Karanteenipäiväkirjat, viimeinen päivä

Huomenna hän tulee! Kuka, kysyt. No se sairaanhoitaja, joka tekee meille jonkinlaisen kysely-lopputarkastuksen, ja antaa kirjeen, jossa sanotaan, että "emme ole covid-riski". Kirjettä näyttämällä pääsee vapauteen: hotellikäytävän vartijan ohi ja respaan, siitä ulos ja poispoikkeen. 

Pelkillä kyselyillä eivät ovet aukea, vaan meidät on kahdesti koronatestattu ja negatiivisiksi todettu. 

Viimeinen kokonainen päivä karanteenissa, huomenna iltapäivällä tämä jää taakse. Eikä yhtään liian aikaisin. 

Olen itse asiassa meidän aikuisten jaksamisesta ollut positiivisesti yllättynyt, sillä olemme vuoropallotellen sitkuttaneet menemään, toinen pitää seuraa taaperolle, toinen latautuu. Pelkäämiäni räjähdyksiä ja riitoja (lähinnä minun aiheuttaminani) ei ole tullut. Jostakin kinastelimme pari päivää sitten, mutten enää edes muista, mistä. Luojanlykky, että karanteeni on nyt eikä aiemmin. Olin nimittäin vauvavuonna ja taaperouden alkuaikaan niin univajeen pieksemä, että muutama poikkipuolinen sana tai ikävä yllätys sai itkun tai raivon partaalle. Nyt perusolo on kuin normaali-ihmisellä, eli vaikkapa lattialle tippuva voiveitsi ei ole kriisin aihe. Hyvä niin, sillä lattialle ja kokolattiamatolle on tippunut jos vaikka mitä tämän karanteeni-kaksiviikkoisen aikana. Ei vähiten tahmaista muovailuvahaa, jonka taapero vielä oikein jalkaterällä hieroi mattoon. 

Taaperon jaksaminen alkaa olla hieman kortilla tässä vaiheessa. Ensimmäiset 11 päivää kuluivat yllättävänkin hyvin, sillä uutta leikkiä ja puuhaa löytyi jostain kaivamalla. Sen jälkeen lapsi tajusi, että hei täähän on kaikki jo nähty, samaa vanhaa ja levy juuttunut. Hän alkoi hakea omia kumppareitaan eteisen kaapista ja osoittaa meille ulko-ovea: miksi ei mennä? Itkupotkuraivareita ovella ei onneksi ole koettu, mutta kylläkin pikkupojan sitkeydellä ovea kohti vetämistä ja vankkumatonta halua lähteä ulkoilemaan. 

Toisaalta, ovi on aiheuttanut myös pientä pelkoa. Nythän saamme avata sen vain, kun saamme ruokaa tai laitamme roskapussin ulos. Ja niinä kahtena kertana, kun koronatestaajat tulivat. Taaperon on vaikea käsittää, miksi ainoat ihmiset, joita olemme nähneet näinä kahtena viikkona, halusivat törkkiä tikulla sieraimeen. He olivat pukeutuneetkin hassusti, sinisiin paperikaapuihin, suihkumyssyihin, visiiriin ja maskiin. 

Aina testaajien käytyä taapero on juossut olohuoneen nojatuolin taa piiloon, kun seuraava koputus ovelta on kuulunut ruuan merkiksi. Fiksu poika.

Onneksi huomenna pääsemme taas kiinni normaaliin elämään! Tosin tässäkin tulee pieni lisämutka, sillä omaan kotiimme emme pääse ennen tammikuun alkua. Vuokralaisemme vuokrasopimusta on jatkettu jo useaan kertaan lentojemme peruuntumisten takia ja viimeisin soppari tehtiin loppiaiseen saakka. Muutamme erään ystävämme kotiin, hän puolestaan muuttaa väliaikaisesti äitinsä luokse. Uskomatonta vieraavaraisuutta ja avuliaisuutta, jota emme odottaneet saati pyytäneet. Mutta kun tarjotaan, niin vastaan otetaan. 

Toiset ystävät tulevat meitä autolla hakemaan huomenna ja uudessa väliaikaiskodissamme on pienimuotoinen jälleennäkeminen odottamassa muutaman muun kanssa. Tsuppiduu, kivaa, ja tarpeellista sekä meille että lapselle! Emme ihan mökkiydy, eristäydy ja erakoidu. 

Karanteeni on hyvä esimerkki asiasta, joka on itselleni ollut paljon suurempi mörkö ajatuksissa kuin käytännössä. Minuutti kerrallaan, tunti kerrallaan, päivä kerrallaan. Kyllä se siitä. Tosin tajusin, että tämä vuosi on ollut oiva boot camp karanteeniolojen sietämiseen. Olemme reissanneet niin paljon, asuneet ties millaisissa kolosissa tien päällä, mukaanlukien E:n serkun luona täysrempan keskellä. Eli pinnaa on jo harjoitettu ja sisua venytetty muiden sattumusten ja olosuhteiden toimesta. Ruokaakin on ollut laidasta laitaan, aina espanjalaisen huoltoaseman rekkakuski-nakkimukista ranskalaiseen Michelin-ravintolaan. Eli hotellikaranteenin haalea pasta menee siinä missä aiemmatkin eväät. 

Jahas, nyt tuli lounas ja lisää haaleaa pastaa, joten pitää lopetella! Huominen, tule pian!

Maisema hotellistamme. Alakuva meidän omaan kotiin päin, se siintää tuolla jossain korkeampien kerrostalojen takana. Matkaa linnuntietä ehkä kilometri.

Lounas tänään. Ei sittenkään pastaa, vaan munakaspiiras.