15.12.2019

Vauvaperhe vailla vakituista osoitetta

Millaista on elää kiertolaisina, ilman omaa kotia, vierashuoneesta vierashuoneeseen vauvan kanssa? Ennen aiheeseen pääsyä, vaelletaan aasinsiltaa lähes kahden vuosikymmenen taa.

Toukokuu 2002. Opiskelen vanhojen rakennusten entisöintiä, olen savitiilien tekoleirillä. Eräs poika jää vahvasti mieleen. Rastatukka, paljaat jalat, sätkä korvan takana, hamppuvaatteet, hyväntahtoinen katse, unohteleva hymy.
Ehei, kyseessä ei ole nuoruuden rakkaustarina tai ensitapaaminen vauvani isän kanssa. Jäi mieleen, koska pidin tyyppiä erityisen ärsyttävänä.

En enää muista hepun nimeä - kutsutaan häntä vaikka Timoteiksi -, mutta muistan, miksi hän ärsytti. Ensinnäkin, ulkoasu. Epäsiisti, lököttävä, hieman lemahteleva. Ulkoasuakin enemmän minua haittasi hänen elämänkatsomuksensa: Timotei ei halunnut omistaa mitään tai tehdä palkkatöitä. Hän ei halunnut olla yhteiskunnan renki saati orja. Ailuaja mikä ituhippi, aivoni parkuivat silloin, vaikka jaoimmekin joitain samoja periaatteita, kuten innostuksen kierrätykseen ja vanhan kunnostukseen.

Timotei liftasi kaikki matkat ja asui siellä, minne sattui pääsemään. Kavereiden luona, festareiden liepeillä, lehtiroskiksissa. En ollenkaan tiedä, minne hän leirin jälkeen päätyi. Mutta nyt, eläessäni itse "kulkurina", Timotei on yhtäkkiä mielessäni ihan uudesta näkökulmasta. Ehkä hänen visiossaan oli jotain pointtia sittenkin.

Ajattelin vuonna 2002, että sellainen elämäntapa ei ole kestävä, joka edellyttää muiden puurtavan. Koin Timotein heinäsirkkana muurahaissadusta: jotta hän voi liikkua paikasta toiseen ilmaiseksi, jonkun muun on hankittava ajokortti, ylläpidettävä autoa, maksettava bensat. Jotta hän voi nukkua sohvalla, jonkun toisen on ensin hommattava asunto sohvineen ja tehtävä töitä kattaakseen vuokrat tai asuntolainat. Muiden omaisuuden jatkuva hyödyntäminen satunnaisina murusina tai vieraanvaraisuuteen luottaen kuulosti vähintään laiskuudelta, pahimmillaan hyväksikäytöltä.

Muttamutta.

Lähdimme Perthistä marraskuun alussa lähes yhdeksäksi kuukaudeksi tien päälle. Reissuajasta puolet olemme Ranskassa ja Suomessa sukulaisten (satunnaisesti kavereiden) huomassa, toisen puolen matkustamme maailmalla. Yhdeksän kuukauden aikana meillä ei ole omaa kotia, omaa autoa tai omia tavaroita matkalaukullisia lukuunottamatta.

Timotei ajatteli, että maailmassa on paljon ylimäärää, joka menee hukkaan, jos ei sitä hyödynnä. Jos joku ajaa yksin autoa, kyllä sinne mahtuu liftarikin samoilla bensoilla. Jos toinen heittää ruokaa roskiin ja liftari sen sieltä dyykkaa, sehän on vain win-win kaikille. Onhan se noinkin ja totta toinen puoli. Mitä vanhemmaksi elän, sitä enemmän jakamistalous puhuttelee minua. Miksi kaikkien tulisi omistaa "kaikkea", kun voidaan jakaakin, resursseja, tavaraa, aikaa, apua? Lisäksi minusta on tosi mielenkiintoista saada vierailla aidoissa kodeissa. Opimme joka päivä uutta toisten arvoista, elämänkatsomuksesta, tavasta olla ja elää, kasvattaa lapsiaan. Ja ehkä meiltäkin opitaan, puolin ja toisin.

Mutta missä menee jakamisen ja hyväksikäytön raja? Olemmeko vaivaksi, taakkana, toisten työssäkäyntiin luottavia loisia? Mielestäni niin kauan, kun emme odota keltään mitään, mitä nämä eivät ole valmiita täysin omaehtoisesti antamaan, näin ei ole. Emmekä suinkaan ole liikkeellä heinäsirkkoina rahatta, vaan ostamme ruokaa, tavaraa ja palveluja tarpeen mukaan, oman osamme kustantaen. Pidämme kiinni hyväksihavaitusta toteamuksesta: "kalat ja vieraat alkavat haista kolmen päivän jälkeen". Sohvilla ei ole fiksua surffailla liian kauaa, omien vanhempiemme koteja lukuunottamatta. Kaveruussuhteita ei kannata vaarantaa puolin ja toisin liian pitkillä visiiteillä!

Palataanpa siihen, miltä tuntuu olla vailla vakituista osoitetta vauvan kanssa - tiivistettynä, ajoittain mahtavan vapauttavalta, ajoittain tuskastuttavan hankalalta.

Kotona voisimme babyprooffata, tehdä kaikesta vauvaystävällisempää. Tulpat pistokkeisiin, särkyvät esineet piiloon, kaikki hutera tai terävä tai kaatumisaltis pois ulottuvilta. Nyt muiden kodeissa - ja satunnaisesti budjettihotelleissa - asuessamme meidän on tyytyminen siihen, mitä ympärillä on. Konttaavaa, ylösnousevaa vauvaa joutuu vahtimaan herkeämättä. Toisaalta koko irtiottomme idea on viettää läheisempää perhearkea, enemmän aikaa yhdessä, joten tämä tulee vähän puolipakollakin toteutettua. Tosin ei se ole aina ja koko ajan hauskaa, vaan väsyttävää ja ärsyttävääkin.

Vierashuonesurffaus vaatii kaikilta pitkää pinnaa, kompromissihalukkuutta ja monen mailin joustamiskykyä. Eikä näitä löydy joka päivä, ainakaan allekirjoittaneelta - pikkulapsen äitinä elän muutenkin jatkuvassa univajeessa, enkä nykyään saa hyvin unta uusissa paikoissa, vaikka nuorempana mikä tahansa sohvaa etäisesti muistuttava olisi kelvannut. E on sellainen kameleontti, että hän sopeutuu minne vain eikä hätkähdä yhtään mistään. En ole koskaan nähnyt majapaikkaa, joka hänelle ei kelpaisi, ja tämä kattaa ihan kaiken koirankakkalattiaisesta puolikylmästä remonttikaaoksesta Kaakkois-Aasian halvimpaan torakkahostelliin (näistä viimeisimmässä emme tosin ole vauvan kanssa olleet, onneksi. Koirankakkapaikastakin lähdimme aika liukkaasti lipettiin).

Ymmärrän, että kaikkein eniten odotamme vauvaltamme. Hänellä ei ole ympärillään selkeää tuttua ympäristöä, ei omaa sänkyä, ei muuttumattomana toistuvia rutiineja. Vaikka pidämmekin parhaamme mukaan kiinni päiväuni-, ruokailu- ja nukkuma-ajoista, kaikista on välillä pakko joustaa, jos reissun päällä on. En valehtele, tästä kärsimme ajoittain kaikki. N on pienestä asti ollut kevytuninen, ei nuku viittä tuntia pidempään kerrallaan yöllä, enkä itse ole vuoteen nukkunut sellaisia yöunia, jotka eivät olisi katkenneet ainakin neljä-viisi kertaa.

Onko huonosti nukkuvan vauvan kanssa matkustamisessa mitään järkeä?

On ja ei. Vauvan uniin ei näytä suuresti vaikuttavan, missä nukumme. Nukkuminen oli kotona melkein yhtä repaleista, eli tuttu paikka sinällään ei takaa pitkiä yöunia. Vanhemman näkökulmasta omassa kodissa voisi huoletta ottaa päiväunia kun tarvitsee, kun taas muilla kyläillessä ei aina voi, ja nähtävyyksiä kierrellessä hotellimajoittuessa ei malta. Toisaalta, kotona huonot unet ärsyttivät minua huomattavasti enemmän, koska energiaa ei riittänyt mihinkään ekstraan. Nyt sukuloidessa ja ystäviä tavatessa sosiaalinen kanssakäyminen antaa virtaa, samoin muiden tarjoama lapsenvahtiapu. Alkureissustamme emme tosin apua voineet ottaa vastaan, koska N eli pahinta vierastuskauttaan ja on vasta nyt 9 kuukautta täytettyään alkanut taas hyväksyä muutkin kuin minut lähelleen, leikittämään ja sylittelemään. Yöunille hän yhä suostuu vain minun nukuttamanani.

En missään nimessä kannata tai ihannoi sitä, että väkisin vääntää menemään, suorittaa elämää, nukkumatta. Meillä on koettu useampikin kriisinpoikanen siitä, että en vaan jaksa, mukaanlukien allekirjoittanut purskahtamassa itkuun jossain Ranskan perähikiän marketin kylmätiskillä. Näistä olemme toistaiseksi selvinneet sillä, että E ottaa vauvan hoiviinsa muutamaksi tunniksi. Tänäänkin hän on kaupungilla asioilla N mukanaan. Meillä on auttanut, että luojan kiitos N nukkuu päiväunensa ennustettavassa aikataulussa vähintään tunnin kerrallaan, joten se antaa hengähdystaukoja kaikkien päivään.

Mikä järki tällaisessa matkustamisessa on? Eikö se vain tee kaikkien elämästä vaikeampaa?

Ensinnäkin, järkisyyt löytyvät taloudellisuudesta. Meillä ei mitenkään olisi varaa pitää näin pitkää vapaata yhdessä, jos maksaisimme joka yö majoituksesta. Joko sukuloimme, tai paiskimme töitä kuten kaikki muutkin. Onneksi meillä on niin reiluja, auttamishaluisia ja sukurakkaita sukulaisia, että meille on jatkuvasti tarjolla jokin majapaikka ihan ilman pyytämistäkin. Toisekseen, toisten kodeissa matkustamisen paras puoli on, että vietämme paljon aikaa muiden perheiden kanssa. Vaikka olen aina ollut itsenäinen ja yksinoloakin kaipaava ihminen, olen Perthissä jatkuvasti ikävöinyt perheeni ja sukuni läsnäoloa eli isompaa "laumaa" tai heimoa, johon kuulua, ja nyt sellainen on.

Muttamutta numero 2: mitä enemmän elämäänsä jakaa muiden kanssa, sitä altistetumpi on kaikenlaisille ärsytyksille ja ärsyyntymisille puolin ja toisin. Aikataulut eivät aina mätsää, kuten eivät myöskään mielipiteet, asenteet ja tavat etenkin lastenkasvatuksessa. Hyväätarkoittavia neuvoja satelee, eikä niitä ole aina helppo ohittaa olankohautuksella. Jos jokin mättää päivässä, muissa tai omassa fiiliksessä, ei voi lukkiutua omaan kotiin neljän seinän sisälle odottelemaan huonoa oloa pois. Perheriidatkin on riideltävä kaikkien kuullen, vetäydyttävä jonnekin nurkkaan "neuvottelemaan" tai vaan nieltävä nalkutukset.

On selvää, että emme tällä matkalla voi paneutua samalla lailla nähtävyyksiin ja uuden kokemiseen, kuin ennen vauvaa. Jaamme vastuuta E:n kanssa niin paljon kuin mahdollista, mutta N:n äitiäiti-vaihe vaikeuttaa tasapainotusta, eritoten yöunien ja yöheräämisten suhteen - käytännössä ne lankeavat minulle, koska E ei yöllä kelpaa. Toisaalta saan matkustamisesta ja uusista asioista virtaa sinällään, eli niiden ansiosta jaksaa kompuroivillakin unilla. Jännä juttu, että mitä enemmän unenpuutetta on aikaa harmitella, sitä enemmän se ärsyttää ja vaivaa. Mitä enemmän keskittyy kaikkeen muuhun, puolivillaisillakin nokosilla kiskoo menemään.

Kun tämän kaiken laittaa paperille, kuulostaa, että rakennamme itsellemme, etenkin minulle, vaikeuksia koko reissuidealla. Mahdollisesti. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu, että pikkuvauvan vanhempana jaksaminen oli enemmän kortilla yksin omaan kotiin jäädessä, vaikka yritinkin ulkoilla paljon ja tavata ystäviä lähes päivittäin. Samat ympyrät ja samat rutiinit univajeessa vaan saivat seinät kaatumaan päälle ja olon kurjaksi, itkuiseksi, äkäiseksi, jopa raivon partaalle.

Kaikesta tästä huolimatta paras palkkiomme on pikkupoikamme aurinkoinen ilme, kun hän innolla seuraa muiden puuhia, ihmettelee toisten lasten leluja, ihailee taas uuden isäntäperheen joulukuusta. Puhumattakaan siitä, että hän saa rauhassa, ajan kanssa, tutustua isovanhempiinsa ja sukuunsa ja toisinpäin.

Ei lisättävää.
Sveitsin Geneveenkin ehdimme joulun alla autoilla. Australiasta tulleelle Euroopan lyhyet välimatkat ovat mahtijuttu.

Joulurauhaa Oulujärvellä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! Julkaisen sen heti tarkistuksen jälkeen!