19.7.2018

Oletko urapolveilija? Uskalla repäistä!

Liekö iästäni vai yleisestä yhteiskuntakehityksestä johtuvaa, mutta viime aikoina olen bongaillut paljon juttuja aiheesta "miten vaihtaa alaa aikuisempana" - kun on jo hyvän huikosen tehnyt yhtä hommaa, miten päästä johonkin aivan muuhun kiinni? Tutkitusti työelämä alkaa jurppia monia ikävuoden 35 paikkeilla, koska todennäköisesti siihen mennessä idealistiset ajatukset oman työn tärkeydestä/mielekkyydestä/sopivuudesta sekä silkka ilo palkansaannista alkavat menettää kultaustaan.

Oletko sinä pohtinut alanvaihtoa?

Jos opintojen loppuvaiheesta lasketaan, takanani on noin tusinan vuoden työura, tai pikemminkin neljä eri uraa. Olen siis laskennallisesti vaihtanut ammattia joka kolmas vuosi, tosin osittain ammatit ovat olleet päällekkäisiä ja rinnakkaisia. Tässä oma tarinani, miten alanvaihto on onnistunut/miten siihen päädyin, ja millaisia ongelmia tai onnistumisia mahtuu matkaan.

1. Museon portteja kolkuttamaan

Ensimmäinen ammattini oli museo-, taide- ja kulttuurialalla, jota myös opiskelin. Yliopistossa luennoijat kertoivat, että museoista eläköityy pian paljon porukkaa ja työpaikkoja olisi auki pilvin pimein. Työllistymismahdollisuudet eivät tosin olleet syy, miksi alaa opiskelin - hyvä niin, koska luennoitsijoiden arviot eivät osuneet napakymppiin, eivät koko tauluun. Porukkaa eläköityy kyllä, mutta tilalle ei vain palkata enää.

Tein pätkä-, projekti-, ja sesonkitöitä kulttuuriorganisaatioissa ja freelancerina. Opintojen loppuvaiheessa sain vielä opintotukea ja siksi tällainen elämänmuoto onnistui, mutta valmistuttuani ja tuen loputtua tuli myös todellisuus vastaan. Ei vakihommia. Päädyin koruliikkeeseen myyjäksi ja sivussa jatkoin mm. museo-opastuksia ja lapsille suunnatun sisällön tuottamista. Parissa vuodessa tulin tulokseen, että homma ei tule toimimaan, sillä vaikka freelancerin elämä oli yhtä vapautta, oli se myös yhtä rahahuolen tuskaa. Kyllästyin myös kulttuurialalla valitettavan yleiseen keskinäiseen nahisteluun - kun sekä piirit että tulovirrat ovat pieniä ja epävakaita, reilun yhteistyön sijaan jotkut sortuvat riitelyyn ja kuppikuntaisuuksiin.

2. Arkkitehtuuri- ja historiakonsultiksi

Koska olin erikoistunut arkkitehtuurihistoriaan, keksin väsätä tästä itselleni konsulttitittelin. Vimmaisen verkostoitumisen seurauksena löytyi kohtuuvakaa paikka ympäristö- ja arkkitehtuurikonsulttiyrityksestä, jossa pakersinkin hommia useamman vuoden. Tein myös taide- ja arkkitehtuurihistorian opettajan sijaisuuksia käsi- ja taideteollisissa oppilaitoksissa. Tämä oli kivaa niin kauan kuin sitä kesti, mutta jälleen ongelmana olivat epävarmat työsuhteet ja pätkitykset. Konsultti on kirjaimellisesti asiakkaan armoilla ja jos tilauksia ei tule tai tarjouskilpailuja ei voita, ei ole myöskään leivän päälle voita.

Vuosien nollatuntisoppareiden jälkeen kyllästyin tähänkin polkuun, vaikka rahallisesti olin keskituloinen. Tulojen epävakaus, jatkuva itsensämarkkinointi ja YT-neuvottelujen uhka saivat kypsähtämään työelämään ja koko Suomeen niin pahasti, että muutin maasta, kuten blogihistoriani kertoo. Toki nämä eivät olleet ainoa syy ja tietenkin muuallakin on työelämässä epävakautta; alle kolmekymppisen silmissä asiat kuitenkin olivat vielä melko mustavalkoisia ja "täällä huono-muualla paremmin"-mentaliteetti vei voiton. Toisaalta, onneksi vei!

3. Vesi - ja energiavirastoon

Pääsin/jämähdin vuosiksi vesi- ja energiavirastoon, ensin tarkastajaksi, sitten ylemmäksi tarkastajaksi, sitten osastopäällikön sijaiseksi. Mitä taidehistorian maisteri tietää vesi- ja energia-asioista, kysyt? No tätä ei rekrytoitaessa ihme kyllä kysytty, vaan minut alunperin lähetettiin puotiin vuokratyöfirman toimesta ja ilmeisesti työmoraali ja nopea oppivaisuus vakuuttivat isokenkäiset sen verran, että hain ja sain elämäni ensimmäisen Vakituisen Viran. Ylipäätään Aussilan julkisektorin työstä iso osa on lakipykälien syynäystä, joten melkeinpä mikä tahansa korkeakoulututkinto takaa sen verran tutkimus/analyysi/sovellustaitoja, että pärjää kyllä, jos vain kielitaitoa on.

Miksen hakeutunut arkkitehtuurin pariin? Olin tuolloina sen verran kypsähtänyt aiemman urani lieveilmiöihin (tarjouskilpailut, YT:t, jatkuva itsensämarkkinointi), että halusin hieman hajurakoa. Ajelehdin aikalailla vahingossa eri suuntaan. Olin aluksi innoissani, koska Vakituisen Viran tuoma taloudellinen ja henkinen turva tuntui niin upealta vuosien friikkauksen jälkeen. Vuosien vieriessä työn monotonisuus, toisto ja silkka tylsyys saivat tajuamaan, että olen päätynyt kultaiseen häkkiin: paikkaan, josta en uskalla lähteä etujen/tulojen menettämisen pelossa.

4. Pseudo-lakiasiantuntijaksi

Puolitoista vuotta sitten, normi-hakuprosessin seurauksena, sain viran Oikeusasiamiehen toimistosta ajatuksenani, että pääsen tekemään jotain astetta merkityksellisempää. No, totta ja ei. Oikeusasiamies on olemassa ratkoakseen valituksia muiden viranomaisten toiminnasta ja sinällään tehtävä on aivan elintärkeä demokratian ja anti-korruption suhteen. Toisaalta, itse työtehtävät ovat vaihdelleet mielekkäistä niin rankkoihin, että hakeuduin elämäni ensimmäisen kerran psykologin juttusille saadakseni paremmat eväät kestää sitä jatkuvaa konfliktia, mitä valitusten käsittely on.

Eteninkö urapolulla hyvään vai huonoon suuntaan? Mielestäni tällaiset asiat näkee vasta paljon jälkikäteen, koska jokaisesta työstä oppii ja jokaisessa on hyvät ja huonot puolensa. Millaiseksi kokonaisuus hahmottuu, todennäköisesti paljastuu vasta eläkkeellä.

Eihän tätä voi verrata vaikka sairaanhoitajan tai poliisin tilanteeseen, koska ne ovat koulutusspesifejä ammatteja?

Ymmärrän, että oma polkuni on ollut sikäli helppo, ettei se ole vaatinut massiivista ja kallista uudelleenkouluttautumista. Miten itse olen onnistunut haalimaan tarvittavia taitoja muihin hommiin on:

  • käytän kaikki mahdollisuudet työnantajan tarjoamaan koulutukseen ja yritän valita sellaisia kursseja, jotka auttavat siihen suuntaan/sillä alalla, jolle tähtään.
  • yritän tutustua  ihmisiin monilta eri aloilta - vaikka teenkin tämän yleisestä mielenkiinnosta ja sosiaalisuudesta, se auttaa mm. saamaan "sisäpiirin tietoa", millainen jokin ala tai työpaikka on.
  • opiskelen omatoimisesti ja olen jatkanut opintoja tutkinnon hankkimisen jälkeenkin. Suomessa ja Suomen ulkopuolella on mahdollista opiskella avoimessa yliopistossa tai avoimessa AMKissa, ja jopa ei-avointa tutkintoa voi olla mahdollista tehdä etänä.
  • käytän edulliset ja ilmaiset koulutustilaisuudet hyväkseni: niitä järjestävät esimerkiksi kansalaisopistot, kirjastot, ammattiliitot ja joskus jopa yritykset - tästä lisää pian.
  • luen artikkeleja ja katson videoita oppiakseni: vaikkei YouTube ole sama kuin yliopisto, sieltä oppii paljon ekstrataitoja. Itse olen esimerkiksi opetellut (hyvin alkeellista) koodausta sekä tilastomatematiikkaa YouTubesta. 
  • kaikkia koulutuksia ei välttämättä voi käyttää "virallisesti" hyväksi eli laittaa ansioluetteloon, mutta kaikista saa lisää tietoa ja uutta itseluottamusta siitä, ettei ole ummikko.
  • lisään relevantit koulutukset ansioluettelooni ja karsin pois sellaiset, jotka eivät liity haettavaan ammattiin. Lisäksi minulla on eri ansioluettelo eri aloille, eli en esimerkiksi yritä tyrkyttää akateemisia julkaisuja asiakaspalveluun enkä konferenssinjärjestämiskokemusta lakipykälätehtävään.

Miten työnantajat ovat ottaneet uravaihdokset - eikö niitä joudu selittelemään?

Ihme kyllä ei. Ensimmäiset kaksi uraani liittyivät melko suoraan opintoihini ja olivat toisiaan liippaavilta aloilta, joten niiden välillä vaihto ei aiheuttanut minkäänlaisia kyselyjä. Olin vielä melko "tuore" työmarkkinoilla, eli ansioluettelo ei ollut ehtinyt täyttyä töistä, jotka eivät näytä mätsäävän johonkin loogisenviileästi laadittuun urasuunnitelmaan.

Energiavirastoon pääsin osin siksi, että Perthissä oli valtava työvoimapula, toisaalta siksi, että kokemukseni kaavoituksen ja kaupunkisuunnittelun parissa liittyi riittävällä tavalla energia- ja vesi-infraan. Oikeusasiamiehellä työpaikka aukesi, koska olin energiavirastossa tottunut syynäämään lakipykäliä ja valvomaan, että asiat tehdään ohjeiden ja sääntöjen mukaan.

Jokainen työ on osaltaan rakentunut edellisen päälle sikäli, että jokin taito, jonka aiemmassa pestissä opin, on ollut keskeinen seuraavassa. Nämä taidot tosin pitää itse tunnistaa ja pukea sanoiksi, koska työnantaja ei työhakemuksesta osaa sitä tietää titteleiden perusteella. Luonnollisestikaan en työhakemuksissa sano, että päädyin minnekään vahingossa, vaan maalaan kuvan niin, että tarinassani on ollut joku juoni koko ajan: olen esim. halunnut oppia lisää jostain alasta ja hakeutunut siksi sinne.

Entä jos alanvaihto ei vain onnistu, kukaan ei ota hakemuksia vakavasti, tai vaaditaan jokin pitkällinen/kallis uudelleenkouluttautuminen?

Maailmalla ja Perthissä vaikuttaa olevan yleistymässä ns. side hustle eli sivutyö. Se voi olla yksinkertaisimmillaan jokin lisätienesti kuten Uberin ajaminen, tai sen verran vakava oman harrastukseen panostaminen, että pyrkii tekemään siitä työn/yrityksen. Pelkkä kahden työn tekeminen taloudellisesta pakosta ei niinkään ole side hustle, SH tyypillisesti liittyy johonkin unelman toteuttamiseen tai itsensäkehittämiseen: hustlaaja vaikkapa kerää rahaa matkailuun tai pyrkii tekemään taiteestaan tai innovatiivisesta ideastaan myyvää.

Kävin eilen Googlen järjestämässä ilmaisessa koulutuksessa, jossa kerrottiin nettityökaluista pienyrittäjille. Ajatuksenani oli oppia sisällöntuotannosta ja nettimarkkinoinnista. En väitä, että jokin puolen päivän työpaja muuntaa ketään sairaanhoitajasta poliisiksi tai toisinpäin, mutta työpajoista ja infoista saa uutta virtaa, ideoita ja kontakteja. Jos päivätyön vaihtaminen toiseen ei ole mahdollista, olisiko mahdollista nävertää päivätyöstä muutama tunti pois ja siirtää se johonkin itseään oikeasti kiinnostavaan tekemiseen?

Googlen työpajassa oli mm. luomulannoitteen kehittäjä, mehiläistarhuri, kynsiteknikko, pizzaleipuri, koulujen turva-applikaation kehittäjä, digitaalinen markkinoija ja ristipistopohjien kehittäjä. Heistä kukaan ei tällä hetkellä/vielä/ehkä koskaan tienaa kaikkia tulojaan tuosta lähteestä, mutta pääasia onkin saada lisää mielekkyyttä, inspiraatiota ja uusia mahdollisuuksia elämään.

Minne urapolveilijan työura vie jatkossa?

Kuka tietää? On totta, että liian palapelimäisen uran teko uskottavasti voi olla vaikeaa, koska jossain kohti alkavat kysymykset/vihjaukset, ettet osaa keskittyä mihinkään tai et ole pitkäjänteisesti sitoutuva työntekijä. Sain tästä hieman esimakua viime viikolla, kun kävin työhaastattelussa... tadaa, museossa! Eli palaanko alkujuurille? Nähtäväksi jää. Haastattelussa nimittäin tuli hieman tuntu, että heitä epäilytti fakta, että olen ollut lähes vuosikymmenen poissa museoalalta.

Itse näen asian näin: ennen muinoin, kun suurin osa ihmisistä oli maanviljelijöitä tai metsästäjä-keräilijöitä, joka työlle oli oma sesonkinsa. Varmasti elämä oli raskasta ja epävarmaa, mutta toisaalta, tehtävät ja tavoitteet muuttuivat sesongin myötä ja mukana oli aina myös lepokausi, talvi. Nykyään pakerramme 24/7, aina tavoitettavissa, aina samaa perushommaa puskien, oli alku- tai loppuviikko, kesä tai talvi. Eli jos olet sitä mieltä, että saman asian vääntö kehdosta hautaan ei ole sinun juttusi - - - vika ei ole sinussa, se on systeemissä ;)


Yllä ja alla: side hustlet. Minulle kirjoittaminen ja maukkaiden aamupalojen syönti kahviloissa (syönnistä ei saa palkkaa, kirjoittamisesta joskus), E:lle sukellus ja snorklaus.


2 kommenttia:

  1. Wow! Selkeä scannertyyppi �� Minä olen muuten sairaanhoitaja, joka hyppäsi 9 vuotta sitten kylmään veteen ja perusti askartelu- ja taidetarvikeliikkeen! Nyt mietin - kuuskymppisenä - suoramyyntiin lähtemistä... tai oon jo oikeestaan alottanut �� Hevosten tai koirien kasvatuskin kiehtoisi...

    VastaaPoista
  2. Hienoa toimintaa Serafina! Mahtava kuulla etta uskallusta riittaa, ja olet onnistunut uravaihdoksissa :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi! Julkaisen sen heti tarkistuksen jälkeen!