31.12.2013

Selviytymisopas Perth, osa 1 - majoitus

Kommenttiboksiin tuli pyyntö, että voisinko kirjoittaa vaadittavasta kielitaidosta täällä. Laajensin aihetta oma-aloitteisesti ja ajattelin kasata selviytymispaketin kaikille, jotka pullahtavat Perthin lentokentälle valmiina aloittamaan working holiday – vuoden tai vaikkapa opiskelut Australiassa.

Uuden vuoden kunniaksi täältä pesee, alkeiskurssi Australiaan tuloa varten. Kaikki teksti ei mahdu yhteen postaukseen, joten jaan tämän aiheen sarjaksi. Aloitetaan majoituksesta.

Australia on kallis maa, Suomen hintatasoa yleisesti ja asumisen suhteen vielä kalliimpi. Yö backpacker-hostellissa maksaa vähintään $35, eli 25 euroa henki/yö kahden hengen huoneessa. Dorm-paikkoja (dormitory eli makuusali) saa halvemmalla, jopa hintaan $15 eli alle kymppi euroissa per yö.

Ei ehkä äkkiseltään kuulosta pahalta, mutta jos backpacker-hostellissa joutuu yöpymään vaikkapa kuukauden, lompakko laihtuu yhteensä tuhannen dollarin verran omassa huoneessa, ja dormissakin nukkuessa melkein puolet tästä eli $450. Kämppisten kanssa jaetusta talosta voi puolestaan saada oman huoneen satasella per viikko, jos ei ole turhantarkka sijainnista, kalusteiden laadusta tai kämppisten määrästä. Sijainniltaan ja laadultaan paremman huoneen saa kahdellasadalla/viikko.

Huom: läheskään kaikki eivät halua pariskuntia kämppiksikseen, joten parien on hivenen vaikeampi löytää kommuunia kuin sinkkujen. Oma kokonainen asunto, yksiö tai kaksio, saattaa irrota halvimmillaan hintaan $250-300/vko, mutta etenkin Perthin keskustasta on tällä hinnalla turha haaveilla saavansa muuta kuin yhden (kalustetun) huoneen. Muiden kaupunkien hintatasosta en tiedä.

Jaettu talo on aina parempi kuin dormi tai hostelli ylipäätään, joissa nukkuminen ei ainakaan itseltäni onnistu paria yötä pidempään, koska yöunet jäävät vähiin muiden reppureissaajien yökukkumisen ja bilettämisen takia. Itse syvästi inhoan huonosti nukkumista, koska olen sitten päivällä tehoton, kiukkuinen ja päänsärkyinen. Eli jos olet kuten minä, on jokin dormia pysyvämpi ja mukavampi majoitus suorastaan välttämättömyys.

On täysin ok kysellä vinkkejä vapaista majapaikoista tuttujen, kaverinkavereiden ja Suomalaiset Perthissä (tai muissa Aussilan kaupungeissa)-facebook-ryhmän kautta. Mutta otathan huomioon, että me täällä vakituisesti asuvat todellakin elämme ihan normaalia arkea, jonka täyttää työnteko, laskujen maksu, oma perhe, omat menot jne., ja vieraiden ihmisten majoittamisen aiheuttamat kulut päätyvät meidän täkäläisten maksettaviksi, jos sydämellisesti avaamme ovemme kelle vain.

Itse ohitan suorilta tämänmalliset pyynnöt: ”oisko kellään tarjota tai järjestää mulle ilmaista majoitusta, kun mun rahat ei riitä?” [ilman tarkempaa tietoa tarvitun majoituksen kestosta ja ilman mitään vastinetta, kuten pientä vuokraa, siivousapua, kokkausta vastapalkaksi...]. Porkkana tännekin päin on huomattavasti parempi tekniikka kuin vain olettaa, että tottakai mulle vierashuone löytyy ilmaisella nettiyhteydellä sekä sähköt, kaasut ja vedet maksettuna, jos vaan kysäisen ja marssin sinne asumaan. Suomalaisuus ei vielä tarkoita, että meitä täkäläisiä voi kohdella kuin sukulaisia.

Couchsurfing eli ilmainen sohvamajoitus jonkun vieraanvaraisen, avomielisen tyypin luona on tottakai minullekin ideana tuttu, vaikken ole itse kokeillut. Mutta ehkä sohvamajoituspaikat kannattaa etsiä couch surfing – sivustoilta eikä automaattisesti olettaa, että jos samassa kaupungissa asuu toinen samanmaalainen, sohva tämän luota on taattu. Ottaisitko itse Suomessa yhden, kaksi tai kokonaisen perheen vieraita ihmisiä nurkkiisi nukkumaan, jos perhe Rovaniemeltä nyt vaan sattuu haluamaan muuttaa kotikaupunkiisi Tampereelle, ja haluaa säästää rahaa asumalla ilmaiseksi luonasi asunnonetsimisajan?

Tämä todellakin ilman sarvia ja hampaita, mutta jos et ole säästänyt riittävästi rahaa kalliissa Perthissä (ja Australiassa) majoittumista varten, ei ole kenenkään Perthissä jo asuvan ongelma ottaa sinun rahahuoliasi omille niskoilleen. En yritä loukata saati dissata couchsurfingia, vieraanvaraisuutta, suomalaisuuden luomaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ym., mutta haluan painottaa, että sitä omaa rahaa kannattaa olla sen verran säästötilillä, ettei kadulle joutuminen ole heti uhkana, jos edullista asumisratkaisua ei viikossa tai parissa löydykään.

Toisaalta, täkäläissuomalaisilla on vahva yhteenkuuluvuuden tunne ja itsekin olen majoittunut ilmaiseksi kavereiden nurkissa, kun todellinen hätä on iskenyt, suurensuuri kiitos siitä kaikille auttaneille! Eli kaveria ei jätetä, mutta aito kiitollisuus ja vastapalvelusten tarjoaminen auttavat pidemmälle kuin koppava paikalle purjehtiminen ja oletus, että ”sähän maksat kodistasi vuokraa joka tapauksessa, olin minä kylässä tai en, joten kai mä nyt sohvalle mahdun pariksi päiväksi/viikoksi ilmaiseksi?”.

Jokainen suomalainen opiskelijabudjetilla elänyt osaa varmasti venyttää penniä myös täällä Perthissä, eteläisen pallonpuoliskon todistetusti kalleimmassa kaupungissa. Maalaisjärjen ja Niksipirkan avulla pärjää. Itse laskeskelisin reissubudjetin sen varaan, että pärjään ainakin 2-3 kuukautta ilman työntekoa ja palkkaa.

Working holiday-viisumin ehtokin on, että tulijalla on oltava $5000 verran pankkitilin saldoa maahansaapumista varten. Itseltäni ei tätä koskaan missään kysytty, enkä ole kuullut keneltäkään muultakaan kysytyn passintarkastuksessa. Mutta oman mielenrauhan takia tuo viisitonninen eli noin 3500 euroa kannattaa plakkarissa olla.

Kätevä täkäläinen tapa on, että palkka maksetaan viikon tai kahden välein, kuukausittaisen palkkapäivän sijasta. Backpackereille usein enemmän tai vähemmän laillisesti käteisellä käteen. Täällä on myös yleisenä tapana ns. trial, eli blue collar-töiden (palveluammatit, rakennustyöt) ”koeponnistus”: saatat joutua tekemään töitä vaikkapa Subwayssa tunnin, pari tai kokonaisen päivän ikään kuin koeajalla, palkatta – saat tietää päivän jälkeen, saitko työn eli maksetaanko koeajasta palkka.

Jos et saanut hommaa tai et halua ottaa sitä vastaan, palkkaa jo tekemästäsi työstä ei heru. En osaa yhtään sanoa, onko tämä miten laillinen metodi vai pelkkä villin lännen käytäntö, mutta normiarkea silti.  Lisää töiden etsinnästä, working holiday-viisumista, kielitaidosta, opiskelusta ja muusta mieleen tulevasta ensi jaksoissa!

Kyllä vain, olen tylsä, nukun mieluummin kuin biletän yöt läpeensä!
Hyvää uutta vuotta kaikille, tänään jaksaa (just ja just) valvoa! Kuva (c) Nedroid.

30.12.2013

Juhannusjoulu osa 2

Päivää ennen uudenvuodenjuhlintaa on vielä aikaa kerrata joulunviettoa täällä, joten paluu juhannusjoulun äärelle.

Lähdimme koko perheen voimin joulunviettoon mökille "maalle", noin puolen tunnin matkan päähän kotoa. Lomailu jossain muualla kuin kotona tuntuu aina pidemmältä ajalta, ja oli muutenkin helpompaa majoittaa seitsemän ihmistä kolmen makkarin mökkiin kuin meidän kerrostalokolmioon. Olin puolikkaan päivän töissä jouluaattona ja perjantai 27.12. oli myös normaali työpäivä, joten kovin kauas ei parin päivän takia kannattanut ajaa, siksi valitsimme lomakohteeksi Swan Valleyn viininviljelyalueen ihan Perthin pohjoisnurkilla.

Pätkitystä lomastani huolimatta aaton ja välipäivien työskentely kannattaa, sillä niistä saa meidän puulaakissa kolme ekstralomapäivää ensi vuodelle, vaikka Suomen-reissuun käytettäväksi, jeh! 

Mökki ei ulkoa mitenkään hurmannut: peltikattoinen ”puuvaja”. Sisältäkin tilat muistuttivat lähinnä keskimääräistä suomalaista kesämökkiä, eli joka paikka hivenen rempallaan ja kulunut, katonnurkissa hämähäkinseittejä ja kaikki kalusteet enemmän tai vähemmän eriparia. Keittiö oli perustasoa, onneksi toimiva hella, mikro ja astianpesukone löytyivät. Viheriöivänrunsas puutarha oli, mutta erittäin hoitamaton sellainen.
Sisäpihan uima-allas sentään oli ihan luvatunkaltainen. Mökki oli yksi kuudesta, mutta vain yhdessä niistä oli meidän lisäksemme asukkaita, joten saimme yhteisuima-altaan privaattikäyttöön lähes koko visiitin ajaksi.

Mökkiin asettuessa tuntui – kirkkaassa auringonpaisteessa ja helteessä -, ettei joulufiilistä ole ollenkaan. Harmittelinkin, että näinkö menee juhlamieli ihan sivu suun. Aiemmin jo kerroin älynneeni alkaa kuvitella, että vietämme juhannusta joulun sijaan ja tämä temppu toimi tunnelmanluojana. Mökillä luonnon helmassa, kuten asiaan kuului. Ulkona vehreää, aurinko helottaa. 

Tekemislistalla oli joulun varalle uimista, luonnossa kuljeskelua, sulkapallonpeluuta, hyvä kirja, yleistä sosialiseeraamista ja yhteisiä aterioita. Alkoi tuntua, että hyvinhän tästä joulusta selviää, vaikkei olekaan lunta, kuusta, koristeita, joululauluja saati harrasta tunnelmaa. Etenkin, kun näin jälkikäteen kuulin, että joulu Suomessa on ollut pääosin lumeton ja joillain pihoilla haravoidaan, grillaillaan, poimitaan penkistä persiljaa ja ihmetellään hiirenkorvia! Jestas. Väärin on tuollainen säätila. 

Juhlimme sekä eurooppalaiseen että australialaiseen malliin, toisin sanoen vietimme sekä aattoa (ranskalais-suomalaisena tapana), että joulupäivää (aussien pääjoulujuhla). Kaksi päivää herkkuruokia kuohuviinin kera, eiköhän riitä täysimittaiseksi juhlimiseksi.

Aaton menu oli seuraava: täytettyjä hummereita, graavilohi-avokado-mango-chili-kompottia, buffet eli runsas valikoima leikkeleitä, juustoja, salaatteja ja valkosipulipatonkia; ja jälkiruuaksi aussivakio pavlova eli marenkilevyistä ja kermavaahdosta koottu kakku, joka oli päällystetty reilulla keolla tuoretta mangoa, passionhedelmiä, mansikoita sekä sekalaisia pakastemarjoja – ehdoton lempparijälkkärini!

Kallis herkku hummeri, jota maistoin ensimmäistä kertaa, ei välttämättä avautunut itselleni, vaikka muut hehkuivat innosta tätä erikoisuutta antaumuksella mussuttaessaan. E:n isäpuolen erikoisresepti on halkaista hummerit kahtia ja täyttää niiden kuori eli selkä- ja pyrstöpanssari seoksella, jossa on armanjakki(armagnac)-brandyssä kypsennettyä hummerinlihaa, sipulia, cheddar-juustoa ja mausteita.

Ruoka oli oikein maistuvaa, mutta itselleni tuli mausta mieleen lähinnä erityisen onnistuneet kala- tai katkarapupyörykät. En siis ihan tajunnut, miksi maksaisin kaksikymppiä per hummeri, kun voin ostaa katkarapuja tai kalaa halvemmalla? Kaipa en vain osaa erottaa mereneläviä toisistaan, kun en ole niihin tottunut. Osteritkin menivät hukkaan kuin helmet sioille, kun niitä työpaikkani joulujuhlissa maistelin. En vaan tajua, mauttomia lötköjä olivat.

Joulupäivän menun muodostivat täytetyt grillibroilerit, uunijuurekset, perunamuussi ja vihersalaatti. Kanan kotitekoinen täyte oli kuulemma erityisen australialainen resepti – englantilainen alkujaan siis. Jostakin tietynmerkkisestä makkarasta (jonka merkki jäi itselle pimentoon) puserretaan sisällykset ulos kuoresta, sekaan survotaan korppujauhoa, salviaa ja muita mausteita, täytetään tällä broileri ja tattadaa, valmista tuli. Broileri ottaa makua täytteestä ja toisinpäin grillauksen aikana, oli hyvää namnamnam.

Jälkkäriksi joulupäivänä nautiskeltiin banofi- eli banaani-toffee(kinuski)-piirakkaa. Se tehdään samalla idealla kuin juustokakku, eli pohjaksi murustellaan digestive-keksejä ja sulaa voita, jäähdytetään jääkaapissa, päälle ladotaan banaaniviipaleita, kinuskikastiketta ja kermavaahtoa, pinta koristellaan kaakaoripauksin, nakataan vielä jääkaappiin jähmettymään ja voilá, valmista syötäväksi!

Kumpaankin joulupöytään kuului olennaisena osana perinne, joka on näköjään jokaisen joulukattauksen välttämättömyys: Christmas cracker eli – mikähän tuo nyt suomeksi olisi – paukkukarkki? Crackereitä paukutellaan myös työpaikan joulujuhlissa joka vuosi. Cracker on kuin joulupaperiin kääritty puolikas talouspaperirulla, näyttää isolta käärepaperikaramellilta ja toimii samalla idealla kuin kinder-muna, eli sisältää yllätyksen. Jokaisen lautasen viereen on katettu cracker, eli jokaiselle yksi.

Pöydässä vierustoverit tarttuvat kumpikin crackerin eri päästä ja vetävät kilpaa. Rulla katkeaa pamahtaen (sisällä on jonkinsortin nallipanos), ja ulos poksahtaa kaikenlaista pientä tilpehööriä, mukaan lukien aina silkkipaperi”kruunu”. Silkkipaperihattua on tarkoitus pitää joulujuhlan ajan. Vakiokamaa crackereissä ovat myös paperisuikaleet, joihin on painettu (erityisen huonoja) puujalkavitsejä, ja jotka on tarkoitus kunkin lukea vuorollaan ääneen muulle pöytäseurueelle. Crackereista pullahtaa yleensä myös sekalaista muovisälää; itse sain tänä jouluna eri crackereista kaksi settiä muovisia viiksiä, jotka on tarkoitus nipistää kiinni sieraimiin.

Viime jouluna crackeristä paljastui minikompassi, ja muut ovat tänä jouluna saaneet mm. minipalapelin, minipelikorttisetin, jojon ja mitähän vielä. Yksi eniten kummastelua aiheuttaneista cracker-sisällöistä nähtiin kaveriporukan joulunvietossa. Crackerista paljastui muovinen puolikkaan tulitikun kokoinen tappi, jonka keskellä oli mutka. Arvuuttelimme porukalla, että onko se a) tekokorvis, b) teko-nenäkoru, c) teko-huulikoru, vai mikä ihme. Lopulta joku nokkela hoksasi, että se oli feikkinaula sormen ympärille pujotettavaksi. Hehhe. Olipas hassu.

Cracker on hauska joulupöydän viihdyke, mutta en pysty olemaan miettimättä, että on tosiaan jonkun työ syytää näitä muovihilurullia tonneittain markkinoille. Ilo on kuitenkin vain muutaman minuutin mittainen, ja kertakäyttöinen. Ehkä innostuisin crackereistä enemmän, jos sisältö olisi edes jotain kierrätettävää, tai vaikkapa syötävää. Karkkeja niihin crackereihin, kiitos! 

Entä miten sujui E:n pikkuveljen tyttöystävän eli neiti kultakalan kanssa? Kiitos kysymästä, itse joulu meni ihmeen sivistyneesti eli lähestulkoon aikuismaisesti, ja iPhonen näpräilyä ruokapöydässä nähtiin tavallista vähemmän. Sen sijaan joulun jälkeen on nähty sellaiset teini-draamakuningatar-tantrumit eli kiukunpuuskat, että piti tehdä E:n kanssa vankka päätös olla päästämättä neiti kultakalaa enää koskaan meille sisälle, oli hataran suhteen jatko mikä hyvänsä. Porttikieltoon liittyivät myös E:n vanhemmat, jotka saivat enemmän kuin tarpeekseen kyseisen neidin kaikkiin meihin kohdistuvasta aiheettomasta tuittuilusta. Saadaan siis näillä näkymin viettää uudenvuodenjuhlat rauhassa ilman huomiohakuista hysteriaa - toivottavasti!
Mökkirivin edustan kakaduhäkki. Itse harmittelin ko. kakadun häkkiin sulkemista jouluaaton ajan - linnut häkissä käyvät aina sääliksi, koska se ei tunnu lintujen luonnolliselta paikalta ollenkaan (sori nyt kaikki häkkilintujen omistajat). Olo parani kuitenkin huomatessani, että häkin ovi oli itse asiassa auki joka ilta, mutta tirppa pysytteli silti kopissaan kuin kotonaan. Eli ei ollut pakotettu häkkilinnuksi. 
Yllä ja alla: tällaisen pihapuutarhan keskeltä löysin itseni jouluna, kuvan mökistä. Oli ihan ok etenkin uima-altaansa takia ja hinta-laatusuhde perin kohtuullinen, maksoimme kukin noin $40/yö eli hostellimajoituksen verran. 


Yllä ja alla: joulupäivän ruokailua, grillibroileria uunijuuresten kanssa. 

Överitäyttävä banofikakku. Silkkaa kaloria koko setti, mutta hyvää!

27.12.2013

Kulttuurishokki, ero, karu arki, ja sitten... I have found the one

Jälleen on vuosi takana ja uusi siintää edessä. Pohdiskelin viime vuoden päättyessä kulunutta vuotta ja tänäkin vuonna ajattelin summata täällä vietettyä aikaa pakettiin. Miten meni, mitä opin, mihin nyt?

Ainakin voin sanoa, että jos haluaa elämäänsä ryöpytystä ja henkistä vuoristorataa sekä hyvässä että pahassa, kannattaa muuttaa uuteen maahan. Kulttuurishokki kuuluu asiaan, ja sekä rakastin että vihasin monia asioita Australiassa ensimmäisten puolentoista vuoden ajan ihan urakalla.

Vuoden 2013 kuluessa kulttuurishokki on jo haihtunut ja tunteet tasoittuneet, koska tämä on nykyään koti- ja arkiympäristö. Lähestulkoon mikä tahansa aussioutous on nyt normimeininkiä. Olen epäilemättä itsekin muuttunut ja paremmin sopeutunut uusiin tapoihin. Kuitenkin maastamuuton jälkijäristyksiä tuli koettua tämän vuoden alulle saakka pysyvän kodin puutteen muodossa.

Kuten tätä alusta saakka lukeneet tietävät, muutin Perthiin suomalaisen kumppanini kanssa. Pitkä parisuhde rysähti kuitenkin seinään ensimmäisen täälläolovuoden aikana. Näin jälkikäteen ajatellen maastamuutolla oli osuutensa asiaan. Ei siksi, että muuttaminen sinänsä olisi suhdetta hapattanut. Vaan siksi, että kun entinen tuttu ympäristö vedetään alta, oma minäkuva ja suhde toiseen muuttuvat myös väistämättä. Kuka minä olen, mitä elämältä haluan, mihin suuntaan olen menossa, onko tuo toinen matkalla samaan suuntaan, kuka se toinen oikeastaan on?

Normiarki rullaa jotenkin omalla painollaan Suomessa vaikka silmät kiinni tutuissa ympyröissä, mutta kun kaksi ihmistä heitetään selviytymään tuikivieraaseen maailmaan, taklaamaan odottamattomia ongelmia kulttuurishokin ja stressin syövereissä ilman minkäänlaisia tukiverkkoja, on itseään ja toista katsottava silmiin ihan uudella tavalla. Kun päälle heitetään vielä FIFO-työ, eli fly in-fly out-reissutyö, saadaan aikaan kunnon löylyt tunnemylläkkäsaunaan.

FIFO on tunnettu suhteentappaja, johon monen wessipariskunnan yhteinen matka on katkennut. Omassa tapauksessani FIFO ei ollut eron syy, mutta kylläkin silmien avaaja. Kun elelin yksikseni puolet vuodesta, tulin tulokseen, että näinhän on just hyvä ja paljon helpompaa – ilman sitä toista osapuolta. Erosimme kohtuullisissa väleissä vuosi tänne muuton jälkeen, erilleen kasvaneina. Aina ei mennä samaan suuntaan eikä kasveta yhteen, vaikka mitään yksittäistä pahaa ei suhteessa olisikaan.

Tämä on todellisuutta monelle, monelle muullekin tänne suuntaavalle toiveikkaalle nuorelleparille. Senkin takia, että näyttää olevan sääntö pikemmin kuin poikkeus, että working holiday – välivuosi täällä on enemmän yhden kuin toisen haave. Toinen puolisko seuraa joko uteliaisuudesta, välimatkan ja etäsuhteen pelon takia, tai seikkailuun rohkaistuna.

Kuulen usein tarinoita siitä, miten koti-ikävän repimä toinen puolisko lopulta päättää palata kotiin yksin, kun toinen vielä haluaa jäädä tutkimaan tätä mannerta tai jatkaa matkaa Aasiaa kiertämään. Tarina ei aina kerro, miten jatkossa käy: palataanko kotimaassa yhteen, tai palasiko se toinen seikkailija kotitanhuville ylipäätään.

Kaikki working holiday – vuotta suunnittelevat parit, kannattaakin jutella jo siellä kotisohvalla, että mitäs sitten, jos toinen haluaa takaisin kotiin mutta toinen ei. Neuvottelut eivät sitten iske aivan puun takaa jossain backpacker-hostellissa, kun univaje, rahanpuute, työpaikan löytämättömyyden stressi sekä yleinen kulttuurishokki ja nuhjuinen väsyneisyys reissaamiseen ottavat veronsa. Jäädäänkö, lähdetäänkö, vai jatketaanko eri teille ainakin väliaikaisesti? Tokihan näin ei kaikille käy, eli ei kannata lannistua ja jättää lähtöhaaveita kokonaan sikseen mahdollisten riskien takia.

Tämä on epäilemättä ankean ja mustamielisen kuuloinen neuvo pareille, mutta kannattaa kuitenkin pahimpaan varautumisen nimissä myös hieman pohdiskella, että miten pärjää uudessa maassa yksin, jos tiet eroavat. Itse pompahdin väliaikaiseen kämppiseloon, joka aluksi näytti toimivan hyvin, muttei sitten toiminutkaan, ja tämä souvi aiheutti unettomia öitä ja hammastenkiristelyä yli oman tarpeen.

Tänne reissaavat saattavat myös kompastua aivan uuteen pulmaan.

Himputtilainen, vastaan kävelee ”Se Oikea” - kuten itselleni kävi vuosi sitten.

Mitäs nyt?

Onni on tietenkin huikaisevaa ja elämä hymyilee, mutta on myös kysyttävä, että miten järjestellään kahden kulttuurin arki, minne mennään asumaan, miten suunnitellaan tulevaisuus? Nyt ei ainakaan tee mieli palata puolen maapallon taakse, kun elämän rakkaus sattuu olemaan täällä!

Oma tilanteeni on vähän eri kuin monen muun siinä mielessä, että E on samalta mantereelta kotoisin kuin minäkin, joten teoriassa joskus tulevaisuudessa saattaisimme palata Eurooppaan (ei tosin lähivuosina, jos ollenkaan). Mutta jos kumppani on true blue Aussie eli täältä kotoisin, niin pois muuttaminen, ainakin pysyvästi, on tätäkin epätodennäköisempää.

Kodiksi asettuminen Perthiin ei ole kylläkään itselleni ongelma. Olen kotiunut tänne jo niin hyvin, että kun viimeksi lähdin Suomessa käymään 8 kuukautta sitten, sattui Perthin lentokentällä silmiin turistikrääsää, jossa oli eukalyptuksenkukkien kuvia. Herkät eukalyptusprintit aukaisivat jonkun tunneportin, ja alkoi odottamatta ja nostalgisesti itkettää, että entäs jos en jostain syystä enää koskaan näe ihanaa Australiaani? Jestas, joku roti tähän tunnehtimiseen.

Helsingin lentokentän porontaljoilla ei toistaiseksi ole ollut samaa vaikutusta. Muttamutta, lisättävä on, että on ihana lähteä kotona Suomessa käymään hiihtolomalla kuuden viikon päästä!

Näköjään ihmisellä voi olla kaksi kotia.

Näin on hyvä.

I have found the one - löysin mitä etsin.
Pätee sekä Perthiin että E:hen.

26.12.2013

Juhannusjoulu osa 1

Bloggausmotivaatio on taas kohdillaan, kiitos kaikille kommentoineille täällä ja muualla, jotka haluatte jatkoa tajunnanvirralle Perthistä! Toinen hyvä motivoija on hellejoulu, jossa riittää ihmeteltävää lumiseen ja hämärään jouluun ehdollistuneelle. Viime jouluna tasapainoilin joulufiilisyritelmän ja epäuskon välillä (ei tästä mitään tuu täällä auringon helotuksessa). Tänä jouluna tein tietoisen päätöksen, että en yritä väkisin saavuttaa suomalaisen joulun tunnelmaa vaan yritän ottautua täysin uudenlaiseen jouluun ja perinteeseen. 

Suomessa joulutunnelma on itselleni aina muodostunut nimenomaan hämärästä ja lumesta, ja jouluun "laskeutuminen" alkaa jo loka-marraskuussa, kun päivät lyhenevät ja ensimmäinen huurre ja hento lumi alkavat peittää puolukanvarpuja ja kuusenoksia metsässä. Joulu on omaan sydämeeni syntynyt hiljakseen ja nimenomaan talviuneen nukahtavan luonnon tarkkailusta, joululauluista, joulun tuoksuista (piparit, glögi, kuusi, hyasintti...) ja kynttilöiden ja jouluvalojen luomasta taikamaailmasta, jossa aurinko horrostaa ja ainoa valonlähde ulkona ovat kotien ikkunat ja jouluvalot. Mutta täällä? Mitään noista edellämainituista - - - 
ei ole olemassa. 

Päätin, että tästä lähtien vietän perinteistä, itselleni aitoa joulua pelkästään Suomessa niissä oikeissa puitteissa ja tunnelmassa, jonka koko ympäröivä maailma luo. Täällä Australiassa on paras ottaa ilo irti siten miten saa, ja hoksasinkin, että ajatusmaailmani vaatii päälaelleen keikauttamista. Täällä juhlitaan kesää, joten heittäydyin minäkin oikeaan tunnelmaan kuvittelemalla, että on juhannus. Johan irtosi parempi mieli! 

Ulkona viheriöi, linnut laulavat, joulunviettomökin villiintyneessä puutarhassa lepattelee amppareiden lisäksi kämmenenkokoisia ritariperhosia, ulkona voi pelailla mökkipelejä kuten sulkapalloa, ruokaa ja juomaa on varattu kahdeksi päiväksi kuuden eskin eli kylmälaukullisen (tai pikemminkin -arkullisen) verran - täysin överit siis, mikä sopii sekin juhannusgrillailufiiliksiin. Mökkiringin sisäpihalla odottaa uima-allas ja sauna on omasta takaa, Australian aurinko. Kelpaa pulahtaa viileään veteen rentoutumaan. 

Miten joulu meni? Australialaisen joulun ongelmia, joita ei Suomessa koe:

1) Ulkona ilman katoksen tai puiden varjoa, esim. uima-altaassa, voi olla enintään puolisen tuntia kerrallaan. Varjossa saattaa mennä reilu tuntikin, hyvällä tuurilla. Suojakerroin (SPF) 50:stä, hatusta ja aurinkolaseista huolimatta kirkkaus on liikaa, ja auringonpistos ja ihon palaminen luuraavat nurkan takana. Tämä joulu ei ollut erityisen paha kuumuuden puolesta, asteita oli vain noin +30. Viime jouluna elohopealukema heilui neljässäkympissä, mikä on suorastaan sietämätön helle. Australian aurinkoon jo tottuneelle +30 sen sijaan on kiva kesäsää, jos ei ihan kauheasti tarvitse urheilla.

2) Heinikkoon ei voi kävellä, ellei ensin hakkaa esim. sulkapallomailalla tai kepillä itselleen käärmevapaata reittiä. Sulista pelatessa pallo karkasi pihanurmelta pöpelikön puolelle, jossa heinä rehotti polvenkorkuisena. Kukaan itseään kunnioittava aussi ei noin vain marssi heinikkoon, koska siellä voi lurkkia mikä tahansa maan myrkyllisistä hämähäkeistä tai käärmeistä. Kaislikossa suhisee ei täällä välttämättä tarkoita harmitonta sammakkoa tai edes söpöä pientä wallabia, vaan todennäköisesti käärmettä.

3) Kesken aterian on käytävä huoltsikalla, ei siksi, että kahvimaito on loppu, vaan siksi, että jäät ovat eskeissä eli kylmälaukuissa sulaneet ja pitää käydä ostamassa uusi satsi: kolme viiden kilon säkkiä hintaan $10. Erkkikään ei pakasta tarvittavaa määrää jääpaloja omassa pakastimessaan, ja täällä myydään huoltsikalla jäätä samalla tavalla säkkeihin pakattuna kuin Suomessa grillihiiltä tai vaikkapa halkoja. Jääpalapussi on tietenkin umpijäässä ostettaessa, ja sitä pitää paiskoa terassikiveykseen saadakseen jääpalat ja –hileet irtonaisiksi. Jos eskiin kippaa viiden kilon täysmötikän jäätä, se ei viilennä läheskään yhtä tehokkaasti kuin irtonaisen jäähilemassan kaataminen pullojen ja ruoka-astioiden ympärille.

4) Joulusaunaan ei tee mieli, mutta uima-altaaseen kylläkin. Joulunviettomökin altaassa veden lämpötila oli +26 asteen tuntumassa, ja kyllä siinä muutkin pulahtivat, mutta yksikseni sain uiskennella seuraavat puoli tuntia. Oli liian kylmää pidempään uintiin muulle seurueelle. Yritin selittää, että Suomessa järvivesien lämpötila ei ikinä nouse tämän korkeammalle ja en olisi edes oppinut uimaan, jos olisin liian nirso veden lämpimyydestä. Illalla puhelimessa oma perheeni korjasi, että Suomessa järvilämpö on kesällä +20 huitteilla, +26-asteista vettä on tuskin koettu, ainakaan usein. Aijaa, sekin vielä. Ehkä kylmä ei tunnu yhtä kylmältä suoraan saunasta, kuten Suomessa uiminen yleensä hoidetaan.

5) Auton ikkunoita ei tarvitse raaputtaa kuurasta, penkkejä lämmittää, tai ajastaa vepastoa päälle. Sen sijaan varomaton autoon hyppääjä polttaa itsensä joko auton tekonahkapenkkiin, rattiin tai turvavyöhön – erityisen tehokas polttorauta on turvavyön metalliosa! Läheskään joka parkkipaikalla ei ole varjoa saati autokatosta, joten autot kylpevät porottavassa auringossa aamusta iltaan. Kaksikin tuntia kolmessakympissä saa konepellin lisäksi kaikki auton sisäosat hehkuvankuumiksi. Varovainen on syytä olla, ja täkäläisittäin tavallinen bikineissä tai paidatta autoilu onnistuu vain, jos istuimen päällystää ensin rantapyyhkeellä. 

6) Joulusuklaat sulavat ko. autoon jätettynä ennätysajassa, joten ne pitää ehdottomasti muistaa kiikuttaa sisälle ja jääkaappiin turvaan. Itselläni on aina käsilaukussa purkki luomu-papaija-käsirasvaa, joka on koostumukseltaan ja ulkonäöltään kuin hunajaa: jähmeää kullankeltaista tahnaa. Käsiveska istuskeli unohtuneena autossa jouluaattona tunnin. Onneksi 1) älysin avata purkin erityistä varovaisuutta noudattaen, koska sisältö oli muuttunut kirkkaaksi juoksevaksi nesteeksi; 2) purkin kierrekorkki oli kiitettävän tiivis, joten neste pysyi purkissa myös purkin lojuessa ylösalaisin kassin pohjalla; ja 3) neste jähmettyi huoneenlämmössä takaisin käyttökelpoiseksi tahnaksi. 

7) Täällä ei saa suomalaisia jouluruokia mistään, ellei itse tee alusta loppuun. No pipareita saisi Ikeasta ja myös mistä tahansa IGA:sta (IGA:sta saa myös hapankorppuja!), mutta joulupöydän perusherkkuja kuten laatikoita ei sen sijaan löydä. En ole yleensäkään innokas kokkaaja, ja helteiden takia mikään pitkään uunissa kypsytettävä ei ole houkutteleva kokkausidea. Eli olisin jäänyt pahaan lanttulaatikkopuutostilaan ilman perthinsuomalaisen kaveriporukan yhteistä joulujuhlaa aattoa edeltäneenä viikonloppuna.

Juhla hoidettiin bring a plate – eli nyyttäriperiaatteella, ja pöytään saatiin lanttu- ja porkkanalaatikkoa muiden ruokien, kuten paahtopaistin, rosollin, sinihomejuusto-bataattivuoan, salaattien ja joulutorttujen oheen. Kinkku ei ole koskaan ollut lempparini ja riisipuuroa osaan itsekin keittää, joten näiden puute joulupöydässä ei ollut skandaali. Lanttu- ja porkkanalaatikko sen sijaan olivat parhaita koskaan maistamiani, kiitos Å! Illan kruunasi herkullinen muumikakku, illan emännän N:n leipoma raikas hedelmätäyte- ja marenki”jää”kakku, jonka koristeina komeili koko muovinen muumiperhe ystävineen joulunvietossa kuusen ympärillä. 
Jouluaaton ja joulupäivän ruoka-annos seitsemälle hengelle eli lähes eski per nenu. Aivan liikaa, kuten jälkikäteen huomasimme. Kuva ei olutkartongista huolimatta sisällä juomia, joita oli oma korillisensa.
Joulunviettomökin yksi makkari, leppoisaa kesätunnelmaa. 
Joulukattausta. Tuosta kuvan pötkylästä, Christmas crackerista, lisää ensi postauksessa.
Yllä ja alla: joulumökin pihaa ja puutarhaa keskipäivän auringossa ja illalla. 



Yllä: tähän kuvaan kiteytyy olennaisia asioita Australiasta. Parkkipaikka tamppautunutta punaista maata, ei nurmikkoa missään (ruohikoita ei täällä ole, ellei se ole istutettua nurmea tai viljeltyä heinäpeltoa), kaarnattomia eukalyptuspuita sekä nelivetoautoja.
Yllä: mökin vierustan viinitarhaa, viiniköynnöksiä aloittamassa kasvuaan. Alla kylppäriin pesiytynyt jättimäinen yöperhonen, kokoa kämmenen verran. Normisettiä täällä.

23.12.2013

Bloggaamisesta

Bloggaaminen on jäänyt viime viikkoina vähiin kahdesta syystä: toisaalta ranskalaisvieraiden kanssa seurustelu ja yleinen joulujuhlinta (työpaikkojemme pikkujoulut jne.) vievät illat ja viikonloput; ja toisaalta olen potenut pienoista bloggausidentiteettikriisiä. Mikä tämän blogin idea oikeastaan on, ja mihin mennään?

Aloitin bloggaamaan kesäkuussa 2011 tarkoituksenani vertailla Suomen ja Australian eroja, ihmetellä kaikenlaisia hassuja, outoja ja ärsyttäviäkin aussiasioita, sekä päivittää kuulumisia tutuille koti-Suomeen.

Vaikka kerronkin arkielämästä ja omista käänteistäni täällä, yritän enemmän välittää havaintojani Australiasta oman elämäni kautta kuin pälistä omasta elämästäni sinänsä. Tässäkin tasapainoilen jatkuvasti julkisen ja yksityisen välillä – eli mitä omasta elämästä kannattaa nettiin levittää.

Toisaalta rupattelen tänne samalla tavalla kuin kavereille kahvilla, mutta toisaalta yritän pitää mielessä, että julkista blogia pääsee lukemaan kuka vain, ja kaikkia ”suojia” ei kannattaisi tiputtaa ja liikaa lörpötellä henkilökohtaisuuksia.

Vaikka hyvin tiedän, että blogiani lukevat muutkin kuin sukulaiset (ja kiitos kaikille mielenkiinnosta ja siitä, että jaksatte seurata!), yllätyn silti edelleen aina, kun joku uusi perthinsuomalainen tulee juttusille sanoin: ”luen sun blogia!”. Toisaalta mahtavaa – toisaalta: ”jaiks, sinä tiedät musta vaikka mitä ja minä en tiedä susta yhtään mitään”.

Kirjoittaisin mielelläni kaikenlaisista yhteiskunnallisista huomioista, kuten aboriginaalien asema, nykykulttuuri Australiassa, täkäläinen politiikka jne., mutta olen huomannut itse muiden blogeja lukiessa, että itseäni kiinnostavat eniten toisten arkielämä, kommellukset, tunteet, ja miten vieraan kulttuurin arjesta selvitään. Omista teksteistäni kaikkein luetuimpia ovat olleet ne, joiden otsikko viittaa jonkinlaiseen tunnemylläkkään: ”Pahan onnen perjantai”, ”Rakkaudentunnustus”, tms.

Toisaalta blogi on harrastus ja päiväkirja, ja kaikesta muusta kuin omasta elämästä ja päänsisällöstä kirjoittaminen vaatii taustatyötä ja tutkimusta (että edes osa faktoista menee oikein), mikä puolestaan vie aikaa siltä hauskalta osalta, itse kirjoittamiselta. Siispä usein päädyn pulisemaan tavallisia arkiasioita ja omia mielipiteitäni.

Blogini alkuperäinen idea, Suomen ja Australian vertailu, alkaa pahasti vesittyä. En suoraan sanoen enää muista, miten mikäkin asia Suomessa oli. Aika on rullannut sielläkin eteenpäin, ja lähes kolmen vuoden takaiset huomiot eivät ehkä ole enää kovin ajankohtaisia.

Työelämän vertailu siellä ja täällä alkaa olla vähän perustelematonta, koska Suomessa tein kovin erilaisia hommia kuin täällä. Myös työsuhde on erilainen (Suomessa tilanteesta riippuen freelancer, pätkää ja silppua, kaksi osa-aikaista työtä päällekkäin, tuntipalkkalainen jne, kun taas täällä olen vakituisessa valtion virassa erinomaisin lomaeduin), joten ehkä näin erilaisten kokemusten vertailu on hedelmätöntä ja epäreiluakin.

Australian ihmeiden kuvailu alkaa sekin horjua, koska en niitäkään enää huomaa. Mikä oli vuonna 2011 uutta ja ihmeellistä, on nyt osa normaalia arkea. Moni asia täällä käy järkeen paljon paremmin kuin suomalainen vastineensa – ainakin täkäläiseen menoon sopeutuneen näkökulmasta! – joten hämmästelyä ja kummastelua ei tule enää harrastettua läheskään samaan tahtiin kuin alussa.

Pohdinkin nyt, että koska alkuperäinen idea on pahasti hapartunut, pitäisikö a) pistää koko blogi jäähylle tai poikki kokonaan; vai b) löytää jokin tasapainoinen tapa kertoilla päiväkirjatyyliin arjesta täällä ilman, että tunnen olevani Seiska-julkkis vilauttelemassa koko suomenkieliselle maailmalle.

Ainakin toistaiseksi kuitenkin tuntuu, että en halua hauskaa bloggausharrastusta lopettaa kokonaan. Etenkin, kun kävijämääristä päätellen blogiani luetaan kohtuullisella innolla, ja toisaalta tämä on superkätevä väylä pitää Suomen-pää informoituna, miten täällä suunnilleen elämä rullaa. Ei tarvitse aina tavatessa aloittaa ihan nollasta kuulumisten vaihtoa.

Blogini idea Aussilan esittelijänä on ollut, että yritän välttää toistoa, eli yritän kirjoittaa uusista jutuista, harrastuksista ja kokemuksista täällä vain kerran sen sijaan, että kirjoittaisin joka keskiviikko pelanneeni taas tänään jalista (no joo, aika usein olen kirjoittanut urheilusta kylläkin, mutta tajunnette mitä tässä  yritän sanoa!).

Jos sen sijaan alan kirjoittaa enemmän päiväkirjanäkökulmasta, toistoa tulee väkisinkin, tyyliin: ”käytiin taas tänään siellä ja täällä ja tuolla, tässä kuvia jatkoksi kaikkien aiempien kuvien sarjaan”. Ehkei sekään huono vaihtoehto ole, koska onhan jokainen päivä erilainen, vaikka tekisikin samoja juttuja.

Tästä pääsenkin aasinsillalla kertomaan, että käytiin eilen kaveriporukalla harjoittelemassa taas abseilingia eli köysilaskeutumista, tällä kertaa valloitettavana oli 60 metriä korkea kallio viimekertaisen 20-metrisen sijasta. Aloitettiin päivä tuolla pienemmällä kalliolla verryttelemällä, jonka olen laskeutunut aiemminkin. Tutun harjoituskallion huitelin alas vailla huolen häivää.

Sen sijaan 60 metriä eli 20-kerroksisen kerrostalon korkeus sai puntit tutisemaan, sillä kolme kertaa pidempään kestävä laskeutuminen myös triplaa ne hetket, jolloin koko henki ja elämä killuu yhden vaivaisen  köyden varassa. Tai pikemminkin, köyden ja metallisen klipsun eli karabinan varassa.

Köyden kestävyys ei minua huoleta, sillä se kestää kuusi tonnia painoa. Karabina, klipsullinen metallilenkki, sen sijaan kestää vain sata kiloa jos se sattuu kääntymään köyden ja valjaiden välissä poikittain eli ottaa kaiken painon vastaan heikoimmalla osasellaan.

Meillä oli valjaat kiinni köydessä kahdella karabinalla eli tuplavarmistuksella, vaikka käytännön tilanteessa klipsun ei pitäisi edes pystyä kääntymään väärin. Olisi silti typerää olla ottamatta tämäkin äärimmäisen epätodennäköinen vaihtoehto huomioon, ja pidin myös hyvää vauhtia yllä päästäkseni pian maankamaralle turvaan.

En ole adrenalin junkie eli riskinottaja adrenaliiniannoksen takia, enkä todellakaan tykkää pelkäämisestä. Abseilingissä minua eivät vedä puoleensa riskit, vaan akrobatiaominaisuus: kallio-abseiling ei ole vain valjaissa roikkumista ja passiivista hilautumista alaspäin, vaan aktiivista ongelmanratkaisua, jossa pitää löytää paras jalansija sekunnin murto-osassa voidakseen pompahtaa taas askeleen verran alaspäin seuraavaan sopivaan kohtaan.

Toisella laskeutumiskerralla onneksi jo uskalsin nautiskella tästä painottomuuden tunteesta, joka seuraa, kun tanssahtelee valjaiden varassa alaspäin, kallionpinnasta sopivaa jalansijaa hakien. Käsillä säädellään köyttä ja laskeutumisvauhtia, eli kaikki tuki kalliosta otetaan vain jaloilla. Abseiling on myös uniikki tapa ihastella maisemia, koska ensin hankkiudutaan jonnekin korkeaan kohtaan ja sen jälkeen näkee joka näköalakulman matkalla alaspäin. Kannattaa testata, jos tilaisuus sattuu kohdalle!

16.12.2013

Juhlista jaloin (jos jalat kantavat)

Huhhuh tätä juhlista juhliin kiertämistä! Pikkujoulukausi on parhaimmillaan, ja täällä ne tuntuvat enemmän grillijuhlilta ja juhannuksenvietolta, kuin pikkujouluilulta pimeässä tonttulakki päässä. En ole koskaan ollut kovasti alkoholin perään enkä juo paljoa, mutta nyt ensimmäistä kertaa elämässä tuntuu, että tipaton (ja kaloriton) tammikuu taitaisi olla paikallaan.

Viime perjantaina vietettiin minun työpaikkani joulujuhlia ja tänään puolestaan E:n. Kumpikin oli teknisesti ottaen joululounas, mutta pitkäksi venähtänyt sellainen. Omat juhlani vietettiin jokavuotiseen tapaan UWA:n yliopiston juhlatiloissa työporukan kesken, mutta iltapäiväviideltä alkaneille jatkoille olivat avecitkin tervetulleita, joten E liittyi seuraan keskustassa. E:n työpaikan joulujuhliin puolestaan kutsuttiin myös siipat, joten söimme ja joimme iloisesti firman piikkiin Swan Valleyssa viinitilalla tuntien mittaisella lounaalla.

Perthissä ei kuulemma mielellään vietetä työpaikkajuhlia iltaisin, sillä a) lounas on illallista edullisempi järjestää ja b) lounaalla todennäköisesti läträtään vähemmän alkoholin kanssa = vähemmän kännissä mokailua, "totuuksien" laukomista tai sihteerien lääppimistä ja tästä mahdollisesti seuraavia seksuaalisen häirinnän syytteitä. Tiedä sitten, onko koko maan ja kaikkien työpaikkojen tapa, mutta näin kuulin omilta lähteiltäni.

Huomenna tiistaina on yhden kaveriporukan jouludrinksut töiden jälkeen, perjantaina on kahdet joulupippalot (lounas JA päivällinen, eri seurueissa). Lauantaina juhlimme pikkujoulua iki-ihanien suomimimmien ja näiden partnereiden/perheiden kesken. Ja siitä ollaan vasta rullaamassa kiitoradalle itse joulun viettoon, joka tulee myös olemaan syömis- ja juomispainotteinen ranskalaisvieraiden ansiosta. Ja sen jälkeen odottaakin uusivuosi... kuten sanottua, huhhuh. Ihme, ettei vaaka ole jo poksahtanut kaiken syödyn juhlaruuan, juustolautasten ja jälkkäreiden tuloksena.

Ei ole pelkkä stereotypia, että ranskalaiset ottavat illalliset ja kaikki muutkin ruokailut tosissaan. Joulumme suunnittelu onkin keskittynyt paljolti menun laatimiseen. Itse toimin lähinnä kiitollisena yleisönä ja ideoiden hyväksyjänä, ja kun kysytään, että "haluaisitko banaani-toffeekakkua sekä kotitekoista suklaamoussea jälkiruuaksi joulupöytään", oma panokseni rajoittuu pään vimmattuun nyökkimiseen ja joo, joo!n hokemiseen.

Vuokrasimme joulunviettoa varten mökin koko perheelle Swan Valleystä, Perthin laidalla sijaitsevalta viininviljelyalueelta. Näin saadaan 6- tai 7-henkinen poppoo saman katon alle juhlimaan ja yöpymään kerrostalomme naapureita häiritsemättä. Ainoa pilvi paratiisissa on, että joulunvieton osallistujakaarti on vielä avoinna. Elämässä kohtaa kaikenlaista, ja tielleni on sattunut ennenkin oman napansa ympärillä pyörijöitä, mutta E:n pikkuveljen tyttöystävä on aivan omaa luokkaansa. Tällä hetkellä on epäselvää, onko neiti bratz-nukke myös tulossa joulunviettoon kanssamme vai ei.

Katseltiin tässä eräänä iltana neidin aloitteesta nettivideoita hänen kotimaansa parlamentista, ja sehän oli puhdasta show-painia. Naispoliitikot repivät kirkuen toisiaan tukasta ja miehet mätkivät salkuilla ja nyrkeillä toisiaan naamaan ja mahaan, kun olisi äänestää pitänyt. Kun kysyimme, että miten ne päätökset tehdään ja mitä nämä päätökset ovat, tyttönen vastasi hilpeänä: "Ketä kiinnostaa, mitä väliä! Nää tappelut on niin huisin viihdyttäviä!". Ylipäätään kaikki yritykset kontaktiin ja tutustumiseen tyrehtyvät siihen, että neidin katse harhailee viiden sekunnin sisällä takaisin kännykän ruudulle ja facebookille kikattelemaan.

Tulen siis mahdollisesti viettämään joulua suljettuna mökkiin jonnekin viiniköynnöspeltojen keskelle kultakalan keskittymiskyvyllä varustetun neitokaisen kanssa. No, sitä kai se joulu on, sukulaisten seurasta nauttimista ja siitä ajoittaista kärsimistä... Ja tunnetustihan odotukset joulua kohtaan ovat kaikilla kovat, ja ne eivät ikinä täyty. Pitää kai pitää itseni sen verran kiireisenä- vaikka viiniköynnösten lehtiä laskemalla -, että yksi vähemmän mielenkiintoinen perheenjäsenkin menee kaiken tohinan mutkassa.

Ja sitten kuvien pariin. Käytiin viikonloppuna tutustumassa Rockinghamin edustan Penguin Islandiin eli Pingviinisaareen, sekä sen naapurissa sijaitsevaan merileijonasaareen (nimeltään Seal Island, mutta merileijonista eli sea lion'eista on kyse, ei hylkeistä; seal). Päivä oli oikein antoisa, erityisen mahtavaa tekemistä oli uiminen; tai pikemminkin matalassa meressä kylpylämpimässä vedessä lilliminen.

Pingviinisaarelle on mantereelta matkaa n. 700 metriä ja sinne johtaa vedenalainen hiekkasärkkä, mutta saarelle kävely kaulanmyötäisessä vedessä kahlaten on hysteerisesti kielletty ("särkällä on hukkunut ihmisiä!"). Otettiin siis lautta, sekä päälle liput pingviininruokintanäytökseen ja laivareissu merileijonasaarelle. Koko potille tuli hintaa $36 per nenu. Tällaisia kuvia rahalla sai:

Yllä ja alla: pingviinisaaren rantaa ja matalaa rantavettä. Tyypillistä täkäläistä turkoosia. 

Yllä ja alla: matkalla saaren uimalahdelle. Matala rantavesi oli lämmintä kuin poreammeessa, ja siellä olisi polskinut vaikka tuntikausia, ellei polttava aurinko pakottaisi vedenkestävistä suojakertoimista ja hatusta huolimatta vedestä pois enintään tunnin pulikoinnin jälkeen. 

Yllä ja alla: saarella luonnonvaraisina asustavia little penguin'eja eli fairy penguin'eja. En löytänyt suomenkielistä nimeä, mutta kovin ovat pieniä ja söpöjä nämä maailman pienimmät keiju- tai kääpiöpingviinit. Saarella pesii noin tuhat luonnonvaraista pingviiniparia, kun taas tässä pingviinitalossa asuu muutamia "näyttelypingviinejä", joiden ruokintaa pääsee maksua vastaan seuraamaan kolme kertaa päivässä.  Kuulemma pingviinejä voi nähdä saarella luonnossakin, mutta varmin nakki on pällistellä niitä keskuksessa, sillä villit pingviinit viettävät suurimman osan ajastaan merellä kalastamassa. 

Pelikaaneilla oli oma kallionsa varattuna. 

Yllä ja alla: matkalla Seal Islandille merileijonia katsomaan. 


Yllä ja alla: siellä ne lötköttävät! Saarella asuu pelkästään urosmerileijonia, jotka viettävät poikamies-kissanpäiviä suurimman osan vuodesta. Ne matkaavat Länsi-Australian rannikkoa pitkin pohjoiseen naaraiden asuinalueelle vain kerran vuodessa lisääntymään, ja palaavat sitten takaisin saarelleen elelemään keskenään. Ohhoh kun on rentoa. 

Yllä ja alla: tämä vähemmän välkky turisti halusi snorklata juuri merileijonarannalla ja oli kavereineen parkkeerannut pienen veneensä tasan lauttamme reitille. Lautan kippari yritti manöveerata pikkuveneen ohi kummaltakin puolen useaan otteeseen lähemmäs rantaa, jotta maksavat asiakkaat saisivat räpsittyä kuvansa, mutta emme päässeet laivan normaaliin kuvauspaikkaan, koska pikkuveneen ankkuriköysi esti reitin käytön. Äijiä ei selvästikään lastillinen turisteja laivassa häirinnyt, siinä onkivat ja sukeltelivat huolehti, fotobombaten kaikkien meidän valokuvat. 

Yllä ja alla: seuraavan päivän loma-aktiviteetti koko perheelle. Puhallettavat kanootit ja melontaa Swan-joella. On ihan lystiä puuhaa, mutta olisi miellyttävämpää viileämmässä kuin kyseisen päivän +40:ssä asteessa ja suorassa auringonpaisteessa! Menkää aamulla varhain tai ilta-auringon laskiessa, te muut paremmin aikatauluista kiinni pitävät ihmiset. 
Kesäloma-jihuu!

8.12.2013

Joulunalustunnelmia

Kesä täällä alkoi virallisesti 1. joulukuuta. Eli samana päivänä, kun Suomessa aletaan aukoa joulukalenterin luukkuja, täällä alkavat virallisesti biitsikelit, jätskikausi ja hehkuva kuumuus. Lämpö puski yli kolmeenkymppiin jo marraskuun puolella, ja sama meno jatkuu näin joulukuussa. Jouluaaton tienoilla ja jälkeen saatetaan kokea jo ensimmäiset +40-helteet! Niitä en mitenkään ilolla odota.

Kuumuus on ollut rankka kokemus ranskalaisvieraille, ja parit iltamenot on jouduttu perumaan, kun päivän mittaan salakavalasti yllättänyt nestehukka on heillä saanut olon veteläksi ja päänsärkyiseksi. Itselleni kolmas kesä täällä ei ainakaan vielä tunnu missään, päinvastoin: odotukset ovat korkealla tämän tapahtumarikkaan, iloisen sesongin varalle. Helmikuun, eli kaikkein tukalimman kuukauden, tulen taktisesti viettämään lomalla Suomessa. Saa nähdä, kaduttaako valinta ja miten paljon, jos päädyn -30-pakkastilanteeseen täältä neljänkympin saunalämmin-olosuhteista!

Vaikka talvi ei ole täällä kunnon talvi, ihmiset silti kääriytyvät enemmän koteloonsa talveksi. Näin kesällä on joka viikolle ja viikonlopulle jonkinlaista menoa, festivaalia, häppeninkiä ja riehaa. Luonnollisesti joulua edeltävä kuukausi on kiivasta joulutouhuaikaa, ja meidänkin lähipuistossa on ensi torstaina koko perheelle suunnattu joulutempaus. Kun tästä intoilin ("mennään katsomaan!"), E totesi kuivasti, että se on kuitenkin lapsille suunnattu (eli aikuisille tylsä) ilta. "Niin mutta julisteessa sanottiin, että kaikenikäisille!" yritin. Ei auttanut. Eli menen varmaan yksikseni, jos tekee mieli joululauluja kuuntelemaan ja joulupukkia tapaamaan.

Joulun lähestyminen ei kaikista joulukoristeista ja jouluilakoinnista huolimatta oikein realisoidu täällä helteissä, ja iskikin pieni paniikki eilen tajutessani, että joulupaketit koti-Suomeen ovat vielä hankkimatta. Saa nähdä, ehtiikö mikään perille. Pitäisi myös hommata Secret Santa - eli pikkujoululahja työpaikan joulujuhliin.

Alla (kehnolaatuisia kännykkä)kuvia täkäläisestä joulunalusajasta. Kävimme Leederville Festival'ia eli erään kaupunginosan katujuhlia ihmettelemässä viime viikonloppuna, ensimmäinen setti kuvista sieltä.


Yllä ja alla: käsityöläisten taidonnäytteitä, sekä yleistä kamaa/rihkamaa Leederville-festivaaleilla myynnissä. Meillä oli jostain syystä mielikuva, että festareilla olisi tarjolla pääsääntöisesti ruokakojuja ja elävää musiikkia. Muusikkoja olikin, mutta muuten löysimme paikan päältä loputtomiin arts and crafts-kojuja sekä telttoja täynnä kiinantuontia, mutta ruokamyyjiä sai hakemalla hakea. Onneksi Leederville on yksi Perthin kahvila- ja ravintolaytimistä, joten päädyimme irkkupubi Fibber McGees'iin kiskaisemaan sunnuntai-roastin eli erittäin tuhdin sunnuntai-paisti-lounaan, oli herkullista!

Tällaisia oli askarreltu lasten työpajassa festareilla: maalattuja aurinkovarjoja. 
Kuva yllä ja kolme kuvaa alla: boheemia basaaritunnelmaa kukkakaupan edustalta ja sisältä. 



Yllä: Tässä on Perthin lasten mahdollisuus kokea valkoinen joulu. Keskusta-aukiolla Forrest Placella on jättikupla, jonne lapsukaiset pääsevät heittelemään tekolunta päälleen kuusen ja muovilumiukon katveessa. Jono kuplaan oli valehtelematta sata metriä. Kuvassa temmellysvuoro on juuri vaihtumassa, siksi kupla tyhjänä.

En uskaltanut ottaa kuvaa lapsista riehumassa sisällä, sillä Perthissä ollaan hysteerisen tarkkoja lasten kuvaamisesta. Mm. monissa koulujen urheilutapahtumissa on kielto, että vanhemmat eivät saa kuvata lapsia urheilusuorittamassa (pedofiilien pelossa). Tämä on mielestäni - monen muun Aussilan turvallisuusstandardin ohella - totaalinen overkill eli ylilyönti, sillä lapset eivät ole täällä esimerkiksi Suomea pahemmassa vaarassa. Mutta tiedän ihmisten joutuneen pulaan/puhutteluun täysin viattomasti räpsityistä lomakuvista,  joten en halunnut tahallani törkkiä arkaa aihetta.
Yllä ja alla: uusi viehättävä kahvilatuttavuuteni keskustassa, Moana. Löytyy Murray Streetiltä läheltä Barrack Streetin kulmaa, vastapäätä Davy Jones-tavarataloa, kakkoskerroksesta. Eilen juhlittiin perthinsuomalaisten voimin Suomen itsenäisyyspäivää City Beach-rannalla, ja sinne piti itsenikin suunnata. Päädyin kuitenkin viime hetkellä muuttamaan suunnitelmia ja nautin ensimmäistä kertaa kuukauteen kokonaisesta päivästä yksinäni (ilman ranskalaisperhettä). Ensin hierojalle orastavasta päänsärystä eroon pääsemään, sitten kirjaston kautta Moanaan kahville ja lounassalaatille, lukemaan kirjaston antimia. Yksinäni olin kahvilassa, koska lounasaika oli jo ohi (noin puoli neljän maita). Hetken rauha ja hiljaisuus, oi onnea! 



30.11.2013

Mensa

Kävin tänään pitkän harkinnan jälkeen Mensa-testissä (lähinnä pitkä harkinta koski sitä, kannattaako tällaisesta maksaa). Harrastan kaikenlaista pulmaratkontaa, kuten ristikoita, sudokua, kryptoja, Tieteen Kuvalehden älypelejä ja vastaavia, ja ajattelin, että jos tarpeeksi korkea IQ eli ÄO napsahtaa, niin jospa sitä vaikka ansioluettelossa hyödyntäisi. Ja mitä testissä opin: se mittaa lähinnä sitä, miten nopeasti koehenkilö oivaltaa, mitä häneltä odotetaan, ja mitä testintekijä on ajatellut testiä laatiessaan.

Itseäni on alakoulusta lähtien jurppinut kieltenopetuksessa yleinen tapa, jossa tehtäväkirjaan pitää osata täyttää oikea sana lauseessa ammottavaan tyhjään aukkoon. Tämä ei minusta mittaa millään tavalla loogisia kykyjä saati älykkyyttä (mitä on älykkyys: palataan tähän pian), vaan pelkästään kykyä ymmärtää, mitä lauseen kirjoittanut henkilö ajatteli tekstin kirjoittaessaan. Tällainen "arvaa mitä ajattelin"-telepatiatestaus ei oikein vakuuta älykkyyden mittarina.

Mensa-testissä oli odotuksieni vastaisesti pitkä kielenosaamisosio, jossa piti osata mm. löytää synonyymi eli samaa tarkoittava sana; löytää sanajoukosta sana, joka ei joukkoon kuulu; yhdistää sanoja tavalla, joka on samankaltainen esimerkin kanssa ("vesipisara on merelle sama asia kuin ____ on vuorelle"), sekä täyttää niitä pelättyjä lauseaukkoja.

Sanasto-osuuden jälkeen piti ratkoa logiikkatehtäviä, eli niitä: "Kuinka vanha Bill on, kun hän on yhtä vanha kuin isänsä oli silloin, kuin Bill oli ollessaan kaksi kertaa isäänsä nuorempi" sekä "jos juna lähtee asemalta kello kaksi ja toinen juna lähtee sitä vastaan sadan kilometrin päästä täydenkuun aikaan, missä radanvarren kaupungissa sataa?". Vastaukset ruksitaan monivalintapaperille kuin YO-kokeissa konsanaan (vai oliko siellä monivalintaa, en muista enää!).

Testin tekee vaikeaksi se, että aikaa on naurettavan vähän. Kukin tehtävärypäs pitää saada loppuun sekuntikellolla mitatussa ajassa 8-11 minuuttia, tehtäväsatsista riippuen. Yhteensä yli tunnin mittaisen sanastotestin jälkeen tehtiin kuviopäättelytesti, juuri se, joita netistäkin helposti löytää: mikä kuvio tulee sarjassa seuraavana. Yhdellä aukeamalla oli noin 20 kuviojonoa, ja aukeama piti ratkoa kolmessa minuutissa - eli saada 20 vastausta paperiin. Aukeamallisia ratkottiin kuusi kappaletta, siis 120 kuviosarjaa.

Mensa vakuttaa mittaavansa loogista ajattelua tavalla, joka ei ole kulttuurisidonnainen - eli Mensa uskoo mittaavansa jonkinlaista puhdasta pohjimmaista älykkyyttä, tai ainakin loogista päättelykykyä, joka kiteytyy kaikista ihmisistä esiin samanlaisena. Kiteen koko määrittää ÄÖ-numeron. Öhöm, näinköhän? Itselleni jäi lähinnä mieleen koko parin tunnin rykäisystä se, että a) testi on hämmentävän vanhanaikainen ja kotikutoisen oloinen käsinpiirrettyine kuvioineen sekä kesämökiltä löytyneiden Valittujen Palojen pulmakikkailuja muistuttavine tehtävineen; ja b) se ei ole kulttuurisesti vääristymätöntä nähnytkään.

Testivihkon kannesta huomasin, että testiversio eli kysymykset ja kuvasarjat ovat vuodelta 1963. Kun kysyin jälkikäteen tästä testin iäkkyydestä kokeen valvojalta, hän vain totesi, että mitä sitä muuttamaan kun kerran toimii. Mmm, itse kyllä kuvittelisin että älykkyydestä, sen eri muodoista ja näiden muotojen jotenkin uskottavasta määrällisestä ja laadullisesta mittaamisesta olisi saatu uutta tutkimustietoa viimeisten 50 vuoden aikana, jota ehkä olisi syytä testiin päivittää?

Iso osa pulmapähkinöistä piti selvästikin ratkoa tavalla, joka perustui poissulkemiseen: mikä vastaus ei ainakaan ole oikein. Sama metodi toimii sudokussa (mikä numero ei ainakaan tule ruutuun), joten tämän ongelmanratkaisupolun huomasin kyllä äkkiä. Metodin ymmärtäminen ei silti auta ymmärtämään, että mitä testin laatija kuvitteli painottavansa tehtävää kirjoittaessaan. Eräs mieleen jäänyt tehtävä kuuluu näin:

"Aavikolta löytyy kuolleen miehen luuranko, jonka vieressä retkottavat kaksi täyteen ladattua asetta sekä päiväkirja, jonka kaksi viimeistä merkintää kuuluvat:
14. elokuuta: en tiedä miten kauan jaksan. Ihmissyöjäheimolaiset ovat kannoillani, ja näen leijonien piirittävän minua. En ole syönyt enkä juonut päiväkausiin. En jaksa enää seistä.
16. elokuuta: saan varmasti leijonat peloteltua pois laukauksilla. Olen enemmän huolissani siitä, että kannibaalit yllättävät minut."
Kysymys. Miten mies kuoli?
a) leijonat tappoivat ja söivät miehen
b) kannibaalit tappoivat, mutta leijonat söivät miehen
c) mies kuoli janoon, jonka jälkeen kannibaalit söivät miehen
d) leijonat tappoivat, mutta kannibaalit söivät miehen.

Että jotta mitä? Järkeilin kyllä, että leijonat eivät hyökänneet, koska miehellä oli vielä kaikki luodit tallella, eli kuoli varmaan janoon, ja siitä nappasin vastauksen c). Mutta olisihan voinut käydä esim. niin, että mies nukkui ja leijonat yllättivät, tai mies nukkui ja kannibaalit yllättivät. Kannibaalit varmaankin söisivät miehen jos kerran tappoivatkin, ja leijonat tekisivät saman. Mutta entäs jos kannibaalit ajoivat leijonat karkuun ennen kuin elukat ehtivät vetää miehen kitusiinsa, tai vastaavasti toisinpäin?

Tällainen vilkkaalla mielikuvituksella varustettu ihminen järkeilisi, että älykkyyden mittari on, miten monta mahdollista uskottavaa vaihtoehtoista tarinaa tästäkin kehittää, eikä se, miten kylmän insinöörimäisesti pystyy poissulkemaan tarinassa vähiten alleviivatut mahdolliset kuolintavat.

Feministinä meinasi kynän lyijy katketa siinä kohtaa, kun eräs sanastotehtävä kysyi "hame on tytölle sama kuin ____ pojalle". Vastaus oli housut. Niinpä niin, tytöt ja housut eivät sovi yhteen. Muut kysymykset olivat mallia: "väärän (wrong) vastakohta on a) laillinen, b) eettinen, c) oikea, d) hyvä". Oletettavasti vastaus on oikea, mutta tämäkinhän riippuu täysin asiayhteydestä ja siitä, missä tarkoituksessa koko sanaa ja termiä käytetään/tarvitaan. Puhutaanko matematiikasta, rikollisuudesta, korttipelihuijarista vai mistä. Samaa tyyliä oli kysymys:"perfect (täydellinen) tarkoittaa a) kokonainen b) ylivoimainen c) hyvä, d) erinomainen." Riippuu sanotaanko perfect circle vai perfect weather, vai joku muu perfect asia...

Mielestäni ja tutkitustikin jokaisen tapa hahmottaa maailmaa ja käyttää kieltä riippuu miljoonasta eri muuttujasta, kuten ikä, sukupuoli, tausta, kasvatus, kulttuuri, koulutustaso, miten paljon harrastaa lukemista/elokuvia/pelaamista ja minkätyylistä tekstiä, jne. Humanististen tieteiden alalta valmistuneena omaan maailmaani ei edes mahdu suoraviivainen se on joko nolla tai ykkönen-tietokonelogiikka sekä oletus, että jokainen kokisi ja jäsentäisi ympäristöään samalla tavalla.

Historiaa opiskelleena en myöskään saanut nieleksimättä ruksittua vastausta kysymykseen: "historia ja fakta ovat samalla tavalla yhteydessä toisiinsa kuin kertomus ja ___ (oikea vastaus fiktio)". Voi apua, historia on aina voittajien historiaa, sekin on omanlaisensa kertomus eli kirjoitettu jonkun näkökulmasta, ja siitä tarinasta on jäänyt aika monta faktaa puuttumaan! Siksi historiaa tutkitaan yhä uudelleen ja uudelleen, että puuttuvia palasia saataisiin niin paljon, että edes jonkinlainen pikselöitynyt palapeli kertoisi, mikä versio oli lähimpänä totuutta ja miten eri ryhmät/henkilöt tapahtumat kokivat omalta osaltaan.

Lisäksi englanniksi tehty testi saattoi mennä ei-natiivina kielenpuhujana metsään siinäkin, että sanavarastoni ei välttämättä kata 1960-luvun englantia. Ainakin itselleni oli täysin uusi sana esim. dunce, "aasi", se nurkkaan lähetettävä koululainen joka vastaa väärin eli on tollo (1960-luvun koulussa).

Toisessa tehtävässä piti löytää synonyymi sanalle entice, houkuttaa. Vastauksissa olivat mukana mm. attract, vetää puoleensa, sekä lure, houkutella. Kun entice-sanan heittää googleen, tulee vastaukseksi: entice = attract, lure. Aha, kiitti. Vastasin itse neutraalimman sanan attract, mutta mistäs sen tiedän, jos kokeen laatijan mielestä entice-sanalla on enemmän lure-ominaisuuksia (lure = houkutella ansaan, herättää turhia toiveita).

Tällainen sanojen konnotaatiotestaus (eli mitä mielikuvia sana herättää tai millainen sävy sanalla on) on aika kaukana älykkyyden testaamisesta, koska konnotaatio riippuu jälleen samoista asioista kuin sanavarasto ylipäätään (ikä, kasvatus, kulttuuri jne.). Varmaan tähän mennessä on käynyt selväksi, miksi en kyseistä testiä todellakaan pidä arvovapaana tai ei-kulttuurisidonnaisena.

Ei ihme, että 1950-70-luvuilla tehtyjen testien tuloksena afrikkalaisilla on maine huonojen IQ-testitulosten saajina (ja tätähän rasistit jaksavat paukuttaa "totuutena"). Itse taatusti feilaisin minkä tahansa muun kuin valkoisen länsimaisen kulttuurin tuottaman testin, koska ei minulla ole aavistustakaan, mitä asiayhteyksiä mitkäkin sanat herättävät (tai mitä kunkin oma kulttuuri niiden olettaa herättävän) vaikkapa japanilaiselle, brasilialaiselle, kongolaiselle tai aboriginaalille.

Alleviivataan nyt vielä, että ylipäätään loogisten kykyjen ja älynväläysten nopeuden testaaminen ei mielestäni kerro läheskään koko tarinaa älykkyydestä. Tähän ikään mennessä olen huomannut myös, että vähäiselläkin koulutuksella mutta avoimella sydämellä kerryttää enemmän elämänviisautta kuin moni kirjanoppinut tai matemaattisesti ylivoimainen elämässään ehtii.

Itse olen etevä kuviopäättelijä, mutta tämäkin johtuu osittain treenaamisesta: kun kuvasarjojen logiikan oppii, sitä voi käyttää aina uudestaan ja uudestaan, oli kyse millaisesta kuvasta vain (yleensä sarjoissa jokin kuvion osa kääntyy toiseen suuntaan ja toinen osa vastakkaiseen suuntaan, kun kuvissa edetään eteenpäin). Eli enpä tätä ulkoaopittua temppua menisi vielä älykkyydeksi väittämään.

Saan tulokset neljän viikon päästä, joten nähtäväksi jää, pärjäsinkö tässä aikakonekokeessa eli ymmärsinkö 1960-luvun testaajia vai en!

24.11.2013

Mitä meiltä puuttuu

Toisesta blogista rosvottuna mielenkiintoisena ideana ajattelin listata asioita, joita ei meidän perthin-kodissa ole.

Verhot: täkäläiset asunnot tulevat yleensä aina pysty-blinds'ien eli kaihtimien kanssa. Erillisiä verhotankoja ei ole, ellei itse asenna (ja vuokra-asuntoon ei saa asentaa). Kaihtimet ovat siis ne suomalaisista pankkikonttoreista tutut, jotakin kovaa valkoista kangasta olevat suikaleet, jotka on yhdistetty toisiinsa muovi- tai metalliketjulla ylä- ja alalaidoista. Kun naruista vetelee, suikaleet kääntyvät kiinni-asentoon eli reunoistaan yhteen, ja auki- asennossa ne puolestaan kääntyvät niin, että raioista pääsee valo sisään.

Suomalaismalliset vaakasälekaihtimet ovat täällä jopa harvinaisuus, nyt kun mietin. Joskus keittiöiden pikkuikkunoissa olen nähnyt puiset sälekaihtimet, joita täällä kutsutaan Venetian blinds'eiksi eli venetsialaiskaihtimiksi. Keittiön pikkuikkuna puolestaan on vakiovaruste suoraan tiskialtaan yllä. Koska kuivauskaappia ei yleensä ole, seinään voi puhkaista ikkunan. Onhan se kiva katsella ulos tiskatessa, mutta arvatkaa aussit mikä olisi vielä kivempaa? Kuivata astiat tiskipöydän irtotelineen sijaan siinä kuivauskaapissa, jonka ikkunan paikalle voisi asentaa!

Olen vasta äskettäin hoksinut, että nämä konttoriblindsit on ripustettu samanlaisilla nipsuilla, kuin suomalaiset verhot verhokiskoon. Eli voisin irrotella suikaleet ikkunasta ja ripustaa kunnon verhot tilalle. Mutta sitten pitäisi keksiä säilytyspaikka blindseille ja nipsuttaa ne takaisin vuokrasopimuksen päättyessä. Ehkä viitsin, jos oikein sisustusinto iskee ja/tai löydän kivaa verhokangasta vaikkapa ensi Suomen-reissulla.

Matot: meillä on tasan yksi matto, olkkarin karvalankamatto kahvipöydän ja sohvaryhmän alla. Muuten ei tee mieli piilottaa kaunista punapuista parkettia. Makkareissa puolestaan on aussimalliin kokolattiamatto. Kanadassa (ja vissiin Jenkkilässäkin) on yleistä, että ihmisillä on matto maton päällä eli kokolattiamatot on vielä päällystetty irtomatoilla sisustusmielessä.

Itsellä ei tee mieli kasata maton päälle enää lisää pölynkerääjiä. Mattojen tamppaustelineitä täällä ei näy, eikä myöskään mattopiiskoja. Tässä asunnossa kokolattiamatto on sentään tiukkaankudottua jämäkkää "punosta", joka ehkä imee vähän vähemmän pölyä kuin perinteinen nukkapintainen pörheämpi kokolattiamatto. Mutta imurin säiliötä saa silti tyhjennellä ahkeraan. Siitä päästäänkin seuraavaan ei-oohon, eli imurinpusseihin.

Pölypussit: jostain syystä täällä näytään suosivan pölypussittomia eli dyson-tyyppisiä säiliöllisiä imureita. Dyson on se tunnetuin, tehokkain ja kallein merkki, josta löytyy monia halvempia versoita/kopioita - osa toimii hyvin, osa ei. Ostimme uuteen kotiin semihyvän mallin, eli ei halvinta romua, muttei kalleintakaan. Nyt kun pussittomuuteen on tottunut, oikeastaan ihmetyttää, miksi pölypussisouviin piti ylipäätään elämässä haaskata aikaa.

Muistan hyvin ikuisen tappelun Anttilan pölypussiosastolla, kun en millään muistanut oikeaa pussimallia tai löytänyt sitä valikoimista. Olen tunkenut vääränkokoisia pusseja imuriin ja askarrellut pahvipatentteja pitämään sitä paikallaan - heppoisin tuloksin. Säiliöllisen imurin kanssakin saa nähdä vaivaa, mutta pölypallojen kippaaminen roskikseen aina muutaman imurointikerran jälkeen, sekä säiliön huuhtelu, ei loppujen lopuksi paljoa ressaa.

Purkinavaaja: suomalaisena ei asiaa hoksaa, mutta muualla maailmassa ei tunneta, saati käytetä, sitä kätevää yhdestä metalliläpykästä väänneltyä terää, joka purkinavaajana Suomessa tunnetaan. Täällä pitää olla monimutkaisempi kampimalli, jossa kahvasta pyörittämällä kammetaan purkki auki. Tai sitten ihan sähköinen hifimpi avaaja. En itse pidä näistä kahvamalleista, enkä ole sellaista ostanut. Niinpä talouteemme päätyy vain sellaisia säilykkeitä, joissa on colatölkkimäinen avausrenkula, josta kansi väännetään auki.

Ne sekahedelmäpurkit, jotka on vahingossa ostettu ilman avausrenkulaa, pitänee lykätä vaikka Salvos-pelastusarmeijan jouluruokakeräykseen. Täältä ei meinaa saada myöskään juustohöylää - edes Ikeasta -, joten toinkin matkassani Fiskarsin höylän pari matkustuskertaa sitten.

Kiinteä leikkuulauta: en ole tähän mennessä nähnyt yhdessäkään asunnossa suomalaiseen keittiölipastoon olennaisena osana kuuluvaa esiinvedettävää leikkuulautaa. Tavallaan järkevää, koska Suomessa usein vuokra-asuntoa vaihtaneena muistan tyrmistyneeni leikkuulaudan kunnosta useammin kuin kerran. Joissain asunnoissa näyttää, kuin sen päällä olisi teurastettu vastaan tappeleva joulukinkku.

Tikkuisesta puusta ei meinaa myöskään saada kaikkea ruokajämää irti, kuten nyt vaikkapa tomaattien tai paprikoiden mehua. Tai pullataikinaa, kun se oikein jämähtää. Leikkuulauta pitää siis itse ostaa: Ikeasta saa käteviä halpoja bambupuisia kevyitä malleja, joista on tullut uusi suosikki.

Olen jo aiemmin marmattanut, että Suomesta tuttuja kätevyyksiä kuten tupla- saati triplaikkunoita, eteistä kenkäkaappeineen, tahi tuulikaappia, on täältä turha odottaa löytävänsä. Ulko-ovesta tullaan suoraan olkkariin, keittiöön tai ruokailutilaan. Takaovi, jos sellainen on, puolestaan johtaa suoraan laundryyn eli kodinhoitohuoneeseen (joka yleensä kaikilla on jossain muodossa, jopa kerrostaloissa).

Kahvinkeitin: emme omista, aluksi siitä syystä, ettei löytynyt. Sitten siitä syystä, että ehdin jo tottua coffee plunger'iin, kahvipressoon, teehaudutinpannun oloiseen kahvikannuun, ennenkuin tajusin että suodatinpussi-kahvinkeittimiäkin myydään jossain. Kahvipressoon nakataan espressojauhettu kahvi pohjalle, kaadetaan vedenkeittimessä kiehautettu vesi päälle, ja annetaan hautua. Lopuksi kahvinporot painetaan suodatinpainikkeella pannunpohjalle ja kahvi kaadetaan kuppiin. Kätevää, nopeaa, juomalämmintä saman tien (koska kahvi jäähtyy hautuessaan). Ja säästää sähköäkin, koska ei ole kahvinkeitinlevyä, jota pitäisi kuumennella.

Keittiötilpehööriä: Kävin äskettäin ostamassa sähkövatkaimen, kun iski leipomisinnostus. Taikinanuolija sen sijaan jäi ostamatta, sillä ensin sitä(kään) ei löytynyt, ja kun löytyi, oli mokomalla muoviläpyskällä sen verran hintaa, ettei tuntunut rahan arvoiselta. Sama perunasurvimen kanssa. Täkäläisistä perunoista ei saa hyvää muussia, sen verran liimaisia ovat olemukseltaan (kuin nuoria perunoita aina), joten turha on hankkia muussivehkeitä.

Raastinrauta oli löytänyt tiensä kaappiin, kun ranskalaisanoppi oli tarvinnut salaatintekovälineitä - hän on räväkkä rouva ostamaan, mitä tarvitsee. Samaten astiasto kaksinkertaistui, kun meidän vaatimaton "neljä kutakin lautasmallia"-setti ei ollut riittävä koko perheen illanvietoille, ja lautaset tuplasivat itsensä anopin avustuksella. Oli löytänyt samaa sarjaa ihan omin nokkineen, hieno homma!

Epäilemättä listalta jäi puuttumaan montakin puuttuvaa asiaa. Pitää jatkaa tämän postauksen parissa, kun taas muistuu mieleen, että mitä meillä ei ole :)