10.11.2021

Aikamatka Australian perinteisiin

Löysin kirpparilta pari kiinnostavaa kirjaa, nimittäin australialaisia keittokirjoja vuosilta 1970 ja 1990.

En ole varsinaisesti mikään ruokakirjojen keräilijä. Ensimmäisen vuosikymmenen omillani asumista ruuanlaitto oli aikamoista tervanjuontia, se vain tuntui jatkuvalta epäinspiroivalta toistolta ja ruokanikin aika mauttomilta. Ruuanlaitto on alkanut kiinnostaa enemmän vasta viime vuosina, kun olen mestarikokki-anopiltani Madame E:ltä oppinut monia ruokakikkoja maustamisen, ruokalajien yhteensovittelun jii än ee saralla. Mutta tämä postaus ei ole ruuista sinällään, vaan tapakulttuurista ja ajattelutavoista, jotka näistä muutaman vuosikymmenen takaisista keittokirjoista heijastuvat. 

Vanhempi kirja on nimeltään Cookery for Young Australians eli Keittotaitoja nuorille australialaisille. Kiitän sukupuolineutraalista nimestä ja otteesta, missään kohti kirjaa ei nimittäin sanota, että kokkaus on naisten hommaa. Vaikka 1970-luku epäilemättä oli tasa-arvo-asioissa valistuneempi kuin vaikkapa 1950-luku, on Australiassa mielestäni nykyäänkin voimassa yllättävän vanhakantainen sukupuoliroolijako, mihin mm. kuuluu kotiäitiys tai kotirouvuus, mutta erittäin harvoin koti-isyys. Täällä villissä lännessä on myös järkyttävän normaalia ajatella, että naiset eivät kuulu tietyille aloille (rakennusala, kaivosala), koska he vain "sekoittavat miesten päitä" (wuuuut..... Elämmekö Afganistanissa vai Australiassa??). 

Mutta asiaan. Cookery-kirja on googlauksen perusteella kotitalouden oppikirja 1970-80-luvuilta ja tavoite aikanaan oli juurikin, että kaikki nuoret oppisivat keittiötaitojen perusteet. Mielestäni vanhoissa keittokirjoissa on kiinnostavaa yleisesti se, miten monet nykyään itsestäänselvät asiat esitellään niissä uutuuksina, esim Cookery-kirja alkaa erilaisten juomien valmistuksella: tee, kaakao, kahvi, sekä sitruunalimonadi ja hedelmämehut. Kahvi on aikoinaan tehty eri lailla, ohje nimittäin kuuluu:

Lämmitä kahvinporot paistinpannulla.

Kaada lämpimät kahvinporot kattilaan kiehuvaan veteen, lisää suolaa (!)

Kiehauta, anna vetäytyä 3 minuuttia.

Suodata hienojakoisen suodattimen läpi.

Lämmitä uudelleen mutta älä enää keitä. 

Tarjoillaan mustana sitruunaviipaleen kera, tai sekoita yksi osa maitoa, yksi osa kahvia maitokahvia varten. On tavanomaista tarjota myös hienoa sokeria tai erikoissokeria kahvin kanssa. 

Yhtä kiinnostavaa Cookery-kirjassa on aamupalat-osio. Aamupala on hieman rajoittunut verrattuna suomalaiseen makuun. Suomalaiseen aamiaiseen maailmalta käsin katsottuna kuuluu tyypillisesti suolapala-buffet eli voileipää erilaisin päällisin, puuroa, viiliä/jugurttia, kananmunaa, leikkeleitä, ehkä karjalanpiirakkaa. Täällä näköjään perinteisesti vaihtoehdot olivat paahtoleipä, kananmuna eri variaatioina omeletista keitettyyn, sekä mysli appelsiinilohkojen kanssa. Paahtoleipäruokia esitellään kolme: voideltu paahtoleipä, vegemite-päällystetty voileipä (vegemite on erittäin suolaista, hieman rukiisen makuista hiivamäskiä) sekä sokeri-kaneli-paahtoleipä. Tämä 50v vanha keittokirja tarjoaa yhä paahtamiseen "hehkuvia hiiliä" eli pitäisi olla tulipesällinen uuni. Tosin leivänpaahdinkin jo mainitaan. 

Yksi ilmeisen vanhentunut aamiaisruoka kirjasta löytyy, jota en ole täällä koskaan nähnyt missään tarjottavan. Pekonia paistetun tomaatin ja omenan kanssa. Pekoni ja tomaatti ovat normikauraa yhä, mutta ei paistetun omenan kylkiäisenä.

Yleisesti ottaen kirjan ruuat ovat suomalaisillekin, jos ei kaikki suoraan tuttuja, niin järkeenkäypiä. Eli anglosaksinen kulttuurivaikutus on ilmeisesti Suomeen sen verran vuotanut, että aussiruuat viiden vuosikymmenen takaa menisivät meilläkin. Kuitenkin eräs kirjan osio kiinnittää huomion: lounaat. Kirjassa on erikseen kappale eväslounaita varten ja se sisältää pelkästään erilaisia voileipiä. Täällä on pitänyt aina pakata omat lounaat mukaan kindyyn eli leikkikouluun tai esi-esikouluun (päiväkodissa lämmin ruoka kuuluu hintaan), kouluun ja töihin. Työpaikkaruokaloita ei juurikaan tunneta ja koulujen kanttiinit ovat maksullisia. 

Voileivät neuvotaan rakentamaan paahtoleivästä niin, että niihin kuuluu jokin levite, esim vegemite, kalatahna tai suolakurkkutahna (en tiedä mitä nämä kaksi viimeistä ovat, en ole elävässä elämässä koskaan törmännyt), sekä täyte eli esim kananmunahakkelus tai leikkeleet, ja paketoidaan tiiviisti paperiin tai kelmuun. Tavoite on tehdä useampi erivärinen ja -makuinen kerros. Jälleen omena yllättää eli yhdeksi täytteeksi ohjeistetaan maapähkinävoi, selleri ja omenaviipaleet. 

Kuten monissa maissa Suomen ulkopuolella, Aussilassa leipä on usein pullamaisempaa, täällä myydään normina esimerkiksi rusinapaahtoleipää. Tilasin juuri Suomikaupasta ison satsin ruispaloja, kun täkäläiset antimet eivät aina kohtaa suomalaisten makunystyröiden kanssa. Välillä leivoin itse "ruisleipää" eli joko täysjyvä-ruisseos-vuokaleipää tai teeleipää, mutta aina ei jaksa, eikä se myöskään koskaan maistu samalta kuin ehta aito suomalainen. 

Eräs perinteinen aussiruoka, jota en itse ymmärrä ollenkaan, on mornay eli laatikko tai vuoka, joka tehdään pastan tai juuresten sijasta korppujauhoista, vehnäjauhoista, juustosta ja jostain täytteestä, esimerkiksi tonnikala, lohi tai tankoparsa. En ole itse tällaisia koskaan syönyt, mutta ei vaan minusta kuulosta kovin ihanalta eikä edes terveelliseltä. Toisaalta, ehkä ulkomaalaisten reaktio esimerkiksi jauhelihaperunalaatikkoon tai kinkkukiusaukseen olisi sama, eli kukin tyylillään ja mihin tottuu. 

Kiinnostavasti muuten 70-luvun keittokirjaan on päässyt myös pari aasialaista ruokaa, nimittäin paistettu riisi ja chow mein eli kasvis-nuudeli-papupata. Vertailun vuoksi olisi kiva tietää, oliko suomalaisissa 70-luvun keittokirjoissa miten paljon ns ulkomaan vaikutteita, jos Ruotsia ja Venäjää ei lasketa. 

Jälkkäreistä sen verran, siinä missä Suomessa harrastetaan kiisseleitä, Australian perinteisiin kuuluu pudding eli vanukas. Kirjasta löytyvät mm. tällaiset vanukasreseptit:

höyrytetyt hedelmät, banaani-luumu, inkivääri, vaniljakastike, karamellikastike, riisi, leivänmuru-voi, kookos, sagopalmu, sitruuna-taateli, sitruunamarenki, hyytelö, kaurakeksi, passionhedelmä, sekä puolen tusinaa erilaista omenavanukasohjetta.

Nyt hyvästit 70-luvulle, kelataan eteenpäin 90-luvulle. Tämä 30 vuotta vanha kirja on nimeltään The Festive Season Handbook eli Juhlakauden käsikirja, eikä se rajoitu pelkästään ruokaohjeisiin vaan sisältää mm. lahjaideoita sekä leikkejä ja pelejä joulunviettoon. Jännittävästi kirjan nimessä ei ole sanaa joulu, mutta se käsittelee vain joulua. Kirja alkaa parin sivun selonteolla siitä, mikä joulu on, eli yleisönä ovat muutkin kuin peruskristityt, joille luulisi joulun olevan aika tuttu. Tosin selonteossa käsitellään myös joulun pakanallisia juuria ja mainitaan, että talvipäivänseisauksen aika on ollut vuosituhansia tärkeä vuoden käännekohta ja juhlakausi pohjoisella pallonpuoliskolla (Euroopassa). 

Mitä joulupöytään kuuluu? Australiassa, kuten Iso-Britanniassa, joulua juhlitaan joulupäivänä 25.12. ja kirjan mukaan ruokaperinteitä ovat täytetty kalkkuna tai kinkku kasvisten ja vihannesten kera, jouluvanukas, murokeksit, joulupiiraat (rusinamassalla täytetyt pienet voitaikinapiirakat), "kaikki huuhdotaan alas shampanjalla, viinillä, sekä runsaalla määrällä jääkylmää olutta". Kirja itse asiassa suosittelee, että Australiassa voisi panostaa enemmän ilmaston- ja säänmukaiseen ruokailuun sen sijaan, että koitetaan pitää tätä kylmään ilmanalaan sopivaa angloperinnettä yllä. Olisi fiksumpaa nauttia esimerkiksi salaatteja, mereneläväbuffet tai grillata ulkosalla kuuman keittiön sijaan - täyttä totta. Etenkin Perthissä joulun sää on usein aurinkoiset +30-40 astetta, eli laatikoiden väkellys keittiössä on hullun hommaa. 

Kirjassa on ohjeet monenlaisiin mereneläväruokiin, sekä reseptit eri Euroopan maissa tyypillisiin joulukakkuihin. Ruotsalaiset piparitkin ovat mukana. Opuksesta löytyy myös ohjeita erilaisiin itsetehtyihin pikku lahjoihin, leipomuksista sisustuselementteihin kuten potpourri tai koristeelliset rasiat tai tölkit, jotka voi täyttää vaikka karkeilla. Lisäksi löytyy erilaisia säilyke-, hilloke-, ja marmeladiohjeita. 

Joulukuusen historiasta kirja kertoo seuraavaa:

Erään legendan mukaan ensimmäinen joulupuu kasvoi Englannissa. Pyhä Boniface saapui Englantiin 700-luvulla käännyttämään pakanoita kristinuskoon. Eräänä iltana Pyhä Boniface törmäsi joukkioon, joka aikoi uhrata nuoren pojan jumalilleen tammen alla. Boniface kaatoi tammen estääkseen teon. Hän istutti tilalle havupuun taimen osoitukseksi siitä, että tässä maassa harjoitetaan nyt uutta uskoa. Myöhemmän tarinan mukaan joulukuusi oli Martti Lutherin keksintö, kun hän koristeli kuusen kynttilöillä vuonna 1530 symboloidakseen tähtitaivasta, josta Jeesus laskeutui maan päälle. Vuoteen 1605 mennessä strasbourgilaiset koristelivat kuusia jouluksi paperiruusukkein, omenoin ja makeisin.

Iso-Britanniaan joulukuusiperinne saapui, kun kuningatar Victorian aviomies Prinssi Albert pystytti ensimmäisen joulukuusen Windsorin linnaan vuonna 1841. Saksalainen prinssi halusi kokea lapsuudestaan tuttua traditiota myös uudessa kotimaassaan. Joulukuusen vakiinnuttua kuninkaallisessa perheessä tavan otti omakseen myös muu kansa, joka alkoi koristella kuusiaan kimalleköynnöksin, valoin ja nauhoin. Ikivihreät koristeet myös muualla kotona yleistyivät. 

Tämän kirjan mielenkiintoisinta antia eivät ole ruuat, vaan leikit ja pelit. Yksi leikki etenkin kiinnittää huomion ja ei positiivisesti. Nimittäin:

Samaa parvea-peli (birds of feather)

Jaetaan lapset kahteen ryhmään. Toinen ryhmä poistuu huoneesta, toinen ryhmä istuutuu tuoleille, kullakin on vieressään tyhjä tuoli. Kukin lapsi päättää yhden henkilön, kenet haluaa viereensä toisesta huoneesta. Nyt toisesta huoneesta saapuu yksi lapsi kerrallaan paikalle ja kaikki tuoleilla istujat yrittävät kaikin keinoin houkutella tämän viereensä. Jos tulokas valitsee oikein (eli sen, joka oikeasti halusi tämän viereensä), hän saa jäädä tuolille. Jos hän valitsee väärin, hänet buuataan kovaäänisesti ulos huoneesta. Leikki jatkuu, kunnes kaikki ovat tuoleilla. Sen jälkeen vaihdetaan ryhmien paikat ja aloitetaan alusta.

Hmm, ehkä olen herkkänahkainen, mutta mielestäni 90-luvun "heikoin lenkki" ja julkinen nöyryytys-mentaliteetti eivät ole enää nykyään kuumaa valuuttaa eikä niitä tarvitse takaisin tuoda. Ei jatkoon. 

Toinen ajankuvaleikki on:

Leikkaa lehdistä erilaisia mainoksia, mutta leikkaa pois tai peitä tuotenimi. Tee seinälle iso kollaasi mainoksista. Lapset yrittävät arvata/muistaa jokaisen tuotenimen oikein. Kuka muistaa eniten tuotenimiä, voittaa. 

Aavistuksen haiskahtaa kulutuskulttuurin ihannoinnilta... mutta ehkä hauska, tiedä häntä!

Muut leikit ovat suomalaisillekin tutunkuuloisia, kuten rikkinäinen puhelin, piirrä ja arvaa, näyttele ja arvaa, täytä puuttuva adjektiivi (valmiiksi kirjotettuun tarinaan lisätään summassa adjektiiveja ja lopuksi absurdi tarina luetaan ääneen). 

Tämän opuksen opeilla elämässä eteenpäin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!