Australian avohaava

Olen lahjakkaasti vältellyt kirjoittamasta vaikeasta aiheesta jo vuoden, mutta nyt on aika tarttua tämänkin suhteen näppikseen. Välttelyn syy on, etten kertakaikkiaan tiedä, miten kirjoittaa aboriginaaleista poliittisesti korrektisti ja siten tasapainoisesti, että kaikki näkökulmat tai edes enemmistö niistä tulisi esiin. Australiassa vietetään kansallista NAIDOC-viikkoa 1.-8. heinäkuuta, joten nyt jos koskaan on syytä avata sanainen arkku myös tästä.

NAIDOC on aboriginaali- eli indigenous people'n kulttuurin juhlaviikko. Määritelläänpä ensin termit, jotta pääsee edes alkuun. 

Aboriginaali sanana tarkoittaa samaa kuin indigenous, eli "kotoperäinen, alkuperäinen". Vaikka etenkin iäkkäämmät aboriginaalit usein kutsuvat itse itseään black fellah'iksi eli mustiksi hemmoiksi, kaikki valkoisten harjoittama mustittelu kannattaa tiputtaa jo rajalla, jos tänne aikoo. Ei tule toimimaan ja rasistiksi leimataan. 

Opin jo Kanadassa, että intiaaneja ei todellakaan ole sopivaa kutsua intiaaneiksi, heitä kutsuttiin joko First Nation'eiksi (eli Ensimmäisiksi Kansoiksi), indigenous people'ksi tai heimon nimellä (jos tiedossa). Jos oikein muistan, asuinpaikallani keskellä preeriaa on perinteisesti elänyt Lakota-heimoa, joka puolestaan on osa Sioux-ryhmää. Siouxit eivät ole koskaan olleet yhtenäinen porukka, vaan ryhmä koostui ja koostuu samaan kieliperheeseen kuuluvista erillisistä heimoista. Mutta takaisin aboriginaaleihin. 

Perthin ja ympärysseudun perinteinen heimo on nimeltään Nyongar tai Noongar (kirjoitusasu vaihtelee, koska heimo itse ei kirjoittanut ennen eurooppalaisten asuttajien tuloa). Noongareita on seudulla arviolta 28 000, ja koko WA:ssa asukkaita on viimeisimmän tilaston mukaan 2,35 miljoonaa. Noongarit edustavat siis 1,1% väestöstä. Koko Australiassa alkuperäisasukkaita on noin 2,3% eli suunnilleen sama osuus kuin Suomessa on suomenruotsalaisia.

NAIDOC-viikon alkuperä on eurooppalaisasuttajien saapumisessa ja alkuperäisväestön oikeuksien polkemisessa, mikä lie kaikille tuttua historiantunnilta. Australian perustamisen vuosipäivää eli Australia Day'ta vietetään vuosittain 26. tammikuuta, tätä juhlaa aboriginaalit vastustivat alusta saakka riistämisen vuosipäivänä. Vuoteen 1938 mennessä abot järjestäytyivät Sydneyssä Australia Day'n mielenosoitukseen, nimeten päivän Day of Mourning'iksi eli Suremisen Päiväksi. 

Aboriginaalit viettivät Surunpäivää vuoteen 1955 saakka Australia-päivää edeltävänä sunnuntaina. Tuolloin asenteet sulivat ilmeisesti puolin ja toisin sen verran, että Surunpäivä siirrettiin heinäkuun ensimmäiselle sunnuntaille ja nimettiin uudelleen aboriginaalikulttuurin päiväksi. Juhlan nimi tulee organisointikomiteasta, National Aborigines Day Observance Committee (NADOC). I-kirjain on lisätty myöhemmin Torres Strait-saarelaisten huomioimiseksi, Islanders. Valtiovalta näkee paljon vaivaa liputtaakseen NAIDOC-päivää - nykyään viikkoa - valkoiselle enemmistölle, ja Perthissäkin kaduilla liehuu värikkäitä lippuja, julisteita, lakanoita ja viirejä. Pakko on silti sanoa, että ei ole aavistustakaan, mitä NAIDOC-viikon juhlallisuuksiin kuuluu. Jotain tapahtuu jossain, mutten ole oman elämäni tohinalta ehtinyt tai muistanut selvitellä, että mitä ja missä. Saati että olisin osallistunut. 

Nyt jo huomaa, ettei yhteen postaukseen mahdu kuin raapaisu koko aiheesta, joten pidättäydyn tällä kertaa suosiolla NAIDOC-historian briiffauksessa. On kuitenkin sanottava, että valkoisten on erityisen vaikea heittäytyä innolla juhlallisuuksiin niinkin yksinkertaisesta syystä kuin pelko. Juhlaviikolla tuskin mitään kovin dramaattista tapahtuu, mutta moni valkoinen WA:ssa pelkää aboriginaaleja, joko syyttä tai syystä. 

Vaikka kansanosan kohtalo on ollut kova ja historiassa on paljon vääryyksiä ja päähänpotkimista, on silti yhtäaikaa traagista, surullista, järkyttävää, käsittämätöntä että pelottavaa, että aboriginaaleja niin usein tapaa humalaisina tai aineissa kadulla. Osa heistä on myös avoimesti rasistisia valkoisia kohtaan, epäilemättä omakohtaisten kokemustensa seurauksena, tai sukupolvia jatkuneen väärinkohtelun katkeroittamina. Toivoisin (kuten kaikki muutkin), että olisi toisin, ja palaan tähän myöhemmin: mikä on kaiken pahan alku ja juuri, mitä tilanteen pelastamiseksi on jo tehty, mitä olisi pitänyt tehdä, mitä vielä on tehtävissä vai onko mitään, ja miten molemminpuolinen epäluulon, pelon ja jopa inhon kuilu saataisiin suljettua? 

Pelko on kuitenkin se ensimmäinen ylitettävä este. Myönnän, että itsekin lähes juoksin kotiin, kun aamulenkin loppupuolella pari varhaisteinipoikaa keksi lähteä seuraamaan kotiovelleni saakka. Vaikka aboriginaalipojat hyvin todennäköisesti pelleilivät ja rehvastelivat, olen riittävän kyllästetty uutisilla, joiden mukaan Perthin omaisuus- ja väkivaltarikoksista valtaosa on alaikäisten aboriginaalipoikien tekemiä (näpistykset, murrot, ryöstöt, autovarkaudet, pahoinpitelyt ja muut nilkkiteot). 

Koskaan aiemmin ei ole edes etäisesti käynyt pelko mielessä täällä asuessa, mutta viikon takainen sattumus sai arvioimaan tilannetta uudelleen ja pitämään silmät hieman enemmän ammollaan yksin liikkuessa. Myönnän, ettei ole reilua syyttää kokonaista kansakuntaa parin yksilön tekemisistä (sitähän rasismi nimenomaan on). Mutta. Samaa toivoisi myös vastavuoroisesti, sillä en se ollut minä henkilökohtaisesti, joka seilasin tänne ja vein toisten maat pari vuosisataa sitten. Paluu tähän monimutkaiseen aiheeseen selvästikin edessä myöhemmin.

Netistä löytyy englannintaitoisille oheinen aboriginaalikulttuurien tuntemuksen testi. Tarkoitus on epäilemättä hyvä ja tein itsekin testin mielenkiinnolla, mutta... kyllä tästä enemmän tulee mieleen tutustuminen johonkin eksoottiseen eläinlajiin. "Montako aboriginaalia asuu yhdessä talossa maaseudulla? Jopa 17!" Häh, ihan kuin laskettaisiin munia tai pentuja pesässä. Ei välttämättä paras mahdollinen tapa yrittää tuoda sitä faktaa lähemmäs, että ihmisiähän tässä kaikki ollaan ja kukin oman kulttuuri- ja perhetaustamme muokkaamia persoonia. 

Taideteos nimeltään Perth Flag (c) Nellie (Jonelle) Green.