Missä mennään? Vuosi kulkurina

Kolmen viikon päästä pääsemme/joudumme viettämään Perthistä lähtömme vuosipäivää. Ajattelin leipoa kakun ja tyrkätä siihen komean kynttilän, ihan huumorin, itseironian ja - onhan vuosipäivä aina vuosipäivä - vuoksi. 

On tämä kyllä kummallista aikaa. Täällä anoppilassa asuminen sinällään on ihan mukavaa. Olen aina ajatellut olevani enemmän kaupunkilainen, vaikka itse olenkin pikkukirkonkylältä lähtöisin. Kuitenkin tämä viiniviljelysten, auringonkukkapeltojen ja tammimetsien keskellä elely on yllättävän virkistävää, siis rentouttavassa mielessä. Kaipaan kuitenkin Perthiin joka päivä hieman enemmän ja ylipäätään huomattavasti enemmän kuin lähtiessämme. Olin nimittäin vuosi sitten puolittain varma, että emme edes palaisi, koska keksisimme jotain "parempaa" matkalla. Eli jonkin uuden suunnan, uuden maan, uuden kaupungin, uuden elämän. E on koko ajan ollut minua enemmän halukas palaamaan Perthiin, koska hän viihtyy siellä täydellisesti ja on rakentanut itselleen ystävä- ja työverkoston sekä aussi- outback-elämäntavan: kiinnostuksen leireilyyn, uintiin, sukeltamiseen, luonnonpuistoissa vaeltamiseen jne. 

Kun vuosi sitten lähdimme, Perthissä sinällään ei ollut vikaa. Olen vain vaihtelunhaluinen tyyppi ja kahdeksan vuotta samassa kaupungissa tuntui paljolta, etenkin, kun olen koko sen ajan ollut töissä yhdessä ja samassa rakennuksessa - vaikkakin eri virastossa. Kaipasin myös kovasti Suomen-sukulaisiani ja ystäviäni jakamaan kanssamme N:n vauvavuoden ja taaperouden kirjaimelliset ensiaskeleet. Minulla oli ihan fyysisinä oireina/ahdistuksena tuntuva olo, että menetämme jotain puolin ja toisin perheeni kanssa, jos emme palaa lähelle N:n isovanhempia. 

Nyt, kokonaisen vuoden Euroopassa koettuamme, olen alkanut kirjaimellisesti potea cold feet-syndroomaa eli jänistämistä: oliko fiksua lähteä? Ja jalkojakin palelee! Elimme läpi yhden talven ja toinen on tulossa. En ihan oikeasti ollut muistanut, miten paljon EN pidä talvesta. Hirveää kerrospukeutumisrumbaa, sisällä on liian kuuma ja ulkona liian kylmä. Koomista kyllä, Perthin +35-40-helteet eivät ahdista läheskään niin paljon kuin marraskuun muta-, räntä- ja nollakeli Suomessa tai Ranskassa. 

Olen nämä kahdeksan vuotta ajatellut, että kaipaan kovasti esimerkiksi suomalaista joulua. On harrasta, hämärää, rauhallista, pakkasta. Joulutähtiä ikkunalaudalla ja kuurankukkia ikkunoissa. Oikea, metsältä tuoksuva joulukuusi. Ja totta on, että joulu on lempijuhlani, etenkin nostalgiset lapsuuden mummolajoulut, joita yhä yritän jälleenrakentaa. Muttamutta. Nyt vuoden vierähtäessä loppupuolelleen, huomaan yhtäkkiä kaipaavani Perthin, Länsi-Australian joulua. Ilmojen lämpenemistä saunankuumaksi. Auringossa paahtuvien eukalyptusten tuoksua. Ylilyötyjä kimallekoristeita kaikkialla marraskuun alusta saakka. Pikkujoulukautta, joka huipentuu juhannus-uusivuosimaiseen jouluaattoon, jota juhlitaan niin laajalla porukalla kuin saadaan kerättyä. Juurikin kaikkea sitä, mitä en arvostanut paikan päällä!

Useinkin Perthin-vuosien aikana olen miettinyt, millaista olisi muuttaa takaisin Suomeen tai takaisin Eurooppaan. No, nyt tiedän. Toisaalta monin paikoin hienoa, mukavaa ja antoisaa, mutta toisaalta silloin koti-ikävän kohde vain siirtyy ja nyt se on Perth. 

Järjen tasolla ristiriitaiseksi olon tekee se, että en ollenkaan kaipaa tämänhetkiseen Länsi-Australian poliittiseen ilmapiiriin, "Fortress WA:aan" tai "saari saaren sisällä" osavaltioon, jonka rajat on suljettu joka suuntaan - jopa muilta ausseilta. Asiasta voi toki debatoida, mutta minun mielestäni Länsi-Australian muurimainen rajasulku ei ole enää perusteltua, vaan perustuu politikointiin ja pelotteluun, joilla nykyinen osavaltion pääministeri haluaa varmistaa vaalivoiton ja jatkokauden maaliskuussa 2021. Suorastaan pelottaa ajatus, että jos ja kun palaamme, emme pääse pois. Poistumisluvat pitäisi anoa ja niitä saa vain äärimmäiseen tarpeeseen, esimerkiksi lähisukulaisen hautajaisiin - eikä aina edes niihin. Ja Australiaan paluun jälkeen sieltä ei kannata hetkeen lähteä, koska pitäisi taas metsästää lentoja peruuntumisten uhalla ja läpikäydä ja maksaa uusi hotellikaranteeni, ainakin vuoden 2021 loppuun näillä näkymin. 

Käytännön tasolla palaaminen näyttää nyt aavistuksen helpommalta, kun flight cappeja eli koneisiin otettavien matkustajien määriä nostetaan hieman lokakuun 24. päivä. Lisäksi Pohjois-Territorioon Darwinin lähelle ollaan avaamassa uusi karanteenileiri, jonne pian lentää Qantasin lentoja Lontoosta. Toistaiseksi lennoista suurin osa on varattu vaikeimmassa tilanteessa oleville, eli Australian suurlähetystö käsipelillä valitsee ne aussit Iso-Britanniasta, joille paikkoja tarjotaan. Me muut ehkä pääsemme mukaan myöhemmin. Tämä varaventtiili kuitenkin mahdollisesti vie painetta pois muiden lentoyhtiöiden taholta, jolloin lippuja olisi helpommin saatavilla - nähtäväksi jää. 

Käytännön syistä meidän oli pakko jo aiemmin tehdä pidemmän aikavälin ratkaisu, jotta emme päädy nykyistä huonompaan taloudelliseen jamaan. Siksi jatkoimme Perthin-asuntomme vuokraamista tammikuun alkuun. Sain myös työnantajalta luvan tehdä etätöitä marraskuusta tammikuun puoliväliin. Sitä ennen ei siis kannata palata, koska meillä ei ole paikkaa, minne mennä. Jospa vuodenvaihteeseen mennessä kaikki olisi selkiytynyt. 

Minulta on useaan otteeseen kyselty, miksi puskemme vain sementtiseinää vasten - miksemme koita onneamme muualla? Tämä(kin) asia on suoraan sanoen työn alla. Pyöritämme jatkuvasti tutkaa sen suhteen, missä on minkäkinlaisia työmahdollisuuksia. Kuitenkin "mahdollisuus" ei vielä tarkoita "realistinen tilaisuus" saati "työtarjous". Muutamia paikkoja olemme kumpikin hakeneet, sekä Perthistä että kansainvälisesti, mutta myöntäviä vastauksia ei ole vielä tullut. 

Joulukuun puoliväliin mennessä meillä on oltava vastaus valmiina siihen, missä olemme ensi vuonna: Perthissä, Ranskassa, vaiko jossain ihan muualla. Tällä hetkellä Perth johtaa käytännön syistä ja myös sen koti-ikävän vuoksi, jota kumpikin podemme. Mutta minne kompassin neula kääntyy, ratkeaa parin kuukauden sisällä. Odotteluaikana ruokimme takkatulta, tuijotamme Frendejä Netflixiltä ja jatkamme kotiäitiyttä ja -isyyttä, vaikka koti onkin jonkun toisen koti, haha. Ehkä joku päivä pian meillä taas on omakin sellainen!

Syksy on täälläkin.

Syysharrastus. Kolikoiden piilotusta kissan lelupalloon. 

Syysmatkailua. Sagrada Familia Barcelonassa, ei varmaan koskaan ole ollut näin tyhjillään.