20.3.2012

Picnic at the Hanging Rock - australialainen elokuvaklassikko

Kävin tuplasivistämässä itseäni tutustumalla Rooftop Cinemaan eli Kattoterassin Elokuvateatteriin, ja katsomalla siellä australialaisen klassikkoelokuvan Picnic at the Hanging Rock (1975). Rooftop Cinema on yksi Perthin lukuisista ulkoilmaleffateattereista, ja se on nimensa mukaisesti kerrostalon - tarkemmin sanoen parkkitalon - katolla Northbridgen menokaupunginosassa, eli varsin keskustassa. Ulkoilmaleffoja voi täällä katsella huhtikuun loppuun saakka, mutta pakko todeta, että vähän jo vilutti paikallaan istuminen illankähmässä. Päivisin on kuuma edelleen, mutta auringon laskettua ja etenkin katolla tuulenviimassa istuskelu oli kylmempää puuhaa kuin odotin, vaikka olinkin varustautunut paksulla hupparilla ja huovalla. Ihmettelen, miten muutamat pikkumekoissa paikalle tulleet selvisivät kohmettumatta. Enemmistöllä sentään oli takit/hupparit/huovat/parhailla jopa untuvatäkit. Hieman liikaa ehkä se. Paikallisen tavan mukaan kaikilla (muilla paitsi minulla) oli myös eväitä ja juomia, enemmän tai vähemmän alkoholipitoisia. Katselu on silti aina siistiä ja hiljaista, mitään mölinää ei tarvitse sietää, vaikka vieressä huikkailtaisiinkin valkoviiniä. Oli vieläpä onnenpäiväni sikäli, että onnistuin saamaan viimeisen luukulta myydyn lipun! Taakseni jäi montakymmentä jonottajaa ja paikka oli täpötäynnä. Todennäköisimmin elokuvan maineen vuoksi, ei siksi, että se aidosti olisi kaikkien paras koskaan näkemäni leffa.

Picnic at the Hanging Rock on kuulemma kulttielokuvan maineessa ainakin kultturellimmissa piireissä. Elokuva kertoo vuoden 1900 ystävänpäivän tapahtumista jossain päin Melbournea. Tyttöjen sisäoppilaitoksen opiskelijat saavat luvan lähteä piknikille ja tutustumaan erikoiseen geologiseen muodostelmaan Hanging Rock'iin kahden opettajattaren sekä hevosvaunukuskin seurassa. Kaunis, unelias, huoleton päivä korkeiden eukalyptuspuiden ja kaiken yllä häilyvän kalliomuodostelman varjoissa saa odottamattoman käänteen. Neljä tytöistä lähtee kiipeilemään kalliosoliin edemmäs muista. Luokkaretkueen päivälevon aikaan tapahtuu jotain selittämätöntä - kauemmas vaeltaneet kolme tyttöä katoavat ja neljäs kompuroi muun seurueen luo hysteerisenä, pystymättä vastaamaan, mihin toiset jäivät. Illalla koululla selviää, että toinen opettajakin on kateissa. Poliisit kutsutaan, kyläläiset organisoivat etsintöjä, lähikartanon nuoriherra kehittää pakkomielteekseen kadonneiden tyttöjen, etenkin suloisen Mirandan löytämisen ja melkein itsekin kokee kohtalonsa kallioilla.

Tarinan tahti on todella viipyilevä ja noin puolet elokuvasta keskittyy kuvailemaan piknik-päivän aamua ja tapahtumia Hanging Rock'illa. Toinen puoli kuvaa, miten katoaminen ja äkkiä masinoidut etsinnät vaikuttavat kyläyhteisöön ja etenkin tyttökoulun arkeen ja tulevaisuuteen, yksittäisiin oppilaisiin ja opettajiin sekä koulun johtajattareen. Elokuvan suosio perustuu käsittääkseni siihen, että sen uskotaan laajalti olevan tositarina - vaikka romaani, josta elokuva on sovitettu, on kirjailijan itsensä mukaan fiktiivinen. Tarinan ympärillä on kuitenkin romaanin julkaisuvuodesta 1967 lähtien leijunut yliluonnollisen mysteerin ja tositarina-arvelujen utu, mikä selvästi pitää elokuvan suosiota yllä edelleen.

En vielä osaa sanoa, pidinkö elokuvasta vai en.  Elokuva on vahvan symbolinen (teemana selvästi mm. nuorten heräävä, mutta jälkiviktoriaanisen ajan äärimmäisen tukahdutettu seksuaalisuus). Minusta elokuva oli ensisijaisesti kertomus siitä, miten eurooppalaiset asuttajat ovat nähneet ikiaikaisuutta huokuvan Australian luonnon - mystisenä, pelottavana, vetovoimaisena mutta uhkaavana. Jos on lukenut John Steinbeckin Amerikan Keskilännen uudisraivaajaperheestä kertovan romaanin Tuntemattomalle jumalalle, yhteyksiä löytää ihan etsimättä. Koska kyseinen kirja on yksi ehdottomia suosikkejani, mielleyhtymän takia myös Picnic oli vetovoimaista katsottavaa. Vaikka pit-käl-tä se välillä tuntui hitaan, jopa unohtuilevan tyylinsä takia. Kannattaa katsellessa asettautua vuoden 1900 tahtiin, jossa ei soiteltu kylille koska ei ollut puhelinta, ei sanottu asioita suoraan vaan perin muodollisesti, eikä kaahattu autolla vaan käveltiin.

Elokuvaa katsoessa ei myöskään kannata keskittyä liian tiivisti juoneen, vaan kuvastoon, vaikuttavaan musiikkiin ja siihen, mitä jätetään kertomatta tai mitä pitäisi lukea rivien välistä. Tosin yksi efekti oli ihan omaa mielikuvitustani. Luulin lähes koko elokuvan ajan, että ohjaaja oli valinnut Hanging Rock'ia kuvatessaan esittämisen tavaksi helteessä aaltoilevan, kallion 'elävää' luonnetta välittävän kuvan - kunnes tajusin, että tuuli heilutti valkokangasta sopivina hetkinä. Olisi ollut ohjaajalle ilmainen vinkki tuo, lisäsi nimittäin kivimuodostelman mystisyyden tuntua - oliko kallioilla joku tai joitain muita kyseisenä kohtalon päivänä, oliko kyseessä murhamysteeri? Vai oliko itse uhkaavana kohoava kallio jokin ikiaikainen, elävä... uhreja vaativa? Klassista musiikkia, kaihoisia huiluja ja uhkaavaa urkupauhinaa yhdistelevä ääniraita lisää painostavaa tunnelmaa. Elokuva jää taatusti mieleen, vaikkei koskaan suosikkilistoille asti yltäisikään. Suosittelen, jos on tilaisuus nähdä.

Mitä tapahtui täällä vuonna 1900? Monet innokkaat yrittävät yhä selvittää, onko tarinassa perää. Ammattihistorioitsijoiden mukaan ei, mutta sitkeästi legenda elää elämäänsä. Kuvat Wikipedia.

1 kommentti:

  1. Enpä ole edelleenkään leffaa nähnyt, mutta paikalla on tullut käyty: http://australiaan.wordpress.com/2011/02/07/organ-pipes-hanging-rock/ - mukava pikku kukkula josta on hienot näköalat. Mukava pikku päivämatka Melbournesta.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi! Julkaisen sen heti tarkistuksen jälkeen!