Rymähdys arkeen

Paluu arkeen kaiken epävarmuuden ja karanteeniankeuden jälkeen on ollut suorastaan rysähdys. 

Pikku-N harjoittelee päiväkotiarkea, ja siitä seurasi peräti parodiamaisesti meille kaikille vatsatauti. Olen tottakai kuullut muilta, että päiväkodissa taudit jylläävät ja alkuaika voi mennä paljonkin sairastellessa. No, ensikäden tietona: täyttä faktaa. Päiväkodista tuli jo ensimmäisellä viikolla tiedote, että Perthissä kiertää erityisen ärhäkkä gastroentritis eli vatsatauti. Ajattelin kuin mikäkin idiootti, että ei kai meillä niin huono tuuri ole, että se saadaan. Just. Tällaiset asiat eivät ole tuurista kiinni, kun lapset imeskelevät samoja leluja päivät pitkät. 

Ensin sairasti taapero viime viikolla, sitten E ja viimeisenä minä. Lapsi oli jo palannut päiväkotiin, kun hoitajat soittivat, että hänet pitää hakea pois oireiden vuoksi - niitä ei siis ollut ollut kolmeen päivään. Muksu ei ollutkaan kunnolla parantunut viikonlopusta, tai sai pöpön uudelleen. Samana iltapäivänä aloin itse voida huonosti ja seuraavat 24h olivat täysimääräistä tuskaa. Ihan kuin vatsatauti ei olisi ollut riittävästi, päälle pukkasi varmaan huonosti nukutun yön vuoksi migreeni ja kamppailin kahta vihulaista vastaan samalla, kun koitin pitää mukelosta huolta. Ei. Kivaa. 

Jatkossa E saa hoitaa näitä enemmän, mutta hän vasta aloitti uuden työn eli sairaslomia ei uskalla heti alkuun luukuttaa. Itse olen ollut työpaikassani sentään kolme vuotta eli olen siellä vanha naama. Kukaan ei onneksi kritisoi ainakaan välittömästi, jos en joku päivä ole paikalla. 

Lapsen sairastelu, saati itse kipeänä olo, ei ole koskaan hauskaa. Huonoa oloa ja marinaa ankeuttaa entisestään tekemisen puute. Koska viime viikko meni petipotilaina vuorotellen, emme tehneet juuri mitään. Päivät naperon kanssa kaksin sisällä - tai enintään hieman pihalla - tuntuivat loputtoman pitkiltä ja yksinäisiltä. Lapsi ei sinällään osaa kaivata seuraa, mutta tekemistä ja maisemanvaihtoa kyllä. Samat pesuvadit ja kippokupit vesileikkeihin eivät jaksa loputtomiin kiinnostaa eikä jättilegoillakaan enää juuri rakennella, kun ne "kulutettiin" karanteenissa ihan loppuun. Normaalioloissa kävisimme leikkikentillä, kirjastossa, puistoissa, rannalla, kavereiden luona leikkitreffeillä. Nyt tätä kirjoittaessa viikko ei kuulosta pitkältä ajalta ollenkaan, mutta tuntui kolminkertaiselta sitä läpi eläessä.

Toisaalta, suurempia teemoja ajatellen, olen oppinut jotain itsestäni tai pikemminkin huomannut, mitä olen oppinut vuoden mittaan. Stressittömyyttä, joustavuutta, rentoutta. Asiat hoituvat aina, tavalla tai toisella. Olo on zen, vaikka edessä on jälleen muutoksia.

Olemme muuttamassa - taas - sillä E sai vakituisen työpaikan tunnin matkan päästä nykyisestä kodistamme. Kahden työviikon kokemuksella tunnin matka suuntaansa on ihan liikaa kelle vain, puhumattakaan pienen lapsen isästä, jota odottaa lapsenvahtivuoro kotiin saapuessa. Omaan osa-aikatyöhöni paluu on tarkoittanut nimittäin sitä, että lapsivastuu on minulla n. 80%:sti arkena enkä valitettavasti ole sellainen pullantuoksuinen äiti, joka tällaista rytmiä pystyy vetämään aina. Jos ei ole lainkaan omaa aikaa ja hengitystilaa, apatia, ärtymys ja väsymys alkavat ryömiä elämään ikävällä tavalla. 

Asunnonmetsästys oli oma operaationsa. Käynnistimme sen saman tien karanteenista päästyämme ja ehdimme katsastaa neljä asuntoa ennenkuin saimme tämän talon, johon muutamme joulun alla. Neljä taloa ei suinkaan ole lukumäärä, jota yritimme. Soitin ainakin tusinaan paikkaan, mutta kaikki muut olivat jo menneet ennenkuin ehdimme nähdä niitä ollenkaan. Perthin vuokramarkkinat ovat tällä hetkellä aivan ylikuumenneet ja vapaita asuntoja kaikista vuokra-asunnoista on noin yksi prosentti. YKSI. Tähän syynä ovat mm. vuokra-moratorium eli jäädytys: tällä hetkellä ei ole laillista irtisanoa vuokralaisia tai nostaa vuokraa, covid-rajoitusten takia, vaikkei täällä koko koronaa olekaan. Niinpä liikkuvuuskin on pienentynyt dramaattisesti. Lisäksi huikea enemmistö ulkomailla asuneista tai oleskelleista perthiläisistä, me mukaanlukien, on palannut kotiin ja siten vapaita asuntoja on normaalia vähemmän tarjolla ylipäätään. 

Olimme siis onnekkaita, kun saimme talon näinkin pian. Kohteemme tosin on kompromissi eli halusimme ensisijaisesti toisen, uudemman talon, mutta emme saaneet sitä - kuulemma viimeaikaisten vuokranantajasuositusten puutteen vuoksi. Meillä ei ole antaa viimeaikaisia suosituksia siitä, millaisia olemme vuokralaisina, koska olemme asuneet omistamassamme asunnossa vuodesta 2015. Voisi kuvitella, että tämä on etu ja kertoo taloudellisesta stabiiliudesta, mutta näköjään ei. 

Koska oma asuntomme on yhä vuokrattuna, edessä on myös operaatio hommaa huonekalut. Perthiläiset vuokra-asunnot eivät normisti sisällä juuri mitään seinien lisäksi, eli joudumme hankkimaan uuteen taloon kaiken jääkaapista ja pesukoneesta lähtien. Uuni siellä sentään on talon puolesta. Omat huonekalumme ja tavaramme ovat vuokralaisellamme emmekä voi niitä kesken sopparin hakea poiskaan. Lisäksi keskusta-alueella kalustettuna vuokrattavan asunnon menekki ja vuokrahinta ovat paremmat kuin kalustamattoman, joten päädyimme jatkamaan kalustettuna vuokraamista.

Lisäjännitystä elämään tuo, että en ole itse vielä nähnyt uutta kotiamme - enkä näe ennen muuttopäivää, koska sinne ei pääse sitä ennen. 

E kävi asuntonäytössä työpäivän jälkeen itsekseen, koska en itse päässyt töistä lähtemään ennakkoon emmekä voineet myöskään jättää taaperoa päivähoitoon yliaikaa. Jos lasta ei täällä nouda ajallaan päivän päättyessä, vastassa saattavat odottaa poliisit ja lastensuojeluviranomaiset. 

Eli nyt punnitaan, miten samalla sivulla olemme E:n kanssa seitsemän yhdessäolovuoden jälkeen. Tykkäämmekö kumpikin talosta, vai onko edessä järkytys minulle, päivitystä seuraa :D

Tänne olemme muuttamassa. Lähiöön, vaikka olen keskustakaupunkilainen sielultani. Saapa nähdä, mitä tästä tulee! Kuva (c) IBuildNew