30.3.2012

Koulutuksessa

Nyt kun olen viraston vakituinen työntekijä (edellyttäen, että hommaan seuraavan neljän sopparivuoden aikana permanent residency-viisumin), joudun tahi pääsen kaikkiin henkilökunnan koulutuksiin. Ja niitähän riittää. Tosiaan arkistonhallinnan peruskurssi - nettipohjainen, pari tuntia vienyt tehtäviä ja infoa yhdistellyt moduuli - piti tehdä heti ensimmäisenä työpäivänäni reilut seitsemän kuukautta sitten. Edessä ovat vielä esiiintymistaitojen hiomisen sekä powerpoint-diojen laatimisen kurssi, kielenhuollon kurssi, käsittääkseni myös kulttuurisen ymmärryksen lisäämisen kurssi (ilmeisesti osavaltio- ja valtionhallinnon työntekijöille puolipakollinen perehdytys aboriginaalien kulttuuriin), sekä mitähän vielä. Viime viikolla sain suoritettua päivän mittaisen vuorovaikutustaitojen ja palautteenannon kurssin. Eihän tässä muuta ehdikään kuin petrata taitojaan eri osa-alueilla, huh.

Etukäteiskauhukuvistani huolimatta vuorovaikutustaitokurssi oli yllättävän kiinnostava ja antoisa. Alkukammo johtui huhuista, että kurssilla näytellään erilaisia vaikeitakin tilanteita, kuten hankalan työkaverin tai pomon kohtaamista. Yllätyksekseni huomasin kuitenkin, että olin itse eniten mukana esiintymisissä, sillä kurssille yhtä aikaa osallistuneet viisi muuta työkaveriani olivat sen verran ujoja, että heillä oli vaikeuksia saada itsestään irti suurta lavatähteä. Joten löysin itsestäni - ehkä ei sittenkään yllättäen - pahimman luokan Idols-tyrkyn, joka ilmoittautui vapaaehtoiseksi lähes kaikkiin ohjaajan (ihana ja mukaansatempaava naishenkilö, ex-lakimies ja ex-ammattinäyttelijä, nykyinen esiintymistaitokonsultti) kanssa esitettäviin kohtauksiin. Ah miten vapauttavaa ja hauskaa! Etenkin kun tunsin tekeväni muille palveluksen (?), kun säästin heidät esiintymisen tuskalta, ja altistin pelkästään omien näyttelijäntaitojeni katselun tuskalle. En kylläkään tanssinut tai laulanut, t. karaoke-esityksistään tarpeettoman negatiivista palautetta puolisoltaan saanut. 

Kurssilla selvisi sellaisia käytännön asioita, miksi työpaikallamme on standardiohjeena aina soittaa työsähköpostien perään. Eli ensin meilataan asia tai kysymys x, ja sen jälkeen pitäisi puhelimessa selostaa sama asia henkilölle, jolle juuri lähetin kyseisen sähköpostin. Miksi, oi miksi, kysyn minä. Ja kapinoin hiljaa tätä typerää ajantuhlausta vastaan, enkä koskaan soita, ellei ihan väkisin ja erikseen tähän vaadita tietyn sähköpostin osalta. Jos ei vastaanottaja osaa sähköpostia lukea tai siihen vastata, niin omapa on häpeänsä, ajattelen. Kurssiohjaaja kuitenkin perusteli käytännön siten, että kaikesta vuorovaikutuksesta tutkitusti jopa 80% perustuu kehonkieleen, 15% äänensävyyn ja vain 5% sanoihin. Sähköpostien mukana kaikista kommunikointikeinoista katoaa jopa 95%, joten näistä edes osa tulisi saada peliin takaisin sillä puhelinsoitolla. Vastaanottaja ei ole ehkä ymmärtänyt kaikkea meilistä tai ei ymmärrä sitä oikein, ei lue kunnolla tai tulkitsee sen sävyn väärin. Yhym, ihan hyviä perusteluja toki. Mutta herranpieksut silti, se meili on TYÖASIAA. Ihan puhdasta asiaa, joka vaatii jonkun toimenpiteen, ei sosialiseerausta ja frendailua. En selityksen jälkeenkään ymmärrä täkäläisten vimmaa pistää oma persoona ja henkilökohtaiset verkostot peliin ihan joka työyhteydessä. Tästä tavasta esimerkkejä myöhemmin. 

Kun avauduin kurssiohjaajalle näkemyksestäni, hän vastasi, että asenteeni on hyvin skandinaavinen eli suora, faktapitoinen, "työt tehdään tehokkaasti ilman tunteiluja" ja asiat asioina-pohjainen. Ja kuulemma myös selvästi persoonallisuuskysymys. Kurssilla nääs tunnistettiin jokaisen osallistujan persoonallisuustyyppi sekä sitä tukeva toissijainen tyyppi tai käytösmalli kätevästä nelikentästä. Neljä vaihtoehtoa olivat englanniksi Driver (käynnistäjä/aikaansaaja), Expressive (itsensäilmaisija), Amiable (tunnollinen ja ystävällinen) sekä Analytical (analyyttinen). Kunkin tyyppejä arveltiin ja arvuuteltiin sekä ohjaajan, henkilön itsensä että muiden osallistujien käsitysten pohjalta. Itse olin sekä ohjaajan, kurssikavereiden että omastakin mielestä kaksi ensimmäistä eli Driver & Expressive: suoraan asiaan-tyyppi, joka haluaa saada työtehtävät halki, poikki ja pinoon ilman kummempia mutkia, loputtomia kompromissikeskusteluja tai - mikä  pahinta - tunteita ja draamaa. Toisaalta Expressive-puoli kuulemma tulee läpi idealistisuutena, sosiaalisuutena ja vahvana haluna kokea yhteyttä muiden kanssa mielipiteiden vaihdon ja keskustelujen kautta. No, en käy kiistämään. Englannintaitoiset voivat tunnistaa itsensä kurssillamme käytetystä nelimallista täältä, kun taas suomeksi samaa asiaa käsitellään täällä. Suomenkielinen ei ole ihan sama kuin englanninkielinen, ja noista suomenkielisistä omat tyyppini olisivat nrot 3 ja 7, suorittaja ja innostuva visionääri.  

Oli perin kiinnostava oppia, että koska koko henkilöstö isoimpia pomoja myöten käy läpi tämän saman koulutuksen, ohjaajalla oli kattava yleiskuva koko viraston persoonallisuustyypeistä. Yleisin malli on kuulemma Amiable-Analytical eli tunnollinen ja analyyttinen; pikkutarkka ja järjestelmällinen, mutta harmoniaa toisten kanssa toivova tiimipelaaja. Varmaan ihan passeli kombo virastoon, jossa analysoidaan numeroita aamusta iltaan: sähkömarkkinoiden kysyntä- ja hintamuutoksia, vesilaitosten toimintavarmuutta, kaasukentiltä pumppaavien firmojen vuosikertomuksia, asiakastyytyväisyysprosentteja energialaitoksia kohtaan ja niin päin pois. Kurssiohjaajan mukaan kuitenkin tutkitusti parhaiten menestyvät ja toimivat työpaikat, joilla on riittävä määrä erilaisia tyyppejä. Liian samanlaiset työntekijät jäävät pahimmillaan junnaamaan käytöskategorioidensa huonoihin puoliin, kun kukaan ei niinsanotusti puhdista ilmaa tai räjäytä pattitilanteita omalla muista poikkeavalla käytöksellään. Opinkin, että virastolla on nykyään virallisena linjana huomioida tämä persoonallisuuspuoli rekrytoinnissa, vaikkei erityisiä persoonallisuustestejä teetetäkään. Selittänee, miksi kulttuurialalta vahingossa paikalle tipahtanut malttamaton suorittaja alun perinkään tuli valituksi kyseiseen organisaatioon. 
Satuin töissä mainitsemaan Suomessa yhä yleisestä Management by Perkele-tekniikasta. Aihe puhutti kovasti, koska a) ei voitu uskoa, että jossain yhä johdetaan pelolla ja huudolla sekä b) perkele-sana johti suunnattomaan intoon oppia lausumaan se, koska kuulemma ärrää siinä on mahdoton ääntää oikein. Poikkeuksen teki tanskalainen työkaveri, joka onnistui kiitettävästi kuulostamaan katu-uskottavalta suomalaiselta! Kuva Google-kuvahaulla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! Julkaisen sen heti tarkistuksen jälkeen!