17.5.2019

Ulkomailla asuminen itsekästä?

Onko ulkomaille muuttaminen itsekästä? Kodin, perheen, suvun, kavereiden, työpaikan, tuttujen ympyröiden ja selkeänä polkuna avautuvan tulevaisuuden jättäminen taakse omien mielitekojen tai seikkailunhalun vuoksi? Tämä kysymys tuli mieleen, kun luin Heinin ajatuksiaherättävän postauksen aiheesta, onko lasten kanssa muutto ulkomaille itsekästä.

Henkilökohtaisesti minua ei ole (ainakaan päin naamaa) syytelty itsekkyydestä, ei mielestäni edes silloin, kun vuonna 2011 julistin lähteväni maailmalle epämääräisen pysyvämmin kuin kahtena aiempana vaihto-opiskelijakeikkana. Koska muutostani on jo niin kauan aikaa, eivät muuton motiivit tai muuttoon suhtautuminen ole olleet enää aikoihin tapetilla puheenaiheina. Toisaalta, omassa mielessä nämä kysymykset pyörivät nyt, kun perheellistyimme, eli kyseessä ei ole enää kaksi aikuista elämässä omaa elämäänsä oman mielensä mukaan. Elämmekö itsekkäästi, jos "pidättelemme" lapsenlasta poissa isovanhempiensa ja muun suvun huomasta ja toisinpäin?

Ihan alkuun tulee mieleen, että mitä  ylipäätään on itsekkyys. Ainakin sitä, että tekee päätöksiä ja toimii oman mielensä mukaan, ottamatta muita lainkaan huomioon. Muttamutta. Missä menee itsekkyyden ja terveen itsenäisyyden raja? Tässä mielestäni on kysymys, jota jokainen meistä ratkoo koko elämänsä uudelleen ja uudelleen, enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Itse olen hyvin nuoresta asti ollut sikäli itsenäinen, että minua eivät suuremmin liikuta muiden mielipiteet tai toiveet siitä, miten minun tulisi elää. Toki niitä kuuntelen ja otan huomioonkin tarvittaessa, mutta lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että kukin ratkoo omat päätöksensä itse ja en voi enkä halua ulkoistaa omaa elämääni naapurin mummon kissalle arvanheitoksi - minähän niiden päätöksieni kanssa elän, ei se kissan arpa. Siksi minkäänlainen lokerointi tai syyllistäminen ei ole ainakaan tähän saakka syvemmin purrut minuun, eli ajatus, että tulisi elää "kuten muutkin" tai tehdä tiettyjä päätöksiä siksi "koska kuuluu".

Mutta onko itsekästä, että minun päätökseni vaikuttavat suoraan niin moneen muuhun ihmiseen? Poikamme tulee kasvamaan kaukana suvustaan ja vaikka tarkoitus onkin vierailla Suomessa vuosittain ja toivottavasti saada suomivieraita meillekinpäin, ei se ole sama asia kuin samassa kaupungissa saati samassa pihapiirissä elo, kuten ennenmuinoin suvut asuivat. Tässä kohti tosin täytyy olla realisti. Nykymaailmassa harva asuu huutoetäisyydellä suvustaan. Jos mekin jotenkin Suomeen eksyisimme, todennäköisin asemapaikka töiden vuoksi olisi pääkaupunkiseutu. Sieltä käsin on toki helpompi vierailla korpi-Suomessa kuin Australiasta saakka, mutta tuskin joka viikonloppu tai edes kuukausi silloinkaan.

Minua kiehtoo kovasti, miten muut ratkovat tätä itsekkyys/itsenäisyys-dilemmaa, ja näkemiäni ratkaisuja ovat olleet:

  • Muutto takaisin alkuperäiseen kotimaahan väliaikaisesti, esimerkiksi välivuodeksi, tai johonkin projektitehtäviin. 
  • Muutto takaisin alkuperäiseen kotimaahan pysyvästi, mutta pysyvyys muuttuu pian väliaikaisuudeksi, kun käänteinen kulttuurishokki ja monet muut syyt saavatkin perheen taas lähtemään maailmalle. 
  • Muutto jonnekin kolmanteen maahan, joka on lähempänä sukua kuin senhetkinen asuinmaa. Tämä on meidänkin kohdallamme vaihtoehto, jos muuttoa jonain vuonna aletaan puuhaamaan. 
  • Elämän jatkaminen kuten ennenkin, mutta (lähes) jokainen loma vietetään Suomessa.
  • Elämän jatkaminen kuten ennenkin, ja Suomessa käydään silloin jos sattuu olemaan ekstrarahaa tai -aikaa, ehkä kerran puolessa vuosikymmenessä. 
Kääntöpuoli, jota itsekkyys/itsenäisyyskeskusteluissa ei aina puida, on se onko sukulaisten puolelta itsekästä odottaa kaikkien lähisuvun jäsenten pysyvän lähituntumassa aina. Modernissa maailmassa työelämä sanelee paljonkin, minne kukakin voi ja haluaa asettua asumaan. Aina työmahdollisuudet eivät kohtaa siellä, missä perheenjäseniä sattuu asumaan. Toisaalta läheskään kaikkia ei suoraan sanoen inspaa asua samalla peräkylällä tai pikkukaupungissa, jonne sattui syntymään - ja miksi pitäisi? Elämä on elämistä varten ja eläminen minulle tarkoittaa uusia asioita, oppimista, kokemuksia, elämänkatsomuksen ja mielipiteiden monipuolisuutta ja avartamista, ja noista kaikkia helpoiten kerryttää matkustelemalla tai muuttamalla. 

Itsekästä vai itsenäistä siis? Riippuu täysin tilanteesta ja näkökulmasta. Minun itsenäinen valintani on toiselle itsekästä, ja toisaalta minun toiveeni jotakuta toista kohtaan voi olla itsekästä minun osaltani, kun toinen vain haluaa tehdä itsenäisiä päätöksiä. Eli puolensa ja puolensa tässäkin asiassa. Voep olla tahi voep olla olematta, kuten Savossa sanotaan!

Kuva: The Leader-lehti

5.5.2019

Vaunurallia kahvikoneita karkuun

Vauvan kanssa liikkuessa kaupungin kokee aivan eri tavalla kuin aiemmin. Jokainen kynnys ja portaikko on vaunuille jos ei este, niin hidaste. Joka kadunkulmassa perään tuntuu lähtevän vähintään yksi meluava prätkä, viritetty auto, pakoputkirikkoinen rekka sekä juuri kävelyvauhtia kulkeva, lehtipuhaltimen lailla huutava kadunputsausauto. Eihelvper - eikun jotain vauvaystävällisempää manailua.

Perth ei kai keskimäärin ole sen meluisampi kuin mikään muukaan iso kaupunki, ja oma lähitienoomme on hyvinkin rauhallinen. Valitsimme aikoinaan asuinalueen sen mukaan, että täällä on paljon lehteviä kävelykatuja, palvelut kävelyetäisyydellä, joenranta puistoineen vieressä sekä mielestämme kaunista arkkitehtuuria. Nyt asuinalueen valinta tilittyy bonuksina arkeen joka päivä, kun mittailen katuja vaunuja puskien. Muttamutta. Melua tahi muita esteitä kuitenkin piisaa näillä hiljaisillakin nurkilla, ja keskustaan lähtiessä enemmän. Esimerkkejä:

Kahvikoneet kahviloissa

Olen vuosien mittaan marmattanut samasta aiheesta useamminkin, nimittäin akustiikkasuunnittelun vajavaisuudesta Perthin kahviloissa, ravintoloissa ja baareissa. Täällä ei ilmeisesti ole kuultukaan akustiikkalevyistä tai pehmeistä tekstiileistä, sillä industrial- eli teollisuushenkinen sisustaminen on ollut jo vuosia in, kovine betoni- ja metallipintoineen. Kahvikupilliset tehdään täällä tilaus kerrallaan ja pavut jauhetaan kahvilassa. Kahvikone kuulostaa jotakuinkin suihkuhävittäjältä, tai betonimyllyltä täynnä soraa. Istu siinä sitten juuri nukahtanut vauva vaunuissa, kun kahvikone räjäyttää ilmolle Lordinkin hittejä kovemmat hevimetallit.

Lähijunavarikko

Asumme aivan lähijunapysäkin tuntumassa, koska inhoan ajan "tuhlaamista" työmatkoihin ja halusin maksimoida mahdollisuudet päästä töihin minimiajassa. Meiltä on keskustaan vain kaksi pysäkkiä. Lisäksi olemme free transit zonella eli meiltä keskustaan ja sen toiselle laidalle saa matkakortin haltijana matkustaa ilmaiseksi - ehdoton suosikkini julkisliikenneoivalluksista ja -sovelluksista missään päin maailmaa. Eli tähän saakka pelkkää voittajafiilistä. Mutta, lähijunavarikko talomme takana tietää sitä, että iltaisin ja öisin parkkeeraavien junien jarrut kirskuvat juurikin ikkunamme alla. Vaikka miten yritämme tottua, on yhä pakko sulkea ikkunat kun parkkeerausaika alkaa - - - ja jatkuu useamman tunnin. Krääk. Tai siis kriiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiik.

Kauppojen ja ravintoloiden taustamusiikki

Tämä on lähinnä trendikkäiden nuorille suunnattujen paikkojen ongelma, mutta miksi helvpeevelissä musiikin pitää olla kovemmalla kuin Ibizan tulisimmissa diskoissa? Joskus joudun kääntymään jo ovelta pois tajutessani, että täällä ei shoppaile erkkitiinakaan. Onko nuoremmalla polvella kenties kuulo alentunut jo varhaisella iällä, vai mistä moinen vimma luukuttaa hittejä neula kaakossa?

Olin itse ennenmuinoin levykaupassa töissä (silloin kun niitä vielä oli), emmekä edes siellä huudattaneet tuotteitamme samaan malliin. Jotkut kahvilat mielestäni yrittävät peittää juurikin sitä kahvikoneen melua taustamusiikilla, mutta tulos on aikamoinen kakofonia. Joskus olen pyytänyt musiikin vääntämistä pienemmälle; satunnaisesti pyyntöä totellaan, joskus on vastaan tullut tyly "ei taideta olla sun paikkasi sitten" tyyppinen hälläväliä-vastaus. Mitäpä siinä meikäasiakas muuta kuin kääntyy kannoillaan. Mummo mikä mummo, alkoi ikä kolmosella tahi kolme kertaa kolmosella.

Portaat, liukuportaat ja hissit

Vaikka aikoinaan rakennusalaa opiskellessani kävin esteettömyyssuunnittelukoulutuksen, olen nyt ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa joudun omakohtaisesti etsimään ne reitit, joilla ei ole portaita. Heti ensimmäinen rasti on oman kerrostalomme ulko-ovella, jossa on portaat, ei ramppia, tosin invahissi löytyy. Mutta sen käyttöön tarvittaisiin jokin erikoislupa ja -avain, jota en ole saanut aikaiseksi hommata isännöintitoimistolta. Miten talossa vierailevien on tarkoitus päästä sisään, jos hissi toimii vain ennakkosopimuksella? Nitkutan vaunut porras kerrallaan ylös ja alas aina lenkille lähtiessäni. Perthin keskustassa on runsaasti liukuportaita sisä- ja ulkotiloissa, mutta toimintakunnossa ne eivät ole läheskään aina. Löytyypä liukuportailta jopa oma Twitter-tilinsä, @PerthEscalators, omistettu huonon tuurin vaivaamille, lähes aina käyttökiellossa oleville Perthin moniaille liukuportaille.

Alla asuinaluettamme.





Tavoitteena siis saada pidettyä tämä herra tyytyväisenä unten mailla vaunulenkeillä.

28.4.2019

Perthin plussat ja miinukset

Nyt kun vauveli on alkanut nukkua hieman ennustettavammassa rytmissä (vai liekö ennustettavuus pelkkää sattumaa ja muuttuu taas huomenna...) on hieman aikaa bloggauksellekin. 

Leikittelemme aina silloin tällöin ajatuksella, että jatkamme matkaa Perthistä jonnekin, siis muuttaisimme majapaikkaa, kaupunkia, ehkä maatakin. Minne tarkalleen? Päivästä riippuen kohteena voi olla Kanada, Uusi-Seelanti, jokin Euroopan maa (suosikkini on Norja, vaikka sen ilmasto hieman jarruttelee), tai muu kaupunki Australiassa. Joskus puhuttelee Melbourne, joskus Brisbane, joskus peräti pieni kalastajakylä keskellä-ei-mitään. Toistaiseksi emme ole tarttuneet tuumasta toimeen, sillä viihdymme Perthissä(kin) hyvin. Suomi ei pitkäaikaisena asuinmaana kiinnosta, mutta jokin lyhyehkö pätkä, 3-6kk, entisillä kotikonnuilla jossain vaiheessa saattaisi inspiroida.

Mutta asiaan. Miksi pysyä Perthissä, tai miksi lähteä hilppasemaan täältä?

MIINUKSET

Autokaupunki

Perthin kaupunkirakenne on hyvin hajanainen ja perustuu 1950-60-lukujen taitteen modernistiselle autokaupunki-ideaalille. Tuohon aikaan ajatus, että kiiltävillä autoilla kiidetään pitkin valtateitä, oli suunnitteljoita kovasti kiehtova, ja siksi Perthinkin paras joenrantamaisema "kruunattiin" monikaista- ja moottoriteillä. Kaupunki jatkuu n 40 km keskustasta sekä pohjoiseen että etelään (eli yht 80km) Intian Valtameren rantaa kaistaleena mukaillen. Jopa puoli miljoonaa Perthin kahdesta miljoonasta asukkaasta elää julkisliikenteen ulottumattomissa ja lähiöissä kiertelevät bussit ovat myöhästelystään ja hitaudestaan tunnettuja.

Itse muutimme lähiöstä keskustan laidalle jo vuosia sitten, koska bussittelu joka aamu ja ilta otti niin paljon hermoon allekirjoittanutta. Nyt pääsen töihin vaikka kävellen - tosin yleensä käytän tehokasta ja nopeaa lähijunaa - ja E pyöräilee työmatkat. Ihanteenamme olisi elää ilman omaa henkilöautoa, mutta Perthissä moinen Keski-Euroopan meno on silkkaa haihattelua.

Murrot

Varastokoppiimme on yritetty murtautua kolmesti ja murrossa onnistuttu kerran. Postiluukku on rikottu auki kahdesti. Joku pentele pölli Suomesta lahjaksi lähetetyn suomenkielisen vauvakirjan, jättäen vain tyhjän, vettyneen postituskuoren jälkeensä! Arvatkaa montako ärräpäätä pääsi, kun kovasti odotetun vauvakirjan kohtalo selvisi. Postilaatikot eivät täällä ole kerrostaloissa asuntojen ovissa, vaan kadunvarressa lokerikkona. Varastokopista menetimme kaksi E:n maastopyörää, omani jätettiin tylysti (kuitenkin onnekkaasti minulle) koppiin ilmeisen arvottomana.

Perthissä on kohtalainen huumeongelma ja se näkyy juurikin murtovarkauksina. Kerrostaloasujina olemme välttyneet asuntomurroilta, mutta useampi rivarissa tai omakotitalossa asuva tuttu on joutunut sellaisen kohteeksi. Hyvien ystäviemme kotiin murtauduttiin, kun ystävät olivat itse kotona yläkerrassa nukkumassa: tiili takapihan lasiovesta sisään ja varkaat itse perässä. Ystävät järkevästi linnoittautuivat makuuhuoneeseensa ja soittivat heti poliisit, sen sijaan, että olisivat yrittäneet hätistää varkaat tiehensä. Saaliiksi lähti lompakot ja käteistä, mutta onneksi henkilövahinkoja ei tullut - niistäkin ikävä kyllä saa joskus lehdistä lukea, kun huumehuuruiset varkaat puukottavat väliinpuuttuvaa isäntäväkeä tai naapureita.

Boom and bust eli nousukiidosta mahalaskuun

Perthin työpaikat ja taloustilanne ovat tiukasti sidoksissa kaivosalaan, joka on osavaltion pääasiallinen tulonlähde ja talouden veturi. Kaivosala kattaa myös öljyn ja kaasun pumppauksen. Yhteen alaan keskittyvä talouskasvu ei ole erityisen kestävä strategia missään, ja tällä hetkellä Perthissä onkin jonkinsortin taantuma ellei peräti täysimittainen lama kaivosalan sakkauksesta johtuen.

Keskustan liiketiloista lähes viidennes on tyhjillään ja jotkit ostoskadunpätkät tuntuvat peräti aavekaupungin lavasteilta. Töitä ei ole entiseen malliin tarjolla ja avoimiin paikkoihin on tukuttain hakijoita. E:n työpaikalle rekrytään juuri, ja E on seulonut ylikoulutetuista ja ylipätevistä hakijoista koostuvaa joukkoa ällistellen sitä, miten tohtorinpapereilla tai vuosikymmenen kokemuksella joudutaan hakemaan alku-uran paikkoja. Lamataipumus huolestuttaa tietenkin asuntovelallista tuoretta perhettä kuten meitä. Työ- ja uramahdollisuudet ovatkin suurin syy, miksi satunnaisesti vilkuilemme karttapalloa uusien ideoiden ja avausten perässä.

PLUSSAT

Ilmasto ja luonto

Siitä ei pääse yli eikä ympäri, että Perthin ilmasto on aivan ihanteellinen ainakin meille. Ilmasto on maantieteellisesti puhuen välimerellinen tai samankaltainen kuin Kaliforniassa: kosteat, viileät talvet ja kuumat, kuivat kesät. Kevät ja syksy eli maalis-toukokuu ja syys-marraskuu ovat ideaalit vuodenajat sään kannalta - tavallisesti aurinkoista, mukavan lämmintä ja öisin sopivan viileää.

En alkuun ollut Perthin kuivankarun luonnon ystävä: täällä ei ole koskaan samalla lailla vihreää kuin Suomen kesässä. Valtalaji eukalyptuksen lehdet ovat nahkeapintaisia, oliivinvihreitä, kuivahkoja suikeroita, ja muukin luonnonvarainen kasvusto on enimmäkseen kuivaa käkkärää, piikkipuskaa ja karahkaa. Nyt luontoon totuttuani kuitenkin tykkään maisemista, etenkin aavoista, valkohiekkaisista merenrannoista, joita Perthissä riittää ja joissa saa olla hyvinkin rauhassa. Rannoilla on tilaa kaikille, toisin kuin turistien enemmän suosimissa kohteissa.

Letkeys

Perthiä kutsutaan suureksi maalaiskyläksi ja kahden miljoonan asukkaan metropoliksi tämä onkin hämmästyttävän kiireetön ja jotenkin hiljaisen oloinen. Ruuhka-ajat toki täälläkin on, mutta ruuhkat ovat maltillisia vaikkapa Sydneyyn tai Melbourneen verrattuna. Keskustassa on joskus jopa liiankin vähän ihmisiä makuuni, koska itse tykkään suurkaupungin sykkeestä. Arkisin sykettä on sen verran, ettei Perthin sydänkäyrä aivan littaannu, mutta viikonlopuiksi keskusta hiljenee, kun kaikki suuntaavat koteihinsa lähiöihin, tai niille aavoille rannoille tahi puskaan telttailemaan, retkeilemään ja latautumaan.

Perheystävällisyys

Jos autoilun pakollisuutta ei oteta huomioon, Perth on vallan mainio paikka lapsiperheille ja lapsille. Lapset (ja yleensä myös koirat) ovat tervetulleita käytännössä kaikkialle, myös iltamenoihin, konsertteihin, pubeihin, jne. Rannoilla riittää hiekkalinnatarpeita ja uimamaisterien temmellyskenttää, ja puistoja on joka kaupunginosassa ulkoiluun. Kaupunkirakenne sinänsä ei ehkä äkkiseltään vakuuta lapsiystävällisenä, koska esimerkiksi turvallisia pyöräteitä saa hakemalla hakea. Kuitenkin ihmisten asenne ja positiivisuus lapsia ja lapsiperheitä kohtaan on se, jossa perheystävällisyys eniten näkyy. Esimerkiksi itse viimeisillään raskaana taapertaessani sain lähes päivittäin kyselyjä tai onnitteluja ventovierailta, mm eräs laitapuolen kulkija huusi iloiset onnittelut puistonpenkiltä ja toinen (naispuolinen) tsemppasi toisena päivänä "jaksaa jaksaa mama, hyvin sä vedät!"

Miksi siis haikailla Perthistä pois? No, mitään todellista syytä ei olekaan, paitsi seikkailunhalu ja kokemusten nälkä. Jos on tänne asti päässyt Suomesta ja Ranskasta, päässee varmaan muuallekin - minne muualle vai lainkaanko muualle, jää tulevaisuuden näytettäväksi.

Perth turistikuvissa ja ihan todellisuudessakin. Mustat joutsenet ovat kaupungin tunnuslintu.
Miksi muuttaa pois alueelta, jossa talomme takana on perin ystävällisen henkilökunnan pitämä kahvila-viskitislaamo, jokaiselle jotain? Niin, nähtäväksi jää.

2.4.2019

Kuka on N? Blogin uusin kasvo

Päiväkirjamerkintänä: millainen on kaksiviikkoinen poikamme N? Äkkiseltään vastauksen luulisi olevan, että no, vauva. Onko vauvoissa eroja? En itse ole mikään vauva-asiantuntija ja ensimmäistä kertaa pitelin vastasyntynyttä oman lapseni rinnalleni saatuani. Mutta kiinnostavasti jo kaksiviikkoisella on omia metkuja - liekö vielä luonteepiirteitä tai pysyviä temperamentin ilmauksia, vai sattumanvaraisia reaktiota, jää nähtäväksi. Nämä piirteet huvittavat meitä N:n vanhempia.

Ranskalainen herrasmies

N on toisaalta kovasti maidon perään kuten kuka tahansa pikkuvauva, toisaalta hän ei ahmi sitä vaan pikemminkin maistelee ja nautiskelee kuin paraskin ranskalainen viiniasiantuntija. Pikku kasvoilta voi lähes lukea mietteet "hmm, tässä on hieman kukkainen jälkimaku, aavistus homejuustoa pohjalla, kirkas lähdevetinen koostumus yleisesti". Tämä maistelevuus ei ole kauhean kätevä piirre minua kohtaan, sillä aiemmin mainitsemani rintatulehdukset johtuvat paljolti siitä, että rinta ei tyhjene kunnolla. Minne se tyhjenee, kun asiakas keskittyy pikkusievään naukkailuun ja pöytään nukahteluun..? Sen sijaan, että ahmisi kuin "syö mitä jaksat" buffetissa, kuten hintatietoinen "ostin kun halvalla sain" normisuomalainen.

Suomalainen mäkihyppääjä

N:n suomalaiset juuret näkyvät hänen lempi-imu-asennossaan, mallia mäkikotka. N:n koko kroppa on pontevasti pitkänä ja suorana, käsivarret kehoa vasten painettuina, suu kohti maalia. Jos jalkapohjien alle saa esimerkiksi sohvan tai äidin reiden, siitä on hyvä tarmokkaasti ponnistaa jalkalihasten koko voimalla kohti luvattua maljaa, sitä maistelumaitoa.

Hainpoikanen

N:n nimi liittyy  mereen, koska isänsä on suuri mertenystävä ja jo yli vuosikymmenen sekä laite- että vapaasukellusta harrastanut. N yltää maineensa veroiseen ilmaisuun metsästämällä maidonlähdettä pää sivulta toiselle raivokkaasti heiluen kuin hainpoikanen saaliin perässä.

Urhea taistelija

N:n pahimmat vastustajat ovat vauvojen painajainen kaikkialla: hikka, sekä omat kädet. Hikanperhana uhkaa kesken syönnin etenkin kun hän on ottautunut hainpoikanen-touhotusmoodiin. Hikka harhauttaa N:n ajatuksistaan eikä raukka pysty keskittymään enää ruokailuun, vaikka toisaalta imeminen ja nielaiseminen näyttäisivät auttavan hikan taltutuksessa. Noidankehä on valmis - vauva turhautuu kahta enemmän, kun ei saa imettyä, toisaalta maidon rauhoittava vaikutus voisi viedä hikankin pois. Toinen vaaniva peijooni ovat omat pikku kätöset, jotka ilmaantuvat aivan tyhjästä maidonlähteen ja omien kasvojen eteen huitomaan ja maalia blokkaamaan, eikä niitä meinaa saada pois tieltä edes äidin tai isän avustuksella. Ei ole helppoa olla vastasyntynyt!

Kuva: meilläkotona.fi

1.4.2019

Haikaran tuoma eli synnytys Australiassa

Esikoisemme, poika N syntyi reilut kaksi viikkoa sitten ja nyt totuttelemme elämään kolmihenkisenä perheenä. Alku on ollut hankalaa siksi, että olen kerännyt koko sarjan vastoinkäymisiä oman terveyteni suhteen. N sen sijaan voi mainiosti ja porskuttaa kuin onnellinen vastasyntynyt ainakin. Isä-E puolestaan palasi tänään töihin (mielestäni varsin niukan standardi-)kaksiviikkoisen isyysvapaan jälkeen. Eli tänään olemme ensimmäistä päivää kaksin pärjäilemässä N:n kanssa.

Itse synnytystapahtumista sen verran, että poikamme tuli maailmaan kiireellä, kaksi viikkoa etuajassa. Synnytyksen ensioireista ponnistusvaiheeseen meni vain nelisen tuntia eli erittäin vähän ensisynnyttäjälle, ja tästä yllättävyydestä johtuen en ehtinyt saada minkäänlaista kipulääkitystä pyynnöistäni huolimatta. En ollut ollenkaan varautunut naturelliin synnytykseen ja olikin raakaa tajuta, että ennakkoon sovittua/luvattua epiduraalia ei tule. Ilokaasuputelista oli kaasut loppu ja imuuttelin sitä turhaan reilut puoli tuntia, kunnes tajuttiin, että eihän siellä edes ole ainetta. Seuraava pullo, jonka sain eteeni synnytyssalissa, sai lähinnä pyörryksiin. Siksi päädyin sisäänhengittämisen sijaan puhaltamaan kaasusuuttimeen, koska se auttoi edes jotenkuten keskittymään - taisin kehittää vahingossa omanlaiseni hypnobirthing- eli hypnoosisynnytys-metodin.

Poikarassumme jäi kylkiasennosta johtuen jumiin lantioluuni alle ja hänet jouduttiin vetämään ulos pihdeillä. Suoraan sanoen edes helvetin portit eivät kuvaa sitä tunnetta, kun lapsi runnotaan ulos nippanappa paikallispuudutuksen avulla. Viime metreillä annettu suonensisäinen kipulääkitys ja verenhukan estoon tarkoitettu lääkitys meni sekin poskelleen, sillä se täysin poikkeuksellisesti vuosi suonen sijasta käsivarteni kudokseen aiheuttaen massiivisen turvotuksen, eikä vaikuttanut kuten piti. Tästä kauhutarinasta huolimatta siinä vaiheessa, kun uunituore vauva nostettiin rinnalle, en enää välittänyt kivusta. Kaipa hormonit ja adrenaliini olivat elimistössä jo niin piikissä, että vauvaa lukuunottamatta kaikki muu huoneessa, myös oma keho ja sen kokema kidutus, hämärtyivät.

Julkissektorilla synnyttäjät pyritään kotiuttamaan hyvin nopeasti, jopa neljä tuntia synnytyksen jälkeen, jos kyseessä on kokenut äiti ja kaikki sujuu ongelmitta. Kaikki muut pyritään lähettämään kotiin 1-2 vuorokauden sisällä synnytyksestä. Me olimme vauvan kanssa sairaalassa kaksi yötä, koska minulle tehtiin verenhukan vuoksi verensiirto. Jossain vaiheessa laskin, että minulla oli yhdeksän reikää käsivarsien suonissa, kun niihin oli tökitty kanyyleja, jotka irtoilivat, tai eivät menneet kunnolla paikalleen, sekä otettu verikokeita. Lääkärit ehdottivat kolmatta yötä, mutta halusin itse kotiin lepäämään kunnolla. Minulla oli yksityishuone, mutta huoneessa ramppaa joku vartin välein - hoitajia, lääkäreitä, kätilöitä, siivoojia, ruuantuojia, remppamiehiä, fyssareita, jopa sairaalan omien tuotteiden kaupustelijoita (valokuvaus, muistoesineitä). Lopulta E asettui ovelle passiin ja päästi sisään vain sellaiset, joilla oli jotain relevanttia asiaa, kuten tsekata minun tai vauvan hyvinvointi.

Nyt parin viikon jälkeen minulla on sairaalajaksosta hiukan sumuiset mielikuvat väsymyksen, shokin ja verenhukan vuoksi, enkä tarkkaan muista, mitä kukakin ammattilainen puuhasi noin niinkuin tähän raportointia varten. Päällimmäisiksi tuntemuksiksi jäivät, että vaikka henkilökunta pääsääntöisesti vaikutti ammattitaitoiselta, ystävälliseltä ja tehokkaalta, oli heillä myös jatkuva kiire ja kaikilta sateli toisiaan kumoavia neuvoja. Oma synnytykseni lähti dominoefektinä menemään pieleen siksi, että vallitseva oletus oli, että ensisynnyttäjällä kestää ainakin tuplasti pidempään. Pyyntöjäni kivunlievitykseen ei otettu vakavasti riittävän ajoissa ja kun sitten tajuttiin, että on tosi kyseessä, oli liian myöhäistä.

Ärsyttävin piirre sairaalassa (jos kauhusynnytystarinaa ei oteta lukuun) olivat hoitajien ristiriitaiset käytännöt. Esim yksi hoitaja avusti meitä mukisematta antamaan tilkkasen korviketta N:lle, kun selvisi, että verenhukan vuoksi maidontuloni on viivästynyt. Seuraava parivaljakko työvuorossa, kätilö ja erityisen rasittava nuori besserwisser-kätilöopiskelija, suunnilleen repivät pullon käsistäni ja läksyttivät pullon käytöstä, koska vauvan pitää heti oppia imemään rintaa, ei pulloa, olipa äiti puolikuollut tai ei. Kolmas, oma kätilöni kätilöohjelmasta, puolestaan rohkaisi, että vauvat oppivat kyllä jopa viikkojenkin pulloruokinnan jälkeen rintaruokintaan, etenkin ammattimaisen lactation consultantin eli imetysspesialistin avulla. Olen tähän mennessä tavannut yhden spesialistin, ja tällä viikolla tapaan toisen, sillä ensimmäisen neuvot ja tulkinta tilanteestani eivät mielestäni olleet oikeat.

Ennen sairaalasta lähtöä kävimme imetysopastustunnilla E:n kanssa ja tapasin oman kätilöni, jonka juttusilla olen käynyt kerran kuussa raskauden puolivälistä asti. Oma kätilöni ei loppujen lopuksi edes osallistunut synnytykseen, sillä se sattui hänen vapaapäivänään. Lisäksi tapasin liudan lääkäreitä ja hoitajia, jotka tarkistivat kuntoni monta kertaa; sekä fysioterapeutin, joka puhui vatsalihasten ja lantionpohjan kuntoutuksesta. Fyssari antoi päällä pidettäväksi tiukan elastisen vyötäröputkilon, joka auttaa lihaksia ja kohtua palautumaan - ja onkin auttanut merkittävästi. Muita tarvittuja terveyspalveluja olivat ikävä kyllä after hours- eli kotikäyntilääkäri (tulee ilmaiseksi kotiin toimistoajan ulkopuolella ja tuo ensihätälääkkeet), kun sairastuin rintatulehdukseen kahdesti kahden viikon aikana; sekä rintatulehdukseen tarkoitettua ultraäänihoitoa antava fyssari. Näistä kaikki sairaalan palvelut olivat ilmaisia eli verovaroin/paikallisen Kelan kustantamia, ultraäänihoito ja imetyskonsultti yksityisiä.

Suhtautuminen isiin synnytyksen yhteydessä näyttää vaihtelevan. Meidän sairaalassamme - Perthin suurin ja tunnetuin julkinen synnytys- ja opetussairaala - isä ei saanut jäädä sairaalahuoneeseen yöksi, kuulemma turvallisuuskäytäntösyistä. Sairaala kun painii myös kotiväkivaltaongelman kanssa eli osa partnereista on kaikkea muuta kuin turvallista seuraa. Toisaalta hoitajat ja kätilöt rohkaisivat isän osallistumista ja E toimi niin aktiivisesti kuin pystyi synnytyssalissa ja jälkikäteen. Toisaalta osalla hoitohenkilökuntaa asenteet ovat jumahtaneet jonnekin 50-luvulle siinä, että äiti hoitaa vauvan, isä enintään hieman jelppii. Tämä oli erityisen läpinäkyvää, kun saimme child health nursen eli neuvolantädin kotiimme ensivisiitille. Hän käy muutaman kuukauden välein kunnes lapsi on vuoden ikäinen. Jo harmaantunut topakka rouva puhui jatkuvasti "äidin keittiöstä" ja "äidin pyykkivuoresta" ja miten isäkin niin "reippaasti auttelee". Olisi tehnyt mieli kivahtaa, että meillä keittiö ja pyykit ovat yhteisiä, ja E oli sitäpaitsi hoitanut lähes kaikki yösyötöt ensimmäisellä viikolla, koska itse olin käytännössä petipotilas ja zombi verenhukan ja rintatulehduksen vuoksi.

Blogin otsikko on taas sikäli harhaanjohtavan laaja, että a) synnytykset lähtökohtaisesti ovat kaikki erilaisia ja b) Australiassa voi synnyttää monella eri sektorilla, mm julkisessa sairaalassa julkisena potilaana, julkisessa sairaalassa yksityispotilaana, yksityissairaalassa, tai kätilöohjelmassa eli kotona tai kodinomaisessa keskuksessa. Itse olin kätilöohjelmassa, mutta synnytyksen oli alusta saakka tarkoitus tapahtua paikallisessa julkisessa opetussairaalassa. Lähes samaan aikaan yksityissairaalassa synnyttäneen ystäväni kokemus oli aivan erilainen ja positiivinen levon ja toipumisen, palvelujen, huolenpidon, opastuksen, tuen ym osalta, eli ehkäpä se aiemmin kritisoimani yksityinen äitiyskomponentti terveysvakuutuksessa on sittenkin hintansa väärti. Itse ensi töikseni toinnuttuani kilpailutin vakuutuksemme, jotta uudessa nyt on tuo  yksityispotilasmahdollisuus ja suunniteltu keisarinleikkaus yhtenä vaihtoehtona tarjolla, just in case. 

Nyt elämämme alkaa asettua uusiin uomiinsa ja itsellänikin on sen verran virtaa (Berocan ja kahvin voimalla), että sain vielä muistaessani tämän bloggauksen tuutattua ulos ennenkuin vauva taas herää.

Lie sanomattakin selvää, että elämämme on täysin mullistunut. Perheellistyminen ei ollut meille itsestäänselvä asia; itse pohdin sitä noin vuosikymmenen - haluanko lapsia vai en - sillä askel tuntui niin suurelta ja kaiken muuttavalta.

Jos olisin tiennyt, että meille tulee juuri N, en olisi epäröinyt.
Ensimmäinen (ja tähän saakka ainoa) ulkoilu reilun viikon iässä.


14.3.2019

Maailmankeittiö vs suomiruuat, osa 1: Australia

Innostuin kirjoittajakollega Sannan kanssa keräämään tarinoita ja kommentteja aiheesta ulkosuomalainen ruokakulttuuri maailmalla. Nettiryhmissä tekemämme kyselyn perusteella aihe herätti kiinnostusta, ja muutama bloggaaja/tarinankertoja ympäri maailman onkin jo ilmoittautunut projektiin mukaan. Ajatuksenamme on esitellä ulkosuomalaisten suhdetta ruokaan, eritoten suomalaiseen ruokaan, maailmalle muuton jälkeen ja uuden maan kontekstissa.

Miten tutut suomiruuat tuunautuvat, kun kaikkia tuttuja aineksia ei enää saakaan? Mitä ruokia on ikävä, mille jätetään mielellään ei-niin-haikeat hyvästit? Mistä uusista ruuista tulee vuosien mittaan tärkeitä oman kodin perinteitä; entä mitä suomalaisia perinne- tai kausiherkkuja halutaan ylläpitää ja valmistaa vaikka väkisin, kuten joulun juureslaatikoita Australian +45:n asteen helteissä? Miten uuden maan keittiö vaikuttaa omiin ruokailutottumuksiin?

Ensimmäisenä esittelyvuoron saa Suomalaiset Australiassa-someryhmä, jossa keskustellaan tasaisin välein suomalaisista ja australialaisista ruuista, sekä ruokien valmistuksesta. Maaliskuussa 2019 ryhmässä pohdittiin, mikä olisi erityisen australialainen ruoka lapsen kotitaloustunnilla valmistettavaksi.

Jälkiruuan osalta äänivyöryn sai pavlova: ”pavlova on suht yksinkertainen. Marenki ja sit päälle vaan hedelmiä ja kermaa :)”
Pavlova. Kuva taste.com.au
Muita vahvoja jälkkärisuosikkeja olivat lamingtonit eli suklaassa ja kookosrouheessa kieritetyt sokerikakkupalat, sekä fairy bread eli voidellut, nonparellikuorrutetut paahtoleipäpalaset. Myös bread puddingia eli leipävanukasta ehdotettiin – vaalea leipä liotetaan mössöksi muna-sokeri-maidossa ja/tai siirapissa ja paistetaan uunissa kuivattujen hedelmäpalojen höystämänä.

Yllä fairy bread (keksimuotilla leikattu), alla lamingtonit. Kuvat taste.com.au



Pääruuan pohdinta aiheutti enemmän hajontaa. Suosituin ehdotus oli “kengurua tai lihapiirakkaa” – tosin erittäin harva aussi syö kengurua säännöllisesti. Vaikka liha on vähärasvaista, terveellistä ja luomua, se on ehkäpä sitkeytensä vuoksi käytetyintä lähinnä turisteille suunnattuna kuriositeettina - - - sekä lemmikkienruokana.

Muina ehdotuksina kertyivät:
“Lammasta perunoilla ja höyrytetyillä kasviksilla”
“Vegemitea paahtoleivän päällä”
“Joku grillattava juttu - katkaravut?”
“Sausage rolls” eli makkararullat
“Ei varmaan lampaiseen, kenguruun tai rapuihin ole (koululla) varaa. Meat pie (lihapiirakka) ja pavlova just hyvät!”
“Juustohampurilainen punajuurella”.

Näin aussi nauttii burgerin, grillatun punajuuren kera. Alla: makkararullat eli lihatäyte lehtitaikinan sisällä, sekä sausage sizzle eli grillinakki paahtoleipään (joskus hodarisämpylään) kääräistynä. Alimpana aussilihapiirakka, paksua jauhelihakastiketta leivottuna lehtitaikinakuoreen.




Ruokien tarjollepanon osalta kommentoitiin, että lihapiirakkaan tai makkararulliin ei tarvita sen kummempia lisukkeita, pelkkä ketsuppi suoraan ruuan päälle tai lautasen kulmalle riittää.
Hajaääniä saivat myös aussi-hodari eli grillinakki taitetun paahtoleivän sisällä – joskus höysteenä on myös grillattua sipulia tai coleslaw´ta eli kaaliraastesalaattia -, roast eli pitkään kypsytetty naudanpaisti, sekä kinkku-juusto-tomaatti-kolmioleivät, aussilounaiden klassikko. Myös niitä kommentteja näkyi, ettei mikään aussiruoka ole varsinaisesti australialaista, sillä kaikki ruokakulttuurin osat on lainattu muualta: ensin Brittein saarilta, sittemmin eritoten Aasiasta ammentaen.

Suomiruokien osalta toistuva puheenaihe Suomalaiset Australiassa-ryhmässä on tuttujen ainesten korvaaminen täkäläisillä. Mikä on sopivin siirappimerkki joululaatikoihin, pipareihin tai saaristolaisleipään? Mistä saa olutmaltaita samaa saaristolaisleipää varten? Entäs ruisjauhoa? Vaikkapa kikherne- ja kookosjauhoa ovat kauppojen hyllyt pullollaan, mutta ehtaa, sataprosenttista ruista saa metsästää.

Aina ryhmästä löytyy joku tietäväinen, joka on bongannut oikean pussin jonkun pikkukujan terveystuotekaupasta. Parhaimmalla tuurilla oikeanlaista korvaavaa tuotetta saa perus-ruokamarketeista, Coles tai Woolworths. Kuitenkin esimerkiksi leipomiseen sopivaksi rouhittua kardemummaa tai raesokeria tuovat monet suomiaussit Suomen-lomiltaan mukanaan, koska niitä ei perusmarketeista löydy. Kardemummaa voi toki itse rouhia siemenkodista, ja raesokeria nuijia sokeripaloista, jos tiukka paikka iskee.

Ikuisuusaihe australiansuomalaisten keskuudessa on ollut, millä korvata maitorahka leivonnassa ja välipalana. Piimän ja rahkan kaltaisia tuotteita ei ole juurikaan ollut tarjolla, joten kukin kotikokki on testaillut erilaisia sekoituksia bulgarianjugurttia, kermaviiliä, raejuustoa, mascarpone-juustoa ja mitä kukin uskaltautuu resepteihinsä sisällyttämään. Nyt kuitenkin jo muutaman vuoden täkäläisten kauppojen hyllyiltä on löytynyt ehtaa maitorahkaa nimellä islanninjugurtti eli skyr. Halleluja! Kiitos Islanti!

Suomalaisille tärkeiden maito- tai maidonkaltaisten tuotteiden valikoima ylipäätään on rajusti kasvanut näiden 8 vuoden aikana, jotka olen maassa asunut. Nykyään maidottomia kookos-, ja mantelimaitotuotteita on useampaa merkkiä, kun tänne muuttaessani melkeinpä ainoa maidoton tuote oli kolme eri makua sisältävä soijajugurttisarja. Suomesta poiketen kaura- ja soijamaito eivät ole ne tavallisimmat maidottoman jugurtin lähteet, vaan juurikin kookos ja mantelimaito. Manteleita kasvatetaan täällä kotimaisesti. Kookoksiakin on Australian pohjoisrannikko väärällään, silti kookokset tuodaan pääasiassa Malesiasta ja Thaimaasta eli “lähi”maista. Kaurainnovaatiot eivät ole vielä tietään löytäneet tänne saakka, vaikka kauramaitoa aivan yleisesti käytetäänkin maidottomana vaihtoehtona kahvissa.
Tässä aussituote, joka ei kauan jääkaapissamme happane, vaan katoaa heti parempiin suihin: kookosmaito-mango-mousse. Hupaisasti suomalaissilmiin nimetty. 

11.3.2019

Ansioluettelojen ABC Australiaan

Työnhaku on aihe, joka koskettaa sekä uusia että vanhoja Australian-tulokkaita. Jelpin silloin tällöin ihmisiä (tuttuja ja tuntemattomia) työnhakupapereiden kanssa, eli luen ja kommentoin ansioluetteloita ja työhakemuksia siltä pohjalta, minkä itse olen huomannut toimivan työnhaussa.

Minulla ei ole varsinaista rekrytaustaa, mutta olen lukenut aiheesta aika lailla. Lisäksi olen Australiassa asuessani hakenut ehkä 50:ä työpaikkaa, ollut noin tusinassa haastattelussa, ja hakemistani paikoista olen saanut 6 - tosin kahta en ottanut vastaan käytännön syistä. Hion myös E:n hakemukset ja CV:t. Lisäksi osallistuin aiemmassa työpaikassani mentorointiohjelmaan, jossa ylemmän tahon pamput neuvoivat meitä juniorimpia, miten edetä uralla - mukaanlukien miten kirjoittaa tulosta tuottavia työhakemuksia ansioluetteloineen.

Tässäpä vinkkivitonen siihen, mitä mielestäni Aussilassa täytyy tietää ansioluetteloiden kiemuroista.

Ansioluettelon muoto ja sisältö tietenkin riippuu paljon siitä, millaista paikkaa ja miltä tasolta hakee. Casual-CV:t ovat erilaisia kuin professionaaleihin tehtäviin hakiessa. Tämä listaus koskee enemmän jälkimmäistä mallia.

Kontaktoi alasi ihmisiä

Australiaan!-blogin Sim kirjoitti jo lähes vuosikymmen sitten yhä pätevän listan vinkkejä, joilla työnhakua voi edesauttaa kaikin puolin. Eräs keskeisimmistä neuvoista on pyrkiä verkostoitumaan. Australiassa on täysin hyväksyttyä ottaa yhteyttä vaikka tutuntutun tai Linkedinin kautta sellaisiin ihmisiin, joita pidät urasi kannalta tietäväisinä.

HUOM, älä lähetä viestejä suoraan töitä anellen, vaan pyri tutustumaan siltä pohjalta, että haluaisit oppia näiltä henkilöiltä tai kysellä vinkkejä juurikin ansioluettelon hiomiseen. "Olisko sulla töitä hyvälle tekijälle" ei välttämättä herätä mitään vastakaikua, mutta "hei, olen se ja se, olisiko sinulla aikaa tavata kahvin merkeissä vaikkapa puolituntinen joku viikko; olen uusi kaupungissa ja tutustuisin mielelläni, koska olemme samalla alalla" on todennäköisesti hedelmällisempi. Itse olen juuri tällä neuvon- ja infonkysymismenetelmällä tavannut usean eri alan ammattilaisia, ja useimmiten nämä itse ehdottavat jonkinlaista työnhakujelppiä tai suosittelevat jotakuta kolmatta henkilöä tai tahoa verkostoitumisen etenemiseen. Kun pääset saman kahvipöydän ääreen, ota muistiinpanoja kaikesta, mitä alalla korostetaan ansioluetteloissa ja millainen sen tulisi tälle kyseiselle uralle olla.

Aussilassa ansioluetteloon tarvitaan melkeinpä poikkeuksetta paikallinen suosittelija, jolle rekryäjä 100% varmasti soittaa työnhakuprosessin aikana. Suosittelijaa tarvitaan usein myös vuokra-asunnon saamiseen. Jos sinulla ei ole vielä paikallisia työnantajia tai muita virallisia tuttuja, pyri mukaan esimerkiksi johonkin harrastus- tai järjestötoimintaan ja koita saada suosittelija sieltä. Esimerkiksi itse suosittelin kaveriani Suomi-koulun rehtorin ominaisuudessani, kun kaverini haki asuntoa ja oli osallistunut koulun toimintaan. Läpi meni ja asunto napsahti hänelle.

Ota selvää vaatimuksista

Liittyy edelliseen, ja siksikin on tärkeää tuntea edes joku paikallinen omalta alaltasi. Eri aloille on erilaiset cv-mallit tai odotukset: toisaalla halutaan nähdä yksisivuinen napakka selonteko, toisaalla tarvitaan jopa 3-5 sivua yksityiskohtaista infoa kaikista tekemistäsi tehtävistä. Etenkin konsulttifirmoissa ja julkissektorilla näytetään suosivan tuota pitkää mallia. Yksi mahdollinen jelppilähde on hakea töitä rekryfirmojen kautta ja pyrkiä saamaan näiltä palautetta, vastaako CV:si alasi vaatimuksia. Tässä tietenkin ottaa riskin, jos lähettää "vääränlaisen" ansioluettelon - se ei välttämättä koskaan edes päädy rekryäjälle asti, vaan torppautuu jo respassa.

Ylipäätään ansioluetteloiden lähettäminen on riskipeliä; itse huomasin aikoinaan rekry- ja vuokratyöfirmoja käyttäessäni, että paikan päällä käyminen on taatuin tapa tulla huomatuksi, koska paperi päätyy sihteeriltä rekryäjälle eikä katoa jonnekin sähköpostin roskalootaan. Printtaa pino ansioluetteloja ja kierrä kaikki kaupungin vuokratyö- ja rekryfirmat, antaen paperit käteen respassa. Tälle kierrokselle on syytä pukeutua kuten työhaastatteluun, eli älä lähde biitsille ranta-asussa ja ajattele, että tipautanpa samalla käynnillä papruni! Sihteerit nimittäin ottavat ylös tietoja myös hakijan ulkoasusta ja käytöksestä tällä ensitapaamisella.

Avaa asiat

Suomalaiset usein ajattelevat, että esimerkiksi koulutuksesta riittää tieto, mikä tutkinto on ja miltä vuodelta. Eri maissa eri tutkinnot kuitenkin sisältävät eri oppiaineita eli kirjoita aina auki, mitä tarkalleen ottaen opiskelit. Jos tämä info on aivan jargonia, koita esittää se yleistajuisesti. Rekryäjä voi olla konsulttifirma, ei alasi ammattilainen, eikä siksi välttämättä ymmärrä teknisimpiä termejä. Minulla on kaksi korkeakoulututkintoa, kolmas tulossa, sekä pari lisä-certificatea eli vuoden kestävää tutkintoa. Olen kirjoittanut nämä listaksi ansioluetteloon sisältäen keskeisimmät opiskellut aineet/aiheet ja pätevyydet.

Sama avaaminen koskee työtehtäviäsi. Vaikkapa projektijohtaminen eri projekteissa sisältää hyvin erilaisia askelia ja vastuita, eli kirjoita keskeisimmät tai vaikuttavimmat auki esim. viiden ranskalaisen viivan listaksi. Tässä taas tarvitaan tietoa siitä, miten yksityiskohtaista CV:tä alasi toivoo. Kuitenkin lyhyisiin ja napakoihinkin ansioluetteloihin pitäisi jotenkin mahduttaa, mitkä tarkalleen olivat vastuusi ja tavoitteesi ja miten ne saavutit eli miten todistat olleesi tehtävääsi sopiva ja pätevä.

Ei turhaa henkilökohtaista infoa

Aussi-ansioluetteloihin eivät kuulu tiedot syntymäpäivästä, siviilisäädystä tai harrastuksista. Kuvaa ei laiteta käsittääkseni koskaan. Nämä nimittäin saattavat olla rekryäjälle ongelma syrjimättömyysnäkökulmasta: täällä on tarkat ja tiukat lait siitä, mitä työnantaja saa ottaa huomioon hakijaa valitessaan. Kaikki, mikä voisi haiskahtaa vaikkapa ikä-, seksuaalinen suuntautuminen-, tai rotusyrjinnältä, on aivan ehdoton nounou.

Kielitaitokin on hieman tarpeeton elementti aussi-CV:ssä, sillä hyvä englannintaito on oletus: jos erikseen korostat asiaa, se saattaa antaa kuvan, että taitosi eivät olekaan niin hyvät kuin uskot, koska tarpeettomasti mainitset asiasta. Lisäksi, ilmiselvästi olet ulkkari eli mahdollisesti vähemmän kiinnostava kuin paikallinen. Tietenkin asia on eri, jos haet paikkaa, jossa edellytetään usean eri kielen osaamista.

Ansioluettelon keskeiset osa-alueet

Itselläni on CV:ssä seuraavat osiot, mentorini suosituksesta:

Profiili

Muutaman lauseen selonteko siitä, mitä olen urallani tähän saakka tehnyt, mitkä ovat vahvuusalueeni, mihin urallani pyrin ja mikä minua motivoi (esim. I am seeking for a long-term role in public service because I am passionate about building a stronger community).

Koulutus - education

Tutkinnot aika- tai tärkeysjärjestyksessä, riippuen tilanteesta, ja sisältäen tärkeimmät opiskellut aineet ja hankitut pätevyydet.

Työkokemus - professional expertise

Työkokemus kronologisessa tai tärkeysjärjestyksessä, riippuen tilanteesta. Aikajärjestys ei ole ehdoton pakko, jos ansioluettelosi on polveileva ja sisältää monia eri (myös epärelevantteja) työpaikkoja. Silloin kannattaa mieluummin listata työt tärkeysjärjestyksessä, eli mitkä aiemmat roolisi eniten vastaavat haettua. Työpaikkoja voi myös taktisesti jättää pois, jos ne vain johtavat harhapoluille ja saavat rekryäjän hämmästelemään, miksihän tämä kandidaatti teki tuotakin tuossa välissä. Itselläni on useampi CV-pohja, joita muokkaan jokaista paikkaa varten erikseen. Eri pohjat tähtäävät erilaiseen tarkoitukseen ja mielikuvaan, eivätkä ne kaikki sisällä kaikkia tekemiäni töitä. Esimerkiksi tutkijan tehtäviin on aika turha korostaa asiakaspalvelupaikkoja, kun taas projektijohtoon asiakaspalvelu eli ihmislähtöisyys ja sosiaalisuus voivat olla meriitti.

Lisäkoulutus - additional training

Tänne olen listannut lyhytkurssit, seminaarit, konferenssit ym jotka liittyvät haettuun alaan. Antaa lisäpotkua sillä, että osoitat olevasi ahkerasti tietotaitoasi päivittävä ihminen.

Suosittelijat - references

Nämä voi laittaa CV:hen mukaan tai vain ilmaista, että suosittelijat ovat saatavilla pyynnöstä. Itse olen aina laittanut referenssit suoraan, koska koen, että henkilöiden nimen ja aseman näkeminen saattaa auttaa minut haastatteluvaiheeseen.

Koska itse olen Australian kansalainen, en mainitse asiasta lainkaan. Jos kuitenkin olet sellaisella viisumilla, jossa on työntekorajoituksia, se saattaa olla syytä mainita. Toisaalta jos olet PR:llä eli pysyvällä viisumilla, se saattaa olla etu hakiessa eli voi olla syytä mainita.

Turha vaatimattomuus pois!

Suomalaisten ansioluetteloiden kompastuskivi on vaatimattomuus. Emme ilmeisesti tai luontaisesti osaa kehua itseämme, vaan asiat esitetään hyvin kliinisenä, neutraalina tai kuivakkana listana. Aussilassa kuitenkin on korostettava ja hehkutettava konkreettisia näyttöjä ja aiempaa kokemusta, josta on mustaa valkoisella. "Johdin projekteja" ei kerro paljoakaan, kun taas "johtamani projekti v. 2018 tuotti 100 000 euron liikevaihdon lisäyksen" on ihan eri luokkaa houkuttelevana infopalasena.

Vältä kaikin tavoin käyttämästä epäselviä ilmauksia, kuten contribute. I contributed to a project voi tarkoittaa ihan mitä vain toimistotarvikkeiden varaston ylläpidosta projektijohtoon. Useampi esimies ja rekryäjä on kertonut inhoavansa tuota sanaa epämääräisyydessään, tai ainakin tulisi selkeästi avata, millä lailla panostit projektiin. On aika eri asia tietää, että täytit yhden excelin, kuin että vedit koko hankkeen maaliin sisulla ja osaamisella. Jos kuitenkin olit se yhden excelin täyttäjä, kirjoita tämä auki mahdollisimman kattavasti ja "mahtipontisesti", esimerkiksi: tehtäväni oli syöttää keskeinen data mallinnusohjelmaan huolellisesti ja asiantuntevasti, ja panokseni ansiosta saimme projektin päätökseen etuajassa.

Ainakin täällä Perthissä uralla eteneminen ja jopa kulissit ovat tärkeitä rekryämisessä. Jos urallasi on katkoksia tai notkahduksia, pyri esittämään ne niin, että kaikki oli suunniteltua tai ainakin näistä katkoista tai "arvonalennuksista" on ollut hyötyä sinulle ja taidoillesi. Jos olit Suomessa vaikkapa myyntiesimies, mutta Australiaan muuton myötä päädyit sihteerin assistentiksi WH:lla, selitä asia esim. sillä, että halusit oppia uuden teollisuudenalan/elinkeinon kiemurat pyrkiäksesi siellä eteenpäin. Suomalaiset arvostavat sisukkuutta ja sitä, että ottaa mitä vain työtä vastaan. Täällä hetkittäinen "uralla aleneminen" näyttää helpommin (ikävä kyllä) siltä, että a) uskosi omiin taitoihisi petti, b) et yrittänyt riittävästi saada omaa tasoasi vastaavaa työtä tai c) et ole niin rautainen ammattilainen kuin Aussilaan muuttoon saakka vaikutti.

Ansioluettelon kirjoittaminen on hieman kuin fiktiivisen sankarin keksimistä. Vaikka tottakai on tärkeää olla rehellinen, rehellisyyttäkin on ns montaa lajia. Asiat voi esittää joko vähätellen, hyvin minimalistisesti, tai mahdollisimman hyvässä valossa. Australiaan tarvitaan nimenomaan tuota viimeistä taitoa - ei kannata ajatella, että liioittelee tai valehtelee, kun pyrkii rakentamaan itsestään mahdollisimman ihmeellisen ja vetovoimaisen ekspertin. Kilpailu on kovaa ja näin muutkin tekevät.

Tsemppiä unelmatyöhön etenemiseen!

9.3.2019

Blogin identiteettikriisi

Esikoisemme laskettuun aikaan on jäljellä jokunen hassu viikko ja äitiysvapaalla ollessa on ollut aikaa myös potea blogin identiteettikriisiä. Vapaalle jäädessäni ajattelin, että minulla olisi valtavasti aikaa tehdä kaikenlaista, käytännön järjestelyistä mukaviin harrastuksiin kuten juuri bloggaukseen. Todellisuudessa raskauden loppumetreillä energiatasot ovat ihan muuta kuin optimistisuuksissani oletin, ja kuvittelemistani tekemisistä olen aikaansaanut ehkä 10%.

Itse inhoan käsitettä baby brain, vauva-aivot: moni sanoo, että raskaana ollessa ja pikkulapsen äitinä elää kuin sumussa, hoksottimet ja muisti jatkuvasti puoliteholla. En ollut tähän ilmiöön ihan täysillä uskonut, vaan ajattelin sen vain tarkoittavan väsymyksen ja vauvaan liittyvien ajatusten ristiaallokkoa eli huomiokyvyn herpaantumista muualta. Tykkään lukea ja kirjoittaa, ajatella ja pohtia, tehdä havaintoja ja käyttää päätäni. Nyt kuitenkin olen löytänyt itseni ehdasta baby brain-tilasta, eli aivot eivät kertakaikkiaan raksuta. Minulle tämä on ehdottomasti raskauden ikävin puoli, epämukavan ja kömpelön olon lisäksi. Toisaalta, aika helpolla pääsen, jos muita isompia vaivoja tai ongelmia ei ole.

Blogin identiteettikriisi juontaa siitä, että toisaalta tuleva vauva tietenkin on isossa osassa elämäämme, toisaalta en koe itseäni lainkaan mummy bloggeriksi eli äitiyteen ja perheasioihin keskittyväksi. Mistä siis kirjoittaa? Sivuuttaakko oman elämän isoin muutos jutuissa, vaiko keskittyä siihen - vaikka toisaalta aihe tuntuu niin henkilökohtaiselta ja yksityiseltä, etten sitä oikein haluakaan kaikelle maailmalle jakaa? Tutuksi tulleita blogeja seuratessani olen huomannut, että perhe-elämä ilmaantuu yhden jos toisenkin postauksiin sitä mukaa, kun elämä etenee, eikä se näytä olevan bloggaajille itselleen mikään identiteettikriisin paikka; tai ehkä sitä ei vain ole blogeissa mainittu. Omissa pohdinnoissani en ole vielä päässyt lopputulokseen, eli millaiseksi tämän blogin suunta muotoutuu.

Ulkosuomalaisuusteema ja kulttuurienväliset erot ja yhtäläisyydet eivät blogista katoa, koska ne ovat tekstieni perusta. Tässäpä muutamia keskeisiä omakohtaisesti huomaamiani eroja, joita suomalaisten ja aussien käytöksessä on, kun tulee vauvasta ja perheenperustamisesta puhe.

Bundle of joy vs odotahan vaan

Aussit ovat lähtökohtaisesti hyvin lapsiystävällistä kansaa ja vauvat nähdään upeana uutisena. Kun vauvauutiset kertoo, ensimmäiset reaktiot ausseilta ovat iik ihanaa mahtavaa elämäsi upein aika on edessä, kun taas suomalaisilta alkaa irrota paljon todennäköisemmin realismin kyllästämiä tai ainakin niihin pyrkiviä "nuku nyt kun vielä voit" ja "aijai, kakkakone tulossa" tyyppisiä humoristisia (?) kommentteja. Kummassakin lähestymistavassa on puolensa, mutta kumpikin voi myös mennä äärimmäisyyksiin. Pahimmillaan aussien kanssa on vaikea puhua rehellisesti ja rakentavasti ongelmista tai hankaluuksista, kun kaikki haluavat keskittyä positiiviseen ja vauvojen suloisuuteen. Toisaalta suomalaiset saattavat lannistaa mustavalkoisella "elämä loppuu kun lapsia syntyy" kyynisyydellään.

Onko lastenhuone valmis?

Minulta on viimeiset puoli vuotta kyselty, onko nursery eli hoitohuone tai lastenhuone valmis. Olen sitkeästi vastannut, että ei ole, koska vauva nukkuu makuuhuoneessamme alkuun, eli emme ole sisustaneet mitään erillistä vauvanhuonetta. Vasta tällä viikolla tajusin, että kaikki kyselijät eivät tarkoita vauvan omaa huonetta, vaan yleisesti sitä, onko meillä kaikki tarvittava vauvalle hankittuna. Olen ottanut nurseryn hyvin kirjaimellisesti erillisenä huoneena, en esim hoitopöydän sisältönä. Toisaalta, tämä ei ole väärä tulkinta, koska täällä yleisesti kuulostaa olevan tapana laittaa vauva omaan huoneeseen hyvin pian syntymän jälkeen. Huoneeseen tarvitaan sen jälkeen itkuhälytin tai vauvamonitori, koska usein aussitalot ovat niin jättimäisiä, ettei eri siivessä tapahtuvaa vauvan äännehdintää kuule.

Asuntomme koosta, kerrostalokolmio, olemmekin kuulleet joitain kritisoivia kommentteja. Suomalaiselle kolmio kolmihenkiselle perheelle on aivan normiratkaisu, kun taas muutamia tuttuja - ml kotivieraileva kätilö - "miniasuntomme" on häkellyttänyt. Kätilö ei suoraan arvostellut, mutta sivulauseista olen huomannut, että hänestä kotimme on kumman pieni vauvaperheelle - mm. "tännehän ei sitten kauheasti mahdu vauvatavaraa". Länsi-ausseille ylipäätään ajatus, että lapsiperhe asuu kerrostalossa, on ällistyttävä, peräti paheksuttava. Minne mahtuvat vaunut? Missä lapsi leikkii? Miten lapsi koskaan ulkoilee, kun ei ole omaa pihaa? Parveke, puistot ja leikkipuistot eivät vastauksina näytä edes tulevan mieleen. Täällä elää yhä sitkeässä myytti, että kerrostalot ovat vain ongelmaisille ja vähävaraisille, eli eivät "sopivia kasvuympäristöjä". Kunnon ihmiset kun asuvat omakotitaloissa, joiden takapihalla mahtuu pelaamaan aussijalista ja krikettiä.

Poika vai tyttö?

Olen mielenkiinnolla pannut merkille, miten eri lailla tytöistä ja pojista puhutaan. Meille syntyvää pikkupoikaa kommentoidaan, että onpa kiva, tulee isälle seikkailu- ja vaellusseuraa - tämä siis sekä aussien että suomalaisten suusta. Tosin suomalaiset aina lisäävät loppuun, että miksipä ei tyttökin voi seikkailla. Koska E:n kanssa yhteinen harrastuksemme on juuri luontoretkeily, vaeltaminen ja seikkailullisuus, päällimmäinen tunteeni on ollut ihmetys -  mitäs minä siellä seikkailuilla näin naisena sitten teen, jos se on "poikien juttu"?

Tyttöön liittyen etenkin E kuulee kommentteja, että hyvä kun tulee poika, niin ei tarvitse isän olla niin huolissaan. Ymmärrän kyllä, millaisia huolia pikkutytön ja teinitytön vanhemmilla voi olla, koska maailma ei ole naisille mitenkään varman turvallinen paikka. Itse en kuitenkaan näe, että pojan kasvatus on yhtään huolettomampaa, melkeinpä päinvastoin. Ainakin E itse on ollut sellainen huithapeli ja Vaahteramäen Eemeli, että ihme ettei ole enempää arpia ja luunmurtumia lapsuuden toilailuista.

Vaatteet ovat yllättävän tiukasti värikoodattuja Aussilassa, ja täkäläisiltä onkin tullut pelkästään "pojalle sopivia" vaatelahjoja. Lahjat ovat tietenkin ihana asia aivan kaikenlaisina, eli niistä olen pelkästään kiitollinen. Mutta on ollut kiinnostava huomata, että ainoat ns sukupuolineutraalit tai väreistä välittämättömät lahjat tulivat suomalaisilta - sekä venäläistutultani, joka huoleti antoi kirkkaan pinkkejä potkupukuja pojalle. Suomalaiset, ilmeisesti lukukansana, myös antoivat pääasiassa kirjoja vaatteiden sijaan, mikä oli aivan nappivalinta. Vaatteet jäävät pian pieniksi, kirjoista on iloa moneksi vuodeksi!

Kirjoitin aiemmin, etten aio viettää baby showeria - sellainen kuitenkin järjestyi kavereiden toimesta yllätyksenä ja oli mahtavat kemut, KIITOS!



Tutustumassa Dr Seussiin, lahja Suomi-koulun opettajilta.

6.2.2019

5x puoli miljoonaa - Australia uutisissa

Blogini saavutti sille hiljaisesti asettamani virstanpylvään eli puoli miljoonaa lukukertaa, hip hip!

Vaikkei luku sinällään muuta mitään, on mahtava tietää, että laskennallisesti 10% suomalaisista on ollut kiinnostuneita jutuistani liittyen Australiaan, elämänmuutoksiin, maastamuuttoon, työnhakuun ulkomailla, jii än ee. Vaikka blogi lähtikin päiväkirjasta itselle ja tutuille, luonnollisesti lukijakunnan kasvu ja kävijöiden uskollisuus motivoivat kirjoittamaan yhäti, vaikka Australia/Perth alkaa olla itselleni tuttua huttua ja varsinaisia uusia avauksia aiheesta on ajoittain vaikea löytää.

Tällä kertaa ajattelin, lukijamäärää juhlistaakseni, tarttua teemaan puoli miljoonaa. Millaisia uutisia tai ilmiöitä liittyy Australiaan hakusanoilla "half a million Australia"?

1. Australiassa opiskelee yli puoli miljoonaa ulkomaista opiskelijaa, tarkemmin sanoen noin 540 000. Australia on heti USAn jälkeen suosituin englanninkielinen opiskelumaa, taakse jäävät mm. Iso-Britannia ja Kanada.

Australian suosio ei sikäli yllätä, että jos olisin itsekin opiskelupaikkaa vailla, seikkailullinen vuosi tahi muutama Australiassa kiinnostaisi kyllä. Aussilaan on vaikeahko saada työviisumia, kun taas opiskeluviisumin saa, jos saa opiskelupaikan, ja sen taas saa rahalla. Opiskeluviisumilla saa tehdä töitä max 25h/vko, oppilaitosten virallisina loma-aikoina rajoittamattomasti. Opiskeluviisumilla voi myös tuoda kumppaninsa maahan, joka saa samat työnteko-oikeudet. Eipä ihme, että opiskelu ja opiskeluviisumi ovat kuumaa valuuttaa Australiaan haikailevien nuorten aikuisten keskuudessa.

Opiskelu ei ole täällä halpaa saati ilmaista, mutta opintoihin voi anoa Suomesta opintotukea ja niitä voi rahoittaa sillä viisumin sallimalla työnteolla. Kannattaa kuitenkin olla tarkkana, millaisen kurssin ja millaisessa oppilaitoksessa valitsee - osa on mielestäni aika ala-arvoisia tutkintomyllyjä, joissa oppiminen on nimellistä. Toisaalta Australiassa on huippuyliopistoja ja maineikkaita korkeakouluja, eli valinnanvaraa on.

Suomalaisia (ja pohjoismaisia) opiskeluhalukkaita ohjeistaa ja auttaa Adelaidesta käsin tuttuni Kia Australia Study Educational Services´stä. Häneltä voi kysellä suoraan lisää, jos opiskelu ja viisumi ovat to do - listallasi.

2. Perthiläisistä puoli miljoonaa on julkisliikenteen ulottumattomissa. Tämä kuvaa Perthin kaupunkirakennetta loistavasti, sillä Perthin metropolialueella asuu 1.5 miljoonaa ihmistä, joista siis kolmannes ei ole lähelläkään bussi- tai juna-asemaa.

Perth leviää ja kasvaa jatkuvasti yhä kauempana sijaitseviin esikaupunkeihin. Osa niistä on fiksusti suunniteltu ja sisältävät kaikki keskeiset palvelut, joten ne ovat enemmän omakotitalokyliä kuin nukkumalähiöitä. Kuitenkin nukkumalähiöitäkin yhä rakennetaan aktiivisesti, ja niihin muutetaan innolla, sillä ostohinta ja asumiskulut ovat jopa puolet vähemmän kuin keskustammassa. Mutta, jokapäiväinen autoilu töihin jopa tunnin suuntaansa ei voi olla kummoista herkkua.

Julkisliikenne tuntuu täällä olevan joka vaaleissa kiistakapula, mutta mitään isoja ratahankkeita tai uudistuksia ei ole valmistunut koko tänä lähes kahdeksana asumisvuotenani. Yhtä junareittiä on jatkettu pohjoisen kauimpiin lähiöihin, mutta siinäpä se. Edes lentokentälle ei vielä/edelleenkään pääse junalla. Tosin sinne pitäisi päästä joskus vuoden 2020 kuluessa, jos uusin raideyhteys valmistuu ajoissa. Yleensähän ne eivät valmistu ajoissa, jos Länsimetroa Suomessa pohdiskelee...

3. Vuokralaiset tarvitsevat puoli miljoonaa enemmän säästöjä kuin kodinomistajat eläköityessään, laskeskeli Australian eläkerahastojen kattojärjestö.

Aussilassa eläkerahasto eli super on pakollinen, mutta kunkin itsensä hallinnoitavissa. Superia voi siis kerryttää itsenäisesti sijoittamalla, tai laittamalla rahat valmiiseen fundiin eli rahastoon. Omani on Länsi-Australian julkissektorin rahasto GESB ja olen ollut sen toimintaan ihan tyytyväinen. Suomessahan ei välttämättä edes tiedä, minne rahastoon työnantaja maksaa, saati miten hyvää tuottoa oma eläkerahasto tekee. Täällä rahastosta tulee tiliote kuten pankistakin, ja sijoituksia voi itse säätää ja muuttaa tuotto-odotusten mukaan.

Miksi vuokralaiset tarvitsevat enemmän säästöjä? Super-rahastosta ei saa rahojaan käyttöön ennen tiettyä ikää, tällä hetkellä 60v (55v jos on syntynyt ennen tiettyä vuotta). Rahat voi nostaa pois könttänä, tai kuukausierinä, tai näiden kombona. On jokaisen omalla vastuulla hallinnoida omaa superia niin, että laskee sen riittävän koko loppuelämän, kun siltä alkaa nostaa rahaa eläkeiässä. Kodinomistajilla on aina mahdollisuus myydä asunto, jos super uhkaa huveta, kun taas vuokranneilla ei tätä samaa turvaverkkoa ole.

Laskelmien mukaan superia tarvitaan ainakin puoli miljoonaa dollaria, jotta se kerryttäisi turvallisen $60 000/v tuoton, jolla pariskunnan tulisi pystyä elämään. Läheskään kaikki eivät kuitenkaan työuransa aikana ehdi haalia tuota puolta miljoonaa eläkerahastoon, ja Australiassakin on erillinen vanhuuseläke, jota voi saada, jos on pienituloinen ja superista rahat vähissä. Se on tällä hetkellä noin $400/vko - jotakuinkin sama summa kuin keskivertokolmion vuokra viikossa. Eli kukkaronnyörit on paras pitää tiukalla pelkällä vanhuuseläkkeellä.

4. Lapsen lähettäminen yksityiseen peruskouluun maksaa noin puoli miljoonaa. Aussilassa peruskoulun, kolmetoista luokkaa, voi suorittaa joko julkisella tai yksityisellä sektorilla. Koulua on esikoulusta kutosluokkaan ja sen jälkeen vuosikurssit 7-12.

Itse olen liian suomalainen eli kunnalliseen/valtiolliseen koulujärjestelmään niin tottunut, etten näe juurikaan syitä lähettää lasta yksityiskouluun. Julkissektorin koulukaan ei ole aivan ilmainen, mutta maksut jäävät kuitenkin satasiin vuodessa tonnien tai kymppitonnien sijasta. Täällä yksityiskoulut usein ovat katolisten järjestöjen ylläpitämiä eli ainakin nimellisesti uskonnollisia. Muutama tuttu vanhempi on selittänyt, että oman alueen akateemisesti tai maineellisesti paras koulu saattaa olla se yksityinen, tai yksityiskoulussa on tarjolla sellaista ekstraa, mitä julkisissa ei ole, vaikkapa jokin musiikki- tai urheilu-erikoistumisväylä.

Varmasti yksityiskouluissa on puolensa, eihän niitä muuten olisi, mutten itse näe mahdolliseksi maksaa puolta miltsiä ennenkuin lapsi on edes yliopiston tai TAFEn eli ammattikorkeakoulun porteilla. Ne kun maksavat aivan väistämättä useita tuhansia, jopa kymppitonneja, lukukaudessa.

5. Australian pääministeri osoittaa puoli miljardia sotamuseoon. Tämä on jo eri skaalassa kuin puoli miljoonaa, mutta tuli hakusanalla esiin, joten laitetaan mukaan. Aussilan kohtalaisen epäsuosittu pääministeri, oikeiston Scott Morrison, teki jälleen oudohkon investointipäätöksen osoittaessaan 500 miljoonaa dollaria Australian War Memorial- muistokohteen / museon laajentamiseen, vaikka kriitikot vaativat, että sama raha käytettäisiin veteraanien palveluihin. Australian War Memorial on Canberrassa sijaitseva kuuluisa nähtävyys.

Morrison on aiemmin ollut tapetilla mm. budjetoituaan lähes seitsemän miljoonaa dollaria kapteeni Cookin laivan näköismalliin, jonka on tarkoitus purjehtia Australian ympäri juhlistaakseen kapteeni Cookin 250 vuotta sitten tekemää löytöretkeä tänne. Huono homma vaan, että kapteeni Cook ei löytänyt Australiaa (aboriginaalit asuivat mantereella jopa 60 000 vuotta sitten ja ensimmäiset valkoisetkin visiteerasivat jo 1600-luvulla, Cook kartoitti pelkästään mantereen itärannikkoa 1770-luvulla), eikä myöskään koskaan purjehtinut Australian ympäri.

Näköislaivan rahoitusta perusteltiin mm. sillä, että näin "uudelleenluodaan Cookin purjehdus", mikä oli faktuaalisesti väärin. No, tekevälle sattuu. Edellinen pääministeri, Scott Morrisonin yllättäen syrjäyttämä Malcolm Turnbull budjetoi puoli miljardia verovaroja kavereidensa "mertensuojelusäätiölle" ilman kilpailutusta tai raporttijälkiä siitä, miksi juuri kyseinen järjestö sai rahat eikä joku tunnetumpi, läpinäkyvämmin toimiva tai aidosti rahat ansaitseva.

Kapteeni Cookin alus HMS Endeavour, maalaus Samuel Atkins, National Library of Australia.

5.2.2019

Yhtä juhlaa - Australian vauvaperinteitä

Australiassa on vauva-aiheisia tapoja ja perinteitä, joita mielestäni Suomessa ei ole, ainakaan samassa mittakaavassa. Tässäpä muutamia bongaamiani.

Baby shower eli vauvakutsut

Netin perusteella vauvakutsut ovat Suomessakin yleistymässä, mutta pientä hämminkiä näyttää olevan siitä, ovatko ne ennen vai jälkeen syntymän. Aussilassa baby shower pidetään ennen vauvan syntymää, kutsut järjestää joku äidin läheinen, esim hyvä ystävä tai sisko, ja ideana on humoristisessa hengessä toivottaa tukea äidille ja onnitella vauvasta. Kutsuille yleensä tuodaan lahjoja vauvalle ja voipa kutsuilla olla ihan lahjalista kuten häihin. Mielestäni baby shower "korvaa" Suomen äitiyspakkausta, eli lahjoja voi tulvia sama määrä tai enemmänkin kuin äitiyspakkaus antaisi. Vauvakutsuille kuuluu olennaisesti ohjelma kuten leikit, esim suklaan maistelu vaipasta ja muut vastaavat vauvaan, äitiyteen ja synnytykseen liittyvät humoristiset puuhastelut.

Minultakin on kyselty, milloin baby shower on, mutta en aio sellaista itse pitää. Osin siksi, että tapa tuntuu vieraalta siihen tottumattomasta, osin siksi, etten oikeastaan tiedä, miten moiset järjestää. Enemmistö hyvistä ystävistäni on suomalaisia eikä shower kuulu heidänkään perinnerepertuaariinsa, joten kukaan ei ole edes ehdottanut järjestävänsä. Kutsut voi järjestää myös itse, mutta silloin riskinä on tietty "rahastuksen maku", koska vieraat saattavat kokea olevansa kutsuttuja vain lahjojen vuoksi. Mietimme, että pidämme jonkinsortin vauvakutsut myöhemmin, kuten baby-Q (barbecue - grillijuhlat) kunhan vaavi on maailmassa ja sen verran iso, että voisimme häntä "esitellä" vaikka piknikillä.


Gender reveal party eli sukupuolen paljastus

Tämäkin lienee tapa, joka on Suomeenkin rantautumassa, mutta tuskin kovin yleinen. Käsittääkseni Ameriikan ihmemaasta alkanut pippalo, jossa tulevat vanhemmat paljastavat vauvan sukupuolen jollain kikkakuutosella, esimerkiksi värillistä konfettia sisältävän ilmapallon poksauttamalla. Ymmärtääkseni gender revealin voi tehdä myös joku muu, eli vanhemmat eivät itsekään tiedä sikiön sukupuolta, vaan sen on ottanut selville vaikkapa tulevan äidin sisko, joka paljastaa asian perheen ja suvun edessä.

Tähänkin juhlaan kuuluvat olennaisina tarjoilut ja leikit, eli vieraita voi pyytää arvuuttelemaan, kumpi tulee, ja erilaisia paljastustapoja on moninaisia. Uutisten mukaan jotakuta juuri sakotettiin, koska gender reveal-idea oli sen verran vaarallinen: tulevan vauvan eno rallitteli autollaan maastossa eestaas tuottaakseen väripanoksen avulla värjättyä pakokaasua, joka "paljasti" sukupuolen (yllätyksettömästi vaaleanpunaista/punaista tytölle, vaaleansinistä/sinistä pojalle). Auto aiheutti tulipalonpoikasen ja maastopalon vaaran.

Gender reveal on mielestäni hieman kaksijakoinen juhla, koska toisaalta kukin juhlikoon mitä haluaa, toisaalta näkemieni nettivideoiden perusteella juhla voi saada aika katkeran käänteen, jos sukupuoli ei olekaan odotettu/toivottu. On sydäntäraastavaa katsoa livenä hetkeä, jolloin tuleva vanhempi aivan selkeästi pettyy, jopa suuttuu, paljastuksesta. On ikävä ajatella, että sukupuoli ylipäätään tuottaisi pettymyksen, vaikka eihän tunteilleen kukaan mitään voi, ainakaan siinä välittömässä hetkessä, kun asia paljastuu. Mutta aika ikävä muisto jää asiasta, kun tilanne tallentuu kameroihin ja kännyköihin. Sukupuoli ylipäätään on toissijainen asia tulevassa vauvassa, mutta kukin tyylillään, tietenkin.

Tätä(kään) tapaa emme omineet, koska a) ei tuntunut tarpeelliselta ja omalta ja b) tiesimme sukupuolen hyvin aikaisesta vaiheesta lähtien ja möläyttelimme sitä joka paikkaan kuitenkin, eli mitään salaliittoa ja paljastusjuhlaa emme olisi edes saaneet aikaiseksi.


Maternity & newborn photoshoot eli äitiys- ja vastasyntynyt-kuvaussessio

Raskausajasta ja vastasyntyneestä varmasti moni ottaa valokuvia ihan kaikkialla, mutta täällä vaikuttaa melko yleiseltä varata aika ammattikuvaajalle jompaankumpaan, tai kombopakettiin: kuvaaja ottaa ensin raskausvatsakuvat, vauvan synnyttyä on erillinen sessio pikkuisen kuvaukseen. Australiassa on paljon hienoja maisemia äitiyskuviin turkooseista merenrannoista vihreisiin eukalyptusmetsiin ja tunnelmallisiin kaupunginosiin. Ymmärtääkseni äitiyskuvaajat ovat myös erikoistuneet rekvisiittaan eli tuleva äiti saa hehkua vaikkapa afroditena tai missä ikinä omaksi kokemassaan asussa. Samaten vauvan kuvaukseen kuuluu rekvisiitta, kuten huivit, korit, kukkakimput, taljat ym. joilla kuviin saa satukirjamaista tunnelmaa.

Harkitsen vielä itse kuvauskomboa, koska olisi mukava saada ammattilaisen ottamia kuvia muistoksi. Toisaalta paketilla on helposti mansikkainen hinta, sillä kuvienotto ja kuvat monesti maksavat erikseen ja kuvien ottohinta ei välttämättä sisällä yhtään kuvatulostetta. Hääkuvien kohdalla vannoimme, että sai olla viimeinen kerta, kun lankesimme tähän ansaan, kun kuvia tietenkin sitten haluaa ostaa enemmän kuin yhden tai kaksi ja kukkaro laulaa hoosiannaa. Jää nähtäväksi miten teemme!

Cake smash party eli kakunmössäysjuhlat

Kakkua mössätään tyypillisesti 1-vuotissynttäreillä tai synttäreitä ennen, jolloin kuvia käytetään synttärikutsuna. Tämä on mielestäni aika uusi tapa enkä ole koskaan yksilläkään kakuntuhouskutsuilla ollut, enkä suoraan sanoen ihan ymmärrä tapaa. Ideana on, että tilataan tai leivotaan hienoksi koristeltu kakku, jonka pikku-päivänsankari saa hajottaa käsin, jaloin, suulla, naamalla, miten huvittaa. Nähdäkseni idea on, että mössäys on söpöä ja siitä saa huvittavia kuvia, eikä vuosikas osaa oikein muuten kakusta nauttiakaan, koska ei välttämättä vielä ymmärrä sen maun päälle. En silti ole oikein kärryillä ajatuksessa... tiedä mikä fiilis on vuoden päästä ja onko tässäkin blogissa kuvasarja, kun pikku-A+E murjoo kakkua littanaksi.


Ristäisistä kirjoitin jo aiemmin, mutta ristiäiset eivät ole täällä nimiäiset eikä nimenantojuhlaa oikeastaan edes tunneta. Nimi useimmiten ilmoitetaan somen kautta lähes saman tien, kun vauva on syntynyt, ja samaan kuvaan tai infoon tulevat tiedot myös syntymäajasta, -painosta ja -pituudesta. Nykypuhelimilla ja sovelluksilla onkin helppo itse tuunata kuvia ja lisätä tekstiä ja symboleita juuri kuten lystää, joten puhelinsoitot tai vaikkapa lehti-ilmoitukset nimestä ovat korvautuneet lähes kokonaan kuvajulistuksilla.

24.1.2019

Miltä tuntuu olla raskaana

En tiedä, kiinnostaako aihe ketään: ne jotka ovat olleet raskaana, tietävät tietenkin omat kokemuksensa, kun taas ne, jotka eivät ole, eivät ehkä asiasta suuremmin välitä. Mutta kirjataan nyt ylös vaikka omaksi päiväkirjamerkinnäksi, jos ei muuksi hyödyksi. Eli miltä tuntuu raskaana olo?

Olin tottakai aiemmin kuullut runsaasti juttuja aiheista aamupahoinvointi, heikotus, yökötys, jomotus, kömpelyys, hengästys, baby brain eli hidastuva ajatuksenjuoksu... itselleni tosin mikään näistä ei ole ollut se päällimmäinen kokemus, hengästymistä lukuunottamatta. Tällä hetkellä olen viikolla 31 eli reilusti seitsemännellä kuulla. Täysiaikaiseksi vauva katsotaan viikoilla 37-40 eli matkaa saattaa olla vain reilu kuukausi. Jännityksellä seuraamme.

Tiivistettynä olo on tällainen:

Kuvittele, että vatsaonteloosi ujutetaan vesimelonin kokoinen muovipussi, joka on pumpattu pinkeäntäyteen vettä. Pussin sisällä on kaksikiloinen hauki, joka mutkeltaa ja potkii ja vemmeltää minkä ehtii. Tehtäväsi on suojella pussia ja haukea, vaikka tiedostat koko ajan, että kalaparan ja ulkomaailman välillä on vain ohut nahka, ja jokainen vastaantulija vaikuttaa jollain lailla epäluotettavalta - ihmiset törmäilevät ruuhkassa, ajavat pyörillä miten sattuu, sohivat ostoskasseilla ja sateenvarjoilla, lapset juoksevat ja tönivät toisiaan, ja milloin vain mahaasi saattaa osua jonkun terävä kyynärpää, salkunkulma tai pyöräntarakka. Aiemmat ketterät juoksut autotien yli viimeisillä vihreillä voit unohtaa, koska taaperrat kuin pingviini liukkaalla jäällä.

Kyllä, raskauden myötä olen muuttunut suorastaan ylisuojelevaksi ja myös rasittavalla tavalla haavoittuvuutta kokevaksi. Olen aina ollut sporttinen ja luottanut kroppaani, eli esimerkiksi tiennyt, että jos jokin tilanne kehittyy ikäväksi tai haastavaksi, voin vaikka juosta karkuun tai jotenkin muutoin suojella itseäni. Nyt pullottava maha on sellainen tuulenhalkoja, että tuntuu, että sitä on vaikea suojella kun nippanappa kädet yltävät ympäri. Naamallani on varmaan jatkuva "älä edes yritä" tuimatuijotus, jonka tarkoitus on pitää kaikki lääppijät (ihana maha, anna kokeilen!) ja vahingossa törmäilijät etäällä. Eilen bussissa joku dorka istui vahingossa reiteni päälle ja jouduin suunnilleen tönäisemään naisen kauemmas, kun hän jotenkin väärin laskelmoi, mihin ahterinsa mahtuu.

Olen vain pari kertaa elämässäni kokenut todellisen uhkaavan tilanteen, joista toinen sattui ruotsinlaivalla ja toinen Perthin-kotimme lähirautatieasemalla. Ruotsinlaivalla 17-vuotiaana sain perääni iäkkäämmän miehen, joka aluksi vaikutti aivan normaalilta, mutta pian onneksi tajusin, että grooming-tilanteesta oli kyse, vaikken silloin tiennyt kyseistä termiä. Olin matkalla tapaamaan Ruotsissa kesätöissä olevaa poikaystävääni ja mies roikkui kannassani laivalta bussille ja bussista kaukojunaterminaaliin, esittäen potevansa koti-ikävää (oli Ruotsissa asuva suomalainen), haluten vain jutella suomeksi. Kun äijä lopulta alkoi tyrkyttää juotavaa (rommmikolaa) ja ehdotella luokseen lähtöä, otin hatkat, paniikin partaalla hioten, junaani juosten.

Toinen uhkaava tilanne oli parisen vuotta sitten, kun satutin jalispelissä nilkkani ja jouduin kenkkaamaan kyynärsauvoilla työmatkat, kotoa lähijunaan ja takaisin. Hinkutin menemään aamuvarhaisessa ja perääni lähti laitapuolen kulkija, keski-ikäinen nainen. Hän alkoi ensin mankua rahaa, sitten uhkailla ja huutaa, kun en pysähtynyt. Oli aikamoinen ponnistus hilata itseni yhdellä jalalla ja sauvoilla aseman 50-metristä ramppia ylös, kun missään ei näkynyt ketään ja takanani raivosi hampaaton harpyija ilmeisen huumepäissään "v--u mä hakkaan sut s--na".

Miksikö muistelen moisia nyt? Siksi, että mahan kanssa tuntuu, etten yhtäkkiä ole enää oma itseni fyysisesti, vaan olen hitaampi, kömpelömpi ja haavoittuvaisempi kuin koskaan aikuisiälläni. En ole enää vain minä, vaan huolehdittavana on aivan avuton yksilö, eikä kyseinen yksilö ole edes vielä syntynyt sitä huolenpitoa vaatimaan, vaan tarvitsee ainoastaan kehoni tarjoamaa suojaa. Enpä tästäkään tunnetilasta tiennyt ennen raskautta.

Jos haavoittuvutta ei oteta lukuun, päällimmäisenä tunteena on, kuin olisin syönyt kolme joulubuffettia ja unohtanut joustovyötäröpökät matkasta. Vatsaa kiristää, on vaikea hengittää, mikään ei mahdu päälle - se, minkä sai vielä eilen kiskottua ylleen, ei enää tänään istu vaikka miten päin virittelisi. Toisaalta, kun paino nousee jopa viidenneksen reilussa puolessa vuodessa, ei ihme, jos eivät pää ja vaatekaappi pysy  perässä.

Aamupahoinvointia en onneksi ole kokenut sitten viikon 14 eli huonovointisuus oli aivan alkuvaiheen murhe, sen jälkeen olen säästynyt siltä osastolta. Tosin lihansyönti on tippunut minimiin ja hedelmien kulutus puolestaan vääntynyt aivan uuteen volyymiin - liha, eritoten aiempi lempiruokani (grilli)kana ei kertakaikkiaan mene alas, kun taas hedelmäsalaatti on mannaa taivaasta. Poikamme on ilmeisesti  fruitarian, vain hedelmiä, pähköitä ja siemeniä ruokavalioonsa kelpuuttava henkilö.

Kaikkein vaikein puoli raskaudessa henkisesti on ollut sen ymmärtäminen ja sisäistäminen, että saa ja voi ottaa iisisti. Olen tiennyt jo kauan olevani suorittajaluonne, eli minulla on aina oltava monta rautaa tulessa ja jokin projekti meneillään, muuten olo tuntuu tyhjältä, päämäärättömältä ja jopa eksyneeltä - turhalta. Olen parhaimmillani silloin, kun pakerran jotain muiden kanssa yhdessä, oli sitten kyseessä huushollin suursiivous, konferenssin järjestäminen tai joulukorttien askartelu. Olen joutunut olemaan sairaslomalla enemmän kuin normaalisti anemian/väsymyksen ja kaikenmaailman kipuilujen vuoksi, mutta jotenkin siltikin tuntuu väärältä vain makoilla tai lepäillä... Huoh.

Joudun tietoisesti selittämään itselleni, että uuden ihmisen kasvattaminen ja syntymänjälkeiseen elämään valmistautuminen ovat ihan riittäviä tekemisiä sinällään, muuta ei tarvita. Eivätkä aivoni sitä usko silti. Vinkkejä otetaan vastaan, miten rentoutua ja antaa itselleen lupa rentoutua :)

Jotakuinkin tältä tuntuu joka yö yrittäessäni nukkua. Yksikään asento ei ole hyvä eikä siinä voi olla kauaa. Huonelämpötila, joka on yli 18 astetta, on liikaa. Heräilyä noin tusinan kertaa yössä, jee.

13.1.2019

Tasa-arvosta Australiassa

Pohdintaa aiheesta tasa-arvo ja naisten ja miesten asema Australiassa. Nyt äidiksi tulon kynnyksellä olen nähnyt hieman uudenlaisen puolen siitä, millaiset roolit kullakin sukupuolella on, tai pikemminkin millaisia odotuksia, oletuksia ja väittämiä liittyy sekä naisten että miesten asemaan ja eloon - eritoten äidin ja isän rooliin.

Olen koko 8v Aussilan-asumisurani ajan ollut sitä mieltä, että Australia, ainakin WA eli Willi Länsi-Australia on Suomea jäljessä tasa-arvoasioissa. Omakohtainen kokemukseni ja saamani kohtelu naisena on ollut aivan hyvää ja monissa tilanteissa jopa Suomea parempaa, siis sikäli, että kohteliaisuus on täällä pääsääntöisesti ihmisten selkärangassa. Tuntemattomia naisia puhutellaan normaalisti sanalla lady (vaikkapa isä lapselleen, kun ohitan heidät: anna tietä tuolle ladylle), joskus miss tai mam, riippuen tilanteesta. Myös peruskutsumat love, darling ym kuulee yleensä vanhempien ihmisten suusta palvelutilanteessa (hyvää loppupäivää, love, kun poistun kassalta). Miehet tyypillisesti avaavat ovia tai päästävät hissiin tai junaan ensin, riippuu toki tyypistä ja päivästä.

No missä sitten jäädään jälkeen, jos on näin kohteliaankultaista päivittäismenoa? Oma työpaikkani on suorastaan tasa-arvon esimarssija sekä naisten, vanhempien, vammaisten (onko tuo nykyään korrekti sana edes?) ja LGBTI- eli sateenkaariväen oikeuksien suhteen. Silti, oletus sielläkin on, että äidit tekevät osa-aikatyötä, koska a) äidin paikka on ainakin pikkulapsiaikaan kotona ja b) päivähoitoa tuetaan valtion rahoista vain n. kaksi päivää viikosta eli usein ei ole tulot-menot-tasapainon kannalta järkevää tehdä pidempää kuin 3- tai 4-päiväistä viikkoa, jotkut äidit tekevät vain yhtä tai kahta päivää.

Sen sijaan E:ltä ei ole yhtään kukaan kysynyt, monikopäiväistä viikkoa aiot tehdä tai miten pitkän vanhempainvapaan pidät. Isälle on tarjolla 2-4 viikkoa isyyslomaa työnantajasta riippuen ja se on siinä. Jatko-oletus on, että tietenkin painat täyttä tahi ylityöpäivää, koska jonkun täytyy elättää se kotiäiti ja lapsi. Muutama mieskollegani vuosien varrelta on vaihtanut työpaikkaa tämän syyn takia eli löytääkseen sellaisen työnantajan, joka suostuu isänKIN osa-aikatyöhön tai pidempään vanhempainvapaaseen.

Tässä en kritisoi kotiäitiyttä tai osa-aikatyötä, jotka kumpikin ovat tärkeitä. Itsekin aion äitiysvapaani hyödyntää täysimääräisenä sekä palata töihin max. nelipäiväiselle työviikolle. Vaan sitä, että oletus automaattisesti on, että äiti leikkaa tuntinsa, koska kohdat a) ja b), ja lisäoletus c), että tietenkin mies on se parempipalkkainen. Meillä on koko ajan ollut niinpäin, että minä tienaan E:tä enemmän, joten meille kävisi enemmän järkeen, että E jää kotiin ja minä huhkin toimistolla. Tämä on kuitenkin hyvin vaikea syöttää työnantajille, koska oma työnantajani on varautunut poissaolooni ja osa-aikaisuuteeni, E:n ei, eikä suhtaudu lainkaan myötämielisesti ideaan.

Mielestäni todella osuvia katsauksia työnantajien asenteeseen etenkin isien osalta löytyy aussisarjasta The Letdown (sanaleikki, tarkoittaa sekä pettymystä/luuseria että maidontuloa imettäessä): siinä tuoreet vanhemmat kamppailevat yhteiskunnan ja yhteisön odotusten sekä omien riittämättömyyden tunteidensa kanssa. Isän työnantaja on täysdorka ja lähinnä ehdottelee tälle pidempiä työpäiviä ja lähettämistä eri kaupunkiin töihin, jotta tämän ei tarvitse "kestää" akkaa ja ipanaa kotona. Sarja on komedia eikä tietenkään dokumentti, mutta ei kylläkään irrallaan todellisuudesta.

Kotiäitinä olo on täällä eri tason valinta kuin Suomessa, koska valtion tukema hoitovapaa kestää vain 18 viikkoa ja muuta kotihoidontukea ei juuri ole, joten elo täytyy rahoittaa pääasiassa puolison tuloilla tai omilla säästöillä. Tästä seuraa monta ongelmaa, joita olen pällistellyt ja kauhistellut täkäläisellä mammafoorumilla.

Kun toinen puoliso on tuloton ja kotona, toinen töissä, seuraa siitä taloudellinen epätasapaino ja näköjään usein myös epätasa-arvo. Osa naisista on selvästi väkivaltaisessa suhteessa eli sellaisessa, jossa on vähintään taloudellista ja henkistä painostusta. Sellaisiakin juttuja näkyy, jossa mies on kieltänyt siippaansa syömästä päiväsaikaan, jottei siihen "tuhlaudu" rahaa - johan se riittää, että perhe syö yhdessä, kun mies tulee töistä. Miten hoidat vauvaa tai imetät ilman ruokaa, ja miten tervettä ylipäätään on olla suhteessa, jossa toinen estää toiselta perustarpeet rahankulumisen perusteella??

Vastavuoroisesti voi käydä niinpäin (tästä olen nähnyt pari esimerkkiä omassa tuttavapiirissä), jossa vaimo surutta surauttaa luottokortit ja muut tappiin, kun mies epätoivoisesti raataa pidempää päivää maksaakseen uuden talon ja uuden auton, jotka piti hankkia lasta varten.

Tietenkään läheskään kaikkien tilanne ei ole näin tukala ja kotiväkivaltaa tai kieroja suhteita on kaikkialla, olipa tarjolla valtion tukea tai ei. Mammafoorumilla päivittäin näkemäni keskustelut luvan kysymisistä ja menojen piilottelusta (esim vaimo ei halua paljastaa puolisolle mitä ostanut, ettei tule syytöksiä tuhlailusta) ovat vain yksi kulma siitä, miten sadat tuhannet pariskunnat Perthissä järjestävät arkensa ja neuvottelevat menonsa. Mutta, itselleni on todella vaikea suomalaiseen itsenäisyyteen ja tasa-arvoon tottuneena edes kuvitella, että jokainen ostokseni olisi mieheltä pyydetyn luvan varassa - tai että kovin moni mies suostuisi samaan järjestelyyn toisinpäin.

Koska olemme tähän saakka eläneet DINKY - eli double income, no kids - elämää, en ole rahajuttuja sen kummemmin pohtinut, koska kummallakin on omat tulot, meillä on samanlainen käsitys menoprioriteeteistä ja menoista ei ole tarvinnut kiihkeästi neuvotella. Perthissä ei kuitenkaan ole tavatonta, että lapsettomatkin parit elävät tuolla mies elättää-nainen kuluttaa (tai ei saa kuluttaa jos mies kieltää) metodilla, ja sen tajuaminen on kyllä heittänyt mielessäni osavaltion kelloa muutaman vuosikymmenen taaksepäin. Kun pariskunnan (taloudellinen) neuvotteluasema ei ole sama, tai ei ole kykyä tai halua neuvotella tasaisesti, niin en kyllä itse tajua, miten tilanne pysyy kumpaakin tyydyttävänä ja kummallakin säilyisi täysivaltainen aikuinen-olo.

Tragikoominen tilanne sattui töissä, kun vietimme kahden lakiopiskelija-harjoittelijan läksiäisiä. Tuli puhetta lapsista ja päivähoidosta, koska mahani ei ole erityisen huomaamaton. Toinen harkkari oli kuullut Suomen "anteliaasta" päivähoito- ja vanhempainvapaajärjestelmästä ja kysyi, onko Suomessa kovastikin vastustusta ja purnausta asiaa vastaan - hänen mielestään oli siis käsittämätöntä, että ihmiset mukisematta maksaisivat veroja saadakseen kunnollisia valtion palveluja. Vastasin ällistyneenä, että jos jotain purnausta on, se on siitä, että kansalaiset toivovat entistä kattavampia ja parempia palveluja verovaroilla.

Pomoni puuttui tässä puheeseen ja kommentoi, että päivähoito on kyllä ihan hyvä juttu, onhan poikienKIN hyvä nähdä, että äiti käy töissä. En hetkeen saanut sanaa suustani häkellykseltäni; sitten tokaisin, että Australia on hieman takapajuinen maa tässä ja tottakai poikienKIN äidit voivat tehdä uraa, miksi ihmeessä eivät? Naispomoni, juristi ja kolmen pojan äiti, nähtävästi tarkoitti, että poikien on hyvä kasvaa ymmärtämään, että naiset ovat ihan yhtä lailla työelämässä menestyjiä ja tärkeitä kuin miehetkin. Itselleni moinen "uutinen" on niin arkipäiväinen, etten tiennyt miten reagoida. Äitini teki uransa Ilmavoimissa lentomekaniikan puolella ja isäni on viimeisimmältä ammatiltaan eritoten vanhusasioita ajava kunnallispoliitikko, joten 50-lukuiset sukupuoliroolit tai ammatinvalinnat eivät ole omakohtaisesti tuttuja.

Tragikoomista on myös havaita, mitä Googlen kuvahausta pullahtaa esiin hakusanoilla women´s role ja men´s role... aijestas. Yläkuvissa naisten rooli, alakuvassa miesten.