Taaperon - ja vanhemman - ruutuaika, tabu?

Kun matkustaa (tai ylipäätään elää) pikkulapsen kanssa, väistämättä eteen tulee kysymys, joka pohdituttaa varmaan kaikkia vanhempia. Ruutuaika. Miten paljon, milloin, millaista, ollenkaanko?

Meidän poika on vasta puolitoistavuotias eikä WHO:n suositusten mukaan "saisi" katsoa tv:tä ollenkaan. Ruutuajan ajatellaan olevan sallittavaa vasta 2-vuotiaasta eteenpäin ja silloinkin alle tunti päivässä ainakin nelivuotiaaksi asti. Muttamutta. Kun on lapsen kanssa jumissa erilaisissa liikennevälineissä, tai ihan vaikka espanjalaisen postin jonossa, millä ihmeellä pidät liikkuvaisen lapsen paikallaan, tyytyväisenä ja hiljaisena, jos omasta laukusta aina löytyvää ruutua ei saa/voi käyttää?

Olen useinkin yrittänyt kaivaa esiin tiukkaa faktaa siitä, miksi ruutuaikaa ei suositella pienille lapsille. Useimmiten ilmi tulevat syyt ovat, että se voi haitata aivojen kehitystä, unen pituutta ja laatua, ja heikentää sosiaalisia taitoja. Kuitenkin tutkijana tongin asiaa pintaa syvemmältä ja huomasin myös, että hyvin usein nämä suositukset ovat ns. lifestyle-artikkelitasoa. Media siis nostaa esiin ja jakaa tietoa palasteltuna ja tiivistettynä erilaisilta asiantuntijoilta (olipa kyseessä lastenpsykologi tai kokemusasiantuntija eli pikkulapsen vanhempi), mutta niitä varsinaisia tutkimuksia ei aina helposti löydä, ellei selaa vertaisarvioitujen artikkelien tietokantoja. 

Tällä en tarkoita, etteikö tutkimuksia ole, tai että tutkimustieto ei olisi totta. Pikemminkin tarkoitan, että haluaisin itse lukea sanasta sanaan, mitä niissä tutkimuksissa on tarkalleen havaittu, mitä liikkuvia muuttujia on otettu huomioon, ja miten muut kehitystä/sosiaalisia taitoja/unta haittaavat tekijät on tutkimushetkillä minimoitu. 

Hyvin usein, kun näitä maailmalla tehtyjä tutkimuksia sitten löydän ja luen, on vaikea saada selkoa, miten esimerkiksi perheen sosioekonominen asema tai vaikkapa vanhempien henkinen/mielenterveydellinen tilanne on otettu tutkimuksessa huomioon, eli mikä asia johtuu mistä? Johtaako ruudun tuijotus heikompiin kehitystuloksiin, vai johtaako aineellisesti tai henkisesti haastava lapsuudenkoti ruuduntuijotukseen, eikä sitä sosiaalista kanssakäymistä olisi ollut ilman tv:täkään? En missään nimessä sano, että vaikkapa köyhien lapset katsovat enemmän tv:tä. Vaan pohdin, onko esimerkiksi taloudellisesti haastavassa tilanteessa elävän vanhemman pakko turvautua enemmän telkkuun käytännön syistä, jotta saa tehtyä enemmän töitä. Puhun nyt eritoten tutkimuksista, jotka on tehty USAssa.  

Löysin taannoin sellaisenkin väitteen, että alle kaksivuotiaat eivät hyödy tai saa mitään irti ruutuajasta, koska he eivät vielä ymmärrä, että liikkuvat kuvat ruudulla esittävät jotain. Kuulemma pikkutaaperoille kuvat ovat vain väriläikkiä ja ääniä, musiikkia, jonkinlaista trippailevaa tajunnanvirtaa. En itse usko tähän väitteeseen hetkeäkään, koska omaa taaperoa seuraamalla huomaan, että häntä huvittavat tietyt juonenkäänteet (esimerkiksi koomisesti pomppiva henkilö ruudulla), ja hän myös reagoi tapahtumiin eli esimerkiksi vilkuttaa, kun ruudulla vilkutetaan. Hänellä on myös tietyt lempiohjelmat ja toisaalta ohjelmat, jotka eivät kiinnosta ollenkaan. Jos kaikki olisi vain värivirtaa ja -räiskettä, luulisi, että mikä tahansa ohjelma kiinnostaisi yhtä paljon/vähän aistiärsykkeenä. 

Erittäin usein ruutuaika-artikkeleissa ja asiantuntijahaastatteluissa korostuu, että ruutuajan haitallisuus perustuu juurikin liialliseen stimulaatioon (lapsi ei saa rauhoituttua ohjelman jälkeen, tai vaatii jatkuvasti lisää katsottavaa), tai sosiaalisen kanssakäymisen puutteeseen (jos lapsen parkkeeraa päiväksi telkun ääreen, varmasti tästä on haittaa, tulipa tv:stä mitä). Lisäksi niissä korostetaan, että ruutuajan tulisi olla jotenkin "hyödyllistä" eli opettavaista. 

Itse en ihan suoraan sanoen käsitä, miksi vaikkapa äänikirja tai sadun lukeminen lapselle on automaattisesti hyvä asia, ja lastenlaulukimara tv:stä automaattisesti huono asia. Välinettä ratkaisevampaa on määrä, ja mitä muuta lapsen kanssa tehdään. Tällä hetkellä autoilemme pojan kanssa n. joka toinen päivä pari-kolme tuntia ja tästä ajasta osan hän nukkuu, osalle pitää keksiä viihdykettä. Kyllä joudun tunnustamaan, että se tunnin ruutuaika täyttyy ajopäivinä helposti - itse asiassa minä vain päivänä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että lapsi ei tee mitään muuta kuin vahtaa videoita. Joskus katsomme vaikkapa Cocomelonia tai Kuormuri Leoa yhdessä, joskus hän katsoo niitä yksin, jotta saamme asioita tehtyä, kuten laskuja maksettua tai ajo-ohjeet kartasta. Muun ajan leikimme, hoidamme erilaisia kotitöitä ja -hommia, tapaamme ihmisiä, elämme elävää elämää. 

Entäs sitten vanhemman ruutuaika? Yksi minua suunnattomasti ärsyttäviä parent shaming- eli toisten vanhemmuuden vahtausasioita on, miten paljon pikkulapsen vanhempi käyttää kännykkää. Tottakai liika on liikaa ja puhelimeen voi olla addiktio. Mutta moni asia ei saa verenpainettani pikaisemmin nousemaan kuin yleisönosastokommentti tai pilakuva, jossa soimataan nykyvanhempien itsekkyyttä siksi, että joku on ohimennen hiekkalaatikolla nähnyt äidin tai isin räpläävän kännyään. 

Tähän sanoisin, että. 1) Kännykällä tehdään paljon muutakin kuin selataan somea. Sillä maksetaan niitä laskuja, etsitään tietoa, googlataan reseptejä, vastataan työsähköposteihin, tsekataan säätiedotus. 2) Kotiäitinä tai -isänä oleminen on helposti aika yksinäistä ja puuduttavaa. Aikuiset tarvitsevat aikuiskontakteja ihan mielenterveyden ylläpidon kannalta. Puhelimella laitetaan viestejä, keskustellaan (lapsenkin) asioista, osallistutaan maailmaan, suunnitellaan tulevaa. 3) Entäs sitten, jos vanhempikin tarvitsee lepuutustauon ja katsoo hassun kissavideon, Trump-Biden-vaaliväittelyn tai kommentoi meemiä somessa? Kaatuuko maailma? Kaatuuko, häh? 

Missään maailmanhistorian vaiheessa ei ole ollut sellaista aikaa, jolloin vanhemmilla ei ole mitään muuta tekemistä ja velvollisuuksia kuin 24/7 lapsesta huolehtiminen. Tuhat vuotta sitten vauva jätettiin oksanhaaraan kantotelineessä nukkumaan kun vanhemmat hiihtivät hirveä. Sata vuotta sitten vauva jätettiin pirtin lattialle nelivuotiaan isosiskon vahdittavaksi, kun vanhemmat hoitivat navettatöitä. Viisikymmentä vuotta sitten vauva jätettiin naapurintädille, kun vanhemmat kävivät tehtaalla töissä. Jii än ee. Ja ne entisajan kotiäidit tekivät kotitöitä, katsoivat uutisia ja saippuasarjoja, soittivat puheluita, lasten läsnäollessa. Eivät kännykällä, vaan muilla välineillä. Se siitä nykyvanhemmuuden itsekkäästä huonommuudesta. 

Tämä Aussilassa sanomalehdessä julkaistu pilakuva aiheutti somemyrskyn puolesta ja vastaan. Toisten mielestä kyseessä on täysin aito kuvaelma nykyvanhempien itsekkyydestä. Toisten mielestä pilapiirtäjä, iäkäs mies, joka ei ole tiettävästi koskaan ollut kotiäiti (tai -isä), käytti asemaansa väärin nolatakseen milleniaaliäitejä, joiden elämää ei ymmärrä.