Hyviä ja huonoja kuulumisia - avautumista Australiasta

Tästä postauksesta eivät kaikki tule pitämään, mutta minkäs teet. 

Mitä meille kuuluu, miten menee? Irtiottokuukausi 11 - kun ajan piti alunperin olla kahdeksan kuukautta. Pähkinänkuoreen tiivistettynä, meille kuuluu hyvää ja huonoa, tai huonoa ja hyvää. Perspektiivistä riippuen ja päivästä riippuen. Eilen olisin kirjoittanut hyvin erisävyisen jutun ja ehkä huomenna taas on paremmat fiilikset. Tänään tällaista. 

Olemme palanneet asustelemaan anoppilaan Keski-Ranskaan. Syksy on koittanut. Muutos viikontakaisesta Sevillasta kolmenkympin helteistä Suomen syksyä vastaaviin viimasateisiin oloihin on raju. Ensi töiksemme teimme tyhjässä talossa takkaan tulet ja väänsimme makkarin patterin täysille. Talon omistaja, E:n äiti, on itse ainakin kuukauden Englannissa omaa äitiään katsomassa ja hoitamassa. Olemme siis karanteenissa, vaikkei Ranska sitä vaadikaan, sillä kahden Euroopan hotspot-maan, Espanjan ja Ranskan, tautiprofiili on samankaltainen. 

Mitä hyvää meille kuuluu? Olemme terveitä ja turvassa, meillä on majapaikka, viihdymme täällä. Teimme juuri kuukauden automatkan Portugaliin ja Espanjaan ja kaikki sujui hyvin, nautimme lomailusta, vaikka autoilu 5000 kilometrin jälkeen ei hetkeen kiinnosta ketään. Työnantajani on suostunut siihen, että töihinpaluuni tapahtuu etätyönä täältä Euroopasta käsin marraskuussa ja saan tätä kokeilua jatkaa tammikuulle. Eli työpaikkani ei ole vaakalaudalla eikä tulonmenetyskään uhkaa ainakaan välittömästi. Ainoa akuutti sivuhuoli on allekirjoittaneen korvatulehdus, joka alkoi toissapäivänä ja jota lähden näyttämään lääkärille tänään. 

No sittenhän kaikki on hyvin? Tavallaan. Kuitenkin niitä huonojakin kuulumisia, tai pikemminkin ikäviä fiiliksiä on. Kuten sanoin, vielä eilen olisin kirjoittanut paljon positiivisemman postauksen. Tänään tunteet ryöpsähtivät, kun selvisi, että emme voikaan mennä joulun alla Suomeen. 

Alunperin intouduin Suomeen menon mahdollisuudesta luettuani tämän: THL:n virallinen ohje siitä, että kaksiviikkoisen karanteenin voi lyhentää 3-6 päivään saamalla kaksi negatiivista korontatestiä 3-6 päivän sisällä saapumisesta. Perheeni kuitenkin kysyi lisätietoa kotikaupunkimme terveydenhuollosta ja sieltä vastaus oli, että Ranskasta saapuville 14vrk karanteeni on pakollinen. Kiitos Suomen viranomaiset, kun ette saa ohjeita yksiselitteisiksi ja kaikille päivitetyiksi, ärr. Koska karanteeni tuntuu ainoalta turvallisimmalta vaihtoehdolta ennen riskiryhmiin kuuluvien tapaamista, ei reissusta nyt tulekaan mitään käytännön syistä. 

On todella vaikea päästä yli siitä, että me emme vain kertakaikkiaan nyt pääse kotiin Australiaan. Emme myöskään pääse Suomeen. Emme pääse palaamaan normaaliin elämään. E:n väliaikaiseksi tarkoitettu työpaussi on nyt venymässä vuoteen ja reilusti ylikin. Mitä vaikutuksia sillä on uranäkymille, emme tiedä. N ei pääse aloittamaan päivähoidossa. Minä en pääse palaamaan normaaliin päivärytmiin toimistossa ja omassa tutkimustyössä. 

Meillä ei ole omaa kotia, omaa sänkyä, omia komeroita, omia tavaroita, omaa autoa, omaa rauhaa, omaa selkeää tulevaisuutta. 

Vaikka olemme joustavia tyyppejä, siedämme vastoinkäymisiä ja pystymme rakentamaan väliaikaiselämän muualle, toisen kotimaamme taholta kohtaama suoraansanoen hylkäys on vaikea pala purtavaksi. Valtion taholta tapahtunutta rajasulkua rajumpaa on tunne, että meitä ei ymmärretä eikä tulla koskaan ymmärtämäänkään, paitsi niiden kymmenientuhansien aussien taholta, jotka kokevat parhaillaan saman. Kun puhun aiheesta muille ausseille tai aussifinskeille, ystävillenikin, ehdottomasti yleisimmät vastaukset ovat: 1) varmasti asiassa on kultareuna, kuten se, että saatte olla sukulaistenne kanssa. 2) Eihän teillä asiat nyt niin huonosti ole, ette ole kadulla ettekä ruuatta. 3) Mitä valitat, itsepä päätit alunperin lähteä Australiasta tai ainakin et palannut maaliskuussa, kun käskettiin.

Tuohon viimeiseen kommentti, että Australian virallinen Smartraveller-ohje oli, että jos voit pysyä turvallisesti missä olet, pysy siellä. Mutta tätä ei haluta kuulla tai muistaa, koska omaan maailmankuvaan sopii paremmin se, että ulkomaille jumittuminen on matkustaneiden/expattien oma syy, ei mitenkään viranomaistoiminnan seurausta. 

Lentorajoituksia oli määrä asteittain purkaa, mutta juuri tänään kymmenet ihmiset ovat postanneet somen tukiryhmään, että heiltä on peruttu lento loka-tammikuulta. Kun asioiden piti alkaa rullata, tuleekin takapakkia. Lentoyhtiö Qatar ei ota enää uusia varauksia Australiaan ja Singapore Airlines on ilmeisesti perunut kaikki tulevat Singapore-Perth-lennot loppuvuodeksi. Tämä huhujen ja toisenkäden tietojen varassa eläminen on osa limbotilanteen raskautta: mitään järkevää ei saa virallisista lähteistä irti, koska virallinen koronavastaus on pääministeri Scott Morrisonin jahkailua ja puhkuilua, lupauksia vailla katetta ja suunnitelmia vailla toteuttamispäiviä tai -polkua. On puhuttu kotikaranteenin sallimisesta. On puhuttu lentorajoitusten poistosta. On puhuttu matkustusrajoitusten lieventämisestä. Mikään näistä ei kuitenkaan ole vielä astunut voimaan ja suurimmalle osalle ei ole edes tavoitteellista tai suunniteltua aloituspäivää. Tammikuussa 2021? Maaliskuussa 2021? Joulukuussa 2021? Kuka tietää!

Vaikeammaksi asian tekee se, että media on jo myllyttänyt asiasta jonkun kuukauden, joten kansa ja journalistit alkavat väsyä. Tilanne ei ole ratkennut, mutta ihmiset haluavat sen olevan ratkennut. Kukaan ei jaksa kuulla ongelmista loputtomiin ja siksihän myös koronaan on alettu suhtautua lepsummin, koska kukaan ei jaksa olla valmiudessa ikuisesti. Näköjään 3-6kk on se aika, jonka huomio voi olla kiinnittynyt yhteen asiaan ja sitten yleisö vain siirtyy muualle, keskittyy muuhun, herpaantuu.

Emme ole tunteinemme yksin. Somen tukiryhmissä näkyy paljon keskustelua siitä, miten raskasta limbossa eläminen on. Australialaisia expatteja on maailmalla tilastojen mukaan miljoona. Heistä satatuhatta pyrkii nyt palaamaan, lentoyhtiöiden ilmoituksen mukaan. Eli meitä torjutuksi, hylätyksi ja syrjityksi tulemisen tunnetta vastaan sotivia on aika hitsin monta. Puhumattakaan siitä, miltä pitkittynyt epävarmuus - taloudellisesta kaikkeen muuhun versoen - ja jatkuvat lentojen peruuntumiset eli suunnitelmien epäonnistuminen tuntuvat. Joku sanoikin osuvasti tänään, että mitenhän pitkäaikaisia mielenterveysongelmia tässä tuotetaan ja miten tämä kokemus jatkossa vaikuttaa Australiaan ja sen yhteiskuntaan ja yhteisöihin? Miten me kaikki tulemme esimerkiksi post-traumaattista stressiä käsittelemään? 

Oma tilanteemme ei lähimainkaan ole vaikein. On esimerkiksi se australialainen perhe, joiden 16-vuotias poika pääsi palaamaan Brisbaneen, mutta vanhemmat jäivät jumiin Englantiin.  Nyt poika on yksin karanteenissa, vanhempien lennoista ei ole tietoa. On niitä perheitä, joilla on viisumi loppunut, työt menneet alta, aivan kirjaimellisesti asuvat pakettiautossa tai jonkun tutuntutun sohvalla. Tai se aussiperhe Libanonissa, joka menetti kaksivuotiaan poikansa Beirutin räjähdyksessä. He olivat yrittäneet lähteä maasta jo viikkoja, lentorajoitusten vuoksi tuloksetta, ennenkuin tragedia iski. En voi edes kuvitella, miltä heistä tuntuu, miltä lentokiellot tuntuvat, miltä valtion empatian puute tuntuu nyt ja aina. 

Sananen siitä, miten omiin kuulumisiimme suhtaudutaan. Kuten sanoin, kokemaamme ei oikein ymmärretä eikä sille löydy suurta sympatiaa, etenkään suurelta yleisöltä. Vaikka tarkoitus onkin hyvä ja tsemppihenkinen, etenkin kultareuna-ajattelu alkaa pikkuhiljaa jurppia. Kyllä, on mahdollista kokea yhtä aikaa hyviä ja huonoja tapahtumia. Mutta hyvien olemassaolo ei välttämättä poista tai ratko huonoja, eikä asennemuutos aina vie eteenpäin. Kiinnostavana kulttuurierona: kun aussille kertoo huonoja kuulumisia, vastaus 90% varmuudella on tuo kultareuna: no eikö kuitenkin jotain hyvääkin jos ei huonoa? Kun taas suomalaiselle kertoo huonoja uutisia, vastaus 90% varmuudella on: no voi, mutta sisulla siitä selviää, tai olen minäkin kokenut huonoja, esim x, x, x. 

Tottakai kaikilla on etenkin koronavuonna huonoja uutisia, kukaan ei tanssi pelkillä ruusuilla aina. Ja varmaan omassa tilanteessamme hankalaa sympatisoida onkin se, että esimerkiksi Australian suomalaiset eivät pääse matkustamaan ollenkaan, osa on ollut kuukausia ankarassa lockdownissa Melbournessa. Moni voi olla meille kateellinen tai ainakaan ei käsitä, miksi jaksamme/kehtaamme valittaa. Toisessa päässä skaalaa Suomessa minusta pelätään koronaa jopa suhteettomasti siihen nähden, miten yleinen se maassa on (Suomen tartuntaluvut ovat Euroopan pienimpiä) ja moni rajoittaa elämäänsä minun mielestäni jopa tarpeettoman paljon, kun taas me surffailemme "vastuuttomasti" pitkin Etelä-Eurooppaa. 

En vain käsitä sitä kohtaa, miksi pitäisi olla oikeasti kadulla ja ilman ruokaa, ennenkuin saisi olla oman elämänsä tolasta huolissaan tai vihainen? Juuri tänään sain vastauksen omaan somekommenttiini, että "ymmärrän, että rakastat Länsi-Australiaa, mutta sinun nyt vaan pitää pysyä poissa meidän kaikkien turvallisuuden vuoksi". Häh, anteeksi? Ei tässä siitä ole kyse, miten paljon rakastan tai en rakasta tiettyä maailmankolkkaa. Vaan sitä, että minun, perheeni, puolitoistavuotiaan lapseni koti on siellä. Elantomme on siellä. Työmahdollisuutemme ovat siellä. Käytännössä koditon sohvasurffaaja Euroopassa pikkulapsen kanssa vs omassa kodissa, omalla työpaikalla, perusihmisoikeuksia noudattaen, on aika eri keskustelu kuin se, että nyt vaan härkäpäisesti haluan maahan, joka ei halua minua sinne. 

Olen valittanut matkustusrajoituksista ja pakollisesta hotellikaranteenista ilman vaihtoehtoja Australian ihmisoikeusasiamiehelle. Tänään sain infon, että he pyrkivät käsittelemään valitukseni kiireellisenä sen akuuttiuden vuoksi. Tämä on hyvä merkki, sillä itse valitustyössä tiedän, että valitusta ei oteta edes käsittelyyn, ellei sillä alustavasti nähdä olevan laki- tai hallinto-ongelman tunnusmerkkejä. Tosin en suurta läpimurtoa tässä odota. Haluan vain jättää kirjoihin ja kansiin jonkun virallisen tutkimuksen ja selvityksen siitä, onko ihan oikeasti minkään ihmisoikeuskäsityksen mukaista, että omaan kotiin estetään palaamasta. Yleensä se on sotaakäyvän diktatuurin merkki, ei länsimaisen oikeusvaltion, jonka tulisi oman perustus- ja tartuntatautilakinsa mukaisesti pyrkiä noudattamaan "vähiten rajoittavia ja haittaavia" toimia tartuntojen hillitsemisessä. 

Australian valtion virallinen matkustusohje-infokuvitus.