23.12.2013

Bloggaamisesta

Bloggaaminen on jäänyt viime viikkoina vähiin kahdesta syystä: toisaalta ranskalaisvieraiden kanssa seurustelu ja yleinen joulujuhlinta (työpaikkojemme pikkujoulut jne.) vievät illat ja viikonloput; ja toisaalta olen potenut pienoista bloggausidentiteettikriisiä. Mikä tämän blogin idea oikeastaan on, ja mihin mennään?

Aloitin bloggaamaan kesäkuussa 2011 tarkoituksenani vertailla Suomen ja Australian eroja, ihmetellä kaikenlaisia hassuja, outoja ja ärsyttäviäkin aussiasioita, sekä päivittää kuulumisia tutuille koti-Suomeen.

Vaikka kerronkin arkielämästä ja omista käänteistäni täällä, yritän enemmän välittää havaintojani Australiasta oman elämäni kautta kuin pälistä omasta elämästäni sinänsä. Tässäkin tasapainoilen jatkuvasti julkisen ja yksityisen välillä – eli mitä omasta elämästä kannattaa nettiin levittää.

Toisaalta rupattelen tänne samalla tavalla kuin kavereille kahvilla, mutta toisaalta yritän pitää mielessä, että julkista blogia pääsee lukemaan kuka vain, ja kaikkia ”suojia” ei kannattaisi tiputtaa ja liikaa lörpötellä henkilökohtaisuuksia.

Vaikka hyvin tiedän, että blogiani lukevat muutkin kuin sukulaiset (ja kiitos kaikille mielenkiinnosta ja siitä, että jaksatte seurata!), yllätyn silti edelleen aina, kun joku uusi perthinsuomalainen tulee juttusille sanoin: ”luen sun blogia!”. Toisaalta mahtavaa – toisaalta: ”jaiks, sinä tiedät musta vaikka mitä ja minä en tiedä susta yhtään mitään”.

Kirjoittaisin mielelläni kaikenlaisista yhteiskunnallisista huomioista, kuten aboriginaalien asema, nykykulttuuri Australiassa, täkäläinen politiikka jne., mutta olen huomannut itse muiden blogeja lukiessa, että itseäni kiinnostavat eniten toisten arkielämä, kommellukset, tunteet, ja miten vieraan kulttuurin arjesta selvitään. Omista teksteistäni kaikkein luetuimpia ovat olleet ne, joiden otsikko viittaa jonkinlaiseen tunnemylläkkään: ”Pahan onnen perjantai”, ”Rakkaudentunnustus”, tms.

Toisaalta blogi on harrastus ja päiväkirja, ja kaikesta muusta kuin omasta elämästä ja päänsisällöstä kirjoittaminen vaatii taustatyötä ja tutkimusta (että edes osa faktoista menee oikein), mikä puolestaan vie aikaa siltä hauskalta osalta, itse kirjoittamiselta. Siispä usein päädyn pulisemaan tavallisia arkiasioita ja omia mielipiteitäni.

Blogini alkuperäinen idea, Suomen ja Australian vertailu, alkaa pahasti vesittyä. En suoraan sanoen enää muista, miten mikäkin asia Suomessa oli. Aika on rullannut sielläkin eteenpäin, ja lähes kolmen vuoden takaiset huomiot eivät ehkä ole enää kovin ajankohtaisia.

Työelämän vertailu siellä ja täällä alkaa olla vähän perustelematonta, koska Suomessa tein kovin erilaisia hommia kuin täällä. Myös työsuhde on erilainen (Suomessa tilanteesta riippuen freelancer, pätkää ja silppua, kaksi osa-aikaista työtä päällekkäin, tuntipalkkalainen jne, kun taas täällä olen vakituisessa valtion virassa erinomaisin lomaeduin), joten ehkä näin erilaisten kokemusten vertailu on hedelmätöntä ja epäreiluakin.

Australian ihmeiden kuvailu alkaa sekin horjua, koska en niitäkään enää huomaa. Mikä oli vuonna 2011 uutta ja ihmeellistä, on nyt osa normaalia arkea. Moni asia täällä käy järkeen paljon paremmin kuin suomalainen vastineensa – ainakin täkäläiseen menoon sopeutuneen näkökulmasta! – joten hämmästelyä ja kummastelua ei tule enää harrastettua läheskään samaan tahtiin kuin alussa.

Pohdinkin nyt, että koska alkuperäinen idea on pahasti hapartunut, pitäisikö a) pistää koko blogi jäähylle tai poikki kokonaan; vai b) löytää jokin tasapainoinen tapa kertoilla päiväkirjatyyliin arjesta täällä ilman, että tunnen olevani Seiska-julkkis vilauttelemassa koko suomenkieliselle maailmalle.

Ainakin toistaiseksi kuitenkin tuntuu, että en halua hauskaa bloggausharrastusta lopettaa kokonaan. Etenkin, kun kävijämääristä päätellen blogiani luetaan kohtuullisella innolla, ja toisaalta tämä on superkätevä väylä pitää Suomen-pää informoituna, miten täällä suunnilleen elämä rullaa. Ei tarvitse aina tavatessa aloittaa ihan nollasta kuulumisten vaihtoa.

Blogini idea Aussilan esittelijänä on ollut, että yritän välttää toistoa, eli yritän kirjoittaa uusista jutuista, harrastuksista ja kokemuksista täällä vain kerran sen sijaan, että kirjoittaisin joka keskiviikko pelanneeni taas tänään jalista (no joo, aika usein olen kirjoittanut urheilusta kylläkin, mutta tajunnette mitä tässä  yritän sanoa!).

Jos sen sijaan alan kirjoittaa enemmän päiväkirjanäkökulmasta, toistoa tulee väkisinkin, tyyliin: ”käytiin taas tänään siellä ja täällä ja tuolla, tässä kuvia jatkoksi kaikkien aiempien kuvien sarjaan”. Ehkei sekään huono vaihtoehto ole, koska onhan jokainen päivä erilainen, vaikka tekisikin samoja juttuja.

Tästä pääsenkin aasinsillalla kertomaan, että käytiin eilen kaveriporukalla harjoittelemassa taas abseilingia eli köysilaskeutumista, tällä kertaa valloitettavana oli 60 metriä korkea kallio viimekertaisen 20-metrisen sijasta. Aloitettiin päivä tuolla pienemmällä kalliolla verryttelemällä, jonka olen laskeutunut aiemminkin. Tutun harjoituskallion huitelin alas vailla huolen häivää.

Sen sijaan 60 metriä eli 20-kerroksisen kerrostalon korkeus sai puntit tutisemaan, sillä kolme kertaa pidempään kestävä laskeutuminen myös triplaa ne hetket, jolloin koko henki ja elämä killuu yhden vaivaisen  köyden varassa. Tai pikemminkin, köyden ja metallisen klipsun eli karabinan varassa.

Köyden kestävyys ei minua huoleta, sillä se kestää kuusi tonnia painoa. Karabina, klipsullinen metallilenkki, sen sijaan kestää vain sata kiloa jos se sattuu kääntymään köyden ja valjaiden välissä poikittain eli ottaa kaiken painon vastaan heikoimmalla osasellaan.

Meillä oli valjaat kiinni köydessä kahdella karabinalla eli tuplavarmistuksella, vaikka käytännön tilanteessa klipsun ei pitäisi edes pystyä kääntymään väärin. Olisi silti typerää olla ottamatta tämäkin äärimmäisen epätodennäköinen vaihtoehto huomioon, ja pidin myös hyvää vauhtia yllä päästäkseni pian maankamaralle turvaan.

En ole adrenalin junkie eli riskinottaja adrenaliiniannoksen takia, enkä todellakaan tykkää pelkäämisestä. Abseilingissä minua eivät vedä puoleensa riskit, vaan akrobatiaominaisuus: kallio-abseiling ei ole vain valjaissa roikkumista ja passiivista hilautumista alaspäin, vaan aktiivista ongelmanratkaisua, jossa pitää löytää paras jalansija sekunnin murto-osassa voidakseen pompahtaa taas askeleen verran alaspäin seuraavaan sopivaan kohtaan.

Toisella laskeutumiskerralla onneksi jo uskalsin nautiskella tästä painottomuuden tunteesta, joka seuraa, kun tanssahtelee valjaiden varassa alaspäin, kallionpinnasta sopivaa jalansijaa hakien. Käsillä säädellään köyttä ja laskeutumisvauhtia, eli kaikki tuki kalliosta otetaan vain jaloilla. Abseiling on myös uniikki tapa ihastella maisemia, koska ensin hankkiudutaan jonnekin korkeaan kohtaan ja sen jälkeen näkee joka näköalakulman matkalla alaspäin. Kannattaa testata, jos tilaisuus sattuu kohdalle!

3 kommenttia:

  1. Pakko sanoa, että olis tosi harmi, jos lopettaisit bloggauksen. Ymmärrän myös, ettei kirjoittelemisessa ole mitään järkeä, jos itseä ei enää miellytä kirjottaa (sen varmaan myös näkee). Sulle suosittelisin kirjoittelemaan arjen pienistä iloista, uusista huomioista sekä hyvistä ja huonoista sattumuksista, you get it.. Eli pientä väserrystä, joskus enemmän kuvia ja luonnon ihailua, toisinaan sit enemmän tekstiä, jos aihe niin sallii.
    Jos et millään osaa päättää jatkaako vai lopettaako, niin kannattaa pitää parin viikon - kuukauden pituinen paussi bloggaamisesta. Ihan niin, että sovit jonkun päivän mihin asti et kirjoita tai mielellään edes ajattele koko blogia, sattui sitten mitä tahansa. "Koeajan" jälkeen (tai jopa aikana) voi todennököisesti tulla varmempi halu kirjoittaa tai sitten huomaat, ettei blogi enää kuulu sun elämään. Ainakin itse uskoisin näin.

    Hyvää loppuvuotta siulle!
    -maaria

    VastaaPoista
  2. Vähän olen samanlaisia pohtinut itse, vaikka tässä ensi vuonna kyllä kirjoitettavaa varmaan riittääkin rakentamisen tiimoilta.. mutta tuo on totta että Suomi-Australia-vertailut alkavat olla vaikeita kun Suomessa asumisesta alkaa kertyä vuosia. Vaikka sitä muistaisikin miten asiat siellä olivat, ne ovat sittemmin kuitenkin muuttuneet ja vertailut menevät helposti ontuviksi.

    Samaa mieltä olen kuitenkin siitä että mielelläni blogiasi seuraan että sen puolesta en kannata lopettamista - oli se jatko sitten minkälaista tahansa :)

    VastaaPoista
  3. No jepulis, enhän toki lopeta bloggaamasta jos pyydetään jatkamaan! Sain muualtakin viestejä, joissa toivottiin jatkoa, joten kyllä tällä uudistuneella motivaatiolla taas saa tekstiä aikaan. Lähinnä mietitytti, että jaksaako kovin arkista ja mahdollisesti itseään toistavaa settiä monikaan lukea, mutta ainakin tähän saakka tulleen palautteen perusteella annan mennä vaan :) kiitos!

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi! Julkaisen sen heti tarkistuksen jälkeen!