Irtiottajat Ranskanmaalla osa 1

Uunituoretta irtiottoelämäämme on nyt takana viikko Ranskanmaalla. Olemme ehtineet jo käydä kolmessa paikassa, sillä parin Pariisin-päivän jälkeen jatkoimme junalla Atlantin rannikolle Nantesiin ja sieltä takaisin sisämaahan Toursiin. Näistä Nantes ja Tours ovat E:n opiskelukaupunkeja ja pyrähdystemme syy opiskeluaikaisten kavereiden tapaaminen. Tulemme olemaan maassa kuukauden eli voin melkein ajatella ”muuttaneeni Ranskaan”.

Kuten kaikkialla, täällä on runsaasti sekä positiivisia että negatiivisia – tai siis sellaisina kokemiani – asioita. Positiiviset-listasta on helppo aloittaa. Tuoksuvat, rapeat, joka-aamuiset croissantit kulmaleipomosta. Vuohenjuusto, saucisson-makkara, vuosikertapunaviini, suklaiset eclaire-leivokset. Kullankeltaista ruskaa hehkuvat ginko-puut ja hevoskastanjat. Vuosisatoja kattava arkkitehtuuri, Napoleonin ajan patsaat ja suihkulähteet. Soljuva, sointuva ranskankieli. Viiniköynnökset liikenneympyröissä, muratit kivitalojen seinillä. Ruuhkaisilla kävelykaduilla paikalliset huikkaamassa iloisesti vauvallemme coucou (kukkuu, hei). Kuitenkin, mistä lie syystä, vahvemmin mielen päällä ovat ne `negatiiviset` tai ainakin kummalliset piirteet.

Ranskalaiset ovat tunnettua kulinaristikansaa, niin myös omienkin kokemusteni perusteella. Vieraita kestitään ja ravintoloissa syödään pitkän kaavan mukaan; aperitiivi, alkuruoka, pääruoka, juustot, jälkiruoka, ehkäpä vielä digestiivi eli jälkiryyppy. En ole itse ollut aiemmin mikään foodie, mutta vuodet toisaalta Australiassa, toisaalta ranskalaisen puolisona ovat opettaneet arvostamaan ja nauttimaan hyvästä ruuasta ja viinistä. Kulinarismissa sinänsä ei ole vikaa, ainoastaan suomalaisen ja ranskalaisen ruokakellon yhteensovittamisessa. Ensimmäinen majapaikkamme, ystäväperheen koti Pariisissa, demonstroi.

Koska E:lle normaali illallisaika on klo 19-20 (nyt vauvan myötä klo 18-19), oletin tämän olevan ruoka-aika isäntäväellemmekin. Ehei. Odottelin, odottelin, nälkä suolissa naukuen, kun viimein klo 21.30 otettiin tarjolle aperitiivit eli ruuanalusryypyt ja pikkusuolaiset. Tässä vaiheessa vauva oli ollut nukkumassa tuntikaupalla (onneksi). Suomalaiselle ajatus alkoholista tyhjään vatsaan on jo sinällään epäterveellinen, mutta olen tapaan nykyään tottunut. Aperitiivista voi yleensä laskea, että ruokailun aloitukseen on vielä puolesta tunnista tuntiin, riippuen, miten kiihkeään keskusteluun seurue heittäytyy eli miten nopeasti ruoka muistetaan tuoda pöytään. Apero-mojito kädessä, hiki otsalla, tiesin ettei petiin pääse ennen puoltayötä. Vaikka vierailu oli tosi mukava ja ruoka maittavaa kuten aina, väkisinkin tuskastuttaa joka kerta, kun kello tikittää hukkaan priimaa nukkuma-aikaa, kohti vauvan vääjäämätöntä aamuviiden heräämistä.

Olen aiemmillakin käynneilläni havainnoinut, eritoten Pariisissa, että ranskalaiset heittävät piutpaut esteettömyydelle. Rampit, rullaportaat ja hissit ovat poikkeus, eivät sääntö. Esimerkiksi tätä kirjoitan nelikerroksisen UUDEN kerrostalon ylimmän kerroksen asunnosta – talossa ei ole hissiä. Juna- ja metroasemilla hissit ovat aivan yleisesti joko rikki, loistavat poissaolollaan tai niihin mahtuu yksi matkustaja matkalaukkuineen kerrallaan. Kaksi aikuista, kaksi jättimatkalaukkua, kolme reppua, yksi vauva ja Hilux-luokan vaunut* eivät mahdu samaan hissiin edes kenkälusikalla vänkäämällä.

Hissittömyyteen liittyy toinen suosikki-inhokkini, opastuksen puute. Ranskalainen logiikka on aivan omanlaistaan säätämistä. Esimerkki 1: Pariisin Charles de Gaulle-kentällä on kahvila- ja ruokala-alue pohjakerroksessa. Sinne ei mene yksikään hissi ylemmistä kerroksista suoraan. Pitää ensin mennä kerrokseen kaksi, kävellä sen puoliväliin, ja löytää tietty minihissi, jolla kahviloihin pääsee. Missään ei tietenkään ole mitään kyltitystä oikeaa hissiä kohti. 

Esimerkki 2: taas, Charles de Gaulle-kentältä. Kentällä on pikaparkkipaikka matkustajien jättöä ja noutoa varten. Tätä ei kuitenkaan missään kerrota, ei edes kyseisen parkkipaikan kohdalla. Se pitää vaan tietää, tai kysyä englantia osaamattomalta kenttähenkilökunnalta. Tämä salainen drop off-piste on kerroksen kaksi 10D-ovella ja tietoa pitää ilmeisesti varjella verivalan lailla.

Esimerkki 3: juna-asemilla lähtölaiturit kerrotaan vasta varttia ennen junan lähtöä, ei niin, että junilla olisi ennaltamäärätty, helposti löytyvä raide. Tämä tarkoittaa, että kahdellekymmenelle raiteelle pysähtyven junien kaikki matkustajat parveilevat odotushallissa sen sijaan, että voisivat järkevästi jalkautua oikeille laitureille ajoissa. Viime minuuteilla tout le monde rynnistää oikeaa junaa kohti tukkien totaalisesti edellämainitut minihissit, aiheuttaen verisuonenpullistuman edellämainituille matkaajille matkalaukkuineen ja vauvoineen.

Tämä on neljäs matkani Ranskaan ja ja olen tähän saakka ihmeelllisesti välttänyt ranskalaisten, etenkin pariisilaisten, kuuluisan tylyyden. On Ranskan-matkaajien yleinen valituksen aihe, että heitä on kohdeltu töykeästi etenkin tilanteissa, joissa matkailija puhuu englantia, mutta vastapuoli ei sitä halua käyttää. Oman kokemukseni perusteella ranskikset ovat ujoja englanninpuhujia ja mieluiten vastaavat ranskaksi takaisin, eivät ylpeyttään tai tylyyttään, vaan koska eivät oikeasti osaa englantia kauhean hyvin. Itselleni tämä ei ole suuri ongelma eikä edes tylyyttä. Ymmärrän sen verran (hitaasti puhuttua) perusranskaa, että olen tähän saakka pärjännyt. Muttamutta, sitä ihan oikeaakin tylytystä on.

Esimerkki 1: jos ranskalaisen mielestä puhuttelet häntä epäkohteliaasti, hän saattaa vastata korostetun kohteliaasti, kuin opettaja typerää oppilasta läksyttäen. Itse en tätä osaa suoraan erottaa, mutta E manailee asiaa jatkuvasti, koska on Aussilassa unohtanut ”riittävät” käytöstavat ranskalaisella mittapuulla. 

Esimerkki 2: kävimme Pariisin keskustassa kaveriperheen kanssa autolla, parkkeerasimme ja maksoimme asianmukaisesti. Palatessamme autolle se oli ympäröity torikojun rangoilla – katu olikin suljettu iltamarkkinoita varten. Autoa ei saanut ajettua ulos purkamatta metallitankoja. Sen sijaan, että markkinoita pystyttävät työntekijät olisivat pahoitelleet saati auttaneet, he syytivät meille täyslaidallisen kirouksia, kun purimme kojun, peruutimme auton pois ja pystytimme kojun takaisin. Missään ei ollut minkään valtakunnan merkkiä, ettei tielle saa tänään pysäköidä. Emmekä olleet ainoat samassa jamassa: palttiarallaa joka kymmenes koju oli rakennettu parkkeeratun auton ympärille. 

Kummastelun aiheita tulee varmasti vielä liuta eteen, etenkin, kun meillä on tilaisuus asua ranskalaisissa perheissä ja siten nähdä aitoa arkea AirBnb-siloittelun sijasta. Loppukaneettina eli loppumotkotuksena vielä ranskalaiskotien vessat. Niissä ei ole juuri koskaan käsienpesupaikkaa, vaan kädet pitää mennä pesemään keittiöön tai suihkuhuoneeseen. Tämä ei tosin ole aivan uutta minulle, sillä aussitalotkin usein suunnitellaan samalla logiikalla. Australiassa vessa on yleensä kodinhoitohuoneen yhteydessä, ja kodinhoitohuoneessa on lavuaari, toisin kuin Ranskassa, jossa kodinhoitohuone on tilaavievää luksusta. Julkisista vessoista löytyy sen verran marinan aihetta, että niissä ei ole läheskään aina vaipanvaihtopistettä tai jos sellainen sattuu olemaan, se on vain naisten puolella. Äidin hommia moinen rättisirkus, ilmeisesti, kiitti vaan. N joutuukin kokemaan vaipanvaihtoja lattialla alustan päällä.

*Hilux-vaunut: meidän Aussilassa näppärät yhdistelmärattaat ovat täkäläisillä keskiaikaisilla kujilla, busseissa ja junissa isot ja kankeat kuin lava-auto muotiputiikissa.

Vaunut, reput, ostoskassit, vauvat kainaloon ja menoksi.