22.10.2014

Amed, Bali - miltä tuntuu laitesukeltaa?



Matkustamisen idea on nähdä ja kokea uusia asioita, joten tuumasta toimeen oikein isolla vaihteella. Viikon toisen puolikkaan vietimme Amedissa, uneliaassa kalastajakylässä Balin pohjoisrannikolla.

Amed on scuba diving - eli laitesukellusmekka, koska matala rantavesistö on täynnä korallia ja jos jonkinlaista kirjavaa merenelävää. Erityisesti naapurikylä Tulambenin ranta vetää sukelluksesta kiinnostunutta porukkaa läheltä ja kaukaa, kaikista ikäluokista. Erikoisuus on pinnan alla piilevä Liberty-rahtilaivahylky, joka mahtavalla 120 metrin pituudellaan on maailman suurin turistisukeltajien saavutettavissa oleva hylky.

Liberty makaa veden alla syvyyksissä 5-20 metriä, ja koska näkyvyys kirkkaissa trooppisissa vesissä on mainio 12 metriä, iso osa siitä on näkyvissä jo snorklaajille sekä aloitteleville sukeltajille. Muille maailman hylyille eli yli 20 metrin syvyyteen on asiaa vain kokeneilla sukeltajilla ja ammattilaisilla.

Itselläni ei ollut Amedista sen kummempaa mielikuvaa ennen sinne saapumista, koska kohde oli E:n valitsema. Hankkiuduimme sinne Ubudista minibussilla (joka piti vaihtaa satunnaisessa tienristeyksessä ulos hypäten ja seuraavaa odottaen, kuten Kiinan reissullakin). Amed on kalastajakylä, joka vasta hiljattain on alkanut kiinnostaa turisteja. Se on käytännössä talonauha mutkaisen, nippanappa asfaltoidun tien molemmin puolin.

Tie kiemurtelee Balin pohjoisrannikkoa mukaillen kolmen tulivuoren ja merenrannan väliin jäävällä kaistalla, parisataa metriä rannasta. Kyliä on tien varrella muutaman kilometrin välein ja silloin tienvarresta löytyy paikallisten taloja, erilaisia pieniä kauppakojuja ja -puoteja, satunnaisia ravintoloita sekä majataloja. Kaikki yritykset ovat luonnollisesti perheputiikkeja, joita pyöritetään extended family'n eli suvun ja ystävien voimin. Ketjuja on täältä turha etsiä.

Välillä näkyy pelkkää palmumetsää, kuivia vuorenrinteitä, kynnettyjä porraspeltoja vuorenrinteiden puolella ja suolantekokenttiä meren puolella, kunnes tie taas saavuttaa seuraavan kylän, joskus jopa hivenen isomman hotellin. Hotellit ovat kuitenkin harvassa ja majoitus on pääasiassa mallia homestay eli paikallisten kotonaan pitämä majatalo, hyvällä tuurilla aamupalan sisältäen. Meillä oli tuuria.

Maksoimme yöpymisestä Bali Sari'n kauniissa siistissä huoneessa $20/yö eli kympin (7€) per nenu. Saimme päälle aamukahvit sekä aamupaloiksi banaanilettuja, munakas-paahtoleipiä ja paikallista sitäsuntätä eli grillipossua riisillä, chilillä ja mausteilla. Yksinkertaista ja hyvää. Ilmastointia majoitus ei sisältänyt, vaan pelkän tuulettimen. Jos en olisi tottunut kuumuuteen jo Perthissä, olisin kärsinyt tropiikin helteissä. Nyt meni vanhasta muistista.

Ikkunoita emme voineet pitää auki moskiittojen pelossa, mutta yhtään emme kylläkään nähneet tai kokeneet. Sadekausi on tänä vuonna - taas - myöhässä Balilla ja lokakuun sateita toivotaan nyt marraskuulle. Ilmastonmuutos vai sattumaa, ihan sama paikallisille, jotka kärsimättöminä odottavat viljelysten kastelemista ja jokien ja juomavesivarantojen täyttymistä. Kuivuus oli Amedissa käsinkosketeltavaa. Kivikoiksi kuivuneita joenuomia näki kaikkialla.

Perhe, jonka majatalossa yövyimme, osoittautui todella vieraanvaraiseksi ja lämminsydämiseksi. Saimme ekstrahedelmiä ja riisitaikina-banaanikakkusia kahvin kanssa, ja isäntä kyyditsi meitä ilmaiseksi parhaille snorklaus- ja auringonlaskunkatselupaikoille. Kävimme myös kylässä isännän vanhempien kotitalossa, jota asuttivat lisäksi siskojen ja veljien perheet lapsineen.

En tiedä miksi, mutta oli kummallisen koskettavaa käydä kylässä paikassa, jossa neljä kouluikäistä lasta ryntää ihmettelemään ulkomaalaisia vieraita, ujostelee ensin ja sitten, kuten lapset kaikkialla, haluavat esitellä ihmeellisintä omaisuuttaan: punaruskeaa lemmikkikania nimeltä Kenguru. Liikutuksen kyynel silmässä ihailin lasten kalleinta aarretta ja sain palkkioksi leveimpiä hymyjä ikinä.

Jotenkin Amedissa tuli tunne, että oli toisessa maailmassa tai ehkä toisella vuosisadalla. Turisteja paikka vetää, mutta ei samoissa massoissa kuin etelä-Balin rannat. Pääasiassa paikalla oli ranskalaisia sukellusharrastajia ja matkailijoiden keskinäinen kieli ranska: kun muita valkonaamoja kohtasi, ensinsanat olivat oletusarvoisesti bonjour. E oli ensin yhtä yllättynyt kuin minäkin ranskalaisten määrästä, mutta totesi sitten, että ranskalaiset tyypillisesti tykkäävät matkailla paikkoihin, joista vielä löytää aitoja maisemia, ihmisiä ja kokemuksia pelkän turistihuminan ja muovikrääsäkojujen sijasta. Allekirjoitan kuvauksen Amedista.

E oli myös sitä mieltä, että Balin pohjoisosat ovat aidointa ja elävintä alkuperäiskulttuuria, mitä hän on Kaakkois-Aasian ja Tyynenmeren reissuillaan tavannut, mukaanlukien sellaisia maita kuin Vietnam, Kambodza, Laos, Thaimaa ja Tahiti.

Balilla ihmiset elävät ja hengittävät taidetta, perinnetanssia, musiikkia, kuvanveistoa ja hengellisyyttä. Auto ei liiku ennenkuin siinä on suojelus-uhrilahja eli bambunlehvistä tehty koriste. Bisnes ei kannata ennenkuin oven edessä on joka aamu uusi uhrilahja eli pieni bambukori täynnä kukkia, riisiä, hedelmiä, kolikoita tai kurkkupastilleja.

Koti ei kukoista, jos ei esi-isien alttarille laita joka aamu ja ilta suitsukkeita ja pieniä ruokalahjoja. Rakennus ei ole minkään arvoinen, jos sitä eivät kaikkialla korista kivipatsaat, puusta veistetyt koristeet ja maalaukset, ja jos ei sisällä soi paikallinen musiikki: xylofonilta tai calypsolta kuulostava pimpahtelu. Paikalliset tarinat ja myytit kerrotaan esittämällä erityislaatuista tanssia, jossa käsien, sormien, jalkaterien ja varpaiden asennot sekä silmien liikkeet ovat keskeisessä asemassa.

Amedin ranta, kuten koko Balin pohjoisrannikko, on mustaa laavakiveä, ei valkoista hiekkaa. Terveisiä Balin yhä aktiivisilta tulivuorilta. Mount Agung-vuori etualalla, kaksi sisarusvuortaan horisontissa.





Paikallinen kulttuuri, maisemien lisäksi, on syy tulla kaikkialle muualle Balille paitsi etelän rannoille. Niille eli Kuta- ja Sanur-rannoille puolestaan tullaan samasta syystä kuin Espanjan Aurinkorannikolle tai Bulgarian Sunny Beachille, joten niitä en laske aidoksi Baliksi.

Omaan lapsuuteeni kuului järvissä pulikointi ja koska perheeni ei tehnyt etelänmatkoja, en ole koskaan snorklannut saati laitesukeltanut. Hyvä että olen meressä uinut. Siispä uutta oppimaan. Ostin snorklausmaskin ja räpylät majapaikkaa vastapäätä sijaitsevasta upouudesta sukelluskoulusta, ja testasimme niitä Jemeluk-rannalla upeiden korallien tyyssijoilla.

Helpommin sanottu kuin tehty. Räpylät jalkaan ranta-aalloissa, maski naamalle ja... ei mitään. En kertakaikkiaan uskaltanut painaa naamaa veden alle! En todellakaan ole vesipeto ja tässä se nähtiin. Meni monta pitkää minuuttia E:n suostutellessa minua testaamaan uutta ostosta. Olin varma, että snorkkelin putkesta syöksyy koko meri suoraan keuhkoihin. Täysin mahdollinen skenaario.

Rauhoituttuani uskalsin sentään vähän kurkata ja kun sitten tajusin, että putki on riittävän pitkä ja happea tulee, merenalainen maailma veti niin puoleensa, että tajunnan reunamilla häilyvä paniikki melkein unohtui. Melkein.

E varoitteli polttavasta auringosta ja kehotti menemään veteen vain pitkähihaiset ja -lahkeiset vaatteet päällä, mutta itse "tiesin paremmin" eli uskoin pärjääväni vedenpitävällä aurinkorasvalla suojakerroin 50. Parin päivän mittaan ottauduin snorklaukseen niin, että selkähän siinä kärähti ja sain myös omat joulukinkut kotiinviemisiksi pahasti palaneiden pakaroiden muodossa.
Ei näin.

Koska olin mielestäni täysin pätevä snorklaaja kahden päivän kokemuksella, ilmoittauduin hetken mielijohteesta laitesukellus-introon. E buukkasi toivomansa sukellusretken Liberty-hylylle ja minullakin oli nyt optio päästä mukaan, kun uima-altaassa harjoittelun jälkeen saisin lähteä hylylle sukeltamaan oppaan kanssa. No tottamaar!

Introon kuului lyhyt teoriavideo, sukellusvarusteisiin tutustuminen kuivalla maalla, ja sen jälkeen laitteisiin tutustuminen uima-altaassa veden alla. Video opetti aivan alkeet ja vaarat (älä koskaan ponkaise pinnalle yllättäen, muista aina tasata paine korvissa nenäpuhalluksella, älä tee mitään omia stuntteja, seuraa aina opastasi, opettele nämä käsimerkit, luota varusteisiisi, sillä yksikään onnettomuus ei ole johtunut varusteista vaan inhimillisestä virheestä, ja ennenkaikkea, pysy tyynenä). Sen jälkeen vedettiinkin jo vermeet päälle altaan reunalla.

Miltäkö sukeltaminen tuntuu? Testaa helposti itse kotona:
Tarvikkeet

  • kumiset hammassuojat tai paremman puutteessa tutti
  • metrin pätkä puutarhaletkua (jos tarkkoja ollaan, kolme pätkää)
  • reppu
  • 8 kiloa tiiliskiviä
  • ilmastointiteippiä
  • vyö
  • luontodokkari merenalaisesta elämästä, mieluiten BBC:n tai muu lempparisi
  • snorklaus- tai hiihtomaski tai uimalasit; jos ei ole, isot kekkosmalliset silmälasit käyvät hätätapauksessa. Olennaista on, että maski/lasit painavat korvilta ja nenältä
  • kaksi settiä korvatulppia
  • avustaja ja vesikannu/suihku/vesiletku.
Ohjeet
Teippaa neljä kiloa tiiliskiviä vyöhön ja laita toiset neljä kiloa reppuun. Tässä on lyijyvyö ja happipulloliivi. Pue vyö ylle, ota reppu selkään ja pujota kumiletkun pätkä repusta etupuolellesi. Lisäautenttisuuden takia pujota kaksi muuta letkunpätkää reppuun, vedä ne olkiesi yli ja pujota päät repun olkahihnojen alle. Nämä markkeeraavat vararegulaattoria (varahengitysletku) sekä happimäärä- ja syvyysmittaria. 

Laita hammassuojat/tutti sekä yhden letkun pää suuhusi niin, että puret siitä hammassuojilla kiinni. Jos sinulla on tutti, pure letkusta hampailla kiinni ja ujuta huulet tutin muovireunojen yli niin, että tuntuu epämukavalta ja ikeniä hankaa. Tadaa: regulaattorisi eli hengitysletku ja suukappale. 

Tunge korvatulpat niin syvälle korviin, että ahdistaa. Tunge toinen setti korvatulppia sieraimiin niin, ettet varmasti saa henkeä - oikea maski tukkii nenäsi kiinni kumikotelolla ja vedenpaine painaa tärykalvoja. Laita maski naamalle, mutta sitä ennen hönkäise hieman toiseen lasiin, jotta se huurtuu. Tositilanteessa tavoite on, ettei maski huurru, mutta huurtuu se silti. 

Nyt itse testiin. Kuvittele, että olet jähmeässä vellovassa nesteessä: huojahtele paikallasi hitaasti oikealta vasemmalle sydämenlyöntien tahtiin vähintään 45 minuuttia luontodokkaria katsoen. Ajattele, että ylläsi on metritolkulla vettä ja ympärilläsi hehtolitroittain lisää koko valtameren täydeltä. Hengitä letkun avulla suun kautta vaikka kurkkusi kuivuu ja yskittää, ja järjestä avustaja kaatamaan päähäsi vettä koko ajan niin, että naamasi on märkä ja osa valuu maskin alle. Jälleen tositilanteessa tavoite on, ettei vettä mene maskin alle, mutta menee sitä silti. 

Jos lasit huurtuvat, kumarru eteenpäin niin, että valuva vesi huuhtelee huurteen puhtaaksi, sen jälkeen "tyhjennä" lasit pitämällä yläreunasta tiukasti kiinni ja puhaltamalla nenästä niin kovaa kuin lähtee. Jos korvatulpat lentävät sieraimista, tunge ne välittömästi takaisin vetämättä henkeä nenän kautta. 

Jos kaikesta tästä huolimatta pystyit seuraamaan luontodokkaria ja nautit näkymistä ajatellen, että tätä lisää, onnittelut. Olet syntynyt sukeltajaksi. 

Laitesukeltaminen on ihan muuta kuin snorklaus, opin. En entuudestaan tiennyt, että minulla on kaksi fobiaa tai ainakin ahdistuksen aihetta. Toinen on tukehtumisen pelko. Tämän tiesin jo ennakkoon, koska vahdin hysteerisesti ihmisiä, jotka syövät pihviä. En halua olla se, jonka on yritettävä epätoivoista heimlich-otetta pihviravintolassa. Kävi ilmi, että tukehtumisen pelko on itse asiassa sama kuin hukkumisen pelko. Pää veden alle minuuttitolkulla? Ei, älkää pakottako, ette voi pakottaa, ei ei ei!!! Avulias viesti aivoiltani, kun yritin kastautua laitteet päällä uima-altaaseen. 

Toinen fobia on muunnelma suljetun tilan kammosta. En tykkää lentokoneista enkä muista ahtaista tiloista, koska en pidä tunteesta, etten pääse ulos vaikka haluaisin. Olen oppinut elämään tämän kanssa ja pystyn kyllä lentämään Suomeen asti ja takaisin, mutta en erityisesti asiasta nauti. 

Nyt kävi ilmi, että sukeltajalle meri on suljettu tila, koska kun sukeltamaan lähtee, sieltä ei pääse turvallisesti pois milloin haluaa sen jälkeen, kun on syvemmällä kuin viidessä metrissä. Muuten saattaa käydä kinkkisesti ja iskeä painetauti: happipullosta hengitetyt typpikuplat rikkovat kudosta kehossa, jos paine muuttuu liian nopeasti. 


Puolen tunnin panikoinnin jälkeen uima-altaassa opin kuin opinkin hengittämään epämukavan suukappaleen kautta, kestämään uloshengityksen aiheuttamaa voimakasta kuplintaa, joka tönii maskia ja omaa naamaa ja blokkaa näkyvyyyttä, ja ylipäätään sietämään ajatusta, että ehkä, ehkä, tähän ei kuolekaan.

Kurssikavereinani olleen ranskalaispariskunnan toinen puolikas, tyttö, lähti kesken kurssin lätkimään. Hän ei päässyt samaan vaiheeseen kuin minä viimein, eli uskomaan, että ei tähän kuolekaan. Kuulemma kohtuullisen yleistä, että ensikertalaisilla jää leikki kesken. En ihmettele. Tuli täysin yllätyksenä itselleni, miten vahva psykologinen muuri omissa aivoissa on sen suhteen, että laita nyt vaan se pää veden alle ja usko, että letkusta tulee riittävästi ilmaa. Miten h%#¤"*:ä muka voisi tulla, huutavat avuliaat aivot. On vain pakko kokeilla ja uskoa ja painaa asia lihasmuistiin.

Lopulta makasin mahallani altaan pohjalla veden alla kolmen metrin syvyydessä ohjaajan kanssa harjoittelemassa paineentasausta ja hengittämässä sisään - ulos - sisään - ulos - sisään - ulos...
Rohkea rokan syö ja kuuseen kurkottaa. Parin tunnin allastreenailun jälkeen uskoin, että kyllä tämä tästä. Seuraavana aamuna mereen mars.

Edellisen päivän rohkeat ajatukset meren valloittamisesta karisivat ranta-aalloissa, kun piti iskeä maski eli nenäntukkija taas päähän, pujottaa räpylät jalkaan ja pusertaa suukapula suuhun. EIEIEIEIEIEIEIEIIEIEIEEEEEEIIIIII! tuli taas vaistoista viestiä kroppaan ja adrenaliinia perään. Kiitos. Ei helpota asiaa.

Kuulemma paniikki on normaali tila sukellusharrastuksen aloittamisessa, koska ihmisille nyt vaan on epänormaalia olla kokonaan veden alla ja hukkumisen pelko on ihan oikeutettu. Kun killuu aalloissa muun porukan odottaessa, että saa itsensä kasaan, tämä tilan normaalius ei kuitenkaan tunnu normaalilta vaan kaikelta muulta. Lopulta kärsivällisen ohjaajan avulla sain kuin sainkin sen verran zeniä tilanteeseen, että uskalsin laskeutua aaltojen alle ja lähteä etenemään - tiukasti käsi kädessä ohjaajan kanssa - pohjan tuntumassa korallien ja kalojen suuntaan.

Harmi kyllä tämä saitti ei ollut yhtä kiinnostava kuin paikat, joissa aiemmin snorklasimme, ja hiekkapohjan tuijottelun lomassa oli ihan liikaa aikaa panikoida ja käydä läpi kaikki mahdolliset skenaariot, miten vesi kohta tunkee suoraan suuhun ja happipullossani ei taatusti olekaan ilmaa vaan vettä. Eli vaikka aikani ihmettelin muutamia mereneläviä ja katselin rauskua kaivautumassa hiekkaan, lopulta hermo petti ja oli päästävä pois. Ylös, ylös, ylös, hoin ohjaajalle käsimerkein (peukku ylös) vaikka tämä puisteli päätä ja yritti kärsivällisesti näyttää, että calm down and relax.

Ohjaaja sääti kanssani aikansa, yrittäen taivutella minua pysymään paikallani ja pitämään pintani, mutta kaiken epämukavuus oli liikaa. Hankaava suukappale, kuivuva kurkku, korvia pusertava maski, räkänenä puristettuna maskin kumisuojaan, jatkuvasti huurtuva maski (koska paniikissa hengitin siihen nenälläni vaikka piti hengittää pelkästään suun kautta). Olo oli kuin olisin merenpohjassa pesukoneen sisällä pikku luukusta ulos kurkkimassa, haluamassa epätoivoisesti pois.

Lopulta toinen opas otti minut mukaansa ja johdatti pintaan ja rantaan, kun muu seurue, E mukaanlukien, jäi jatkamaan matkaa. Kun odotin ohjaajani lupaa päästä pintaan hänen pitäessä puvustani kiinni, sain juuri ja juuri pidettyä paniikin aisoissa. Tajusin vasta pari päivää jälkikäteen, että hän viivytteli tarkoituksella saadakseen paineen tasaantumaan ja typpikuplavaaran pois elimistöstäni.

Hylky olisi ollut päivän toinen sukellus, mutta sen päädyin snorklaamaan eli näkemään vain yläviistosta. Mahtava oli silti. E kehui jälkikäteen, että oli isoin hylky, jonka hän on vuosien sukellusuransa mittaan nähnyt. Eli reissu kannatti.

Luulin, että mokasin sukelluksen kovastikin, mutta kuulin sukelluskoululle palattuamme, että olin itse asiassa sukeltanut 25 minuuttia ja syvimmillään 8 metrissä. Ei paha vesipelkoiselta panikoijalta. Jos suunnittelet sukeltamisen testausta: pidä pää kylmänä, hengitä hiiiiittttaaaaassttii ulos ja sisään (tahdilla 10 sekuntia sisään, 10s ulos), luota varusteisiin ja ohjaajaan, ja siitä se lähtee.

Alla todistusaineistoa. Merikuvissa typerästi päiväykset, koska sukelluskoulun kamera ne siihen laittoi.

Kaikki ok - ainakin just nyt. Peukku ylös-merkki olisi "haluan ylös". 











Ankeriasmetsä. Ankeriaita huojumassa pohja-aalloissa.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!