28.11.2020

Aikakoneesta ulos

Ihmettelyni uuden vanhan normaalin parissa jatkuu. Viimeksi kirjoitin siitä, miten oudolta tuntuu olla paikassa, jossa korona ei näy käytännössä mitenkään eikä sitä vastaan tehdä mitään aktiivisia varotoimia väestötasolla - lukuunottamatta uber-tiukkaa maahanpääsy- ja karanteeniprotokollaa. Täälläkin toki on korona-valistusjulisteita julkisissa tiloissa ja käsidesiä tarjolla kauppojen ovilla, mutta en ole itseäni lukuunottamatta nähnyt kenenkään niitä käyttävän. Menen lihasmuistista putsauspisteen kautta, koska Ranskassa yleensä oli vartija valvomassa, että käsidesiä käytetään. No spray no play eli jos ei ruiskauta putsia käsiin niin ei ole kauppaankaan asiaa. Vain yhdessä kaupassa Perthin keskustassa vaaditaan maskit ja se on Apple-kauppa, varmaankin ketjun kansainvälisten sääntöjen vuoksi. 

Meillä oli tänä perjantaina työpaikan pikkujoulut ja vaikka ne olivat kyseiselle toimistolle ominaiseen tapaan hyvin maltilliset - ei skandaaleja, kännäystä, diskopallossa roikkumista - sain silti tuijottaa silmät ymmyrkäisinä, että näinkö tämä menikin. Nimittäin ruokailu oli cocktail-paloja kiertävillä tarjottimilla ja dippikastikekulhot yhteisiä. Minäkin kaapaisin lihapullaan chilisoossia ja tajusin vasta sitten, että jos täällä jollain on joku pöpö, niin kohta se on kaikilla. Meni monta hetkeä miettiessä, että tämäkö ihan oikeasti oli se vanha normaali, yhteiset lautaset, kulhot, pöperöt, ei huolenhäivää? 

Tunne on melkeinpä kuin aikakoneen matkustajalla. Minut on teleportattu takaisin jonnekin vuosiin 2018-19, kun kukaan ei ollut vielä kuullutkaan vihulaisesta nimeltä SARS-cov-2.

Täällä teoriassa rajoitetaan asiakasmääriä ja esimerkiksi ostoskeskusten ruokakorttelien pöytiä on hieman hajasijoitettu väljyyden takaamiseksi. Baarit ovat kuitenkin pikkujoulukaudella täynnä, lähijunissa on sama määrä populaa kuin aina ennekin ja hisseihinkin mennään ihan sekasakilla, herrajjesta. Ranskassa oli hissien ovissa lappu, että sisään vain saman seurueen jäseniä kerrallaan. 

Olemme itse jatkaneet sinnikästä käsienpesua ja "käsidesi ennen ruokailua"-politiikkaa, jos pesupaikkaa ei ole saatavilla. Tai siis minä olen jatkanut ja vahdin haukkana taaperoa, E on jo alkanut lipsua, koska ei käsipesukenraali ollut alkujaankaan. Suomalainen "kädet pestään aina sisään tullessa" on ollut meillä jo vuosia kiistakapula ja sain omiin vaatimuspurjeisiini kätevästi tuulta koronarajoitusten puhureista. Nyt kun yhteiskunta ympärillä ei hygieniaa enää jatkuvasti tuputa, alkavat opit murentua, ikävä kyllä. En osaa sanoa, kauanko vielä itse olen jatkuvasti tietoinen vaikkapa siitä, etten kosketa kasvoja tai pureskele kynsiä. Ehkä nämä mietteet hälventyvät, ehkä eivät. En tykkää kyllä sairastelusta yleisestikään - kukapa tykkäisi - ja perusnuhat ja flussat torjutaan samoilla metodeilla. 

Länsi-Australia alkaa elvyttää koronarajoituksia jossain määrin, kun kontaktijäljitys tulee reilun viikon päästä pakolliseksi. Sisätiloissa tapahtuviin palveluihin, kuten ravintoloihin, kuntosaleille, kauppoihin jne menijät joutuvat käsittääkseni skannaamaan QR-koodin puhelimellaan ja jättämään näin tunnistetietonsa liikkeeseen. Siltä varalta, että täälläkin korona pelmahtaa levitä ja tartunnan saaneiden liikkumista joudutaan setvimään. Naapuriosavaltiossa nimittäin oli pieni tartuntaketju ja siitä seurasi siellä välitön rajasulku ja viikon kestänyt lockdown. Nyt tilanne on taas ilmeisesti hallinnassa, mutta se pakotti Länsi-Australiankin reagoimaan nostamalla valmiutta. 

En oikein jaksaisi enää kirjoittaa koronasta tai edes ajatella koko asiaa, mutta toisaalta koronavapaa elämä on täälläkin ajatustasolla vaikeaa. Jostain se puskee tajuntaan kuitenkin, viimeistään uutisista, joissa jatkuvasti hoetaan jotain koronahuolia/lukuja/kriisiä/päivityksiä/rokoteuutisia, oli Australiassa tartuntoja tai ei. Ihan kuin koko maailma, eritoten mediamaailma, olisi menettänyt kykynsä keskittyä muuhun. 

Hotellikaranteenista seurasi sellaista, että käynnistin yhden naisen hyväntekeväisyysohjelman ja olen avittanut muutamaa lapsiperhettä apupaketeilla eli toimittanut heille hotelliin leluja, puuhapaketteja, syötävää ja muuta tarpeellista. Kaikki hotelleissa olevat eivät ole perthiläisiä, vaan ovat joutuneet pysähtymään karanteeniin ensimmäisessä välilaskupaikassaan Australiassa. Jos koti on muualla, vaikkapa itärannikolla, ei täällä ole ketään, joka voisi tavaratoimituksissa auttaa ja siinä päätin minä astua kuvaan. Tottakai nykyään pystyy tilaamaan hyvin paljon kotiinkuljetuksena, mutta esimerkiksi kaikenlaista puuhakrääsää myyvä Reject Shop (täkäläinen Tiimari) ei toimita kotiin. Ruokakaupoista taas ei saa lasten leikkivälineitä ja oikeat lelukaupat yleensä toimittavat viikon-kahden viiveellä, eli liian hitaasti karanteenitarpeisiin. 

Omaa karanteenihotellia ei saa tietää kuin vasta lentokentällä laskeutumisen jälkeen, eli mitään etukäteisvalmisteluja ja ennakkotilauksia ei pysty tekemään. Tämä ei ole kätevää kellekään, kaikkein vähiten lapsiperheille. Näillä kun usein on pakottavia perushankintoja tiedossa, kuten vaippoja ja maitoa lapselle. Yksi auttamani perhe oli ikikiitollinen muutamasta hassusta leikkivälineestä, koska he olivat karanteenissa ollessaan saaneet kuulla erään perheenjäsenen menehtymisestä ja tilanne oli entistäkin karmeampi heille. Toinen perhe puolestaan viettää lapsen synttäreitä karanteenissa, uudessa maassa muutettuaan tänne ulkomailta, joten pieni synttärimuistaminen oli mielestäni enemmän kuin paikallaan. 

En edelleenkään tajua, miksei karanteenia voi toteuttaa edes paria pykälää inhimillisemmin. En aio taas aloittaa epäkohdista, mutta en itse koe olevani yhtään enempää koronalta turvassa siksi, että nytkin perheet on pakattu yhteen huoneeseen sen sijaan, että heillä olisi käytössään asunto erillisellä makuuhuoneella ja keittiöllä. Etenkin kun olen nähnyt, miten muut täkäläiset elävät, täysin vailla varotoimia, niitä ymmärtämättä, muistamatta, tai tarpeelliseksi kokematta. Elämme kummallisia aikoja, ystävä hyvä. 

Aasinsillasta toiseen, olen varmaan ainut ihminen työpaikallani, joka on ihan fiiliksissä työstään. Muilla alkaa jo vuodenloppu painaa ja haiku olla kova joululomalle. Vaikka olen paljonkin miettinyt työpaikan vaihtoa, nyt paluu tuntuu kuitenkin kivalta tuttuun ja turvalliseen. Lisäksi sain entistä mielekkäämpiä työtehtäviä, joita teen nyt ilolla. Saa nähdä, kauanko tämä onni kestää ja näversinkö vihdoin nurkkauksen itselleni asettua ammatillisesti, vai pitääkö  jatkaa etsintää ja kampeamista jonnekin toisaalle. Aika näyttää.

Alla Perthin jouluhuumaa. Kuva (c) Fremantle Stories.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!