16.2.2015

Naimisiin ulkomaalaisen kanssa

Kenelle hääkellot soivat, hipihiljaa? No meille :)

Karkasimme naimisiin Suomessa, ilman vieraita ja ennakkoon asiasta ilmoittelematta. Hääpäivä oli jääräpäisen ennakkoluulottomasti 13. päivä perjantai – hyvin sujui.

Huono tuuri oli ripoteltuna häitä edeltäviin kuukausiin, sillä saimme tehdä töitä hartiavoimin byrokratiakoneistoa vastaan, että ylipäätään pääsimme vaiheeseen Mr. and Mrs.

Ranskan valtio ei noin vain myönnä naimalupia. Ei omille kansalaisilleen Ranskassa, ei omille kansalaisilleen ulkomailla, eikä omien kansalaistensa valituille missään maassa. Alkuperäinen ajatuksemme näissä naimapuuhissa oli odottaa ensi vuoteen ja kipaista naimisiin E:n kotikylällä, kun sinne kerran matkustamme E:n äidin kuusikymppisiä juhlimaan. Mikäs sen romanttisempaa kuin toukokuinen ranskalainen pikkukylä kiemurtelevine kujineen, kahviloineen ja ujosti vihertävine keväineen. Älä unta nää, kiljaisi ranskalainen byrokraatti tässä vaiheessa.

Jotta Ranskassa pääsisi naimisiin, pitäisi kummankin puolisoehdokkaan toimittaa liuta papereita (syntymätodistus, passi, todistus osoitteesta, mitä näitä tavanomaisia nyt on), sekä lääkärintodistus ja veriryhmätodistus. Miksikö? No emme tiedä! Kun E:ltä asiaa utelin, hän arveli, että kaipa syynä on jokin arkaainen perheenperustamissyynäys (rotuoppi...), että vain terveillä on asiaa avioliittoon.

Kun kysyin, että voidaanko naimalupa estää terveyden perusteella, E epäili, että voidaan. En kyllä tajua miten. Etenkin, kun ranskalaiset ovat muuten yksilönoikeuksien puolesta barrikadeilla milloin mistäkin. En tiedä, että onko keltään koskaan evätty häitä terveyteen tai veriryhmään vedoten, onpahan byrokraattinen kuoppa matkassa muuten vaan.

Papereiden runsaus ei suinkaan ole ainoa franskivirkamiesten kaivama monttu rakastavaisten tiellä. Jokaisella dokumentilla on tiukka aikaraja, milloin sen pitää olla hankittu ja kauanko se on voimassa. Tietyt paperit saa aikaisintaan kolmea kuukautta ennen häitä, toiset pitää olla pyydettynä viimeistään kolmea kuukautta ennen häitä. Ja kukin paperi on voimassa eri ajan. Jos jonkin paperin voimassaolo raukeaa, pitää koko rumba aloittaa alusta. Annamunkaikkikestää...

Päästäksemme naimisiin mielenterveys tallella, heitimme hyvästit ranskalaiselle toukokuun idyllille. Suomi, eksoottinen talven ihmemaa, käy yhtä hyvin. E:lle Suomi on taikamaa, jossa tapahtuu omituisia asioita kuten talot pysyvät järkkymättä lämpiminä pakkasellakin, järvet/meri jäätyvät niin, että niiden päällä voi ajaa autolla; ja ihmiset menevät jäiseen veteen uimaan suoraan sata-asteisesta saunasta. Tämän uuden maailman voisi siis loogisesti yhdistää uuteen elämään astumiseen.

Ranskisbyrokraatit eivät maanvaihdosta lannistuneet. Tarvitsimme yhä naimaluvan Ranskan konsulaatista Sydneystä, mutta tällä kertaa ilman lääkärintodistuksia ja veriryhmäpapereita. Meidän kummankin piti todistaa henkilöllisyytemme, osoitteemme ja viisumimme Australiassa, vaikka minä en edes ole Ranskan kansalainen eli en konsulaatin hallinnon piirissä. Lisäksi häät olivat Suomessa, eli mitä Australian viisumi tähän kuuluu? Luonnollisesti asiastamme vastaava virkanainen oli kaikkea muuta kuin tehtävästä kiinnostunut.

Kun E ensimmäisen kerran lokakuussa soitti hänelle, vastaus oli, että älä enää soita, koskaan. Lähetä pelkkää kirjepostia. Lähetimme ohjeiden mukaan oikeaksitodistetut ja leimatut paperit. Meilivastaus oli, että kuulemma osa papereista oli saapunut perille, osa ei. Miten, kysyn vaan? Australian posti availee kirjekuoria ja tiputtaa sieltä täältä lappuja ulos? 

Eikun leuka rintaan ja uutta toditusnippua perään vaan. Tällä kertaa posti tuli perille, mutta paperit eivät kuulemma olleet leimattuja. Kummasti ne leimat olivat papereissa vielä siinä vaiheessa, kun ne notaarilta hain. Hihat heilumaan ja kolmas yritys...

Jokaiseen kirjekuoreen piti toki liittää omalla osoitteella ja postimerkeillä varustettu palautuskuori.
Vihdoin viimein kaksi kuukautta sen jälkeen, kun ensimmäiset paperit lähetimme, saimme tiedon, että naimalupa heltiää ja tulee postissa hetkohta. Tuli kymmenen päivän päästä. No pääasia, että tuli.

Tässä vaiheessa meillä oli enää kaksi viikkoa aikaa postittaa kaikki Suomen maistraattiin. Kun skannasin ja meilasin paperit Suomeen, sain seuraavaksi aamuksi vastauksen, että näistä puuttuu apostillet eli virkatodistukset (todistamaan, että paperin allekirjoittajalla on ollut oikeus allekirjoittaa), ja sähköiset versiot eivät muutenkaan kelpaa. 
Aidot ne olla pitää.
RAAAAAAH!

Pidimme pikapalaverin lounaalla E:n kanssa, että lykätäänkö tätä karkausideaa nyt sitten jonnekin hamaan tulevaisuuteen, vai lähdetäänkö uuteen paperirumbaan aussivihkimistä varten (eri paperit eri maihin).  Minulla ei kuitenkaan antanut sisu periksi luovuttaa näin lähellä maalia, kun tarvitsimme enää muutamat typerät leimat.

Ranskan konsulaatti oli sopivasti kytkenyt puhelimet lomavastaajaan koko tammikuun ajaksi, eli heiltä emme saisi yhtään mitään ajoissa. Kun E yritti hakea apostillet edes Australiasta hankkimiimme siviilisäätytodistuksiin, toimistosta sanottiin, että niitä saa vain Ulkomaankauppa-osastolta toiselta puolen kaupunkia. Eli lisäviivytystä viivytyksen päälle.

Kaiken lisäksi emme meinanneet löytää todistajia avioliiton esteiden tutkintapyyntöä allekirjoittamaan (2 henkilöä), kun ensimmäinen farmaseutti nihkeili tiensä ulos väittämällä, ettei voi allekirjoittaa ulkomaankielistä paperia (eng. käännökset oli suomenkielisten vieressä), ja sitten vetoamalla, että emmekö mieluummin haluaisi naapurin justice of peacen, rauhantuomarin, allekirjoituksen. 

Naapurin rauhantuomari oli puolestaan viikon lomalla, ja hitaanpuoleinen sihteeri ei edes yrittänyt löytää meille ketään muuta tilalle, ettei vain tulisi itselle lisää työtä ja vaivaa.

Tässä vaiheessa lähetin puoli-itkuisen meilin Suomeen, jossa kysyin, että eikö näistä apostilloista pääse yli eikä ympäri. Vastaus tuli parissa tunnissa: ”tarvitsette apostillet vain australialaisiin dokumentteihin, ette ranskalaisiin. Koska aika on käymässä vähiin postin kannalta, teemme teidän tilanteessanne poikkeuksen, jossa hyväksymme sähköiset dokumenttikopiot, jos tuotte alkuperäiset näytille maistraattiin vihkipäivänä. Toivottavasti tämä auttaa.” 
Jihuu, auttoihan se! Miten eri asenne kuin kivikasvoisilla ranskiksilla ja vastuuta pakoilevilla ausseilla!

Suomalaisia virkamiehiä mollataan aina, mutta itse olen saanut pelkästään hyvää, asiantuntevaa ja ripeää palvelua sekä Kelalta että maistraatista, joka kerta.

Oulun maistraatin joustavuuden ja rohkaisun ansiosta ikimuistoista Suomen-lomaa 2015 kelpaa kiikkustuolissa muistella. Kiitos!

Alla tuore sulhanen kiikuttaa minttukaakaota ja vodkapaukkuja morsmaikulle, kippis! Kemin lumilinnan tiloista.




7 kommenttia:

  1. Vau! Onneksi olkoon!
    Samat paperirumbat on itselläkin vielä joskus edessä.. nyt jo hirvittää :) Mutta hyvin sä vedit läpi paperisodan, suomalaisella sisulla tietysti! ;)

    VastaaPoista
  2. Kauhea sota mutta lopputulos palkitsee :) Onnea hurjasti!

    -Elina, Melbourne

    VastaaPoista
  3. Paljon onnea! T: Ano Victoriasta

    VastaaPoista
  4. Paljon onnea Anu! T: Helena ja Juha Subiacosta

    VastaaPoista
  5. Oho, onneksi olkoon! Hyvä ettei byrokratia saanut kokonaan lannistettua ;)

    VastaaPoista
  6. Entinen kemiläinen nykyinen uusseelantilainen kohta vantaalainen onnittelee teitä avioauvoon taistosta!! Ja kehuu samoin sanoin Suomen viranomaisia. Erinomainen palvelu ja järki päässä (aina lopulta). Congratulations once more, Mr & Mrs.

    VastaaPoista
  7. Iso kiitos kaikille onnitteluista!! Lisää tarinaa suomireissusta tulossa, jahka tässä kotiutuu ja tointuu jetlagista.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi! Julkaisen sen heti tarkistuksen jälkeen!