Yleisiä hajahuomioita vol. 4

Elämä alkaa asettua uomiinsa täällä jo sen verran, että arjen keskeltä ei aina huomaa kiinnostavia uusia asioita, tai muista blogata sitä mitä huomaa. Olen muiden blogeja seuraillessani pannut merkille, että innokkainkin bloggaustahti näyttää henkilöstä riippuen hiipuvan vuoden, viimeistään parin, maassaoleskelun jälkeen. Sen jälkeen tulee lähinnä kirjoitettua erikoisemmista aiheista kuten matkoista. Tietenkin ymmärrettävää. Kun uuteen maahan tottuu ja hieman myös turtuu, niitä alussa hämmästyttäneitä/ilahduttaneita uusia asioita, tai ärsyttäneitä byrokratia- ja työelämäkoukeroita ei enää tule vastaan samalla syötöllä. On tässä vielä kuitenkin ihmeteltävää jäljellä, joten muutamia kertyneitä huomioita jälleen listaksi.

1) Täkäläinen kokouskäytäntö. Riippuu taatusti työpaikasta ja -alasta, mutta jokainen Suomessa koskaan läpikäymäni kokous häviää tehokkuudessa kirkkaasti täällä kokemilleni. Itseäni on aina ärsyttänyt ankarasti kokoustaminen tyhjänpuhumisen takia, mitä useilla (suomalais)työpaikoilla ikävä kyllä harrastetaan. Harva valmistautuu ennakkoon, lukee ajatuksella agendaa, miettii valmiiksi puheenvuorojaan ja niin päin pois. Pahimpia ovat kokoukset, joihin sattuu besserwissereitä tai läpäniskijöitä (tavallisesti viidenkympin korvilla olevia miehiä), joiden ainoa tavoite on olla äänessä ja mieluiten ihailtuja - mitä nuorempien naisten silmissä, sen parempi. Ja ne nuoret naiset puolestaan tuskittelevat ääneti pääkopassaan, että eikö tuo tollo voi jo vaieta, jotta päästään asiaan ja etenemään listalla. Mitään tällaista ei ole tullut vastaan omien kahden täkäläistyöpaikkani kokouksessa, päinvastoin. Tehokkuuden ja osallistumisinnon tahti suorastaan huimaa päätä, vaikka olen itse sieltä aikaansaavemmasta päästä työtehon suhteen. Esiinnostettavia aiheita ja puheenvuoroja on mietitty ennakkoon, kukin haluaa kantaa kortensa kekoon eikä välttele vastuuta - päin vastoin tarjoutuu vapaaehtoiseksi, kun tehtäviä jaetaan. Kokouksella on selvä syy ja tavoitteena tietyt seuraukset/toimenpiteet, joiden odotetaan tapahtuvan muutamien viikkojen sisällä - ei vuosien, kuten etenkin Suomessa kuntapuolella aikajänne tuppasi olemaan. Onnen maa suorittajille tämä, huomaan.

2) Jälleen kerran, kommunikointierot. Jouduin ihan peilin edessä seuraamaan, että eikö minulla ole enää naamanilmeitä, kun tuntuu, etteivät muut pysy yhtään kärryillä äänensävyistäni tai tarkoituksistani. Tuli tässä viikolla puhetta läheisempien työkavereiden kanssa, että sanomisistani on kuulemma ilmeiden, eleiden ja äänensävyjen vaihtelun puutteen takia todella vaikeaa erottaa, olenko tosissani vai en, ja olenko sarkastinen vai pelkästään ilkeä. Herrajjesta, minä olen luullut olevani  suorastaan ylitsevuotavan ystävällinen, nokkela ja lähestyttävyydessä huippuluokkaa! Ja toden totta, kaikki omasta mielestäni perin näkyvät ilmeet [mitä tahansa väliltä iloinen - surullinen - hämmästynyt - tyrmistynyt - järkyttynyt - vihainen - vitsaileva - myötätuntoinen - ystävällinen] näyttävät peilistä katsoen melkeinpä samalta. Kyllä oma silmäni ne erottaa ja muut kouliintuneet suomalaisetkin selvästi, koska olen tähän saakka pärjännyt ilman vastaavia tulkintavaikeuksia. Pitää varmaan alkaa harrastaa näyttelemistä, jotta saan omat tarkoitusperäni ja tunteeni näkyviin täkäläisille asti. Hymyilemistä pitää myös lisätä kourakaupalla, vaikka olen täällä 9 kuukauden aikana hymyillyt leveämmin ja enemmän tutuille ja tuntemattomille, kuin varmaan koko aiemman elämäni aikana. Ja olen sentään aika iloinen ja positiviinen ihminen, en koskaan aiemminkaan ole kuljeskellut naama sitruunahapolla.

3) Syksy. Koko vuodenaika on minusta täällä tekaistu kaupan vaatimusten takia, jotta voidaan myydä syksymuotia ja syksymallistoja. Toki vuodenaika on vaihtumassa ja sen huomaa mm. jo hieman ruskeaksi käyvistä lehdistä ja öiden viilenemisestä - päivät ovat edelleen reilusti yli +30:ssä, öisin on vain viittätoista astetta - mutta en todellakaan näe samassa mittakaavassa kuin vaateketjut tarvetta villapipoille, hanskoille, neuleille, villakangastakeille ja saappaille. Jos täällä jossain palelee, niin se on muutamissa yli-ilmastoiduissa sisätiloissa. Itselläni, kuten lähes kaikilla muillakin, on työpaikalla neuletakki tai leveä huivi sitä varten, että kun iltapäivästä alkavat sormet kohmettua näppikselle ilmastoinnin huutaessa liian kylmällä, voi kietaista lämmikettä päälle ja pärjätä kotiinlähtöaikaan saakka. Toimiston yksinkertaisten ikkunalasien päällä saa myös kätevästi sormet sulamaan, jos rullaa lämmönestokaihtimet ylös hetkeksi. Ilman kaihtimia auringon porottama toimisto olisi kuin terraario. Käyn useimmiten lounaalla toimiston ulkopuolella sekä jaloitellakseni, että lämmitelläkseni. Ihana piipahtaa hetki auringossa keräämässä lämpöä pintaan - toki minulla on aina aurinkorasvaa kertoimella 30, vaikka pääosa päivästä kuluisikin sisällä. Ei ole mitään tarvetta hankkia vastaavaa maksaläikkäistä tai ylikesakkoista ihoa, jollaista täällä näkee vähemmän suojautuneilla.

Kesäpäivistä ehtii vielä nautiskella esimerkiksi Cottesloen rannalla Sculpture by the Sea-näyttelyssä, jonne aion tänä viikonloppuna suunnata.  Kuvan teos Steve Croquett'in Shipwreck eli Haaksirikko.