Kiitollinen siunattu onnellinen?

Olen tänä vuonna, etenkin viime kuukausina, miettinyt paljon aihetta kiitollisuus. Jouluna ja uutenavuotena kiitollisuus varmaan muillakin nousee teemaksi, kun muistellaan kulunutta vuotta ja vietetään aikaa läheisten kanssa. Tämä postaus ei kuitenkaan ole kiitollisuudenaiheiden luettelo, vaan pikemminkin purkaus siitä, miksi kiitollisuus on yllättävän monimutkainen asia ja miten sitä käytetään myös väärin. 

Ensin muutaman polveilevan ja näennäisen erillisen tarinanmutkan kautta alustus aiheeseen. Kuten kaikki blogia seuranneet tietävät, tämä vuosi ei meillä mennyt ns. putkeen vaan hyvinkin putken viereen. Toisaalta loppu hyvin, kaikki hyvin - meillä on nyt tilava talo kauniilla alueella, jossa näillä näkymin tulemme viihtymään mainiosti. Karanteeni on takana, töihin ja tienesteihin on palattu, arki rullailee. Toisaalta tuntuu, että en voi vain kylläisenä pullasorsana uida pois tilanteesta, joka kuitenkin edelleen jatkuu: jopa 40,000 kanssa-aussia yhä yrittää löytää reittiä kotiin eikä matkustus ole helpottunut yhtään. Näillä näkymin matkustusrajoitukset jatkuvat ainakin vuoden 2021 puoliväliin, ellei loppuun. 

Ristiriitaiset tunteet, rasittavan elämäntilanteen purkautuminen, silti koronalukituksen jatkuminen (täältä ei lähdetä ilman valtion lupaa minnekään), saivat lopulta minut pillahtamaan itkuun jouluaterian kynnyksellä. Tunteenpurkauksen tönäisivät liikkeelle kolme pientä asiaa, jotka tapahtuivat eilen. 

Olemme N.n kanssa taas kipeänä ja arkiviikon jatkunut, yöunet pilannut nuhaköhä alusti sopivasti ankean olon. Jouduimme viime hetkellä perumaan menon suomalaisiin joulujuhliin, joissa olisimme pitkästä aikaa voineet tavata paljon täkäläisiä tuttujamme. Jouluaatosta tuli noutoruuan syöntiä keittiösaarekkeen ääressä seisten, ruokapöydän tuolit kun yhä puuttuvat. 

Huomasin facebookista, että eräs hotellikaranteenissa auttamani perhe ei ollutkaan ihan niin avun tarpeessa saati rehellisiä kuin olin kuvitellut. Ostin tämän perheen lapsille kasan lahjoja karanteeniin, koska perheen äiti antoi ymmärtää, että heillä ei ole hankintoihin itse mahdollisuutta (ei vielä paikallista pankkikorttia jne). No, jouluaaton kuvavirrasta tuli vastaan upouusi tulipunainen urheiluauto oikein lahjarusetin kera, perheen isän joululahja perheen äidille. Rahaa oli sitten kuitenkin löytynyt karanteenin jälkeen, huomaan, vaikkei oman lapsen synttärilahjoihin liiennyt satasta (tai ainakin mielellään otettiin vastaan naiivin tuntemattoman lompakon sisältö).

Liityin täällä uudella asuinalueellamme Älä Osta Mitään-ryhmään ja olen viestitellyt erään avuliaanoloisen naapurin naisen kanssa muutamien tavaroiden vaihtamisesta, pieneksi jääneet joogavaatteeni vaihtuvat säilytyskoreihin. Huomasin eilen hänen profiilikuvastaan jotain vähemmän inspiroivaa: RAJAT KIINNI! Täällä on viime kuukausina ja viikkoina vain kiihtynyt kampanjointi, että Australian tulisi lukita maa kokonaan koronariskin takia ja mitään liikennettä sisään tai ulos ei sallittaisi, mistään syystä. Jo nyt maahan palaaminen on lähes mahdotonta ja naapurini polleana julistaa, että hän kannattaa vielä tiukempaa linjaa - siten myös sitä, että me emme olisi päässeet kotiin.

Vaikka nämä kaikki sinällään ovat pieniä juttuja, pikkukuumeessa ja väsyneenä en vaan enää jaksanut. 

Olen kiitollinen, että minulla on perhe, oma lapsi. Mutta olen väsynyt ja pettynyt siihen, että äitiys on välillä todella raskasta henkisesti ja fyysisesti, etenkin sairaan lapsen kanssa. Olen kiitollinen, että olen asemassa, jossa voin auttaa toisia. Olen vihainen, että joku itsekäs hyväksikäytti haluani ilahduttaa lapsia ja näin tappoi inspiksen auttaa muita perheitä samassa tilanteessa. Olen kiitollinen, että pääsimme takaisin ja saimme elämämme uomiinsa. Olen vihainen, että kansan syvät rivit, jopa muutamat omat tuttuni Australiassa ovat yhä sitä mieltä, että kansalaisuutemme ja oikeutemme mitätöityivät sillä hetkellä, kun rajat suljettiin maaliskuussa 2020. 

Some ei tietenkään ole koko maailma ja elämä, mutta monissa asioissa se on tärkeä vaikutuskanava mielipiteisiin. Luen joka päivä kommentteja, joissa maahanpaluuta yrittäviä ausseja suomitaan ja raastetaan surutta: olisit kiitollinen, että. Kehtaatkin valittaa. Päänsilitystäkö odotat? Elämässä pärjää missä vain, jos vain ottaa oikean asenteen. Pysy siellä kaukana missä olet, spitaalinen. Vaikka tämä ei ole meille suunnattua nimien kera, se on meille suunnattua sisällöltään, olemmehan noita "spitaalisia" palaajia.

Odottaessamme intialaista noutoruokaamme, koko vuoden tapahtumat risteilivät päässäni. Meillä on niin monia syitä olla kiitollinen: saimme matkustella, viettää aikaa perheidemme kanssa, antaa taaperon tutustua sukuunsa ja toisinpäin, kasvaa ja vahvistua henkisesti perheenä ja yksilöinä. Mutta monen kuukauden epävarmuus tulevasta, onko meillä kotia ja missä, ei kuitenkaan pyyhkiydy tunnemuistista hetkessä. En voi olla ajattelematta "kiitollisuusvaatimuksia", joita saimme tutuilta ja tuntemattomilta (mitä tuntemattomampi tyyppi ja vähemmän tietoa tilanteestamme, sitä julmemmat sanankäänteet). "Eihän teillä asiat ole oikeasti huonosti, koska olitte perheidenne kanssa/ette ole kadulla/ette ole oikeita pakolaisia". 

Kiitollisuus on elintärkeää ihan oman mielenterveyden kannalta: on keskeistä osata tunnistaa positiiviset asiat elämässä ja arvostaa niitä. Kun olin univajeesta ja synnytyksenjälkeisestä masennuksesta oireileva rätti-äiti, pidin kiitollisuuspäiväkirjaa, koska en muuten nähnyt kaikkea hyvää elämässäni. 

Ymmärrän sen, että huonoja puolia tuskailevaa ystävää tai vierasta haluaa tukea, muistuttaa tai joskus jopa näpäyttää muistuttamalla kiitollisuudesta. Kiitollisuus ei kuitenkaan koskaan saisi olla mitätöintikeino. 

On mahdollista olla yhtä aikaa kiitollinen joistain asioista, ja pettynyt/surullinen/huolissaan toisista. On peräti naiivia kuvitella, että elämän isot ongelmat (kuten nyt omaan kotiin pääsemättömyys) ratkeavat pelkällä asennemuutoksella ja kiitollisuudella, tai että ketään voisi vaatia unohtamaan ongelmansa kiitollisuuden varjoon. Siellä ne muhivat kuitenkin kuin peitetyssä kompostissa ja pahimmillaan ponnahtavat uudella voimalla esiin myöhemmin, kun niitä ei käsitellyt tai ratkonut ajoissa. 

Mielestäni koko kiitollisuusteema kiteytyy siihen, että milloin tulisi tyytyä ja arvostaa, milloin kerätä voimansa ja vastustaa/koittaa muuttaa asioita? Negatiivisia tunteita kuten pettymystä, surua ja vihaa voi ja mielestäni tulee käyttää moottorina positiivisiin muutoksiin. Mikään yhteiskunnassa tai yksilön elämässä ei edisty tai muutu, jos aina vain tyytyy ja sietää, ollakseen moraalisesti oikeanlainen, vaatimaton ja kiitollinen ihminen. Joskus on moraalisesti enemmän oikein olla hankala valittava tyytymätön ihminen, joka puskee muutosta parempaan. 

Näin maahan palaajat kuvataan sanomalehdissä. Pelkkä viruslasti, ei ihminen. Auttaa asiaa, not.