Juuret

Tämän paluumuuttovuotemme mittaan olen miettinyt paljon juuria. Toisaalta, mitä kauemmin asun poissa Suomesta, sitä vähemmän koen jonkin tietyn paikan Suomessa kodikseni. Silti, olen aina ajatellut, että olen juuriltani Oulujärven seudulta, äitini kotipaikkakunnalta. Isäni juuret ovat Pohjois-Savossa ja siellä itsekin asuin 15 vuotta elämästäni. En silti koe enkä koskaan sano olevani kuopiolainen, en edes savolainen. En oikein osaa selittää, miksi. 

Nyt vietettyämme puoli vuotta Suomessa, meillä oli enemmän aikaa tavata sukulaisia, myös heitä, joita ei lyhyemmillä lomilla tule visiteerattua. Sukulaisten vanheneminen näyttäytyi nyt ensimmäistä kertaa vääjäämättömässä valossa. Ihmiset, jotka lapsuudessani ja nuoruudessani olivat aikaansaavia, työteliäitä, reippaita, nauravaisia, ovat nyt väsyneitä, sairastelevia, kumaraisia. Vuoden mittaan osa on siirtynyt manan majoille. Näinhän elämä menee ja järjellä sen tajuaa. Mutta tunteiden tasolla kohtasin todellisuuden vasta tänä vuonna. Omastakin peilistä näkyy naururyppyjä silmien alla ja vuosirengas vyötäröllä, makkara, jota on yhä vaikeampi karistaa iän karttuessa. 

Mutta juuristahan minun piti puhua. Suomessa tänä vuonna ja muinakin olemme ahkerasti kolunneet kaikki kulmat ja kolkat, jotka jotenkin kiteyttävät suomalaisuutta, oli se kesämökki järven rannalla tai Joulupukin maa Rovaniemellä. Tänä vuonna teimme täyssukelluksen E:n historiaan. Aiemmat muutamat viikot Ranskassa ovat tietysti antaneet jonkin katsauksen hänen taustaansa - suvun ja kansallisuuden tasolla - mutta nyt neljännen Ranskan-kuukauden vierähtäessä käyntiin tunnen tajuavani entistä paremmin, miksi hän on kuka on, millainen on. Kukin meistä kun on oma persoonansa, mutta myös perhetaustansa, sukunsa, kaveripiirinsä, kasvuympäristönsä heijastuma, tavalla tai toisella. 

Viime kuussa tekemämme kiertoajelu Etelä-Ranskaan ja Etelä-Eurooppaan vei meidät myös sukupuun piirtoretkelle. Vierailimme E:n isän serkun perheen luona. Hänellä riitti tarinoita isoisästä ja omasta isästään, veljeksistä, sekä E:n mummon nuoruudesta. E:n isän puolen sukuhaara on omalla tavallaan "Karjalan evakkoja". He joutuivat pakenemaan Ranskan siirtomaasta Algeriasta maan itsenäistymissodan sytyttyä 1954. Pako oli paniikinomainen ja kauhun täyttämä, kirjaimellisesti aseidenpiippujen pakottamana. Moni sukulaisista ei ole vieläkään kokonaan toipunut traumasta. Algerian historia Ranskan alusmaana on traaginen ja verinen enkä missään tapauksessa tällä tarinalla puolustele kolonialismia. Mutta jotenkin tämä vuosi on tatuoinut meihin kodin, juurten, irrallisuuden, kodittomuuden ja pakolaisuudenkin teemaa - Algeriasta pako nimittäin yhä nousee säännöllisesti perhepäivällisillä puheenaiheeksi, niin pinnalla se vieläkin suvussa on. 

Autoreissumme vei meidät Atlantin rannikolle Baskimaahan, pieneen kylään nimeltä Ciboure. Tähän kylään suku asettui Ranskan puolelle turvaan päästyään. Koska E:n isovanhemmat olivat suvusta ainoat, jotka suuntasivat muualle asumaan - ensin Pariisiin, sitten pikkukylälle Keski-Ranskaan - E ei ollut aiemmin käynyt tässä kylässä. Vietimme hautausmaalla ei-niin-hiljaisen hetken E:n isoisän suvun jäsenten haudoilla, taaperon koittaessa vängätä ja kammeta itseään vääriin paikkoihin kuten hautakivien ja hautakammoiden päälle. No, ehkä suku ei olisi pahastunut siitä, että on lapsenlapsenlapsia, jatkuvuutta, vitaaliutta.

Ajelumme jatkui aina Sevillaan saakka, paikkaan, josta E:n isoäidin isoäiti oli kotoisin. E uppoutui täysillä Sevillan ja Valencian alueen lumoon ja intoutui niin paljon, että alkoi jo puhua Sevillaan muutosta. Ehkä joku päivä. Kiinnostavasti, ja harmittavasti, E:n isoäiti on "syy", miksi E ei osaa espanjaa. E halusi opiskella sitä jo alakoulussa, mutta isoäidin mielestä espanjaa puhuvat vain köyhät ja kouluttamattomat, vaikka - vaiko koska - hänen oma mummonsa oli espanjalainen. Isoäiti vakuutti E:n vanhemmat, että pojan pitää opiskella liiketalouden, insinööriyden ja hyvien uranäkymien kieltä saksaa. 

Itse yritän puhua parhaani mukaan vain suomea N:lle, jotta hänelle muodostuisi ainakin pohja ymmärtämiselle, vaikkei sujuvaa suomea osaisikaan ainakaan opiskelematta. Mutta väistämättä itsekin mietin, onko suomesta hänelle hyötyä elämässä. Maailmanlaajuisesti pieni kieli, kannattaisiko kuitenkin panostaa englantiin ja ranskaan, valtakieliin? Äidinkieli on kuitenkin yllättävän tunnepitoinen asia. 

Ilahdun joka kerta, kun N osaa sanoa jotain suomeksi. Toisaalta sydänalassa käy pieni särähdys aina, kun hän on oppinut tietämättäni uuden sanan, mutta englanniksi. Eilen poika käveli takan ohi ja tokaisi ohimennen, "fire". Mahtavaa, että sanavarasto kasvaa! Mutta tuntuu jo nyt karulta tajuta, että englanti tulee olemaan hänelle vahvempi kieli ympäristömme vuoksi ja pieni suomi saa sisutella taka-alalla, vain minun varassani. Tietysti soittelemme isovanhempien kanssa, katsomme lastenohjelmia suomeksi jii än ee. Mutta käytännön tasolla arkipäivän sanavarasto tulee muodostumaan minulta ja se on iso vastuu. 

Vaikka suomalaisuus on minulle tärkeää, huomaan, että vuodet ulkomailla ovat muovailleet minulle ns maailmankansalaisuus-identiteetin. Olen kotona kaikkialla ja en missään. Jos minun pitäisi joksikin itseni nimetä, niin ehkä eurooppalaiseksi, vaikka toisessa passissani lukeekin Australia. Niin moni asia, aate, näky, tapa, luonnon piirre on eurooppalaisella tasolla jaettua, että tunnen hengenheimolaisuutta niin ranskalaisten kuin portugalilaisten, kreikkalaisten ja tanskalaistenkin kanssa. 

Toisaalta, jos palataan ihan konkreettisesti teemaan koti, niin juuret eivät ole aina sama asia kuin koti. 

Tämän "diasporamme" aikana olen monta kertaa kuullut kysymyksen, miksi emme vain asetu jonnekin muualle (Eurooppaan) asumaan, jos Australiaan ei ole hetkeen paluuta? Tai miksi edes valitan asiasta, eihän kotini "oikeasti" ole Australiassa, koska en ole sieltä kotoisin? 

On yhtä aikaa kummallista ja turhauttavaa, miten osa ihmisistä ei pysähdy yhtään miettimään, mitä koti konkreettisesti tarkoittaa. Havainnollistus omasta tilanteestamme vertauskuvana:

Olet palaamassa kotiin kaupasta, mutta kotilähiösi rajalle on ilmaantunut rajasulku. Poliisi ilmoittaa, että kotiin ei nyt pääse, pandemia. Tule takaisin ensi vuonna, ehkä. Alat riidellä asiasta - tottakai kotiin pitää päästä! - vastaus on, että saatat päästä, jos maksat lunnaat. Mutta sekään ei takaa porttien aukeamista. Jotkut pääsevät läpi, jotkut eivät, olipa maksuja tehty miten monta kertaa. Tuohtuneena alat hakea tukea muilta. Enemmistön vastaus kuitenkin on, että voithan aina perustaa uuden kodin muualle. Senkun muutat, ei se ole vaikeaa. Eihän sinulla asu edes sukulaisia lähellä nykyistä kotiasi, muuta heidän seudulleen. Etsi uusi työ. Juuresi ovat muualla, hus. 

Vaikka ymmärrän hyväätarkoittavat neuvot, että palatkaa Suomeen (tai Ranskaan), on se vähän sama kuin esim. Helsinkiin muuttaneelle talousvaikeuksiin joutuneelle toteaisi, että muuta takaisin Kontiolahdelle. Ei välttämättä ollenkaan realistinen tai järkevä ratkaisu pidemmän päälle. 

Kauan ennen Australiaan muuttoani luin kaupunkitutkija Richard Floridan kirjan, jonka perusteesi on, että teemme ratkaisuja elämässä "väärinpäin". Elämänlaadun suurin mittari Floridan mukaan on, millaisessa ympäristössä eli kaupungissa/kylässä ja maassa asuu. Emme kuitenkaan yleensä tee asumispaikkaratkaisua minkään perustavanlaatuisen auditoinnin päätteeksi, jossa olisimme punninneet kaikki kunkin paikan hyvät ja huonot puolet. Sen sijaan asumisratkaisut ovat hyvin usein sattuman ja pakon sanelemia, kuten minne syntyy, tai mistä saa opiskelu- tai työpaikan. Näiden sattumien ja pienten ja isompien pakkojen päälle rakennamme sitten elämää, vaikka Floridan mukaan juuri se asuinpaikka pitäisi valita ensin ja lähteä siitä etsimään muita elämän peruspalikoita kuten työtä. Rahallisista syistä tämä ei yleensä suju näin päin. 

Ehkä ainoa aika elämässä ns. katsastaa tulevia mahdollisia asuinpaikkoja on välivuosi ja matkustelu maailmalla. Siksikin itse kannatan sitä lämpimästi enkä yhtään jaksa väitteitä, että välivuosi jotenkin häiritsee vaikkapa palkkatöihin siirtymistä. Yhden vuoden poisjäänti palkkatöistä ja verojenmaksusta ei kaada yhtäkään kansantaloutta, joten lopettakaa nillitys, EK ja poliitikot. 

Oho, tämähän lipsui kauas juurista kirjoittamisesta. Palatakseni asiaan. Omat juureni eivät koskaan voi olla Australiassa, koska muutin sinne vasta aikuisiällä. Sen sijaan lapseni juuret voivat siellä hyvinkin olla, hänen synnyinmaassaan. Minne hän ja me juurrumme, emme tiedä vielä, vieläkään. Suurlähetystön soittoa odotellen. 

Juurilla Suomessa. Taapero reilun vuoden.