelystä).









6.2.2017

Kutsumattomat kämppikset

Tällä viikolla tehtävänäni on viimeistellä akateeminen artikkeli julkaisuun tarjottavaksi ja mikäs sen parempaa valmistelua kuin täysin asiaan riippumaton ja ehkä hivenen viivyttelytarkoituksissa aloitettu bloggaus. Kaikessa muussa mottoni on: älä koskaan jätä huomiseen mitä voit tehdä tänään, mutta jostain syystä väikkäriin liittyen motto on tasan toisinpäin. No, asiaan, sanoi kissa kun mummolla pöytää pyyhki.

Viime päivinä olen pohdiskellut, missä kaikessa oppii/joutuu oppimaan joustavammaksi näin Suomen "suoritan vaikka räntää sataa" - kulttuurista Australian aurinkopaistaa-noworries-kulttuuriin muutettuaan. Esimerkiksi näissä.

1) Hämähäkki kotona ei ole enää hysteriaan lietsova järkytys. Olen aina ollut hämähäkkikammoinen, mutta aavistuksen siedätyin työskennellessäni teininä mansikkapellolla, jossa pienet ruskeat lukit juoksentelevat kätten yli aina, kun mansikkapehkoihin kurkottaa eli koko ajan. Kesätienestien tarve voitti hämähäkkikammon.

En edelleenkään ole mikään tarantellojen halaaja, mutta jos hämähäkki on asiallisen pieni eli max. kokoa sormenpää, jalkoineen sallitaan muutama sentti lisää, en enää mene paniikkiin. Niin kauan kunhan minun ei tarvitse kyseistä otusta koskettaa tai yrittää saada sitä purkkiin. Mikään tuota isompi, esim. daddy long-legs eli seinälukki on jo liikaa. Puhumattakaan aussikammotuksista eli huntsman spidereistä, joista en todellakaan laita kuvaa. Googlaa joka uskaltaa.

Meillä Perthin keskustan laidan kerrostaloasunnossa ei onneksi ole näkynyt isoja kammotuksia, ja pienempien hämisten osalta olen pystynyt täysin tasaisella, rauhallisella äänellä ilmoittamaan E:lle, että hänen palveluksiaan hämiskuiskaajana tarvitaan - sen sijaan, että kirkuisin oopperaoktaavissa.

2) Torakka kotona ei sekään ole enää sydärin aihe, vaikkei todellakaan kuulu miellyttävimpiin yllätyksiin. Nykyisessä asunnossa ei ole torakoita näkynyt [koputtaa kaikkea mahdollista puista], mutta Queenslandin lomalla sain taas muistutuksen, että torakat ovat tämän mantereen menestystarina eli kaikkialle tunkeva ilmiö.

Ensimmäisenä iltana vessassa temmelsi keskikokoinen eli heinäsirkan kokoinen ruskea torakka. Näitä inhoan erityisesti, koska ne ovat juukelin nopeita ja nopeus saa kuvittelemaan, että kimppuunhan se tulee. Kuulemani mukaan myös vaaleanruskeat torakat ovat niitä "likaisia" eli viemäreissä viihtyviä, kun taas isommat ja pelottavamman näköiset mustat/tummanruskeat sikarimaisen pulleat torakat ovat ulkotorakoita ja yhtä vaarallisia tai vaarattomia kuin koppakuoriaiset yleensä. Torakka piiloutui fiksusti lavuaarin viemäriin ja suihkutin perään klooria - liekö oli vaikutusta, mutta ainakin torakka oppi olemaan ovelampi eikä näyttäytynyt enää.

Seuraavana iltana suihkukaapin saumasta puski esiin em. sikarimainen torakka eli musta ja iso mötikkä. Sitä en enää pystynyt sietämään, vaan jälleen kutsuin E:n jahtiin. Jahti oli nimensä veroinen, sillä torakanrutale piilotteli suihkukaapin liukuoven saumoissa (eli siellä yläreunan kourussa) ja E mutkattomaan tapaansa lopulta tökki sen esiin hammasharjan peräpäällä (raah, yäk). Mitäpä ei mies tekisi, jotta vaimo pääsee suihkuun ja lopettaa tärinän makuuhuoneen nurkassa mahdollisimman kaukana ensuite-kylppäristä.

3) Toukkia suihkussa oli uusi yllätys, ei iloinen eikä toivottu. Tämä on seurausta pidemmästä tarinasta: tykkään todella paljon viherkasveista ja puutarhoista, mutta valitettavasti viherpeukaloa minulle ei ole suotu ollenkaan. Yhden satsin viherkasveja parvekkeella onnistuin jo tappaamaan kastelun puutteeseen, ja ylipäätään valitsemaan sellaisia kasveja, jotka eivät siedä +40:een nousevaa kesäpaahdetta. Ostimme uuden satsiin, ja nyt parvekkeella kituuttaa sekalainen valikoima ruskistuvia, minun hellästi hoitamiani viherkasveja.

Samassa hötäkässä ostin myös sisäkasveja, joille kävi myöhemmin kalpaten E:n toimesta. Hän nimittäin keräilee luonnosta asioita, jotka hänestä ovat hienoja, ja kerran oli mukaan tarttunut banksian eli täkäläisen pensaskasvin siemenkota. Kota on kuin jättimäinen käpy, joka avautuu kävyn lailla. Kodasta tunki armeija pieniä kärpäsiä, jotka muitta mutkitta asuttivat kaikki sisäkasviruukut ja alkoivat tehtailla itselleen jälkeläisiä. Yritin häätää niitä joka konstilla, tuloksetta, ja lopulta ainoa ratkaisu oli tuho tai ulos. Heitin kaksi bambua roskikseen menetettyinä tapauksina, kolmannen laitoin parvekkeelle, jotta munivat perkeleet edes munivat muualla kuin lähellä ruokiani ym. Tämä oli liian vähän, liian myöhään.

Eilen löysin toukkafarmin suihkukopista: kärpäset olivat löytäneet shamppoopullojen ym. muovitelineen, jossa on makoisa pikku lätäkkö, kuin munimiseen suunniteltu. Entinen Anu suoraan Suomesta olisi shokin kourissa paennut kirkuen suihkusta, mutta Crocodile Dundee-Anu otti tyynesti muovikipon, kaatoi sisällöt lattiaviemäriin ja talloi luikerot avojaloin tainnoksiin. Minun suihkuani ette valloita, senkin rakettispagetit.

4) Home. Home suihkussa on normiongelma, eli se pitää suihkuttaa kuolioon parin kuukauden välein. Home ei onneksi liiku, eli sen kanssa ei tarvitse pelätä, käykö kimppuun vai ei. Talvella bongaamani orastava home patjassa on saatu kuriin kloorikäsittelyllä ja kosteussyöppö-purkilla, eli sängyn alla asuvalla muovirasiallisella kalsiumkiteitä, jotka imevät kosteutta huoneilmasta.

Torakat, hämähäkit ja muut pysyvät poissa, kun pidämme fly screeniä eli verkko-ovea orjallisesti kiinni parvekkeella. Jos Suomessa on tuttu huudahdus, "ovi kiinni, lämpö menee harakoille", täällä huudahdus on mallia "verkko-ovi kiinni, ennenkuin ötökkäarmeija suorittaa vallankaappauksen". Parvekkeella näkyi kerran epäilyttäviä papanoita kokoluokkaa hiiri, mutta sisään ei ole yksikään vielä päässyt. Ikuisen kesän maassa on siis ikuisen kesän ongelmat, eli tuholaiset eivät koskaan horrosta.

Australiaan muuttava pääsee osalliseksi Australian Selviytyjät - oman elämänsä tosi-tv:tä, halusi tai ei.