28.7.2012

Arjen ajatuksia

Miten se aika on taas näin vierähtänyt enkä ole mitään kirjoittanut pariin viikkoon?? Ohhoh ja voivoi. Puolustukseksi selittelen, että töissä on ollut ennätyskiire, vaikka tiimissä pitkään ollut yhden hengen aukkokin on täytetty eli saatiin puoli vuotta avoinna olleeseen paikkaan rekryttyä mallikelpoinen uusi kollega. Töitä pukkaa silti ovista ja ikkunoista, sillä tänä vuonna jokaikinen WA:n osavaltion pikkukunta läpikäy vesihuollon auditoinnin ja kukas muu niitä raportteja lukee, käsittelee, referoi, edelleenraportoi ja Ympäristöministeriöön kirjelmöi kuin minä. Tiimikaverit pitävät huolen sähkö- ja kaasulaitosten valvonnasta, toimilupien myöntämisestä ja lupaehtojen noudattamisen valvonnasta, eli eivät siellä muutkaan ehdi paikalleen sammaloitua. Kaiken lisäksi suoritan parhaillaan (pakollista) lisäkoulutusta, sellainenkin ammatti näköjään maan päällä on kuin compliance officer ja tähän tottelevaisuusvalvojan hommaan minua siis kurssitetaan - sen lisäksi ja siitä huolimatta, että olen jo vuoden pestissä pakertanut. Suomeksi titteli on suunnilleen "lakipykälien noudattamista valvova riskienhallintavirkailija" eli mahdollisesti kuivakoin ammattinimike sitten kirjanpitäjän. Onneksi työ on nimestään huolimatta antoisaa, lähinnä huumorintajuisten kollegojen ansiosta. Mutta se työasioista ja jälleen lista huomioita:

1) Tajusin tässä äskettäin, että täällä englantia puhuessa on lähes ykshailee, miten vokaalit ääntää. Joka maasta tulijoilla on omat tapansa, ja joskus tuntuu, että englantia lausutaan samoin kuin hepreaa kirjoitetaan, eli jättämällä kaikki vokaalit pois ja lausumalla vain konsonantit. Esimerkkejä. Bird (lintu) voidaan näköjään ääntää böd, bööd, bd tai bed (sänky). Suosikkiesimerkki aussiaksentista on sanoa 99 (kirjoitetaan ninetynine ja tavallisesti lausutaan naintinain), aussit tunnistaa välittömästi nasaalilla vedetystä ääntämisasusta noointinoin. Vokaalien pituudella ei ole suurta väliä ja se, lausutaanko joku vokaali o:na, u:na vai peräti ö:nä, ei näytä olevan kummoista väliä - tai siis sillä ei voi olla kummoista väliä, kun jokaisen omaperäistä aksenttia on vain pakko ymmärtää. Eilen yritin selittää englanninkielisille kavereille, että suomenkielessä on vissi ero vokaalipituuden suhteen. Tuli on eri sana kuin tuuli, ja mätä on eri sana kuin Määttä. Täkäläisille kertakaikkiaan mahdoton sana on xylitoli, se ei tule suusta ulos edes hammaslääkärin pihdeillä. Zailitoli on osunut kai lähimmäs ja loput eivät edes yritä toistaa ks-alkua pidemmälle. Mutta. Voin rehellisesti tunnustaa, että kiinalaisten nimiä ja sanoja ei suomalainen saa suusta ulos, sillä en ikimaailmassa olisi tajunnut, että kollegattaren nimi Huijuan lausutaan Hweidzaan. Ja sekin pitäisi lausua laulavalla, ylösalas polveilevalla äänenkorkeudella. Ei irtoa...

2) On se vaan myönnettävä, että Perth ei ole mikään timantti kaupunkien joukossa, vaikka paikallisjohto yrittääkin kovasti lanseerata titteliä Intian Valtameren Helmi. Vai oliko se Tuhkimo. Viihdyn täällä kohtuullisen hyvin, kaupunki on siisti ja suittu, mutta... ruma kuin suomalainen keskivertokirkonkylä, josta on vanhat talot surutta raivattu monotonisten, betoni- tai peltijulkisivuisten ABC:n, Siwan, S-marketin ja teollisuushallin tieltä. Onneksi täällä sentään yritetään, ja laajalle hajautettu, pääasiassa 1960-70-luvuilla rakentunut omakotitalomatto sekä saman aikakauden toimistotalokeskusta ovat monin paikoin uudistusten alla.  Perthin kaupungilla on menossa 'tyhjät tilat käyttöön'-kampanja, jolla yritetään elävöittää esimerkiksi keskustan vanhojen rakennusten unohtuneita ylempiä kerroksia kaupoiksi, kahviloiksi, gallerioiksi ja toimistotiloiksi. Myös aiemmin nuhjuiset, hylätynoloiset keskustan pikkukujat on monin paikoin onnistuttu virkistämään ruukkukasvien rajaamiksi kahviloiden terasseiksi. Täällä rakennussuojelu toimii ilmeisesti vapaammalla kädellä kuin Suomessa, sillä vuosisadan taitteen rakennukset on yleensä sisältä myllerretty uuteen, loft-tyyppiseen uskoon ja jäljellä ovat vain julkisivut eli katukuvaa on yritetty sentään säilyttää. No parempi tämäkin kuin ei mitään historiaa ja persoonaa. Ja loft-rakentamisen ystävänä rouheat tiiliseinät ja viimeistelemätön interiööri-look vetoavat kyllä. Jahka jossain vaiheessa saan aikaiseksi visiteerata Melbournessa, Sydneyssä ja Brisbanessa (ja sittemmin myös Darwinissa, Cairnsissa, ehkä Adelaidessa ja Hobartissakin), pystyn lopulta vertailemaan isommassa mittakaavassa, miltä Perth australialaisena kaupunkina näyttää ja tuntuu.

3) Siitä huolimatta, että tänne on virrannut porukkaa merten takaa jo vuosikymmeniä (puhumattakaan, että käytännössä kaikki ovat alun perin merten takaa), wessien on yhä kummallisen vaikeaa ymmärtää joitain ulkkaripiirteitä. Hyvänä esimerkkinä toimii eteläafrikkalaistuttu, joka puhuu äidinkielenään afrikaansia ja muutti Perthiin pari kuukautta sitten. Poikaparka oli saanut kuulla aussiappiukoltaan, että "mahdatko kenties olla vähän hidas?", kun lauseet tökkivät ja piti hakea oikeaa englanninkielistä sanaa. Itsekin samaan asenteeseen (useammin kuin kerran) törmänneenä ihmettelen, eikö mieleen ehkä pälkähdä, että vieraan kielen puhuminen ei etenkään aluksi voi sujua kuin vettä vaan? Aivojen kun on pakko kääntää joka ikinen sana ja myös lausejärjestys oikein, ennen kuin voi mitään pullauttaa ulos. Kanadalaisilla on yleensä tapana avittaa ja tarjota jotain sopivaa sanaa tai lauseenlopetusta, jos he huomaavat, että ulkkarilla meni nyt kieli englanniksi solmuun. Wessit eivät usein joko huomaa, tajua tai halua auttaa, vaan monet tuijottavat kuin ääliötä: etkö osaa ihmisiksi olla ja lausettasi lopettaa? Todennäköisimmin he eivät vain tajua, mistä äkkinäisessä puhekatkossa on kyse, harva täällä kuitenkaan ilkeä on. Silti kummallista. Mutta kaikkeen tottuu, myös hämilliseen tuijotukseen :)

Kahvila-galleria Venn'issä tänään bongattua Iittalaa. Aaltovaasi vain $180 ja pikku lasirasiat kannella $95. Skandinaavinen design hinnoissaan - samasta paikasta myös muita "Pohjolan raikkaita ja moderneja" tuotteita. 

15.7.2012

Sunnuntaiaamu

Tänään tuli pitkästä aikaa palloiltua Freossa, sellaisilla seuduilla, joita en ollut ennen kolunnut. Ystäväni J halusi näyttää (ja koemaistattaa) aamupala-buffet-ravintolan The Left Bank eli Se Vasen Rantatörmä Swan-joen rannalla. Paikasta saa toki ruokaa myös muina aikoina, mutta me etsiydyimme joenrantamaisemiin jo kukonlaulun aikaan eli aamyhdeksäksi, mikä tarkoitti klo 8 aamujunaan hyppäämistä Perthissä. Mikäs sen parempi syy nousta sunnuntaina aikaisin reippailemaan kohti juna-asemaa ja North Freoon saavuttuamme reippailemaan kohti rantatörmää, kuin mielikuvissa siintävä herkullinen buffet. Tältä seudulla näyttää:

Näkymiä Swan-joelle Stirling Highway-sillalta. Yläkuvassa siintävät myös Freon  satamarantaa täplittävät nosturit. 

Maisema The Left Bank-ravintolan edustalta Swan-joelle. Ei hassumpaa. Eikä hassumpi talvipäivä, aamulla kirpakat +14  astetta ja keskipäivällä lähemmäs +20.
Sitten kaikkia kiinnostaviin yksityiskohtiin, eli mitä siellä söimme. Buffet oli hotelliaamupaloilta tuttu, eli tarjolla oli munakokkelia, pekonia, papukastiketta, makkaroita, pannareita, paistettuja herkkusieniä ja grillattuja tomaatteja. Minkäänsortin salaatteja tai vihreää ei ilmeisesti aamupaloilla harrasteta, sillä en ole koskaan nähnyt aamupalabuffeteissa esimerkiksi vihanneksia (viipaloituja kurkkuja, salaatinlehtiä tms. suomalaisten harrastamia leivänpäällisiä). Paahtoleipä tietysti aina lisukkeena, ja päällisiksi tarjolla voita, hilloja tai pannareille vaahterasiirappia. Jälkiruuaksi oli hedelmäsalaattia eli lohkottua tuoretta vesimelonia, omenaa, cantaloupe- ja hunajamelonia sekä appelsiinia. Lisäksi löytyi vadillinen marjoja: vadelmia ja boysenmarjoja, ainakin minun nähdäkseni, ja luonnonjugurttia (jonka jouduin skippaamaan). Marjat mätin pannareiden päälle, toimi hyvin. Aamupala oli maukas mutta tuhti, ja olikin kummankin mielestä hyvä idea jaloitella vähän ekstraa eli kävelimme East Fremantlen halki Freon juna-asemalle. Erikoisena yksityiskohtana mainittakoon, että buffettiin ei kuulu kahvi. Tai siis kuuluu, mutta pelkkä pikakahvi. Koska suosikkiani Mocconaa ei kahvikuppien tuntumasta löytynyt, enkä juo Nescafea edes äärimmäisessä pakossa, jouduin valitsemaan kummajaiskahvin eli kahvia teepussissa. Öhöm, mikä idea...? Ohjeen mukaan kahvi suodattuu 3-4 minuutissa, mutta J:n neuvosta liotin pussukkaa kaksinkertaisen ajan. Ja silti "kahvi" oli vain kahvinväristä ja etäisesti -makuista, mutta erittäin laihaa lientä. Juu-u, ei näitä kahvipusseja enää koskaan, kiitos.

Sunnuntaiaamun omnomnom. Huomaa kahvipussi kupissa. Outo.
Perthin parhaita puolia on aamupala- ja brunssikulttuuri, vaikkei se täkäläisten mukaan olekaan mitään verrattuna vaikkapa Brisbanen, Melbournen tai Sydneyn vastaaviin. On täällä meikäläisen Suomi-kotikaupunkeihin verrattuna silti huikeasti enemmän vaihtoehtoja ulkoistetuille aamupaloille sekä ravintolan tyylin, että ruokatarjonnan suhteen. Harva lauantai tai sunnuntai voi paremmin alkaa, kuin yhteisellä leppoisalla ja maistuvalla aamupalalla ystävän/ystävien kanssa kuulumisia vaihtaen. Kiitän!

14.7.2012

Picasso Perthissä

Seuraa taiteentuntemuksen opetustuokio - mitä ei varmaan olisi kannattanut tähän kärkeen todeta, että edes joku lukisi postauksen loppuun asti.

Mutta ihan sitä silmälläpitäen, että muut täkäläissuomalaiset haluavat käydä katsastamassa Picasso to Warhol-näyttelyn Perth Art Gallery'ssa, aikaa on vuoden 2012 loppuun saakka. Ja toisekseen olen itse niin innoissani aiheesta, kun pitkästä aikaa pyörin "omieni parissa" eli vaellellen taidehistorian oppikirjoista tuttujen, aitojen ja ehtojen teosten keskellä.

Picasso to Warhol-näyttely on lainassa New Yorkin MoMa:sta eli ehkäpä pallon kuuluisimmasta modernin taiteen museosta, joten merkit olivat lupaavat. Tosin ounastelin, että Perthin museolla tuskin on varaa kovin laajaa näyttelyä tuoda maahan, koska teosten lainasta joutuu maksamaan mojovaa vuokraa, järjestelyt ja vakuutukset maksavat taatusti satatonnisia ja niin ees päin.

Näyttely oli tosiaan aika suppea, mutta perjantai-illan visiitin arvoinen silti. Taidemuseo panostaa kivasti viikonloppuihin, sillä perjantaisin näyttely on auki peräti iltakymmeneen ja ala-aulaan on rakennettu viini- ja juustobaari. Taidemuseolta voi iltaa jatkaa kulttuurikorttelin sekä Northbridgen menokaupunginosan muihin kahviloihin ja boheemeihin baareihin.

Itseäni harmittaa suunnattomasti melkein missä tahansa näyttelyssä yleinen taustatiedon puute, tai oman käsitykseni mukaan vääränlainen kontekstointi. Älkää aina lätkikö niitä taiteilijan elämäkertatietoja kylteissä seinille, vaan infotkaa, miksi tämä kyseinen tyyppi, teos tai tyylisuunta on niin ihmeellinen, että se pitää ihan museoon asti tuoda. Taustoitus ja historialliseen hetkeen sitominen kertovat paljon enemmän mattimeikäläisille kuin se, milloin taiteilija valmistui taidekoulusta.

Työhistoriaani mahtuu useita pestejä taidemuseo-oppaana, ja silloin opin, että ihmisiä kiinnostavat eniten tarinat. Kuka, missä, miksi, mitä minun pitäisi tässä teoksessa nähdä? Etenkin Picasson kohdalla enemmistö yleensä olettaa, ettei tyyppi osannut maalata muuta kuin sekavia palikoita ja vääntyneitä naamoja. Totuushan on, että Picassolla oli klassinen taidekoulutus ja hän aloitti maalaamalla melkolailla realistisia muotokuvia, mitä ei palikkatyylistä uskoisi.

Picasson nerous piilee siinä, että hän keksi alkaa kuvata kohteita useasta eri kulmasta, useana eri ajanhetkenä, yhteen kuvaan vangittuna. Palikat ja vääntyneet naamat kuvaavat siis samaa kohdetta eri näkökulmista ja eri hetkinä, liikkeessä. Picasson uran alkuaikaan, 1920-30-luvuilla, liike ja nopeus olivat suuria ihmeitä länsimaissa: autot, junat ja lentokoneet olivat ihan vasta yleistyneet ja tulleet tai tulossa kaikkien ulottuville, kuin myös elokuvat eli liikkuva kuva. Liike ja ajan kuluminen kiehtoivat kovasti myös taiteilijoita.

Pablo Picasso, Crucifixion 1930. Tällaisia on tarjolla muutamia Perthissä, tosin ei juuri kyseinen teos .
Näyttelyssä oli pari teosta myös suosikiltani Piet Mondrian'ilta, tosin ei lempiteoksiani (maisemia), vaan tunnetumpia abstrakteja geometrisiä viiva-, perusmuoto- ja perusvärisommitelmia. Nämäkään neliöt valkoisella taustalla eivät kerro mitään kenellekään, ellei tiedä, että samaan aikaan (1920-30-luvuilla) kehittyi funktionalismi eli funkis-arkkitehtuuri.

Funkis syntyi, koska arkkitehdit halusivat riisua kaiken ilmaisun peruselementteihin. Ei mitään koristelua tai krumeluureja, vain rytmikkäitä perusmuotoja ja yksinkertaisia värejä eli valkoista, mustaa, punaista, keltaista ja sinistä. Myös huonekalumuotoilijat intoutuivat perusmuodoista ja -väreistä, ja aikakaudella ideoitiinkin monta muotoilun klassikkoa, kuten Red and Blue Chair (Gerrit Rietveld), kuva alla.

Yksi lempparini Piet Mondrianilta (ei ole Perthin näyttelyssä), The Red Tree. Mondrian maalasi alunperin maisemia ja siirtyi neliöiden maalaamiseen funkis-tyylin kehittymisen aikoihin, oli yksi tyylisuunnan kehittymiseen vaikuttaneista taiteilijoista.
Gerrit Rietveld, Red and Blue Chair 1917. Muotoiluklassikko, vaikkei välttämättä kauhean mukava. En ole kokeillut, on kallis tuoli.
Piet Mondrianin Dej Stijl - tyylisuunnan yksi edustaja. Perthin näytelyssä on Trafalgar Square-niminen vastaava taulu.
Näyttelystä löytyy nimensä mukaisesti myös legendaarisen Andy Warholin teoksia - ensimmäisiä taiteilijoita, joka keksi ottaa kohteekseen arkipäivän esineitä ja toistaa painokuvaa loputtomiin, mm. kaikkien tuntema Marilynin naamakollaasi (kuva alla).

Toinen legenda on Marcel Duchamp, joka puolestaan keksi ottaa konkreettisia arkipäivän esineitä käyttöönsä ja kyseenalaisti koko taiteen olemuksen tuomalla näyttelyyn omana teoksenaan seinästä irrotetun pisuaarin. Teoksen nimeksi hän kertoi "Suihkulähde" (kuva alla). Mikä on taidetta ja mikä ei, kuka sen saa määritellä, Duchamp kysyi. Niinpä, ei ole vastausta tähän oikein vieläkään, vaikka Duchamp mellasti taidemaailmassa 1910-luvulta lähtien.

Nykykatsojia nämä aikanaan mullistavat oivallukset eivät juuri hätkäytä, sillä elämme maailmassa, jossa on jo nähty kaikki. Mutta teokset onkin syytä asettaa historialliseen asemaansa, eli nähdä ne oman aikansa pioneereina. Joku keksi tämänkin idean ensin, vaikka me olemmekin samaa nähneet toistettuna jo miljoona kertaa. Perthissä pääsee kurkistamaan niihin ensimmäisiin oivalluksiin, ideoiden lähteille.
Andy Warhol, Marilyn 1967. Ei Perthissä. Allaoleva Campbell - keittopurkkiteos (yksittäisiä painokuvia kehystettyinä tauluina) sen sijaan löytyy näyttelystä ja on hieno.

Marcel Duchamp, Fountain (Suihkulähde) 1917.  Alkuperäinen teos on mennyt hukkaan ja siitä on enää valokuvia,  Perthin näyttelyssä tästä on pienoismalli (!).
Modernista taiteesta olisi ylipäätään hyvä tietää, että se syntyi kameran keksimisen myötä ja takia (1800-luvun loppupuolella). Taiteilijat joutuivat suorastaan identiteettikriisiin kameran yleistyessä, sillä kuka heitä enää tarvitsisi tallentamaan ulkomaailmaa, jos kuka vain pulliainen pystyi nappaamaan kuvan, milloin huvittaa, missä huvittaa, parissa sekunnissa? Kuka enää jaksaa kiinnostua maalauksista, joiden tekoon menee ikuisuus?

Syntyi täysin uudenlaisia tyylejä, kuten impressionismi - tapa vangita valon ja varjon leikkiä ja hetkellisiä mielikuvia. Ekspressionismi - taiteilijan omien ajatusten ja tunteiden muokkaamia näkymiä. Surrealismi - unikuvia ja painajaisia, mielikuvitusmaailmoja ja alitajuntaa. Abstrakti taide - keskitytään muotoihin ja väripintoihin, "taidetta taiteen vuoksi", aivan sama mikä aihe on kyseessä. Kubismi - Picassonkin tyyli, eli kohteen paloittelua eri näkökulmiin ja geometrisiksi perusmuodoiksi. Ja niin pois päin...

(Esi)surrealisteja Perthin näyttelyssä edustaa Giorgio de Chirico.  Ylläoleva teos on näyttelyssä: The Enigma of a Day, 1914. Surrealisteista tunnetuin on Salvador Dali - ks. kuva alla, jos et muista kuka, ei ole mukana Perthissä. Chirico oli liikkeellä ennen Dalia ns. metafyysisellä tyylillään ja Dali itse asiassa sai Chiricolta vaikutteita oman surrealismi-tyylisuuntansa kehittämiseen.
Salvador Dali, The Persistence of Memory (Muiston pysyvyys) 1931.
Näyttely on käymisen arvoinen, mutta suosittelen osallistumaan opastetulle kierrokselle. Muuten teosten tuijottelu saattaa jäädä tussahdukseksi, "mikä tässä nyt on niin hienoa oikeastaan...?"

*Kaikkien teosten tekijänoikeudet taiteilijoiden*

Odottamattomia onnenaiheita

Tajusin tässä äskettäin, että ulkomaille muutto opettaa valtavasti uutta sekä toisesta kulttuurista ja muista ihmisistä, että minusta itsestäni. Tuntuu, että olen vuodessa kasvanut ihmisenä saman kuin kotiympyröissä pysytellessä olisi ollut mahdollista vuosikymmenessä. Silmät avautuvat ihan uudella tavalla odottamattomille onnenaiheille, kuten:


1) Sosiaaliset ympyrät ja ystäväpiiri ovat rikastuneet roimasti. Nyt tuttuja, kavereita ja ystäviä on monilta eri maailman kolkilta, ja on sekä ihmetystä herättävää että ilahduttavaa tajuta, miten hyvin voi tulla toimeen täysin eri puolilta palloa olevien kanssa. Olen aiemminkin maininnut, että jostain syystä parhaiten handlaan suhteet britteihin ja irkkuihin, sekä moniin aasialaisiin. Eräs parhaista ystävistäni täällä on vietnamilainen, ja myös jutut eteläafrikkalaiskollegan kanssa käyvät ällistyttävästi yksiin. Skandinaavit menevät tottakai kotikategoriaan, eli heidän kanssaan tulee hyvin toimeen. Aussien kanssa sen sijaan on jatkuvasti pientä kulttuurieroklikkiä, hyvin pinnanalaista ja harmitonta onneksi, mutta emme ole oikein vielä samalla sivulla.

Meikäläisen ja monien wessien huumorintajun eroa kuvaa paljastavasti (usein vastaavana kokemani) esimerkki: viime sunnuntain trapetsitunnilla eräs lähtölavalle kiipeävä tyttö jämähti tikkaiden puoliväliin korkeanpaikankammon kohtauksen kourissa. Tytön kaveri huuteli alhaalta rohkaisua: "ostan sulle drinksun, jos teet sen!". Tokaisin kaverille hymyillen: "Olis ehkä kannattanut ostaa se drinksu etukäteen". Kaveri katsoi minua kuin ääliötä ja vastasi: "Ennen tällaisia tapahtumia ei saisi koskaan juoda". Aijaa, ihanko totta?! Usein törmään siihen, että suomalainen sarkasmi/ironia/musta huumori ei oikein uppoa. Vieressäni istunut brittityttö nauroi jutulleni, eli ei se nyt niin huono ollut...

Mutta takaisin ystäviin. Myös ikä on jotenkin menettänyt merkityksensä kaveruussuhteissa, ja on täysin luontevaa kaveerata vuosikymmenen nuorempien, tai vuosikymmeniä vanhempien kanssa. Eilen vietin antoisan taidenäyttely-, pizza- ja viinilasillis-illan täkäläissuomalaisen R:n kanssa. On täysin yhdentekevää, että R:llä on ikäisiäni lapsia - juttu luisti, kummankin pulmia ja onnenaiheita puitiin ja elämänohjeita sinkoili puoleen ja toiseen täysin ikäerosta piittaamatta. Tällaisista avauksista ihmissuhderintamalla olen todella kiitollinen :)

2) Ulkomailla arjessa kamppailu kasvattaa itseluottamusta ja lähestulkoon kaikkia mahdollisia arjen taitoja väistämättä. Huomaan nyt, että alkuaikoina puhuin usein aika hiljaa, koska en ollut ihan varma, onko sanomiseni sanottu oikein tai sanomisen arvoista. Nyt paapatan kuuluvalla äänellä joka paikassa, jos sanat eivät tule oikeassa järjestyksessä suusta, ihan sama. Kyllä ne ymmärtää ja jos ei ymmärrä, toistan. Alkuun oli vaikea soittaa minnekään, koska puhelimessa asiointi usein tiesi takeltelua, kielen kangistumista ja väärinymmärryksiä. Nyt sama kuuluva posmottaminen toimii puhelimessakin, ja omille mokille voi ihan hyvin nauraa. Vastapuolikin suhtautuu ymmärtäväisemmin, jos ei yritä tai esitä olevansa täydellinen. Blogista on varmaan käynyt selville, että minua on vuoden mittaan suunnattomasti vaivannut kommunikoinnin takkuilu eli omat kielitaitopuutteeni (todelliset ja kuvitellut), aksenttini (kaikki arvaa etten ole täältä), sekä yhteisymmärryksen puute (vrt. edellinen huumoriesimerkki).

En ennen tänne tuloa tajunnutkaan, miten korkealle itseni arvostin kommunikoijana (syystä ja syyttä). Olen Suomessa usein saanut hyvää palautetta mm. kokoustekniikastani sekä kirjoitustaidoistani, ja nyt olen yhtäkkiä jossain ravintoketjun alapäässä mongertamassa skottiaksentilla, jota aussit eivät ymmärrä. Aluksi sekä otti päähän että teki mieli heittää hanskat tiskiin (okei, en sitten puhu mitään missään koskaan ikinä), mutta nyt sisu on taas koottuna ja asenne on, että sanoilla vaikka läpi harmaan kiven. Jos en kokouksissa ehdi tai osaa perustella kantaani niin monisanaisesti kuin suomeksi voisin, vedetään sitten lyhyillä, napakoilla lauseilla. Onpahan ainakin asian ytimeen. Voin rehellisesti tunnustaa, että harvoin on niin paljon sydäntä lämmittänyt kuin eilen kollegan todetessa jonkin erityisen osuneen kommenttini jälkeen: "Anu's razorsharp wit strikes again" eli että partaveitsenterävä älyni leikkasi jälleen. Oho, ei kommunikointini sittenkään niin onnetonta ole kuin olin synkimmissä kuvitelmissa, tuhkaa päälleni ripotellessa uskonut.

3) Ihmissuhteet Suomessa saavat ihan uutta syvyyttä ja merkitystä täältä kaukaa käsin. Äskettäinen lomani Suomessa onnistui suorastaan yli odotusten, koska oli niin mukavaa, rentouttavaa ja onnellista kaikkien kohtaamieni tärkeiden ihmisten kanssa. Suomessa asuessa oli ihan liian helppoa lykätä sukulaisten ja ystävien tapaamisia arkikiireiden takia, koska aina ajatteli, että "sit ensi viikolla/kuussa/jouluna". Ja helposti lipsuu siihen, ettei näe juuri koskaan. Koska näemme nyt harvoin mutta säännöllisesti, eikä tapaamista voi sovitusta ajankohdasta lykätä (kun en ole ensi viikolla enää maassa), yhteinen aika on todellista laatuaikaa.

Laatuaika ei onneksi tarkoita, että vaikeita asioita yritettäisiin lakaista maton alle ja esittää, että ollaan onnellisia jos ei olla. Päinvastoin. Kaikki keskittyvät mieluummin hyviin puoliin ja antavat huonojen puolien tai mitättömien pinnankiristysten liukua ohi muistin ja ärsytyskynnysten. Mitä sitä tarttumaan turhiin pikkuärsytyksiin, jos voi valita nauttivansa hyvistä puolista? On myös helpompaa ja luontevampaa keskittyä kertomaan ne todelliset tärkeät kuulumisensa ja elämänkäänteensä, kun aikaa on vähän, hyvääpäivääkirvesvartta-puheen sijasta. Pureudutaan jotenkin asioiden ytimeen helpommin ja rennommin. Niin se näköjään on, että pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle, ja vasta luopuessa tiedät, mitä sinulla siihen saakka oli. Ja vasta uuteen hypätessä tiedät, mitä kaikkea siellä sateenkaaren tuolla puolen odottaa, sekä pahassa että hyvässä.

Oh Australia, how I love thee, let me count the ways. Kuva (c) Basicoshop.com

9.7.2012

Australian avohaava

Olen lahjakkaasti vältellyt kirjoittamasta vaikeasta aiheesta jo vuoden, mutta nyt on aika tarttua tämänkin suhteen näppikseen. Välttelyn syy on, etten kertakaikkiaan tiedä, miten kirjoittaa aboriginaaleista poliittisesti korrektisti ja siten tasapainoisesti, että kaikki näkökulmat tai edes enemmistö niistä tulisi esiin. Australiassa vietetään kansallista NAIDOC-viikkoa 1.-8. heinäkuuta, joten nyt jos koskaan on syytä avata sanainen arkku myös tästä.

NAIDOC on aboriginaali- eli indigenous people'n kulttuurin juhlaviikko. Määritelläänpä ensin termit, jotta pääsee edes alkuun. Vaikka aboriginaali on kohtuullisen neutraali sana, se on täysin arkipuheeseen taipumaton, pitkä mongerrussana ja itse yleensä lyhennän sanan abo, vaikken ole ihan varma, onkohan se korrekti. Täällä kuulee myös kiertoilmaisuja, kun ei haluta vetää liikaa ulkopuolisten huomiota omaan keskusteluun abo-sanaa viljelemällä. Aboriginaali sanana tarkoittaa samaa kuin indigenous, eli "kotoperäinen, alkuperäinen". Vaikka etenkin iäkkäämmät abot usein kutsuvat itse itseään black fellah'iksi eli mustiksi hemmoiksi, kaikki valkoisten harjoittama mustittelu kannattaa tiputtaa jo rajalla, jos tänne aikoo. Ei tule toimimaan ja rasistiksi leimataan. Opin jo Kanadassa, että intiaaneja ei todellakaan ole sopivaa kutsua intiaaneiksi, heitä kutsuttiin joko First Nation'eiksi (eli Ensimmäisiksi Kansoiksi), indigenous people'ksi tai heimon nimellä (jos tiedossa). Jos oikein muistan, asuinpaikallani keskellä preeriaa on perinteisesti elänyt Lakota-heimoa, joka puolestaan on osa Sioux-ryhmää. Siouxit eivät ole koskaan olleet yhtenäinen porukka, vaan ryhmä koostui ja koostuu samaan kieliperheeseen kuuluvista erillisistä heimoista. Mutta takaisin aboihin. Perthin ja ympärysseudun perinteinen aboheimo on nimeltään Nyongar tai Noongar (kirjoitusasu vaihtelee, koska abot eivät itse kirjoittaneet ennen eurooppalaisten asuttajien tuloa). Noongareita on seudulla arviolta 28 000, ja koko WA:ssa asukkaita on viimeisimmän tilaston mukaan 2,35 miljoonaa. Noongarit edustavat siis 1,1% väestöstä. Koko Australiassa alkuperäisasukkaita on noin 2,3% eli suunnilleen sama osuus kuin Suomessa on suomenruotsalaisia.

NAIDOC-viikon alkuperä on eurooppalaisasuttajien saapumisessa ja alkuperäisväestön oikeuksien polkemisessa, mikä lie kaikille tuttua historiantunnilta. Australian perustamisen vuosipäivää eli Australia Day'ta vietetään vuosittain 26. tammikuuta, tätä juhlaa abot vastustivat alusta saakka riistämisen vuosipäivänä. Vuoteen 1938 mennessä abot järjestäytyivät Sydneyssä Australia Day'n mielenosoitukseen, nimeten päivän Day of Mourning'iksi eli Suremisen Päiväksi. Abot viettivät Surunpäivää vuoteen 1955 saakka Australia-päivää edeltävänä sunnuntaina. Tuolloin asenteet sulivat ilmeisesti puolin ja toisin sen verran, että Surunpäivä siirrettiin heinäkuun ensimmäiselle sunnuntaille ja nimettiin uudelleen aboriginaalikulttuurin päiväksi. Juhlan nimi tulee organisointikomiteasta, National Aborigines Day Observance Committee (NADOC). I-kirjain on lisätty myöhemmin Torres Strait-saarelaisten huomioimiseksi, Islanders. Valtiovalta näkee paljon vaivaa liputtaakseen NAIDOC-päivää - nykyään viikkoa - valkoiselle enemmistölle, ja Perthissäkin kaduilla liehuu värikkäitä lippuja, julisteita, lakanoita ja viirejä. Pakko on silti sanoa, että ei ole aavistustakaan, mitä NAIDOC-viikon juhlallisuuksiin kuuluu. Jotain tapahtuu jossain, mutten ole oman elämäni tohinalta ehtinyt tai muistanut selvitellä, että mitä ja missä. Saati että olisin osallistunut. 

Nyt jo huomaa, ettei yhteen postaukseen mahdu kuin raapaisu koko aboaiheesta, joten pidättäydyn tällä kertaa suosiolla NAIDOC-historian briiffauksessa. On kuitenkin sanottava, että valkoisten on erityisen vaikea heittäytyä innolla juhlallisuuksiin niinkin yksinkertaisesta syystä kuin pelko. Juhlaviikolla tuskin mitään kovin dramaattista tapahtuu, mutta moni valkoinen WA:ssa pelkää aboja, joko syyttä tai syystä. Vaikka kansanosan kohtalo on ollut kova ja historiassa on paljon vääryyksiä ja päähänpotkimista, on silti yhtäaikaa traagista, surullista, järkyttävää, käsittämätöntä että pelottavaa, että käytännössä aboja ei koskaan tapaa muualla kuin humalaisina tai aineissa kadulla. Osa heistä on myös avoimesti rasistisia valkoisia kohtaan, epäilemättä omakohtaisten kokemustensa seurauksena, tai sukupolvia jatkuneen väärinkohtelun katkeroittamina. Toivoisin (kuten kaikki muutkin), että olisi toisin, ja palaan tähän myöhemmin: mikä on kaiken pahan alku ja juuri, mitä tilanteen pelastamiseksi on jo tehty, mitä olisi pitänyt tehdä, mitä vielä on tehtävissä vai onko mitään, ja miten molemminpuolinen epäluulon, pelon ja jopa inhon kuilu saataisiin suljettua? 

Pelko on kuitenkin se ensimmäinen ylitettävä este. Myönnän, että itsekin lähes juoksin kotiin, kun aamulenkin loppupuolella pari varhaisteinipoikaa keksi lähteä seuraamaan kotiovelleni saakka. Vaikka abopojat hyvin todennäköisesti pelleilivät ja rehvastelivat, olen riittävän kyllästetty uutisilla, joiden mukaan Perthin omaisuus- ja väkivaltarikoksista valtaosa on alaikäisten abopoikien tekemiä (näpistykset, murrot, ryöstöt, autovarkaudet, pahoinpitelyt ja muut nilkkiteot). Koskaan aiemmin ei ole edes etäisesti käynyt pelko mielessä täällä asuessa, mutta viikon takainen sattumus sai arvioimaan tilannetta uudelleen ja pitämään silmät hieman enemmän ammollaan yksin liikkuessa. Myönnän, ettei ole reilua syyttää kokonaista kansakuntaa parin yksilön tekemisistä (sitähän rasismi nimenomaan on). Mutta. Samaa toivoisi myös vastavuoroisesti, sillä en se ollut minä henkilökohtaisesti, joka seilasin tänne ja vein toisten maat pari vuosisataa sitten. Paluu tähän monimutkaiseen aiheeseen selvästikin edessä myöhemmin.

Netistä löytyy englannintaitoisille oheinen abokulttuurien tuntemuksen testi. Tarkoitus on epäilemättä hyvä ja tein itsekin testin mielenkiinnolla, mutta... kyllä tästä enemmän tulee mieleen tutustuminen johonkin eksoottiseen eläinlajiin. "Montako aboa asuu yhdessä talossa maaseudulla? Jopa 17!" Häh, ihan kuin laskettaisiin munia tai pentuja pesässä. Ei välttämättä paras mahdollinen tapa yrittää tuoda sitä faktaa lähemmäs, että ihmisiähän tässä kaikki ollaan ja kukin oman kulttuuri- ja perhetaustamme muokkaamia persoonia. 
Taideteos nimeltään Perth Flag (c) Nellie (Jonelle) Green.

8.7.2012

Päiväni trapetsi"taiteilijana"

Tänään oli huima päivä, vieläkin hieman adrenaliinipökkyrässä. Kävin kokeilemassa flying trapeze-temppuilua eli olisiko suomeksi ilma-akrobatiaa trapetsikeinussa? Löysin tapahtuman netitse, tälle päivälle oli buukattu ryhmäkurssi Melville Bowling Clubilla eli Melvillen nurmikeilausklubilla. Trapetsihäkkyrä tökötti pihanurmella, se näyttää tältä:


Pituutta koko systeemillä on noin 20 metriä ja lähtölava on noin 6-7 metrin korkeudessa. Lähtölavalta tartutaan keinutankoon ja heittäydytään keinumaan. Ensin vetäistiin pari-kolme kierrosta yksin temppuilua keinussa, maassa harjoiteltujen ohjeiden mukaan, ja lopuksi päästiin tekemään se vaikein eli catch, kuva alla:


Tosin meidän aloittelijoiden versiossa ei hypätty keinusta lentoon, vaan keinuttiin polvitaipeiden varassa roikkuen niin kauan, että vastapuoli (kokenut sirkusammattilainen, ei toinen amatööri!) sai ranteista otteen ja sitten piti päästää jalat irti. PITI. Tuonnempana lisää mikä oli oma lopputulemani, mutta edetäänpä aikajärjestyksessä. 


Ensin lähtölavalle ja keinuun. Avustaja pitää kiinni turvavaljaistani, kun tarraan kiikkuun. Jotta keinusta sai kunnon otteen, piti uskaltaa nojata koko vartalo lavan eteen kallistuen avustajan pitäessä kiinni. Lavalta piti hypätä keinun varaan kun tämä huusi ready-jump! Voin arastelematta sanoa, että ensimmäisellä kerralla enemmänkin kuin kirpaisi mahanpohjasta ja aivot huusivat "mitä helkuttia oikein luulet tekeväsi, älähyppää-älähyppää-älähyppää-ääliö-allaseitsemänmetrinpudotus!" Onneksi tuli joskus ala-asteikäisenä harrastettua telinevoimistelua, joten itse tangolla riekkumistemput pulpahtivat mieleen jostain selkärangasta ja liskoaivoista. Silloin pudotus ei kylläkään ollut kuin puolitoista metriä ja vieressä oli ohjaaja nappaamassa kiinni. Tällä kertaa mentiin tällä kaavalla: roiku käsien varassa keinussa  -ota vauhtia - swingin korkeimmalla kohdalla nosta jalat ylös - pujota jalat tangon yli-roiku polvitaipeiden varassa - päästä kädet irti - roiku pää alaspäin - kädet takaisin tankoon - jalat irti-roiku käsien varassa - katso ylös - päästä kädet irti kun keinu on korkeimmillaan - tipu viisi metriä selälleen turvaverkkoon- pisimmät viisi metriä ikinä! Ja tältä kuvio näyttää:

Vauhtiin.
Jalat tangon yli ja polvitaipeiden varaan.
Tässä irtipäästössä on jo astetta enemmän yritystä, piti tehdä voltti alastullessa. Eli en ole tipahtanut vaan voltissa :)
Ja hoplaa, ulos turvaverkosta kuin ammattilainen!
Kaikenkaikkiaan: parhautta!! Menen ehdottomasti uudelleen. Hintaa parituntisella, ammattiohjatulla kokeilukurssilla oli $57 eli noin 40-45 euroa. Ei hassumpaa.

Suosittelen lämpimästi kaikille, helpointa toki niille, joilla ei ole korkeanpaikan kammoa. Erityisen lämpimästi suosittelen jonkinlaista urheilutaustaa, sillä roikkuminen ja riekkuminen tangolla on yllättävän raskasta. Kädet hyytyvät muutaman kierroksen jälkeen ja jalkoja ei saa tangon yli jos vatsalihaksissa ei ole ollenkaan vääntöä, vaikka ohjaajat kyllä vakuuttivatkin, että kuka tahansa onnistuu kun riittävästi haluaa. Korkeanpaikan kammoisille tämä voi tietysti olla vapauttava harjoitusleiri, sillä ohjaajat tulevat saattamaan tikkaat ylös, jos itseltä hyytyy uskallus jo nousussa. He myös tönäisevät alas, jos omat jalat eivät tottele hyppykäskyä. Siksi itse hyppäsin oma-aloitteisesti heti kun komennettiin, siitähän vasta olisi shokkiin mennyt kun yhtäkkiä tönäistään!

Mitä tästä opimme. Ainakin sirkuksessa, tottele aina ohjeita ja välittömästi sillä minuutilla, kun käsky kajahtaa. Trapetsilla ei ehdi ajatella mitään itse, vaan on vain mentävä täysin vaistonvaraisesti, lihasmuistilla ja muihin luottaen. Temppuja ei pysty tekemään, jos ei noudata alta huudettuja ohjeita ja rytmiä. Jalat saa tangon yli vain keinun heilahtaessa etuyläpisteeseensä, sillä painovoima vetää kroppaa alas liian kovalla voimalla kaikkina muina hetkinä. Alas ei kannata tipahtaa väärällä sekunnilla, ettei tule niskoilleen (tosin turvavaljailla hidastettiin pudotusta niin, että epäonnistuneetkin ajoittajat saatiin turvallisesti alas). Erityisen tärkeää on uskoa käskyä, kun temppuilee toisen kanssa. Itse vedin lahjakkaasti pieleen ensimmäisen catchin, koska yllätyin niin kovasti, kun vastaanottaja tarttuikin ranteistani heti ensimmäisellä yrityksellä - kuvittelin jotenkin, että ensin katson, missä hän on, heilahdan pois ja seuraavalla swingillä tartun. En päästänyt jaloilla irti keinusta ja sainkin kohtalaisen hyvät mustelmat ranteisiin ja polvitaipeisiin, kun minua nyittiin kuin mitäkin olkinukkea käsistä ja jaloista eri suuntiin. Au. Putoaminenhan siitä seurasi, turvaverkkoon turvallisesti tottakai. Onneksi pääsin yrittämään vielä uudelleen ja tällä kertaa uskalsin heittäytyä toisen käsien varaan, ainoastaan pudotus meni hivenen pieleen - mäjähdin verkkoon mahalleni, vaikka piti tipahtaa elegantisti selälleen. Noo, mitäs pienistä, onnistui ysin arvoisesti kuitenkin!

Liekö itselläni jotenkin pieleenviritetty rentoutumismoodi, mutta harvoin on ollut näin hauskaa ja rentouttavaa - mahtavaa hyppiä ja riehua ilmassa, mitään ajattelematta, mitään suunnittelematta, täysin toisten ohjeiden varassa, 100%:sti luottaen, että kaikki onnistuu ja muut haluavat minun parastani (eli etten satuta itseäni). Mikäli joku etsiskelee työpaikalleen team building-tekemistä, niin tästä löytyy, jos tiimi vain ylipäätään uskaltaa kavuta yläilmoihin!

6.7.2012

Mitä ajattelin tänään - en mitään koska jetlag päällä

Arkeen on palattu ja takana on jetlagin vaivaama työviikko. Painelin töihin suoraan maanantaina, koska en raaskinut tuhlata yhtään lomapäivää toipumiseen. Ei paras ideani. Onnistuin tsemppaamaan läpi työviikon, mutta on pakko tunnustaa, etten muista maanantaista enkä juuri tiistaistakaan yhtään mitään. Yöunet ovat myös venyneet kohtalaisin pitkiksi, helposti on hujahtanut 9 ellei 10:nkin tuntia. Huhheijaa. No mieluummin otan kyllä tällaisen paluurytmin kuin mitä olen muutamilta muilta kuullut, että tänne päin palatessa jetlagin kourissa yöunet menettää tykkänään, tai unen päästä saa kiinni aikaisintaan aamuneljältä. Erikoiskykyni onkin aina ollut nukkuminen. Vihdoinkin tästä Idols-hyödyttömästä talentista on hyötyä!

Loma oli erittäin onnistunut, mistä kertoo mm. se, että tunnen olleeni poissa kuukauden vaivaisten kahden viikon sijasta. Olin myös autuaasti unohtanut työtietokoneen salasanan, klassinen menestyksekkään loman merkki. Hienoa! Ja jälleen aukeavat silmät uudella tavalla Aussilan outouksille tai hienouksille, joten listaa vaan väsäämään:

1) Tuoksut kadulla. Täällä tuntuu ihan kuin olisi enemmänkin ulukomailla. Tai hetkinen. Minähän olen ulkomailla. Siis tunnelma on jotenkin eksoottisempi kuin muistinkaan, hyvällä tavalla pelkästään. Kaikesta matkailustani Euroopan maissa on päällimmäisenä jäänyt mieleen se, millaisia tuoksuja missäkin kaupungissa oli. Pesuaineet, saippuat, ruokien tuoksut, kukkien ja kasvillisuuden tuoksut, erilailla tuoksuvat sateet... Täällä Perthin keskustassa tuoksuu usein erilaisille aasialaisille ruuille, vastapaahdetulle kahville, leivoksille ja ihan länkkäriruuillekin, sekä ohikulkijoiden haju- ja partavesille, ei kuitenkaan kasvoille lyövällä tavalla. Ruokien tuoksut tulvahtelevat kadulle avoimista ikkunoista ja ammolleen avattujen terassiovien kautta. Katutasossa olevat ruokapaikat ja kahvilat kun mielellään avaavat koko seinän mitalta ikkunoita, jotta saadaan enemmän asiakastilaa = terassi ja sisätilat ovat yhtä yhtenäistä tilaa. Tämä appoammotus ihmetytti tänne saapuessa vuosi sitten, sillä usein myyjät joutuvat työskentelemään takki päällä ainakin aamuisin, kun lämpötila ulkona on vain +10 tietämillä. Auringon kunnolla noustua lämpö kuitenkin yleensä aina nousee lähemmäs tai ylikin kahdenkympin, joten silloin on ihan sama, onko ulkona vai sisällä.

2) Vesikalusteet. Ailuaja näitä. Tänään oli vaihteeksi työpaikalla vessa tukossa, kun upouudet pöntöt vetävät niin huonosti. Pöntöt myös vuotavat harva se päivä, eli vesi jää lorottamaan ja kulumaan hukkaan asioinnin jälkeen. Monissa uusissakin pöntöissä on jo ruosteinen valumavana, siis se raita joka paljastaa, että vettä tihkuttaa jatkuvasti pöntön takareunaa pitkin hukkaan. Sama koskee suihkuja. Omassa asunnossa sentään suihku on varsin toimiva peli eikä valittamista ole, mutta työpaikan sosiaalitilojen upouudet suihkut ovat typeryydessään huikeita. Tottakai nekin vuotavat, mutta eniten ärsyttää se suihkun joustamattomuus. Ei puhettakaan, että suihkupää olisi jonkun letkun päässä, jotta suihkun saisi otettua käteen ja mm. välttämään helpommin tukanpesun lounastaukourheilun jälkeen. Suihkupää jököttää käsivarrenmittaisen putken päässä ja sitä voi ainoastaan liikutella kohtisuoraan ylös ja alas. Toki ensin pitää ruuvata perhosmutteria, jotta varren nivelen saa liikkumaan. Kylmässä suihkukopissa värjötellessä onkin tosi nasta juttu vuoroin löysätä ja vuoroin kiristää jotain mutteria. Haloo?? Kenen idea? Samoin mitätön vedenpaine täällä yllättää Suomen jälkeen, vaikka tarkoitukselliseen heikkoon vedenpaineeseen onkin täällä asuessa tottunut. Vedensäästö on kauttaaltaan hyvä juttu, mutta entäs jos ei sitä vähää vettä lorotettaisi vuotavien vesikalusteiden kautta ahvenille...?

3) Täkäläisethän ovatkin paljon mukavampia ja avoimempia kuin muistin! Tai sitten olen vihdoin onnistunut murtamaan jään. Töihin tullessa moni työkaveri tuli innolla kyselemään lomakuulumisia ja muutama jopa halasi, niin innokkaita olivat saadessaan minut takaisin. Jopas. Odottamatonta, mutta ehdottomasti hienoa. Töissä oli kuulemma myös kovasti arvuuteltu, että mahdanko palata ollenkaan - ovat ilmeisesti päätelleet tiheistä eli puolen vuoden välein tapahtuvista kotivisiiteistäni, että kärsin kroonisesta koti-ikävästä. En sentään. Mutta täällä on kummallisen yleistä, että jos joku ei työtehtävistään tykkää, niin ei vaan ilmaannu töihin enää jonain päivänä. Aina saa jotain muuta tilalle, jos huvittaa etsiä. Häh? Suomessa kun on tottunut siihen, että painetaan vaikka minkälaisessa yövuoro-puhelinmyynti-provikkapalkka-polkupyöräileväsiivooja-hommissa, että olisi edes jotain palkantynkää ja voita leivälle tiedossa. Olivat tiimissäni huolissaan, että lähetän vain sähköpostin että pitäkää tunkkinne, minen sinne enää tule. En todellakaan tajua miksi, koska pidän työstäni, teen sitä antaumuksella ja palasin hommiin ihan mielelläni. No, kiva olla kaivattu!

4) Nyreät respat. Sain varmaan täysin virheellisen kuvan suomalaisen asiakaspalvelun tasosta vieraillessani parhaaseen, iloiseen kesälomanodotusaikaan, mutta täkäläisten respojen asenne sai jälleen kerran karvat pystyyn. Usein kaikkiin aulavastaanottohommiin palkataan nuoria tyttöjä (ikähaarukka kai 18-25v.), joita kyseinen pesti ei kiinnosta pätkääkään. Moni ikävä kyllä ottaa homman ihan vain nätiltä näyttämisen kannalta. Ei kannata hätkähtää, jos johonkin firmaan soittaessa puhelimeen vastaa puhelinvaihde, jonka puheesta ei edes saa selvää purkanmässytyksen ja kynsienlakkauksen loiskeen ylitse. Esimerkki: yritin tänään päästä jokaperjantaiseen lounastaukojoogaan, joka pidetään samassa korttelissa, mutta eri rakennuksessa kuin työpaikkani on. Joogatunti oli siirretty tavanomaiselta paikaltaan ylempään kerrokseen jonkin tapahtuman tieltä, mutta kappas vaan, yläkertaan pääsi vain henkilökohtaisella kulkukortilla. Oma henkilökorttini ei tässä rakennuksessa pelitä, vaikka virastoni on samaa osavaltiovirastojen kokoelmaa kyseisen rakennuksen virastojen kanssa. Kävin sanomassa asiasta aulan respalle kaksi kertaa, mutta tyttö ei ilmeisesti saanut tulla itse saattamaan minua yläkertaan, vaan soitti jollekulle kolmannelle osapuolelle. Kolmas osapuoli ei koskaan tullut paikalle. Odotettuani aulassa vartin respan katseen alla (eli hän selvästi näki, ettei ko. saattaja koskaan saapunut, muttei tehnyt asialle mitään) kävin sanomassa, että meikä häipyy, (jo maksettu) jooga jää nyt väliin, thank you very much. Koko ajan respa lähinnä pyöritteli silmiään, koska kehtasin häiritä hänen juttu- ja vitsailutuokiotaan kollegan kanssa. Jos olisikin yksittäinen tapaus, en jaksaisi urputtaa, mutta tuntuu olevan täällä enemmän sääntö kuin poikkeus. Toki erittäin avuliaitakin tyyppejä löytyy, kaikki toivo ystävällisestä asiakaspalvelusta ei ole menetettyä!

Kaiken kaikkiaan, onpa kiva olla taas Perthin-kotona. Koteja voi siis ihmisellä olla kaksikin kappaletta :)
Tällainen on Perthin-suihku. Outo.

1.7.2012

Kentällä kohteessa

Lensin takaisin Perthiin viime yönä, välilasku oli 12 tuntia Hong Kongissa eilen. Minulla oli suuret suunnitelmat valloittaa itselleni tuntematon kaupunki tai ainakin vähintään pistäytyä Lantau Peak-vuoren kuuluisalla Tiantan Buddha-patsaalla.
Tiantan Buddha eli Giant Buddha, Hong Kong. Kuva (c) Visit Our China.
Kuinka ollakaan, lentokoneessa infottiin että Hong Kongissa on päällä syklonivaroitus ja kentälläkin telkkariruuduissa varoiteltiin samaa. Päätin jättää köysiratamatkaa vaativan buddhan tällä kertaa väliin ja suunnata junalla kaupungille, kun vaan ihan vähän torkahtaisin ennen kentältä poistumista... Finnairin koneessa oli muuten rattoisa matkustaa, mutta mitä hiivattia sinä lentokonepenkkien suunnittelija olet ajatellut, kysynpähän vaan?? Älkää lentsikkadesignerit ikinä kytkekö mitään "niskatukia" tai muita "tyynyjä" väkisin kiinni penkkiin, koska kaikki me alamittaiset yksilöt (alle standardi-175 cm) joudumme istumaan tuki takaraivoa/päälakea jatkuvasti eteenpäin työntäen. Vaikka yritin vältellä metallituettua "tyynyä" parhaani mukaan käpertymällä penkkiin miten milloinkin, sain 11 tunnin lennolla nukuttua ehkä kolme tuntia ja nekin pätkissä. Ja olen kuitenkin kuuluisa kyvystäni horrostautua matkamoodiin eli nukkua milloin vain, missä vain.
Näiden pilvien takia jäi patsasmatka väliin.
Torkahdin siis hetkeksi Hong Kongin kentällä ja herättyäni huomasin, että hetki oli viisi tuntia. Oho. No, ehtiihän tässä vielä. Immigration-eli maahantuloportilla selvisi, että jonottamiseen menisi valehtelematta tunti, sillä jono kiemurteli viidellä mutkalla x 200 metrin matkan, yhteensä kilometrin. Jätetäänpä Hong Kong city tällä kertaa laskuista. Ei auta itku markkinoilla ja näillä mennään, joten lomailin päivän HK:n lentokentällä.

Kohde: Hong Kongin kansainvälinen lentokenttä
Missä: Chek Lap Cok'illa, keinotekoisella saarella Lantau-saaren kupeessa
Erityispiirteet: terminaalin eteläpuolen seinänkorkuisista ikkunoista upeat näköalat Lantau Peak-vuorelle
Jännitysmomentti: saari, jolla kiitoradat sijaitsevat, on melkoisen pikkuruisen tuntuinen, kun kone laskeutuu. Finnairin koneissa on kamerat kuvaamassa alas- ja eteenpäin, ja matkustajat voivat tuijotella ohjaamosta avautuvia näkymiä omista monitoreistaan. Tietenkin kiitoradat ovat oikein mitoitettuja, mutta aika lyhyelle se maapläntti näyttää kun kone lähestyy ilmasta käsin.

Anun matkat suosittelee:
Pizza Express ja Spaghetti House-ravintolat, lähtöportit 10-15, asiakaspalvelun taso, yleinen siisteys

Anun matkat moittii:
Vaatemyyjien nurja asenne, terminaalin yleinen sekavuus, kostea aavistuksen homeisenhajuinen ilma

Suositellut

Koska olen ruokanössö, syön mieluummin länsimaalaista kuin aasialaista ruokaa reissatessa. Käyn ihan mielelläni Perthissä mm. japanilaisissa, korealaisissa ja vietnamilaisissa ravintoloissa, mutta kiinalainen dim sum-tyyppinen ruoka tai merenelävä-nuudelikeitot eivät ole se ykkösjuttu minulle. Kentillä pelaan varman päälle ja syön sellaista, minkä tiedän täyttäväksi ja kohtuullisen maistuvaksi - eli pizzaa ja pastaa. Johan sanoin, että olen ruokanössö.

Hong Kongin kentän Pizza Express yllätti todella positiivisesti tasollaan! Valitsin paikan lähinnä siksi, että siellä oli lounasaikaan tilaa, toisin kuin aasialaisen ruuan food courtissa eli ruokakojuhallissa, joka pullisteli väkeä. Tein siis päinvastoin kuin matkaopaskirjat neuvovat ja valitsin vähemmän suositun vaihtoehdon. Pizza Express on kakkoskerroksen food courtin syrjälaidalla ja siksikin mukavan rauhallinen, etenkin kun asiakkaita oli paikka ehkä puolillaan, näistä 90%:a oli länkkäreitä. On niitä muitakin ruokanössöjä.

Olemattomalla Aasian-kokemuksellani (josta suurin osa Perthin aasialaispaikoista) olen jo oppinut, että aasialaisruoka on lähtökohtaisesti halvempaa kuin länkkäriruoka ja paikallinen ruoka on yleisesti ottaen parempaa kuin väkisin väännetyt länkkärieväät. Huit hait tälle tässä tapauksessa ja pizzaa pöytään. Pomodoro Leggere (ohuenohutpohjainen tomaatti-mozzarella-pestopizza rucolasalaatilla) osoittautui kuitenkin nappivalinnaksi ja lounaan kruunasi uskaliaasti tilaamani apilankukkahunajajugurtti-gelato eli italialainen jäätelö tuoreilla mansikoilla, oijoijoi! Olen maitoproteiinille allerginen, mutta oikeaoppinen gelato jostain todella mystisestä syystä ei aiheuta oireita, toisin kuin ns. tavallinen jäätelö tai jugurtti. Liekö psykosomaattinen vaikutus, vai tehdäänkö gelato erilaisesta maidosta, esim. homogenoimattomasta...?

Päivälliseksi kiskaisin broileri-herkkusieni-spagettia Spaghetti Housessa. Annos sinänsä oli ihan ok, kuten mikä tahansa runsaalla juustokastikkeella kuorrutettu. Jälkkärinä nauttimani vihreä omena-ananas-tuorepuristettu mehu sen sijaan nosti Spaghetti Housen pisteet suositeltujen joukkoon. Voiko raikkaampaa ollakaan. Koska olen myös salaa siirtomaa-ajan hienostelun ihailija (vaikka tietenkin kammoan kaikkea sortoa ja vääryyttä, toim. huom.), tekee aina vaikutuksen, kun puhutellaan kuin siniveristä. What would you like to order, Miss? Good choice, Miss! I will be right there in a minute, Miss. Eli mitä haluaisitte tilata, neiti - olipa oiva valinta, neiti ja niin pois päin.

Perthissä naisia puhutellaan kohteliaasti Mam (elikkäs M'am = madam) eikä sitäkään hoeta joka väliin vaan sanotaan ehkä kerran. Kyllä miss kuulostaa paljon enemmän päivänvarjo kourassa sipsuttelevalle hienostoneidille kuin Mam, josta lähinnä tulee mieleen jenkkisarjojen donitsipoliisien puhuttelutapa. Vähemmän pinnallisille tämä hongkongilaisten asiakaspalvelijoiden tapa tuskin on yhtä tärkeää, mutta yleinen ystävällisyys ja kohteliaisuus piristää. Tosin sattuu joukkoon töksäyttävämpiäkin tapauksia, oletettavasti ainakin osin puutteellisen englannintaidon takia. Kun tilasin muualla espressokuppia, myyjä tokaisi, että you have give me more money eli annahan lissää sitä rahhaa, kun annoin ensin väärän setelin. No, ei suomalaista hätkäytä.


Hong Kongin kentältä ei todellakaan ole helppoa löytää a) pankkiautomaattia eikä b) nettipistettä. Etsin rahamasiinaa vartin seuraamalla kentän opastetauluja, ja lopulta bongasin yläkerrasta tiiraillessani automaatin vahingossa alemmasta kerroksesta, jonne ei ollut pääsyä. Hmm, kätevää. Netti löytyi, kun älysin lorvehtia lähtöporteille päin. Minkäänlaista matkatavaransäilytyspistettä tai narikkaa en sen sijaan löytänyt koko 12 tunnin oleskeluni aikana. Kauppa- ja ravintolakäytävillä ei ole ollenkaan istumapaikkoja tai oleskelualueita, vaan kaikki istuskelu, odottelu, lukeminen ja torkkuminen tapahtuu lähtöporttien edustalla. Parhaat portit tähän tarkoitukseen olivat 10-15, jolla alueella oli todella hiljaista ja rauhallista parin-kolmen tunnin ajan.

Nettipisteet eli ilmaiset tietokoneet internet-yhteydellä on sijoitettu lähtöporttien tuntumaan vaneripömpeleihin. Vessoja ja juoma-automaatteja löytyy vastaavantyyppisistä pömpeleistä parin minuutin kävelyn välein lähtöporttikäytäviltä. Kentällä on ymmärtääkseni kaksi terminaalia, sillä minun piti vaihtaa paikkaa terminaalin sisäisellä junalla (lähtee alimmasta kerroksesta ja kulkee vain näiden kahden pysäkin väliä). Rullaportaat tuntuvat vievän minne sattuu ja kaikkiin kerroksiin ei pääse (osa ilmeisesti vain saapuville matkustajille), mutta enpä eksynytkään ikiajoiksi. Saavutus sekin.
Bongaa kuvasta pankkiautomaatti. Se on siis kerroksessa ja alueella, jonne ei ollut lainkaan pääsyä.  Privaattimasiina vain lentäjille, kenties?
Moitteet

Vähäisellä Aasian-kokemuksellani olen oppinut myös, että tavallinen kokoa 36 oleva nainen tuntee itsensä norsuksi välittömästi vaatekauppaan astuessaan. Syy ei suoraan ole vaatteiden pieni mitoitus, sillä XXS:ää isompiakin kokoja kyllä on tarjolla. Sen sijaan myyjien mittaileva katse alkaa ahdistaa saman tien. Olisin ostanut pari perinteistä kiinalaistyylistä vaatetta, mutta yritykseksi jäi. Toinen vaate eli t-paita jäi ostamatta, koska t-paitoja ei saanut sovittaa. Mekko puoletaan jäi ostamatta siksi, että myyjän mielestä koko M ei tule minulle mahtumaan ja kokoa L ei ollut saatavilla. Vaikka M hengarissa pyöritellessä näyttikin suht oikealta, en saanut edes yrittää tätäkään vaatetta sovittaa. Ilmeisesti myyjä ei halunnut, että jääräpäinen länkkärinorsu ratkoo vaatteen saumat pilalle ahtaessaan päälle mekkoa, joka nyt ihan selvästi ei voi tuollaiseen varteen mahtua. Aijaa... kiitti. Olipahan suorasukaista palvelua ainakin.

Epäilemättä trooppisesta ilmastosta johtuen - ja täysillä puhaltavasta ilmastoinnista huolimatta - terminaalissa haisi jatkuvasti aavistuksen homeinen, kostea ilma. Ilmiötä ei varmaan voi välttää, ja sama haju leijui myös Singaporessa. Ei erityisen miellyttävä, muttei varsinaisesti pahakaan. Tulin vain huomanneeksi. Ja eipähän Suomenkaan rakennuskanta niin loistavia pisteitä saa, kun vähän väliä on homeessa milloin uusi konserttitalo, milloin virasto, milloin koulu, rakentamisvuodesta täysin riippumatta.

Ai niin, Anun matkat suosittelee myös Cathay Paficic-lentoyhtiötä, hongkongilaista lippulaivuetta. Huikeasti Finnairia paremmat penkit sekä elokuvavalikoima, sekä aavistuksen paremmat pöperöt ja palvelu.
Suomen-juhannus nyt vietettynä, kiitos kaikille asianosaisille sekä Oulujärven rannalla että erinäisissä kaupungeissa!