Nyt fetuttaa

Seuraa feministiketutus-paasausta aiheesta, mitkä kaikki asiat järkyttävät suomalaista marttaa tahi justiinaa aussiyhteiskunnassa. Australia nimittäin on vain nimellisesti tasa-arvoinen maa - nyt perheellistyttyämme paukahtelen päivittäin vasten patriarkaatin lasikattoa ja -muureja. 

Aloitetaan erikoistumisalastani, kaupunkisuunnittelusta. Aussilan kaupunkimalli on pääsääntöisesti autopainotteinen mallia Ameriikka. Toisin sanoen kaikissa isoissa kaupungeissa on pilvenpiirtäjäkeskusta, ja sitä ympäröivät loputtomat omakotitalolähiöt. Itärannikolla kaupungistuminen ja tiivis rakentaminen ovat pidemmällä kuin Perthissä, joten siellä asumisvaihtoehtojakin on hieman kirjavammin. Perthissä karkeasti yleistäen voi asua joko kalliissa uudessa kerrostaloasunnossa ydinkeskustassa, halvassa vanhassa rupuisessa kerrostaloasunnossa omakotilähiön inhokkina, muutamilla harvoilla townhouse- eli kaksikerrosrivarialueilla; tai omakoti-suburbiassa, joita on sekä historiallisen vanhoja (1800-luvulta) että upouusia (kauimpana keskustasta). Ennen 2000-luvun buumia kerrostaloja on täällä rakennettu lähinnä social housing- eli "köyhäinhoito"tarpeisiin, tai serviced apartments´eina eli lyhytaikaiseen majoitukseen tarkoitettuina vuokrataloina. 

Mikä tässä on se patriarkaattiongelma? Historiallisesti, kuvailemani kaavoitusmalli eli työpaikat keskustassa tai teollisuuskeskittymissä, kodit kaukana lähiöissä syntyi 1950-luvulla ja se perustui perhekäsitykseen, jossa isä tienaa leivän ja äiti huoltaa kodin ja lapset. Ajatus oli, että työ, vaarat, riskit, kaupungin haittatekijät barrikoidaan kauas kodin pehmeistä arvoista, lapsista, naisista, jotka nauttivat elämästään vehreissä suburbioissa kaukana suuren maailman murheista. Isät pääsevät lepäämään rauhalliseen maisemaan raskaan työpäivän jälkeen. (Tai kääntäen, miehet saavat nauttia työnteosta ilman, että akka ja ipanat ovat koko ajan hollilla). 

Käytännössä tällainen elämäntapa aiheuttaa, että kotiäidit ovat aika eristyksissä lähiöissään. Ja koska Aussilassa kotiäitiys on huomattavasti Suomea yleisempää sekä koko- että osa-aikaisena ratkaisuna, kotiäitejä on paljon. Tilastollisesti 40% Australian työikäisistä naisista ei ole opiskelu- tai työelämässä (toki syitä on muitakin kuin perhe, kuten sairasloma tai sairaseläke). Toisin kuin suomalaisissa kerrostaloissa, joissa yleensä a) asuu lapsiperheitä, b) on lapsiystävällinen piha ja c) perheet viettävät aikaa pihan leikkialueella, Australiassa pitää järjestää leikkitreffejä tavatakseen muita lapsiperheitä. Järjestääkseen leikkitreffejä täytyy tuntea muita vanhempia. Tunteakseen muita vanhempia heitä täytyy ensin löytää, esim. Facebookista. Ei siis ole mahdollista vain mennä oman talon hiekkikselle ja alkaa rupatella niitä näitä naapurille lapsineen. Julkisia leikkikenttiä toki on, mutta eivät ne ole läheskään yhtä suosittuja, täysiä tai helppo paikka ystävystyä kuin oman kodin piha.

Minulle on henkkoht todella vaikea paikka, että olen lähiöön muutettuamme jollain lailla elämän vaihtopenkillä. Tuntuu, että olen kaukana kaikesta. Etenkin mistään yhteiskunnallisesti vaikuttavasta. Todellisuudessa tämä on pelkkä tunne, koska käyn edelleen töissä kuten ennenkin, ja lähiöissä voi ihan yhtä lailla osallistua esim. järjestö- tai puoluetoimintaan tai vapaaehtoistyöhön. Silti kaukana keskustasta asuminen on minulle kuin laivasta tipahtaminen -  siellä kaukana se yhteiskunnan ydin seilaa, minä keikun jossain kaukana perässä, hinattavassa pelastusveneessä perheeni kanssa. 

Töissä tuntemukset ovat yhtä ristiriitaiset, sillä perheenhoidon paineet kasautuvat täällä lähes pelkästään äidille yhteiskunnan oletusten kautta. Alkaen siitä, että kindyyn eli esiopetukseen pitää itse tehdä ja pakata eväät mukaan lapselle, ja lapset täytyy myös viedä ja hakea koulusta. Koulu alkaa 5-vuotiaana, joten sinne ei voi samalla lailla lähettää lasta omin päin/kaverin kanssa kulkemaan, kuten Suomessa. Täällä itse asiassa on laitonta jättää alle 12v lapsi valvomatta. Jos alle 12v lapsi kikkailee omiaan ja aiheuttaa haittaa tai vandalisoi, vanhempi voidaan tuomita kolmeksi vuodeksi vankeuteen. Että näin. Ja kellepä se valvomisvastuu jää kuin äidille. 

Töissä minua kohdellaan silkkihansikkain, koska työnantajani on kaikkia julkissektorin virastoja valvova esimerkillinen elin eikä halua missään tapauksessa itse rikkoa mitään protokollaa tai säännöksiä. Töihin palaavalla vanhemmalla - käytännössä äidillä - on tiettyjä oikeuksia, kuten oikeus muuntaa kokopäiväinen työ osa-aikaiseksi, mutta milloin vain muuntaa sopimus takaisin kokopäiväiseksi. On myös oikeus ottaa lapsenhoitovapaata tämän sairastuessa. Vastuuni töissä ovat suorastaan romahtaneet, mikä aiemmin olisi ollut asia, joka saa minut siltään feminismin barrikadeille. Olen kuitenkin yhä niin väsynyt taaperoarjesta, että kahvinjuontiin kuluvat työpäivät eivät juuri nyt ole se suurin ongelma. Kuitenkin tätä samaa asennetta/odotusta/odotusten puutetta ei kohdisteta isiin, joiden oletetaan porskuttavan aivan kuten ennenkin, suoraan 2 viikkoa lapsen syntymästä. 

Päivähoito on täällä kallista, koska päivähoito ei ole koskaan ollut poliitikkojen agendalla pääaiheena. Miksi olisi, koska poliitikoista 70% on miehiä, joilla on vaimot, jotka hoitavat lapset? Korona-aika on ensimmäistä kertaa nostanut riittävän, laadukkaan, edullisen päivähoidon ihan oikeasti vaatimuslistalle, koska etätyöhön pakotetut vanhemmat - ml isät - eivät saa mitään aikaan, kun lapset pyörivät jaloissa. 

Meillä päivähoito on tällä hetkellä ratkottu niin, että vien ja haen pojan työmatkallani, koska päiväkoti on työpaikkani vieressä. Tämä päälllisin puolin kätevä systeemi kuitenkin tarkoittaa, että minulla ei ole koskaan vapaata aikaa ennen tai jälkeen työpäivän, koska E ei voi päiväkotireissuja hoitaa (hänen työpaikkansa on tunnin matkan päässä minun työpaikastani ja kotimme on puolimatkassa). Emme ole yrityksistä huolimatta saaneet päivähoitopaikkaa kodin läheltä, koska lähiöissä kysyntä on niin kovaa, toisin kuin keskustassa - aussiperinteen mukaan lapsiperheet eivät asu keskustassa, paitsi ehkä kiinalaiset ja intialaiset perheet, jotka ovat tottuneet urbaanintiiviiseen elämään. Täällä siis kunnalla ei ole mitään velvollisuutta taata päivähoitoa perheille. First come first served eli kuka ehtii ensin, palvelun saa - tai kuka maksaa eniten. Loput perheet sitten ratkovat ongelmaa miten taitavat, esimerkiksi värväämällä isovanhempia apuun, hommaamalla au pairin, tai käyttämällä useaa eri perhepäivähoitajaa. Nämä kun useimmiten tarjoavat 2-3pvää/vko hoitoa. Tai, kaikkein yleisimmin: perheen äiti ei tee kokopäivätyötä. Kuten minäkin. 

Minusta tämä tilanne on vähintäänkin absurdi sekä makrotalous- että sosiaalisessa mielessä. Esimerkiksi meillä minä olen enemmän tienaava osapuoli, mutta E:n työnantaja ei suostu osa-aikatyöhön, koska "ei siinä ajassa ehdi kaikkea". Minun työnantajani on alusta asti olettanut, että osa-aikatyö on kuvioissa perheellistyttyäni - olen naisvaltaisessa työpaikassa ja kollegoistani 80% tekee osa-aikatyötä.  Australia on kirjaimellisesti jähmettynyt jonnekin 50-80-lukujen välimaastoon tässä asiassa, eikä hevillä hievahda eteenpäin. Kaikki julkinen keskustelu päivähoidon tarpeesta ja naisten oikeudesta/tarpeesta uraan ja elämän muihin osa-alueisiin kuin perheeseen kilpistyvät somehuuteluun: "mitäs teit lapsia" ja "älä hommaa niitä ipanoita jos et heistä huolehdi". Ja tietenkin tämä kohdistuu pelkästään äiteihin. 

Viime viikkoina rakenteellinen seksismi on kukkinut aivan uusissa ulottuvuuksissa, tai pikemminkin sen laajuus, syvyys ja rajuus ovat paljastuneet kaikelle kansalle. Nimittäin Australian hallituksen sisällä on tapahtunut yhtä aikaa monta naispoliitikkoihin tai naisavustajiin kohdistunutta väärinkäytöstä, jopa rikosta. Kaksikin naista on syyttänyt hallituksen miehiä (poliitikkoa sekä avustajaa) raiskauksesta, ja yksi miesavustaja jäi kiinni siitä, että pilailu/häpäisytarkoituksessa masturboi (ja filmasi itseään...) naispoliitikon pöydällä. Tämä on ihan jotain House of Cards-sarja-dystopiaa suomalaisen korviin.

 Aussilan miespääministeri on koittanut väistellä tämän kaiken olankohautuksilla, "en tiedä asiasta / en kommentoi", sekä vetoamalla siihen, että onhan hän naimisissa ja tytärten isä eli ihan hyvä ihminen. Tänään uutisoitiin, että ministeripaikkoja jaetaan uusiksi ja hallitukseen nousee lisää naisministereitä. Ironisesti Aussilan Köyhätkyykkyyn-Kokoomushallituksen vahvimpien naisministerien sukunimet ovat Käteinen ja Kärsimys (Cash ja Payne*/Pain).

Taitaa riittää tämä ryöpytys yhdelle kertaa, jospa fetutus tästä helpottaa.

*Payne oikeasti tarkoittaa maalaista, mutta lausutaan samoin kuin pain, kipu.