Maailma omasta päästä

Olen nyt kolmisen vuotta harrastanut fiktion kirjoittamista, ensimmäiset pari vuotta yksikseni hiljaa salassa, sittemmin jatkuvasti enemmän ja julkisemmin kuin mikäkin addiktion uhri tai paheen viljelijä. Tai, aikajanaa tarkentaen: olen kirjoittanut fiktiota satunnaisissa määrin aivan lapsesta saakka, mutta E:n ollessa sukellusopettajakurssilla Kambodzassa marraskuussa 2014, koin herätyksen ja ajattelin, että lähden minäkin unelmani perään ja alan kirjoittaa ihan tosissani, tavoitteena päästä julkaistuksi.

Kirjoituskieleksi valikoitui englanti, koska se jostain syystä tuntui luontevammalta – luen paljon enemmän  englanninkielistä kirjallisuutta kuin suomalaista -, ja toisaalta ajattelin opportunistisesti, että jos koskaan breikkaan, niin mieluummin kansainväliselle yleisölle kuin Suomen rajatuille markkinoille. Kirjoittaminen ei ole pelkästään hauskaa, antoisaa ja mielikuvitusta venyttelevää puuhaa, vaan myös yllättävän sosiaalista, jos siitä sellaista tekee. Perustin vuoden alussa Perthiin oman kirjoittajapiirin kavereiden kanssa, koska kirjoittamisesta kertoessani paljastui, että muutama muukin sosiaalisiin ympyröihini kuuluva kirjoittaa ahkerasti, puoli- jos ei täysammattilaisuuteen tähdäten.

Lisäksi olen netitse löytänyt beta readereita eli niitä ahkeria taivaanlahjoja, jotka jaksavat ja viitsivät lukea puolitekoista tekstiä sitä kommentoiden ja parannusehdotuksia antaen. Luovan kirjoittamisen pahin kynnys on, että uskaltaa näyttää tekstiään muille ja ottaa vastaan palautetta. Asiatekstin suhteen ei niin pahasti riivi, jos jollain on eri mielipide tai korjauskommentti. Mutta kun on vuodattanut paperille tarinaa sielunsa sopukoista, luovuutensa sydänverellä, niin ei paljon tarvitse puukkoa käännellä oikeassa haavassa satuttaakseen pahemmin kuin kritisoimalla henkilöhahmoja, juonta, tarinan ideaa tai sen olemassaolon tarkoitusta.

Paitsi että. Tämä siis se pelon ja kivun taso, jonka olen muilta kuullut. Itse sattumalta kävin kattavan kritiikinsietokoulutuksen edellisen työpaikkani muodossa ja valmistuin siltä kurssilta niin hyvin, että tarinoideni tallominen ei lamauta eikä lakkauta kirjoitusintoa, vaikka ei se tietenkään kivaltakaan tunnu.

Viisi vuotta energia- ja vesivalvontavirastossa raportointia opettivat siihen, että mikään, mitä kirjoitan, ei ollut riittävän hyvää ja valmista. Aina viuhui punakynä, aina tuli kielioppikommenttia, aina löytyi pomolta jokin hiottava tulokulma tekstiin. Ensimmäiset kolme vuotta otin palautetta vastaan hampaita kiristellen, itku kurkussa, kunnes pomoani sijaistaessani tajusin jotain. A) Ohjailin itse ihan samalla tavalla minulle raportoivien tekstejä, koska jokaisella kuitenkin on oma tyylinsä sanoa asiat ja minun tapani ei ole koskaan täysin sama kuin toisten ja toisinpäin, ja B) kun pomoni oli poissa tieltä, ylemmät pomot hyväksyivät tekstini mukisematta eikä korjauksia tullut, _ollenkaan_.

Eli: joko pomolle oli jäänyt asenne päälle, että kaksikieli-Anun sanomisissa on pakosti vikaa, tai hänellä vain sattui olemaan vakiintuneenluutunut tapa sanoa asiat toisin kuin minulla, eli tekstini ei ollut koskaan hänen suuhunsa sopivaa, raportit kun virastossa lähtivät eteenpäin hänen allekirjoituksensa kanssa, olinpa kirjoittaja minä tai joku muu. Tästä opin, että kaikki kritiikki on kuitekin subjektiivista eli toiset tykkää, toiset ei. Ja, palautteesta voi kuoria kermat päältä: ottaa siitä mikä itselle sopii (toki kielivirheet korjailee, jos niitä on), muuten sanomiset voi jättää omaan arvoonsa. Eihän se oma ääni muuten kehity, jos ei uskalla seistä omien sanojensa takana.

Kirjailijaksi pyrkiminen on avannut silmät sille, miten moni harrastaa kirjoittamista tai toivoo joskus julkaisevansa jotain. Luulisinpa, että kirjoittaminen on luova harrastus numero yksi yleisyydellä mitaten. Bloggaus toki jo hieman oli tätä maailmaa valottanut, koska bloggaus on erittäin suosittu harrastus ja myös ammattitoive. En kuitenkaan ollut aiemmin ajatellut, että ne, jotka lukevat kirjoja, myös innolla kirjoittavat, ja toisinpäin. Beta-lukijoita löytääkin esimerkiksi Goodreads-nettisivulta, kirja-arvostelusivustolta, jolla toimii myös keskustelufoorumi.

Beta-lukijuus on ihan oma lajinsa, kiemuraista puolin ja toisin. Luen itse muiden tekstejä, koska on tavanomaista ja odotettua, että tarjotaan ”vaihtarit”: kommentoit minun juttujani, minä kommentoin sinun. Lukeminen käy työstä, kun teksti pitää syynätä sillä silmällä, että löytää korjattavat paikat, mutta tunnistaa myös vahvuudet.

Erittäin usein niitä korjattavia paikkoja on tosi vaikea identifioida: jotenkin vain teksti tökkii, laahaa tai ei tempaa mukaansa, mutta on vaikea sanoa, miksi. Mikä tekee hyvän kirjan tai novellin? Kaavoja ja ohjeita on netti pullollaan, mutta niillä ei saa aikaan kuin kankeita uudelleenlämmittelyjä. Jokainen menestystarina on uniikki ja omista syistään hyvä. Mutta miten tunnistaa ne hyvät ja huonot puolet, saati selittää toiselle, missä mättää ja miksi? Kuitenkin palautteessa aivan olennaista on kertoa selkeitä korjaus- ja parannusehdotuksia, koska ketään eivät lämmitä saati auta kommentit luokkaa ”ihan jees”.

Yhtäaikaa palkitsevinta, turhauttavinta ja koomisinta ovat ne lukijoiden kommentit, jotka pyrkivät radikaalisti muuttamaan luomaani fiktiomaailmaa tai hahmoja. Koska työstän parhaillaan fantasiakirjaa, sen maailma on mielikuvituksesta muovailtu, vaikkakin olemassaolevista historian paloista ja alueista ammentava.

Yksi lukija oli sitä mieltä, että henkilöhahmojani pitäisi muuttaa, koska he eivät istu fantasian kaanoniin eli historiallisten romaanien sukupuolirooleihin – vaikka roolitus on tarkoituksellista ja se mielestäni selitetään kirjan taustamaailmassa. Toinen puolestaan halusi editoida pois ”liian modernit” keksinnöt kuten jalustimet, ikkunalasit ja vaatekaapit, jotta historiallisuus korostuisi. On hienoa huomata, että jokin täysin omasta päästäni veistelty on niin mukaansatempaavaa, että lukija alkaa uskoa tuntevansa henkilöt ja maailman paremmin kuin sen luoja. Toisaalta tällaisia kommentteja lukiessa tekisi mieli huikata, että hei, mun maailma, mun tyypit, mun päätös :D

Tsemppiä kaikille kirjoittamista harrastaville tai julkaisuun pyrkiville! Ja kiitos teille kaikille jotka olette tarjonneet haukansilmiänne teksteilleni!

Miten oman alan töihin?

Pakerran töissä raporttia lastensuojelun lakimuutokseen liittyen ja siitäpä loihe lausumaan sanasia "oman alan töistä". Tässä näes konsepti, joka on askarruttanut minua jo pidempään.

Olin vielä vuosi sitten ammatiltani energia- ja vesilaitosten valvoja, ja jos rullataan aikaan ennen Australiaan muuttoa, työskentelin kaupunkisuunnittelussa rakennusperintöneuvojana sekä tietenkin heitin keikkaa siellä ja täällä museo-oppaana, kulttuurituottajana, sarjakuvapajojen vetäjänä ja milloin missäkin. Utelias kun on ja asenteella "kyllä sen äkkiä oppii jos kiinnostaa" - siunattu/kirottu, niin yhteen uraan urkeutuminen on haasteellista. Tänä vuonna minusta kuoriutui ammattimainen tapahtumatuottaja ja seuraava projekti liittyy lastensuojelun kehittämiseen, kuten mainittu.

Olen kolmenkympin rajapyykin jo aikaa sitten ylittänyt, silti minulta(kin) kysellään satunnaisesti, milloin aion hakeutua takaisin oman alan töihin. Kysyjät arvatenkin olettavat, että oman alan työt olisivat museoalalla tai liittyisivät arkkitehtuurihistoriaan, koska moisten papereiden kanssa valmistuin yliopistosta vuosikymmen sitten. Muttamutta. Mikä se on se mystinen oma ala itse kullekin ja missäkin elämän vaiheessa?

Olen tehnyt väitöskirjaa katkoinaisesti ja pätkissä pian seitsemän vuotta - tosin siitä ajasta kolme-neljä vuotta aidon aktiivisesti - ja kiinnostuksenkohteeni ja tutkimuskysymykseni ovat muuttuneet useaan otteeseen. En tiedä, tulenko tohtorinlakin saatuani työskentelemään alalla eli ympäristönsuunnittelun parissa. En tiedä, kiinnostaako se enää uraksi asti. En tiedä, kiinnostaako se ehkä joskus tulevaisuudessa niin paljon, että pyrin hyppäämään kentälle vaikkapa vuosikymmenen kuluttua. Mistä näitä tietää? Ja miten se 16v nuori, joka pohtii, hakeutuako ammattikouluun vai lukioon, voi tietää sitäkään vähää tulevaisuudestaan? Tai se parikymppinen, joka miettii yliopiston, ammattikorkean, välivuoden ja työelämän välillä, saati että valitsisi sadoista aloista sellaisen, jolla voi ja kiinnostaa paukuttaa töitä eläkkeelle saakka?

Työelämä on nimittäin aivan heekulin pitkä huikonen. Hyvä niin, koska se tarkoittaa, että elämäkin on pitkä. Mutta yritän sanoa, että ei ole normaalia minun mielestäni edes olettaa, että sama juttu voisi kiinnostaa muuttumattomana iäti. Tai, että se sama juttu edes pysyisi olemassa tässä muuttuvassa maailmassa seuraavat neljä vuosikymmentä. Meillä ei ole edes sama teknologia käytössä enää kuin nuoruudessani - lankapuhelimet, faksit ja käpylehmät - joten miten ammatit voisivat pysyä samoina?

Australia on ihannemaani siksi(kin), että mielestäni täällä on todella hyvät, avoimet mahdollisuudet olla, elää, yrittää ja tehdä töitä lähes alalla kuin alalla. Jos olet fiksu, aikaansaava, reipas ja yhtään koulutettu (sekään ei välttämättömyys), yleensä jotain löytyy, ja hyvällä tuurilla jotain todella kiinnostavaa ja uraa-avaavaa. Palkkataso on Suomea parempi ja verotus puolestaan kevyempi. Viisumit tietenkin ovat asia erikseen, mutta ne eivät liity työelämään tai työnantajiin sinällään, vaan maahanmuuttopolitiikkaan. Ja politiikkahan on tasan niin takkuista kuin poliitikot ääntentavoittelussaan siitä tekevät.

Itse olen löytänyt työelämäkolosia itselleni toisaalta uteliaan-nuuskivan työnetsintätyylin, toisaalta hyvän tuurin ansiosta, mutta ennen kaikkea olemalla joustava. En ole koskaan lukkiutunut yhteen alaan, vaan hakenut, mikä kiinnostaa ja mikä vaikuttaa edes jossain määrin realistiselta. Olen myös hionut taitoa vastata työpaikkailmoituksiin "oikein" eli muunnan kokemuksestani sellaisen version paperille, joka ko. paikkaa houkuttelee. Tähän pystyy jokainen pienellä luovuudella - en tarkoita valehtelua, vaan aussityyliä, jossa hehkutetaan häpeilemättä saavutuksia ja kuitataan mokat oppimiskokemuksina.

Australiassa on urapolulleni nimikin: career public servant. "Uravirkailija" tekee uransa julkissektorilla, vaikkei välttämättä samassa virastossa tai tehtävissä. Nimityksellä on suomalaista käännöstä parempi kaiku, koska siinä on mukana ajatus palveluksesta ja palvelemisesta: career public servant haluaa työskennellä kansan ja valtion hyväksi. Kun taas Suomessa yleensä saa kuulla olevansa tuottamaton loinen ja p****a, jos saa palkan verovaroista. Se tuppaa unohtumaan, että myös verovaroin palkattu kuluttaa rahansa, maksaa veroja, työllistää näin muita ja pitää talouden rattaat pyörimässä - kenenkään muun kuin panamarikkaiden rahat eivät makaa kaikkinensa sijoitustileillä.

Oho lipsahti sosiaalipolitiikkaan, vaikka piti puhua omasta alasta tai pikemminkin koko termin mahdottomuudesta. Mielestäni ihan liian moni eritoten Suomessa stressaa tästä oma ala - konseptista, turhaan.

Olen kuunnellut ihmisiä, jotka kokevat olevansa epäonnistuneita, koska ovat jossain muualla töissä kuin siellä, mihin koulupaperit viittaavat. Olen kuunnellut niitä, jotka ovat ihan hyvässä työssä, mutta jatkuvasti hakevat tai ainakin miettivät vaihtoa, koska on noloa tehdä rahansa jossain muualla kuin mihin koulu valmisti. Olen kuunnellut sellaisia, jotka eivät uskalla vaihtaa pois omalta alalta, vaikka joku muu houkuttaisi, koska sitten on luuseri kun ei ole enää omalla alalla. Vaihtaa saisi vain, jos ensin kouluttautuu eli virallisesti muuttaa sitä omaa alaa. Häh, miksi? Työssäkin oppii! Olen kuunnellut niitä, jotka eivät uskalla lähteä unelmien perään ulkomaille, koska oman alan uraputki Suomessa katkeaa. Sekä niitä, jotka kärsivät huonommuuden tunnetta, kun ulkomaille muuton jälkeen onkin kotirouva/-äiti/-mies eikä enää uraa tekevä oma-alailija. Ja niitä, joiden oman alan katkaisee työttömyys ja sitten on edessä kriisi, että kuka olen, mikä olen, olenko mitään, oma ala älä jätä!

Vuodatukseni pointti ei ole syyllistää ketään tai haukkua sinua, joka rakastat omaa alaasi. Pointti on yrittää muistuttaa, että kukaan ei ole ammattinimikkeensä eikä työpaikkansa, ei edes, vaikka työpaikka olisit sinä itse yksinyrittäjänä. Aina voi tehdä jotain muuta. Aina sisimmässä on muutakin kuin työ, ala, ura, koulutodistus. Aina omista reserveistä löytyy sellaisia taitoja ja kykyjä, joita ei tiennyt olevankaan, ennenkuin niitä pääsee kokeilemaan.

Jos suunnittelet ulkomaille muuttoa tai alanvaihtoa, mutta et ole tähän mennessä uskaltanut, koska se oma ala... oma ala my ass  nyt lanseerataan uusi käsite, asenteella haluatko beach bodyn eli rantakelpoisen vartalon? Mene vartaloinesi rannalle, tadaa, sinulla on rantakelpoinen vartalo! Sama koskekoon alaa. Mene alalle kuin alalle ja ala tehdä sitä. Tadaa, sinulla on oma ala!

ps. en edes tiedä, mikä englanniksi on "oma ala". Onko sille jotain termiä? Onko tämä puhtaasti suomalaisten päähänpinttymä?

In your face, ympyränmallinen oma ala!

Kulissien takana: Perthin Suomi100 sekä ruisleipävinkki

Kesä on käynnistynyt Perthissä ja aivan yllättäen siitä syntyy joulutunnelma. Näköjään seitsemäs lähestyvä joulu Australiassa on vihdoin laukaissut vaistonvaraisen tunnistuksen: kuiva, kuuma tuuli iholla, kultaisena hehkuva kesäaurinko, hilpeänvärikkäät joulukoristeet, sekä hyväntuuliset ihmiset merenä kaupungilla ovat nykyään iskostuneet aivoihini joulun merkeiksi.

Tutut ympärillä puuhaavat joulusuunnitelmiaan ja useimmilla ne sisältävät perheen ja ystävien kutsumisen laajaksi joukoksi kotiin uima-altaan ja grilliruokien ympärille. Meidätkin kutsuttiin suomalaisen piirin joulunviettoon, mutta logististen ongelmien takia Madame E eli E:n jouluisin vieraileva äiti toivoi, että perhe kerääntyy hänen house sitting - taloonsa aatoksi. Madame E suunnittelee joulua monta kuukautta etukäteen ja koska juhlalla on hänelle niin iso merkitys, päätös on helppo; mikäpä siinä.

Tämä viikko on ilmeisesti ollut Suomessa juhlahumua täynnänsä itsenäisyyspäivän vuoksi. En edes aloita jupakasta alpakat vs uusnatsit, koska minunkin itsenäisyyspäivästäni kohtuuton pala kului somessa uusnatsisymppaajia vastaan väitellen. Sen sijaan tässäpä kulissientakaista vilkaisua, miten sujui Perthin Suomi100-juhla viime lauantaina.

Suomi-koulun hallitus päätti jo viime helmikuussa, että järjestäisimme juhlan, koska Perthissä ei ole Suomi-klubia tai muuta virallista tahoa, joka voisi järjestelyt ottaa kontolleen eikä niitä kukaan yksityishenkilö jaksaisi samassa mitassa vääntää. Hoidin ison osan järjestelyistä innostuksissani itsekseni, hallituksen jäseniltä ja opettajilta toki tukea ja apua saaden aina tarvittaessa.

Yhdistystä tarvittiin järjestelyjen taakse apurahan hakua varten. Saimmekin Suomi-Seuralta riittävästi avustusta, jotta pystyimme maksamaan juhlatilan vuokran ja pakollisen järjestyksenvalvojan. Näin juhlien lippuhinta saatiin pidettyä kurissa, jotta mahdollisimman moni pystyi osallistumaan lompakon paksuudesta tai ohuudesta huolimatta. Lisäksi meitä tuki Suomi-Australia-kauppakamari rahallisesti, ja yli kymmenen firmaa tuotelahjoituksin arpajaisiin.

Aitiopaikalla sijaitseva Cottesloe Beach Hotel valikoitui juhlapaikaksi, koska se oli tarjokkaista edullisin, upeasti aivan Intian Valtameren rannassa ja hyvien liikenneyhteyksien päässä. Valinta osui nappiin, koska kaikki vieraat kehuivat paikkaa ja nauttivat näkymistä ja tiloista, ja henkilökunta oli tavattoman avuliasta ja ystävällistä alusta lopppuun. Ainoa fiba paikassa oli kehnoksi osoittautunut äänentoistosysteemi, josta kohta lisää.

E ja minä ajoimme juhlapaikalle jo klo 13, leipomon kautta, josta haimme jälkkäriksi tarkoitetut kanelipullat. Aloitimme koristelun koulun kahden aktiivin kanssa. Itse juhla alkoi klo 15:30, mutta ehdimme hädin tuskin saada kaiken valmiiksi, eli kalusteet paikoilleen (tässä CBH:n henkilökunta tosin teki isoimman työn), arpajaisvoittopöydän ja joulukorttimyyntipöydän esille, valkoiset liinat ja siniset paperiliinat pöytiin, juhlakimput maljakoihin (ennakkoon askarreltuja paperikukkia sekä vihreää omilta takapihoilta), tervetulokahvit ja Fazerin siniset konvehdit esille, sekä Suomen lippu ja lippuviirit seinälle ja katonrajaan. Testasimme myös äänentoiston ja mikin: meillä oli laadittuna kattava musalista suomalaista uutta ja vanhaa musiikkia, sekä levyraati eli musavisa.

Juhla lähti elämään improvisaation puolelle kirjaimellisesti heti kättelystä, jota ei siis tapahtunut. Tarkoitus oli, että Suomen kunniakonsuli kättelee kaikki vieraat ovella, mutta vieraat alkoivat suomalaisen täsmällisinä saapua jo klo 15 ja melkein kaikki olivat jo sisällä kun itse konsuli saapui klo 15.40. Se siitä. Tervehdin itse ovella niin monta vierasta kuin ehdin muun säätämisen ohella. Onneksi nimilistan kanssa ei ollut ongelmia, eli kaikki lipun ostaneet olivat laatimallani listalla, enkä ollut jättänyt ketään vahingossa pois (tarkistin kolme kertaa).

Juhlapuheet alkoivat klo 16 ja sehän meni heti poskelleen, nimittäin mikistä loppui patteri kesken kunniakonsulin puheen. CBH hommasi meille äkkiä uudet patterit, mutta kunniakonsuli joutui pitämään suuren osan puheesta huutamalla. Seuraavaksi puhuva kanssajärjestäjä eli suomalaisen kirkon edustaja (Immanuel Lutheran Church Perth) jo kauhisteli odottaessaan vuoroaan, että joutuuko hänkin huutamaan lähes 170-päisen yleisön yli. Onneksi ei.

Toivottelin myös itse vieraat tervetulleeksi ja sitten päästiinkin kansallislauluihin. No. Tässä vaiheessa äänentoisto teki tenän, eli jostain syystä aiemmin testattu ja pelittänyt tietokoneyhteys kaiuttimiin ei suostunut toimimaan. Eikun itse kuoron nokaksi ja Maamme-lauluhan kajahtaa vaikka ilman säestystä. Sen sijaan Advance Australia Fair eli Australian kansallislaulu ei itseltäni luonnistu vielä ulkomuistista ja jouduin kuuluttamaan, että taitaa jäädä väliin. Kuuntelimme sen sijaan hienosti menneen suomikoululaisten lauluesityksen "Minun ystäväni on kuin villasukka", jota säesti yksi aikuisoppilaistamme kitaralla. Laulajina olivat koulun lapsioppilaat, aikuisoppilaat sekä opettajat.

Tässä vaiheessa yleisöstä ilmoittautui pelastava enkeli, kuorolaulua harrastava hollantilainen mies, joka lupautui toimimaan esilaulajana aussi-kansallislaululle. Eikun uusi yritys ja laulu ilmoille. Hyvin meni.

Seuraavaksi alkoi ruokailun säätö, joka myöhästyi, koska CBH hoiti samana päivänä kuusi isoa tapahtumaa ja heidän keittiönsä oli aivan ylityöllistetty. Lapsille oli tilattu lautasannokset ennakkoon, valinta neljästä vaihtoehdosta. Tarjoilijat tarvitsivat ohjeet, mikä lautanen menee minnekin, ja onneksi vanhemmat ja lapset muistivat itse hyvin, mitä olivat tilanneet jopa kuukautta aiemmin(!). Lasten ruokailu ilmeisesti onnistui pienestä säädöstä huolimatta hyvin, koska lautaset tyhjenivät eikä mutinoita kuulunut ainakaan minun korviini.

Aikuisten cocktail-palat sen sijaan näyttivät aluksi jäävän pyörimään vain kaksiosaisen juhlatilan takaosaan (baariin), eli tarjoilijat eivät tulleet tarjoilemaan juhlasaliin saakka ennenkuin erikseen pyysin. Tässä vaiheessa jahtasin erityisruokavaliovieraita, joita osallistui kuusi, ja jotka kaikki seikkailivat eri puolilla tilaa - tarjoilijoille piti näyttää, missä heidän "kohteensa" ovat. Tämän olisi voinut järjestää mielestäni fiksummin eli asettaa erityisruokavalioruuat jonnekin nurkkaan otettavaksi, mutta jostain syystä CBH toimi näin. Jouduin kuuluttamaan yhden erikoisruokailijan, koska tarjoilijat eivät pystyneet bongaamaan häntä ihmismerestä tuntomerkeilläni "vaalea nainen sinisessä pitkässä puvussa" - heitä oli palttiarallaa puolet vieraista!

Sitten olikin aika tajuta, että olin tehnyt pahan taktisen virheen juhlaohjelman suunnittelussa. Ohjelma jatkui kaksikielisellä kalevalateemaisella runoesityksellä, jonka piti Perthissä mainetta niittänyt runonlausuja, kirjoittaja ja akateemikko Sanna Peden. Koska juhlat olivat jo levinneet kahteen tilaan epämuodolliseksi, iloiseksi ja kovaääniseksi rupatteluksi, kesti noin viisi minuuttia mikkiin huutelua saada juhlakansan huomio, jotta Sannalle saatiin riittävä hiljaisuus esitykseen. CBH:n kaiuttimet eivät myöskään olleet parhaiten asetellut, koska ne kohdistivat ääntä vain tiettyihin kohtiin, mutteivät tasaisesti koko saliin. Olisi ehdottomasti kannattanut päästää Sanna lavalle heti laulujen jälkeen järjestäytyneesti. No, kaikesta oppii. Sannan esitys oli taattua laatua ja kaksikielisen, kaksikulttuurisen elämän mutkista runomuodossa voi lukea täältä (suomenkielinen teksti englanninkielisen jälkeen).

Ojasta allikkoon. Seuraava ohjelmanumero oli levyraati. Tadaa, nyt saatiin kokea äänentoiston täydellinen pettymys ja pelittämättömyys. Koska musiikki oli jo aiemmin temppuillut, CBH:n ystävällinen tapahtumaesimies oli proaktiivisesti, mutta totaalisen haitallisesti kytkenyt oman Ipodinsa kaiuttimiin tietokoneeni sijasta soittelemaan peruspoppia suomimusamme sijasta. Oma DJ:mme M oli  hätää kärsimässä, koska tietokone ei enää suostunut yhdistymään kaiuttimiin, kun yhteys oli kerran katkaistu.

Sähläsimme M:n kanssa tilannetta viitisen minuuttia, minä kipittäen tietokoneen ja puhujanpöntön väliä, nämä eivät tietenkään olleet vierekkäin, saati edes samassa huoneessa. Saimme musan vihdoin kuulumaan, mutta koska M:llä ja minulla ei ollut järkevää keinoa kommunikoida toistemme kanssa eri huoneisiin, visa osoittautui mahdottomuudeksi ja jouduimme Ö-mapittamaan sen lennosta.  Onneksi olin ennakoinut katastrofien varalle ja suunnitellut ekstrakysymyksiä seuraavaan ohjelmanumeroon, tietovisaan Australiasta ja Suomesta. Eikun kohti uusia pettymyksiä.

Tietovisa paljastui kuitenkin mukavaksi ja rullaavaksi ohjelmanumeroksi, johon osallistui noin puolet juhlakansasta. Puolet vietti aikaa kauempana baaritilassa ja parvekkeella upeassa säässä, juhlien, jutellen, kokoontumisesta yleisesti nauttien. Ilta huipentui suurarpajaisiin, joihin olimme saaneet odotuksista poiketen yli 20 upeaa palkintoa toivotun 10:n sijasta. Siitä kiitos sekä osallistuneille firmoille, että niille aktiivisille yksityishenkilöille, jotka joko lahjoittivat itse ostamiaan tuotteita tai kävivät metsästämässä tavaraa yrityksissä. Kaikki paitsi yksi viime hetken palkinto sisälsivät Fazerin suklaata: muuten tuotepaketeissa oli mm. lahjakortteja, Finlaysonin, Marimekon ja Iittalan tuotteita, sekä suomalaisia tai australialaisia herkkuja.

Itse pääsin aloittamaan juhlat rennommin vieraana puoli seitsemän aikaan ja viralliset pippalot jatkuivat kahdeksaan, jolloin tila piti tyhjentää. Jatkoille jäi parikymmentä innokasta ja CBH varasi meille pöydän alakerran erillisestä baarista. Tajusin jatkoilla, etten ollut syönyt koko päivänä kahta cocktail-palaa ja yhtä pullaa enempää, eli missasin kolme neljäsosaa tarjoiluista. Kun jatkoilijat jäivät vielä juhlimaan, kuskina ja uskollisena apukätyrinä toiminut E ja minä palasimme yläkertaan siivoamaan pois koristelut, omat tarjoilukulhomme ym. Kotimatkalle pääsimme puoli kymmenen maissa illalla.

Rehellisesti sanoen, vaikka nautinkin juhlan joka hetkestä, paras tuokio oli kotimatkan pysähdyksellä Mäkkärissä. Sudennälkäisenä, jalat muusina, ääni käheänä, mutta tietäen, että ansiostamme 165 vierasta sai viettää onnistuneen juhlapäivän, kelpasi meidän E:n kanssa onnitella toisiamme ja nauttia aivan rauhassa mehevät purilaiset!

Juhlakimppu. Logolliset kuvat Mika Thwaites 

Suomi100-juhlat, juhlatilan baariosan vipinää ja askartelemiemme joulukorttien myyntipöytä.

Virallinen juhlapotretti. 

Juhlasali järjestäjä-juontajan näkökulmasta.

Juhlakansaa.

Arpajaiset käynnissä, jännitystä ilmassa!

Juhlapaikalta oli upeat merimaisemat.

Kas tällaiset.

Suosittu juhlaparveke.

Sitten aivan muuta asiaa, pieni ulkosuomalaisvinkki ruisleivän nälkään. Helppo ja muheva ruisrieska (teen tätä lähes joka päivä).

1. Osta Ikeasta ruisleipäjauhoja - muutkin ruisjauhot käyvät.

2. Sekoita kulhossa n. 2.5 dl ruisjauhoja ja 0.5 dl kaurahiutaleita. Lisää pari rkl ruokaöljyä, maun mukaan suolaa ja 0.5-1 dl vettä (kaada vähitellen ja sekoita, kunnes sinulla on löysää puuroa).

3. Säädä uuni 40C asteeseen ja laita kulho uuniin. Käännä uuni pois päältä kun lämpö on saavutettu ja jätä kulho uuniin yön yli. Jo puoli tuntia nostatusta antaa hapanta makua, mutta yön yli hapatus tekee leivästä aidompaa ja ilmavampaa.

4. Kaada taikina pellille ja muotoile siitä kastellun lusikan avulla n. 1cm paksu lätty.

5. Paista 180C asteessa 15-20min.

6. Nauti heti tuoreeltaan!

Osta jauhot ja tee puuro.

Nostata uunissa ja tirauta kyynel pian valmistuvan herkullisen ruisleivän ilosta.

Ihaile muhevaksi noussutta taikinaa, muista käyttää ainoastaan suomiteemaisia patalappujasi.

Valmista rieskaa, omnomnom. Ihanaa juuston kanssa.

Hollywoodin porteilla ja sieltä pois

Kerroin aiemmin, että osallistuin kirjoittamallani romaanilla amerikkalaiseen kykyjenetsintä-kustannussopimuskilpailuun. Kilpailu on nimeltään Launch Pad Tracking Board ja kilpailusivuni on täällä. Kisassa haettiin uusia nimiä, joiden romaaniluonnoksista voisi saada parhaassa tapauksessa elokuvan tai tv-sarjan. En itse asiassa kisaan ilmoittautuessani ihan tajunnut, että tuomarit ovat tv- ja elokuvamaailmasta pääasiassa ja kirjan kustantaminen on sivuseikka, kun taas ”silver screen” eli elokuvasovitus se pääasia. 

Kisa ei ehkä ollut paras väyläni yrittää kirjamarkkinoille. Oma genreni on mysteeriseikkailu/draama, päähenkilöt arkeologitiimi + sukeltaja ja tapahtumapaikka Suomi, kun muut toiveikkaat olivat lähteneet perinteisemmällä tv-sisällöllä ja romantiikalla kisaan, teemoinaan mm. prätkäkostajia Arizonan autiomaassa, kirjallisuudenopiskelijan ja opettajan välinen masokistinen rakkaustarina (50 Shades of Grey ei tule lainkaan mieleen), sekä tietenkin amerikkalaiseen pikkukaupunkiin sijoittuva tarina, jossa henkilöitä katoaa selittämättömästi ja poliisit tutkivat, onko syynä murha, musta magia vai mikä. 

Kisan ensimmäinen vaihe on nyt päättynyt ja en tällä kertaa päässyt voittoputkeen saakka. Vielä on jäljellä ns. Jokerikortti, eli myös ”hävinneiden” joukosta tullaan valitsemaan yksi kustannussopimuksen saava: aivan tyhjiin ei tämä reissu vielä valunut. Ei se tosin ruppanaksi puhkaistuksi ilmapalloksi päätynyt muutenkaan, koska nyt voin käyttää TOP 50-sijoitustani kisassa löytääkseni kustantajan oma-aloitteisesti, ja lisäksi sain melko kattavaa, rakentavaa kritiikkiä, jota voin käyttää tekstin parantamiseen. 

Kas tällaista kynäilivät Hollywoodin edustajat suomitytön tarinasta:

” MUINAINEN JUMALA (THE OLD GOD) on kunnianhimoinen ja omaperäinen mysteeridraama, joka keskittyy vedenalaiseen arkeologiaan. Ryhmä löytää järvestä esineen, joka on mahdollisesti jonkinlainen muinainen toteemi tai taikakalu. Romaani tutkii elämän ja olemassaolon tarkoitusta, ihmisen paikkaa maailmassa sekä jumalten/yliluonnollisen roolia, käyttäen välineenään tuttua ”kadonneen henkilön etsintä”- juonikaarta. 

Romaanin ideat ovat laajakatseisia ja kiinnostavia, mutta rytmi ja toteutus laahaa ja tiivistelmän perusteella tarinassa on epäuskottavia käänteitä, joita tv-katsojien olisi vaikea niellä. Kirjailija ei tarjoa riittävän syvää taustatarinaa päähenkilö Benille – ei ole selvää, miksi hänen toimistaan seuraa niin kauaskantoinen tragedia kuin nyt tapahtuu. Tiivistelmän perusteella Annan rooli ei ole riittävän vahva – hän voisi olla muistamisen arvoinen sankaritar, mutta hän näyttää katoavan tarinasta liikaa loppua kohden. 

Romaani alkaa hyvin ja rytmi vetää mukaansa, mutta tarina uppoaa liiaksi raskassoutuiseen pohdiskeluun, jossa hallusinaatiot ja mahdolliset yliluonnolliset tapahtumat tekevät pääjuonen hankalaksi seurata sen sijaan, että tukisivat sitä. Tv-versiota ajatellen eristynyt ja ei-erityisen-puoleensavetävä Suomen korpiseutu ei ole kiinnostava tapahtumapaikka. Seutu sopii romaaniin ja kirjailija kuvaa maisemia hyvin, mutta seutu ei tarjoa riittävästi dynaamisia tapahtumia ollakseen vetovoimainen tv:ssä. Ideaalisesti tv-sarja sijoittuu seudulle, joka tarjoaa loputtomasti mahdollisuuksia vaihteleviin tapahtumiin ja jopa pikkupaikoissa pitäisi voida tapahtua vaikka mitä (vrt Twin Peaks tai Under the Dome). 

Tässä romaanissa keskeiset teemat ovat henkisyys, elämän tarkoituksen pohtiminen ja vain satunnaiset konfliktit henkilöiden välillä, mistä on vaikea rakentaa visuaalisesti jatkuvasti kasvavaa tarinaa. Elokuvaa ajatellen romaanista puuttuu pakottava eteenpäin ajava voima kuten hätä tai kiire, teema, johon näyttelijät ja ohjaajat yleensä tukeutuvat. Vaikka Benin kyvyt sukeltajana ovat ainutlaatuiset, hänestä henkilönä puuttuu sellainen karisma, jota elokuvasankarilta odottaa. Myös hentoinen* Anna jää henkilönä etäiseksi eikä riitä koukuttamaan katsojaa. Keskeiset tapahtumat sijoittuvat veden alle, mikä vaikeuttaa budjetin laatimista kalleudellaan. Romaanimuodossa visuaalinen maailma ja vedenalaisuus voivat olla kiehtovia ja kirjailija tekee hyvää työtä niiden kuvauksessa, mutta tätä maailmaa on vaikea saattaa valkokankaalle samalla intensiteetillä. 

Kaikenkaikkiaan romaanissa on kiehtovasti kirjoitettuja osia ja todella ainutlaatuisia konsepteja tutkittavaksi, tarinassa on rikas teemallinen sävy ja mukana on ketään loukkaamaton hengellinen/spirituaalinen pohjavire. Elokuvasankareiksi sopivien henkilöhahmojen puute ja tapahtumapaikka kuitenkin asettavat rajoitteita tarinan sovittamiseksi tv- tai  elokuvamuotoon. Kirjailija voisi harkita tapahtumien siirtoa jonnekin tavanomaisempiin maisemiin, tai rakentaa henkilöistä vahvemmin karismaattisia: nämä auttaisivat kuvaversion luomista tarinasta. ”

(*En missään vaiheessa kuvaillut toista päähenkilöäni arkeologi-Annaa hentoiseksi, en tiedä mistä moinen käsitys tuli!)

Jos kiinnostaa lukea tarina tämähetkisessä editointimuodossaan PDF-versiona, ota yhteyttä, lähetän sähköpostiin! Otan mielelläni palautetta vastaan. Tulen työstämään kirjaluonnosta vielä, ottaen huomioon ylläolevan palautteen, ja ehkäpä vielä joku päivä sen saa kirjakaupasta ja kirjastosta... sormet ristiin ja peukut pystyyn. 

Ehkä joskus vielä Deadpoolin sijasta valkokankailla ihmetellään suomalaista korpijärveä ja sinne kätkeytyviä arvoituksia!

Entä jos menee pieleen?

Bloggaan yleensä viikonloppuisin kivana luovana harrastuksena, mutta viime viikkoina on ollut puhti poissa ja ideat vähissä. Tajusin vasta eilen, mistä kiikastaa. Minulla on taipumusta ylisuorittamiseen - kuten niin monilla muillakin suomalaisilla - ja hoksasin, etten ole pitänyt yhtään vapaapäivää kuukausiin.

Tietenkin olen töistä vapaalla joka viikonloppu, mutta olen käyttänyt vapaapäivät opiskeluun (iisakinkirkkoväikkäri) ja/tai fiktion kirjoittamiseen eli romaaninpoikaseni ruokkimiseen. Luen paljon kaikenlaista, koko ajan, mutta sekään ei ole ollut rentoutuskeino, vaan oppimisen väline: mitä voin käyttää väikkäriin, mitä voin oppia romaanikirjailijana tästä? Herään joka aamu kuudelta ehtiäkseni kirjoittaa aamulla tunnin ennen töihinlähtöä, ja töiden jälkeen kirjoitan tunnin. Toisaalta olen ylpeä siitä, että edes jaksan yrittää, toisaalta nyt vasta tajuan, että eihel eihän näin voi jatkuvasti elää, tulee böön-aut. Onneksi on Suomeen lomalle lähtö heti juhannuksen jälkeisellä viikolla kiikarissa!

Sananen unelmien toteuttamisesta, josta on muotoutunut yksi blogiteemani. Monet blogin lukijat ovat ulkomailla jo asuvia suomalaisia, tai Australiaan tai muualle muutosta unelmoivia. Yleinen stressinaihe ulkomaille muutosta haaveilussa on, että entäs jos ei onnistu? Entäs jos ei löydä töitä, kotiudu, tunne kuuluvansa joukkoon, opi kieltä sujuvasti, pärjää, kestä koti-ikävää? Tähän yhden lauseen neuvo: sitten suunnitelmiin muutos ja uusi yritys jotain muuta.

Epäonnistumisen tai ajantuhlaamisen pelko on varmaan yleisin syy, miksei unelmia lähdetä tavoittelemaan. Entä jos menee pieleen, hukkaan aikaa, muut nauravat, petyn itseeni? Tähän sama neuvo toistona: perään joko uusi yritys tai suunnitelmien muutos. Yhtään mikään ei ole elämässä varmaa, ei edes se, että nykyinen elämä jatkuu sellaisena kuin se on. Joten miksi ei kokeilisi? Aikaa on aina siihen, minkä kokee tärkeäksi (vaikka alun ylisuoritusesimerkin ei ole tarkoitus ihannoida pohjaanpolttavaa elämäntapaa).

Olen vuosia haaveillut kirjoittavani kirjan/kirjoja ja lopulta tajusin, että koskaan ei tule sellaista rakoa, jossa minulla olisi loputtomasti aikaa ja energiaa vain siihen. Eli niitä täytyy kaivaa tässä ja nyt. Eniten kirjoittamisessa stressaa ajatus, että lopputulos ei kiinnosta ketään eli en löydä julkaisijaa, omakustanteista kirjaa ei osta kukaan, tai että en tienaa sillä rahaa ja siten "oikeuta" käyttämääni aikaa. Kunnes tajusin muistuttaa itseäni siitä, että raha kertoo aika vähän siitä, mikä on oikeasti arvokasta.

Olen aiemminkin todennut, että nykyisessä kasvua ihannoivassa talousmallissa tuottavimmat alat ovat tuhoisia, kuten ase-, ja fossiilienergiakauppa, puhumattakaan laittomista eli ihmis-, ja huumekauppa. Vähiten rahaa liikkuu siellä, mikä on tärkeintä, eli välittämisessä ja huolenpidossa, oli kohde ihminen, eläin tai maailma yleensä. Eli se täytyi karsia mittarina kokonaan onnistumisesta, paljonko tulisin tienaamaan kirjailijana. Olen myös oppinut, että 90% kirjailijoista ei tienaa kirjoillaan kuin taskurahoja, vaikka tyypillisesti yhteen kirjaan menee vähintään vuosi työaikaa. Kaikilla on jokin toinen ammatti, josta laskut maksetaan: J.K. Rowling ja R.R. Martin ovat poikkeuksia, eivät sääntöjä.

Miten tämä omakohtainen pohdiskelu liittyy maanmuuttoon tai muuhun unelmiin?

1) Rahan tai vaurastumisen käyttäminen onnistumisen mittarina tuottaa pelkkää stressiä. Tietenkin kaikki tarvitsemme tulonlähteen, mutta se, paljonko tienaa, kertoo todella vähän henkilön tarpeellisuudesta yhteiskunnalle tai henkilökohtaisen onnellisuuden tasosta. Jos aussivuosi menee hedelmäfarmeilla pakertaessa ilman, että yhtään kolikkoa kertyy säästöön, jäi siitä ainakin muistoja ja kokemuksia. Uusia töitä ehtii elämässään hakea keskimäärin 46 kertaa uusimpien tilastojen mukaan, joten ei se ulkomaille muutto itse asiassa aiheuta täysin uutta päänvaivaa työn saralla, kuten moni pelkää. (Huom, ei tarkoita että ihminen jää työttömäksi 46 kertaa, vaan että töissäkin ollessaan yrittää hakea uusia töitä).

2) Epäonnistumisen pelko on jokaisen omassa päässä. On minun itseni päätettävissä, paljonko annan muiden kommenttien vaikuttaa omiin päätöksiini. Jos jonkun mielestä on typerää, riskialtista tai haihattelua muuttaa ulkomaille tai noloa palata maitojunalla takaisin, miten se oikeasti liittyy minun elämääni? Ulkopuolista tuulenhuminaa.

3) Yhteen unelmaan ei kannata jäädä jumiin. On hyvä jaksaa yrittää, kunnes kohtuuvarmasti tietää, voiko ideassaan onnistua vai ei. Keskenjättäminen kaduttaa varmasti enemmän, kuin liian kauan hinkuttaminen. Mutta, cut your losses eli jätä kesken kun vielä voit, on hyvä ohje vähän kaikkeen: jos esim. ulkomailla ei homma onnistu eikä siellä viihdy, niin sitten joko kotimaahan tai kohti uutta. Kulissien ylläpito epäonnistumisen, kriitikin tai naureskelun pelossa on turhinta, mitä elämässään voi tehdä, ajattelen.

4) Jokainen kokemus on uusi muisto. Myös negatiiviset kokemukset ovat tarpeellisia, koska ilman niitä ei opi itsestään ja muista yhtä paljon, eikä myöskään osaa arvostaa kaikkea hyvää, mitä itsellä on. Jos esim. oma kirjani ei koskaan "lennä", jääpähän sen kirjoittamisesta muisto, että hittovie minä jaksoin vääntää kokonaisen 300-sivuisen tarinan, juonineen henkilöineen, joten jaksan ja osaan kyllä muutakin.

Uuteen paikkaan muutto ei ole koskaan helppoa, oli kyse kaupungin- tai maanvaihdosta. Mutta miltä tuntuisivat onnistumiset, jos ei koskaan epäonnistu? Niistähän kulahtaisi maku aika äkkiä, jos kaikki hoituisi aina rytmikkään tyylikkäästi ilman vastoinkäymisen häivää. Meistä kaikista tulisi pikku-Trumppeja, kitiseviä aikuislapsia, joiden mielestä kaikki mulle heti nyt ja muille ei mitään :D

Hyödyllinen kaavio summaa prosessin. Joko jää jumiin epäonnistumisen pelon muurin taakse, kapsahtaa häpeän kuoppaan, tai punnertaa sisulla kohti onnistumista, mikä se kullekin on. 

Mitä sinä haluat elämältä?

Vietin eilen synttäreitäni ja näin vuotta vanhempana ja viisaampana mielessä pyörii jos jonkinlaisia elämänopetuksia, joita tähän mennessä olen kerännyt. Seuraa hieman "diipimpää" pohdiskelua normibloggaukseeni nähden sekä elämänviisauksien jakoa tyyppiä life coaching: Anun Filosofointinurkka.

Olen viime aikoina miettinyt paljon hindujen käsitettä maya, illuusio.

Se tarkoittaa valheellista erillisyyden tunnetta, vaikka me kaikki olemme yhtä ja samaa. Hindujen mukaan yhden ja saman jumalallisen voiman ilmentymiä, ja länsimaisen fysiikan, biologian ja psykologian termein - olemme kaikki yhtä ja samaa universumia ja sitäpaitsi saman lajin edustajina itse asiassa aika samanlaisia pohjimmiltamme, näennäisistä eroista huolimatta. Kaikilla on unelmia, toiveita, pelkoja ja suunnitelmia, ja kaikki rakastavat jotakuta tai jotakin ja pelkäävät tai "vierastavat" jotakuta tai jotakin.

Maya eli illuusion tai näennäisyyksien verho on ollut mielessäni siksi, että näin "vanhemmiten" alkaa tajuta, millaisia illluusioita itse kukin rakentaa, sekä henkilökohtaisella tasolla että yhteiskunnan ja maapallon tasolla. Erityisesti:

Raha. Rahasta voisi kirjoittaa esseitä, sillä käytännössähän rahan ei tulisi olla muuta kuin arvon mitta ja vaihdon väline, mutta nykymaailmassa se on tuote, jota pankit myyvät lainoina.

Suomen Pankki (muiden tahojen mukana) myöntää, että pankit eivät välitä rikkaiden rahoja lainaajille, vaan luovat uutta rahaa kirjanpitokeinoin jokaisen lainan yhteydessä: kun ostat asunnon, pankilla ei ole holvissa odottamassa satoja tonneja, vaan he kirjaavat asuntosi taseeseen omaisuudekseen. Nyt he omistavat asunnon verran arvoa, jonka lainaavat rahana sinulle. Sama asunto siis on seka kiinteistönä että rahana pankin kirjoissa. Käytännössä siis lainaat itseltäsi, mutta pankki perii korot välistä ja näin tekevät jättivoittonsa.

Näin rullaa koko nykyinen talous, eli mikään raha, joka pankista lainataan valtion, yritysten tai yksityisten toimesta, ei ole sijoittajien tai rikkaiden säästöjä - talletusten välittämisen kieltävät jo pankkisäännöt.

Kun tajuaa, että raha syntyy velasta ja on itse asiassa myytävä tuote, rahan puute kuulostaa aika kornilta ongelmalta. Rahaa saa maailmaan niin paljon kuin sitä haluaa olevaksi lainata - ja lainoja voisi tuottaa myös oman maan keskuspankki (kuten tapahtuikin ennen EU:ta), jolloin valtio ei olisi jatkuvasti rahapulassa. Anyhow, tämä osa mayaa ei ole se, mikä eniten ihmetyttää, vaan se, miten paljon raha ohjaa käytöstä vauvasta vaariin ja yksilöstä kansakuntiin.

Kun nuori suunnittelee uravalintaa, hänen on väistämättä mietittävä, mikä tuottaa rahaa. Kun aikuinen/aikuisempi miettii työpaikan- tai alanvaihtoa, on hänenkin tehtävä päätös rahan mukaan. Bisneksiä perustetaan siltä pohjalta, mikä tuottaa, ja valtion budjetti laaditaan siten, että menoja olisi mahdollisimman vähän - vaikka siinä jäisivätkin köyhät ja heikot jalkoihin ja veneestä.

Raha ei kuitenkaan kerro juuri mitään siitä, mikä on arvokasta. Arvokasta on, mikä itsestä tuntuu oikealta ja antaa kanavan auttaa muita. Se, että joku maksaa (paljon) palvelusta tai tuotteesta, ei takaa, että palvelu tai tuote on arvokas tai edes laillinen. Maailman suurimpia rahantuottajia ovat asekauppa, huumeet ja ihmiskauppa, ja rahantienaus ei todellakaan noilla aloilla paranna saati pelasta maailmaa.

Raha, sen tienaus tai menetys sanelevat mielestäni aivan liikaa kaikkien elämää. Moni arkailee esim. välivuoden pitämistä tai downshiftaamista, koska ensinnäkin mietityttää, pärjääkö taloudellisesti, ja toisaalta niistä saa silmilleen sellaista kuraa Suomessa, että oksat pois. Jos ei ole joka hetki taloushyötyä maksimoiva muurahainen, on tallaamisen arvoinen.

Sen sijaan, että pohdittaisiin, mikä oikeasti on arvokasta - kuten uuden oppiminen, elämänkokemukset, kypsyminen ja viisastuminen ihmisenä - tuijotetaan vain rahakäppyröitä ja sitä, montako veroeuroa jää saamatta, jos Heikki ja Helinä lähtevät kiertämään maailmaa rinkat selässä vuodeksi. Se, mitä H&H voisivat oppia ja tuoda takaisin Suomeen uusina ideoina, energiana ja motivaationa ei näyttäydy kellekään, koska sitä ei voi välittömästi mitata rahassa. Mikä on logiikkana aivan päätöntä.

Sama pätee alavalintaan ja opiskeluihin. Tajuan, että jokaisen on pakko löytää se rahaa tuottava rako itselleen, koska ilman rahaakaan ei pärjää. Mutta nykymaailma muuttuu niin nopeasti, että alavalinta ei sanele loppuelämää läheskään samalla tavalla kuin aiempina vuosikymmeninä. Nykyään on uusia ammattikuntia, jotka eivät perustu opintoihin, kuten sosiaalisen media koordinaattori/johtaja (eli blogosfräärin, facebookin ja muiden erityisosaaja) tai ammattijärjestäjä eli kotien supersiivooja ja järkkäilijä, joten tietyn alan opinnot eivät takaa rahaa, ja toisaalta tietyn alan opinnot eivät estä rahaa.

Toisin sanoen: mitä opiskelee ja tekee työkseen, tai millä alalla uransa aloittaa ja millä lopettaa, eivät välttämättä linkity paljoakaan toisiinsa, joten oma motivaatio, into ja kiinnostus ratkaisevat paljon enemmän, väitän. Rahan asettaminen johtotähdeksi ei tuo onnellisuutta, olen oppinut omasta ja muiden elämästä.

Mayaa löytyy maailmasta enemmänkin kuin vain raha ja näennäiset erot/kuilut ihmisten välillä. Yksi on perinteet ja mihin on kasvanut.

Hämmästelen joka päivä sitä, miten moni lokeroi itsensä jumiin elämään, josta ei pidä, vain siksi, että olettaa muiden odottavan tätä häneltä.

Milloin pitäisi valita tietynlainen partneri, milloin työ, milloin elämäntapa/uskonto/perinteet/tavat ja käytös muuten. Joissain tapauksissa suku, ystävät, naapurit, työkaverit ja yhteiskunta painostavat elämään tietyllä tavalla - ehkäpä tienaamaan materiaa elämänkokemusten ja viisauden sijasta. Joissain tapauksissa nämä oletukset ovat ihan omassa päässä ja muutoksia ei uskalleta tehdä siinä pelossa, että mitä muutkin sanovat, jos alan elää kuten oikeasti haluan?

Kysymys, jota olen miettinyt jotakuinkin 20 vuotta kuuluu: mitä väliä, mitä muut sanovat?

Kukin on vastuussa omasta elämästään ja onnellisuudestaan, ja jos toisten odotukset eivät tee sinua onnelliseksi, miksi annat oman päätösvaltasi pois kritiikin tai naureskelun pelossa? Se on ihan kritisoijien oma ongelma, miten sinun elämäsi näkevät - ei sen tarvitse muuttaa sinun unelmiasi.

Kun viisi vuotta sitten kerroin Suomessa, että muutan pian Australiaan reppureissaajaksi irtisanouduttuani vakityöstä, sain kahdenlaista palautetta. Toisten mielestä päätös oli huikean jännä, kun taas toisten mielestä se oli vastuuttominta ja päättömintä haihattelua mitä löytyy. Kuka nyt jättää rahanansaintakeinon haahuillakseen maailmalla? Mitä siitäkin seuraa? Entä jos en löydä töitä? Entä jos en tienaa rahaa? Entä jos joudun palaamaan maitojunalla kotiin? Entä jos säästöni palavat reissaamiseen?

Entä sitten?

Minulla olisi silti kaikki ne kokemukset, opit, muistot ja ihmissuhteet, joita en olisi koskaan saanut nököttämällä tietokoneen ääressä toimistossa eläkkeelle saakka.

Unelmien aitouden mittaa mielestäni se, miten paljon vaivaa on valmis niiden eteen näkemään. Jos Kalle ja Kaisa haikailevat Suomesta muuttoa, mutta eivät saa sitä aikaan, koska on tämä oma talo tai hyvä vuokrakämppä, on työpaikat, on kaveripiiri, on sukulaiset, on tulossa tärkeitä sukujuhlia, on ylenemismahdollisuus; kun taas ulkomailla viisuminsaanti on epävarmaa, työpaikan saanti on epävarmaa, entäs jos menee pieleen... silloin maastamuutto ei ehkä ole Kallelle ja Kaisalle sopiva unelma.

Sen tunnistaminen, että itselle sopivat tietynlaiset unelmat ja toisille toisenlaiset, auttaa jo pitkälle. Ehkä elämää voisi silti virittää enemmän onnellisuutta tuovaan muotoon, kuten matkustella ja lomailla muuten enemmän, panostaa isommin onneatuoviin harrastuksiin, tai ottaa kaiken irti siitä, että saa asua lähellä sukua ja kavereita, kauniissa kodissa.

Millaisen elämän sinä haluaisit, jos raha ei olisi este?

Mitkä ovat tämän unelman keskeiset elementit? Itsenäisyys? Vapaus? Rakkaus? Merkityksellisyyden tunne? Haasteiden voittaminen? Rauhassa eläminen? Uusien asioiden kokeminen? Kiinteät suhteet läheisten kanssa?

Miten tuon elämän tai palasia siitä voisi saada ihan ilman rahamuutoksiakin? Mitä sellaista jätät tekemättä joka päivä, viikko, kuukausi tai vuosi, jota itse asiassa voisit tehdä, jos suunnittelisit ja budjetoisit toisin, etkä pelkäisi, mitä muut sanovat? Tai mitä sellaista teet säännöllisesti, mitä et oikeasti halua, mutta teet miellyttääksesi muita tai välttääksesi ongelmia tai kritiikkiä?

Olen kävelevä esimerkki siitä, että arkikin voi olla lähestulkoon juhlaa, jos vain tunnistaa oman onnellisuutensa lähteet ja elää niiden mukaan, välittämättä muiden mulkoilusta :)

Mihin lokeroon sinä istut elämässä, ja oletko siihen tyytyväinen? Tulisiko lokeroa muuttaa, laajentaa tai vaihtaa tykkänään toiseen? Tai astua ulos koko lokerointiviidakosta? Kansallismuseo, Melbourne, lasten taidenäyttely.

Anonyymit Suorittajat - onnea vuodelle 2016!

Uusivuosi on täällä tänään, ja sen myötä uudenvuoden lupaukset. Mitä sitä tulevana vuonna tekisi toisin, haluaa muuttaa ja saavuttaa? Ihmisenä kasvaminen on tottamaar hieno juttu ja tarpeellista, mutta onko sittenkään aivan pakko saada aikaan enemmän?

Tässäpä ongelma, jonka kanssa olen painiskellut hyvän tovin, pari vuosikymmentä. Suorittaminen. Ylisuorittaminen. On muuten vaikea löytää sopivaa tasapainoa, jos on muutenkin energinen ihminen ja helposti innostuva, mutta myös tunnollinen ja suomalaisella tottelevaisuudella ja pätemisen tarpeella kyllästetty. Nythän tätä Suomen median perusteella tuputetaan oikein entistä enemmän, kun vuorotteluvapaat poistetaan, opiskeluaikoja halutaan lyhentää, työuria pidentää ja kaikkinaista "löysäilyä" eli omaehtoista, ei-rahaa-tuottavaa tekemistä nytistää pois entisestään. Ihminen ei ole enää ihminen; kokeva ja tunteva, mielekkyyttä etsivä olento, vaan pelkkä rahantekorobotti monien päättäjien silmissä.

Huomasin kyllä omassa elämässäni eron jo heti Australiaan muuttamisen jälkeen, eli suorittamisen ja pätemisen vimma on pikkuhiljaa hioutunut vähemmälle ja vähemmälle tässä letkeässä auringon maassa. Mutta pois se ei näköjään kokonaan lähde kulumallakaan.

Suurin ongelmani lienee, että on todella vaikea vetää rajaa sen välille, mikä on ns. intohimoista kunnianhimoa, tervettä itsensä haastamista ja antoisaa kokemusten ja muutosten etsintää, ja mikä on epätervettä suorittamisen pakkoa eli syyllisyyden potemista siitä, että ei ole saanut aikaan enempää. Anonyymien Suorittajien kokouskutsu alkaa taas ilmaantua toiveena mieleen näin pariviikkoisen loman päätteeksi, kun en ole mielestäni aikaansaanut riittävästi.

Olen todellisuudessa puuhaillut vaikka mitä, mutta suurin osa siitä päänsisäisellä tasolla (lukemista, oppimista, kirjoittamista, pohtimista, ideointia, suunnittelua...). Koska konkreettisia näyttöjä tuloksista ei ole, tuntuu, että hukkaan aikaa. Tässäpä dilemma. Nimittäin:

Miten elämässä voi ylipäätään hukata aikaa, jos kuolinkellojen soidessa joko a) lamput sammuvat eikä voi koskaan katua kaikkea sitä, mitä ei saanut aikaan, koska ei ajattele enää mitään; tai b) päätyy jonnekin seuraavaan pykälään - taivaaseen tai seuraavaan elämään - ja siten ajalla ei ole minkäänmoista merkitystä, kun se jatkuu kuitenkin, muodossa tai toisessa?

Järjellähän voi yrittää itselleen selittää mitä lystää tästä ajanhukan pelon merkityksettömyydestä, mutta harmillisesti se ei tunnetasolla kunnolla uppoa eikä sisäisty. Kun pitäisi vaan saada jotain aikaan, hoitaa hommia, tehdä töitä, ratkaista, hoitaa, järjestää. Suomalaisuuden siunaus ja kirous!

Tosin tämä ei ole pelkkä suomalaisten ominaisuus. Pyöräilin muutama päivä sitten joenvartta pitkin kivaan kahvilaan lounaalle lukemaan kirjaa. Juttelin kassaneidin kanssa niitä näitä, kuten tapana on. Hän kysyi, mitäs puuhailen tänään. Kerroin, että en juuri mitään, olen lomalla. Hän vastasi, että hänen lomapäivänsä yleensä kuluvat sen murehtimiseen, miten aikaa menee hukkaan, kun voisi saada jotain aikaan ja täällä hän vain laiskottelee!

Meikäläinen tietenkin syvällä rintaäänellä vakuutti, että pitäähän sitä akkujakin ladata ja aikaansaanti ei onnistu, jos ei pidä jaksamisestaan huolta. Ja tässä olen, muutama päivä myöhemmin, potemassa ihan samaa syyllisyyttä. Nyt joku roti.

Lomalla sain kuitenkin sen verran aikaan, että löysin itselleni uuden joogastudion pitkän tauon jälkeen. Edellinen paikka, jossa kävin, muutti pois kätevästä sijainnistaan ja en ole saanut aikaiseksi etsiä uutta yhtä hyvää. Ja joogassahan mieli ja sielu lepää, kun keho huhkii. On tavallaan ristiriitaista, että joogan idea on olla enemmän sisällä omassa kehossa: siinä ääneen jatkuvasti muistutetaan, että ole läsnä, tunne liikkeet, keskity tähän hetkeen, ole sillä joogamatolla äläkä jossain tulevaisuudessa, huomisessa, eilisessä, menneissä tai tulevissa murheissa ja suunnitelmissa.

Ristiriitaisuus tulee siitä, että jokaisen mielihän asuttaa kroppaa ja emme siis fyysisesti voi olla missään muualla kuin juuri tässä hetkessä ja sijainnissa. Mutta henkisesti ja emotionaalisesti voimme olla vaikka missä, pitkin poikin. Ja arkimenon keskellä on ihan liian helppo unohtaa läsnäolon ja tietoisten kokemusten taito: stop and smell the roses, kuten sanotaan.

Ristiriitaista on sekin, että kun bloggaan tästä aiheesta - suorittamisen pakosta - tavallaan suoritan tätäkin, sillä blogipostaus on konkreettinen tulos, josta voin itseäni kiitellä: sain tuon tekstin aikaan tänään eli en hukannut aikaa! Voi tätä suorittajan oravanpyörää.

Ehkä suorittamisen ja täysillä elämisen ero piilee siinä, kelle ja minkä vuoksi suorittaa.

Jos teot ovat omaa henkistä hyvinvointia varten, oman luovuuden ja oman itsen toteuttamista, silloinhan elää suorastaan unelmaelämää, jos tuloksiakin syntyy eikä pelkkää haaveilua.

Jos taas suorittaa enimmäkseen tai pelkästään jotain muuta varten - kiitoksia, ihailua, kunnioitusta, rahaa, valtaa, hyväksyntää - silloin ei mennä kokonaan terveillä ja tasapainoisilla raiteilla.

Jokainenhan meistä tarvitsee rahaa ja jonkinlaisen tarpeellisen kolosen yhteiskunnassa, mutta itsetuntemus ja itseensä tyytyväisenä oleminen lie ovat ne avaimet henkiseen hyvinvointiin. Tarvitseeko siis vuonna 2016 tehdä enemmän, olla enemmän, saavuttaa enemmän? Kyllä, jos se aidosti tekee onnelliseksi. Jos ei, ja tuloksena on pelkkää lisästressiä, silloin ei.

Iloista uudenvuodenaattoa! Kuva Kaboompics.

Suomalaisuuden loppukaneettina: käyttäisin mielelläni sanontaa "pitäkää tunkkinne", mutta juttuhan ei oikein englanniksi käänny. Selitin E:lle, että sanonta tulee vitsistä, jossa rengasrikon kärsinyt autokuski puhkuu itsensä raivoa täyteen ennen avun pyytämistä ajattelemalla kaikki mahdolliset skenaariot, joissa hänelle ei myönnetä apua ja vielä nöyryytetään päälle. Lopputulemana kuski huutaa oven avanneelle maatalon isännälle: "pitäkää tunkkinne!" ja marssii takaisin pimeyteen.

E oli vitsistä todella hämmentynyt eikä se ranskalaiseen sielunmaisemaan auennut ollenkaan. Miksi kukaan lietsoisi itsensä moisiin aatoksiin? Miksi ihmeessä häntä ei autettaisi? Mistä ihmeestä jutussa edes on kyse? Nyt hän usein tokaisee minulle keep your jack (pitäkää tunkkinne) väärissä tilanteissa, koska juttu oli absurdiudessaan niin huvittava, että hän muistaa vain lopputokaisun eikä älynnyt, mikä se pointti oli :D

Miksi välivuosi kannattaa - oodi irtiotoille

Olen viikonlopun mittaan miettinyt paljonkin aihetta, johon etenkin Australiassa törmää jatkuvan backpacker-virran muodossa, ja joka omassakin elämässä on ollut ja toivottavasti jatkossakin on käänteentekevänä voimana mukana. Nimittäin välivuosi, sapattivapaa tahi irtiotto.

Suomivieraamme ovat Australiassa reissaamassa jonkin näistä termeistä tai kaikkien alla, kuten 90% prosenttia maahan WH-viisumilla tulijoista. Itsekin tulin tänne v. 2011 WH- eli väliaikaisella Working Holiday-viisumilla, vaikka tavoitteena oli jo silloin jäädä pidempään kuin vain vuodeksi, pariksi. En kuitenkaan saapuessani tiennyt, että onko tämä repäisy nyt irtiotto, sapattivapaa vai ihan pysyvä elämänmuutos. Tuoksi jälkimmäiseksi se sitten paljastui.

En ennen tänne muuttoa ollut koskaan pitänyt ns. välivuotta, mutta olin kuitenkin kahdesti vaihto-opiskelijana, eli elelin opiskeluksi naamioidun irtiotto-lukukauden kahdesti - vaihtarikausi kun yleensä pitää sisällään minimimäärän opintoja ja maksimimäärän elämänkokemuksen hankkimista. Mitä enemmän ikää kertyy, sitä vankemmaksi välivuoden tai sapattivapaan kannattajaksi muutun. En kestä montaakaan sekuntia kuunnella Etlan, EK:n, poliitikkojen ja milloin minkäkin koneisto-orja-järjestön huolestuneisuutta siitä, miten välivuosi pilaa nuoren (tai vanhemman) uramahdollisuudet, henkilökohtaisen talouden, Suomen talouden ja oikeastaan koko maailman.

Itse olen sitä mieltä, että putken suulta toiselle - elämä, jota Suomessa kovasti ihaillaan, rajoittaa ja jarruttaa sekä ihmisten, yhteiskunnan että talouden kehitystä: kekseliäisyys, jaksaminen ja elämänilo jäätyvät, kun koskaan ei saa löytää itseään eikä oppia uutta vapaamuotoisesti; vaihtelun ja uutuuksien kautta; koulun ja työelämän kehikkojen ulottumattomissa.

Klassinen irtiotto, eli arjen jättäminen taakse ja jonnekin muualla matkustaminen tahi jonkin uuden taidon opiskelu (oli se sitten omien lahjojen hiomista vaikka lemmikkimuotokuvamaalarina, tai ns. virallista opiskelua), on ihmisenä kasvamista parhaimmillaan. Etenkin reppureissaus opettaa kaikkialla tarvittavia taitoja koko elämän mitaksi. Näitä samoja taitoja ei läheskään yhtä tehokkaasti opi putkesta putkeen - elämässä, enkä ymmärrä, miksi poliitikot ja talouspamput sellaista niin kovasti ihannoivat tuottavuuden nimissä.

Sapattivapaa-matkustavaisena kohtaat jatkuvasti uusia ihmisiä, joiden kanssa on tultava toimeen, oli fiilis, kulttuuri tai rahatilanne puolin ja toisin mikä vain. Rahan on riitettävä viikoiksi tai kuukausiksi eteenpäin ja sitä saa lisää vain omalla kekseliäisyydellä ja sisukkuudella (esim. tekemällä kausitöitä hedelmänpakkaajana). On fiksumpaa jakaa kuin omistaa (esim. kirjat kannattaa jättää matkan varren hostelleihin ja poimia niistä uusia mukaan, tai lainata polkupyörät ostamisen sijaan). Omat jalat ja julkisliikenne, sekä car pooling eli kimppakyyti muuttuvat järkevimmiksi ja usein ainoiksi mahdollisiksi liikkumisvälineiksi, joten joustavuus muita kohtaan ja hidas mutta varma eteneminen nousevat uuteen arvoon. Eritoten omalla autolla yksin tai kaksin kruisailu alkaa tuntua luksukselta.

Ongelmia on ratkottava sitä mukaa kun niitä ilmenee, yleensä päivittäin tai ainakin viikoittain: sää voi muuttua yllättäen, joten suunnitelma x täytyy vaihtaa suunnitelmaksi y lennosta. Tai kyyti paikasta A paikkaan B ei toteudukaan, joten on hankittava uusi kyyti tai vaihdettava kohdetta. Tällaista ilmavaa innovoimista ja sopeutumiskykyharjoitusta ei monenkaan jokapäiväinen leipätyö tarjoa.

Huom., en missään tapauksessa ihannoi köyhyyttä enkä kurjuutta. Tiedän miten lamauttavaa on, kun ensi kuun vuokrarahoista ei ole takuuta eikä mihinkään voi keskittyä kunnolla, kun raha ja sen puute stressaa yötä päivää. Mutta niin kauan kuin tällainen downshiftaus tai elämänarvojen uudelleenjärjestely on oma valinta ja väliaikainen vaihe, sen opettavaisuutta on vaikea kiistää.

En varmaan koskaan opi ymmärtämään, miksi Suomessa hyökätään niin vahvasti vuorotteluvapaata vastaan. Siinähän henkilö jättäytyy vapaaehtoisesti pois töistä ja tienaa vähemmän kuin työtön, ja työtön puolestaan työllistyy samalla (tai pienemmällä) palkalla kuin alkuperäinen työntekijä. Missä kohti ja millä mekanismilla tarkalleen tämän systeemin kieltäminen tuottaa miljoonasäästöjä?

Mielestäni työpaikoilla pitäisi ylipäätään rohkaista ja tukea kaikkea työkiertoa ja työtehtävien vaihtelua, koska se on väylä, josta ne uudet paljonpuhutut ja -kaivatut innovaatiot tulevat. Kun töihin tulee uusi tekijä vaikka vain vuodeksi, vanhoja käytäntöjä väkisinkin kyseenalaistuu ja uusia voi syntyä. Ja kun stressinpoistossa käynyt vuorotteluvapaalainen palaa töihin, on hän todennäköisemmin täynnä virtaa ja uusia ideoita kuin vapaatta puurtanut kyntöhärkä.

En varmasti koskaan opi ymmärtämään myöskään, miksi sapattivapaan pitäminen eli oman ajattelun, luovuuden, kekseliäisyyden ja ihmisyyden vaaliminen ja ylläpitäminen nähdään jotenkin "laiskana ja vastuuttomana" asiana. Sen sijaan loppuunpalaminen tai sen partaalla sätkiminen on jotenkin kunniakasta - kaikkine stressin mukanaan tuomine kuluineen kuten masennus, sydänsairaudet, epäterveelliset elämäntavat, alkoholismi, lääkärilaskut, yksinäisyys, syrjäytyminen... Nyt järki käteen Suomi.

Suomen työelämä tällä hetkellä näyttää täältä pallon toiselta puolen muulien ajamiselta, jossa samaa uraa lieassa kiertävä juhta patistetaan tallomaan lisää samaa rinkiä, syvemmälle vain. Australia vaikuttaa joustavammalta jo siitä syystä, että täällä yrittäjäksi ryhtyminen on helppoa ja useimmiten jopa kannattavaa, ja esim. julkissektorilla on todella hyvät työedut eli mahdollisuus vaihtaa palkkaa vapaaksi, ja porkkanana puolen vuoden loma puolella palkalla 7 palvelusvuoden jälkeen. Todellakin hakkaa suomalaisen vuorotteluvapaan, jossa tauolle pääsee 10 vuoden, tai ehdotettujen muutosten jälkeen 16 vuoden työuran jälkeen.

Hämmästelen EK:n ja hallituksen välivuosipanikointia, koska putkeen pääsee taatusti aina takaisin, se imaisee kyllä sisäänsä sellaisella voimalla, ettei tiedä mikä iski. Mutta putkesta ei välttämättä pääse enää jatkossa ulos ennen sen eläkepäätä. Jos talous ei pärjää sitä aikaa, kun ehkä 5% kansasta kerrallaan lataa akkuja, on talousjärjestelmässä pahasti vikaa, ja sen korjaaminen vaikka kivijalasta lähtien on juurikin näiden poliittisten päättäjien ja talousherrojen tehtävä. Luulisi, että niillä tuloilla vaadittaisiin kykyä innovoida oikeasti ja raikkaasti. Jos poliittinen propagointi sallitaan, niin perustulo mahdollistaisi vaikkapa "harrastuksesta yritykseksi"-kokeilut ilman, että tällaiset irtiotot ja työelämärepäisyt syöksisivät ketään taloudelliseen epätoivoon. Tätä ihmettä odotellessa.

Sinä alle 31-v suomalainen, jos olet yhtään haaveillut välivuodesta tai irtiotosta, tee se.
Nyt.
Kanadaan, Australiaan ja Uuteen-Seelantiin kaikkiin saa WH-väliaikaistyöviisumin alle 31-vuotiaana, joten älä odota ja tuhlaa tätä mahdollisuutta. Jos taas olet tätä vanhempi ja saisit vuorotteluvapaata, hae sitä nyt kun vielä ehdit. Kiität itseäsi vuosien päästä ollessasi miljoona kokemusta rikkaampi.

Tällaisiin maisemiin voi päätyä, jos pystyy hetkeksi irtautumaan oravanpyörästä. Albany, WA:n etelärannikko.

Bluff Knoll, WA:n eteläosien korkein vuori, 1099 m sateessa ja tuulessa, silti hymy ei hyydy - ainakaan kuvassa. 60 metriä korkeammalle kapuamista kuin Saana-tunturille (1029 m)

Irtiottoon sopivia maisemia. Albanyn tienoita.

Tienvarsinäkymiä. Kengut hevoslaitumella tutustumassa ruohon laatuun.

Kielipuolesta kokonaiseksi

"Italialaista ja ranskalaista viiniä kiiwille Australiassa", tervehti viinikaupan myyjä, kun latelin ostokseni tiskille. Kiiwille? Ensimmäinen kerta, kun minua luullaan uusiseelantilaiseksi. Liekö aksentissa tapahtunut jotain muutosta siitä perinteisestä irlantilaisesta, jota minulle yleensä tarjotaan alkuperämaaksi. Tai sitten toisten irkku on toisten kiiwi.

Euroopassa, erityisesti pohjois-Euroopassa matkustelleet aussit yleensä tunnistavat helposti, että aksenttini on jonkinsorttista pohjoista alkuperää. Ei irlantilainen, mahdollisesti skandinaavi? Kun paljastan lähtömaakseni Suomen, vastaus on aina ilahtunut: "no niinpä tietysti! Olisin arvannut sen seuraavaksi!" Moniko oikeasti olisi arvannut, jää pimentoon, mutta suomalaisaksentti ei ole mikään aivan helppo tunnistettava keskivertoaussille. Ihmekös tuo, jos meitä suomalaisia on alle promille koko maailman väestöstä.

Pomoni oli kerran Perthissä kaupassa kuullut virolaisten juttelua, ja oli luullut näitä suomalaisiksi. Mikä ei ole kovin kaukaa haettua. Hän on työn takia aikoinaan matkustellut sekä Suomessa että Ruotsissa, joten suomen tunnistaminen onnistuu melko hyvin. Itse alan vasta nyt erottaa aussien ja kiiwien puheen toisistaan, sillä vaikka ausseilla selvästi on erilainen tapa ääntää kuin uusiseelantilaisilla, ei kiiwien aksentti ole omaan korvaani mikään ilmiselvä. Ausseja se sen sijaan huvittaa ja on jatkuvan irvailun aihe. Kiiwit ovat aussien turkulaiset.

Mainitsin viimeksi, että vasta tänne muuton jälkeen olen huomannut, millainen ilon ja ylpeyden aihe on tajuta, että osaa muuta kuin omaa äidinkieltään sujuvasti. Olen viimeisen kuukauden tehnyt eri töitä kuin normaalisti ja nykytyönkuvaan kuuluu pöytäkirjan pito johtokunnan kokouksissa. Viime viikolla oli ekstratuhti kuukausikokous, jossa kaikki työpaikkani osastot esittelivät senhetkisten projektiensa tilanteen johtokunnalle.

Minulle kokous oli triplahaaste ja kerrostettu kielenymmärryksen koe, sillä piti pystyä ottamaan muistiinpanot ylös, kun
- ekonomit selittävät omalla jargonillaan
- energia-alan lainsäädännön käänteitä
- englanniksi.

Naputtelinkin siksi varmuuden vuoksi kaiken sanotun ylös kuin oikeuden pikakirjoittaja, vimmattua tahtia. Jälkikäteen kuulin, että näppiksen hullu takominen näytti siltä, että tiedän mitä teen. Hyvä. Totuus oli juuri päinvastainen. Nyt pitäisi vielä puhtaaksikirjoittaa samainen pöytäkirja ja saada siitä aikaan koherentti eli yhtenäinen paketti. Mmmhhh....

Kielen sujuva hallitseminen on ollut kivinen tie. Alussa hyydyin usein kesken lauseen, kun yhtäkkiä en muistanutkaan, mikä kielioppisääntö seuraa sitä koukkausta, jonka juuri lauseessa tein. Monesti aloitin lauseen väärästä päästä ja ajauduin umpikujaan tajutessani, että en kertakaikkiaan osaa lopettaa lausettani oikein. "Pakko puhua täydellisesti"-ajattelu latisti yritykset kommunikoida, vaikka todellisuudessa olisin pärjännyt vaikka latelemalla sanoja putkeen.

Olen nyttemmin päässyt tästä kriisistä yli ja selostan vaan: olen tajunnut, että ihmiset yleensä ymmärtävät sanotun, vaikka joka kolmas sana olisi vain sinnepäin. Ihmisaivot ovat siitä kummat, että ne oletusarvoisesti suodattavat jotain järjellistä toisen ihmisen pölinästä. Moni keskustelukumppani on muutenkin niin syvällä omissa ajatuksissaan eli sen miettimisessä, mitä itse aikoo vastata, että muutama huti sinne tänne ei näy missään.

Kiinteä katsekontakti on silti yhä vaikea. Suomalaiset eivät tunnetusti katso toisiaan pitkään silmiin, jos katsovat ollenkaan, keskustelun kuluessa. Suomalaisilla on myös kulttuurisesti isompi henkilökohtainen tila, eli ihan toisen naamalle ei haluta tulla keskustelussa. Monesti esimerkiksi seisten jutellessa suomalaiset seisovat aavistuksen rinnakkain tai "v-muodostelmassa" sen sijaan, että olisivat aivan vastakkain. Aussitkaan eivät ole lähilatinoja tässä sosiaalisessa etäisyydessä, eli eivät hekään ihan iholle työnny. Astetta lähemmäs kuitenkin keskimäärin kuin suomalaiset.

Itselläni on myös tapana tuijotella jonnekin katsekumppanin ohi ja yläviistoon, kun puhuessani haen sanoja ja kaivelen muistia. Tämä on kuulemma täysin normaali ilmiö, eli silmät suuntautuvat vaistomaisesti sinnepäin, missä tieto on: aivoihin. Kuvista itseni nähtyäni voin todeta, että muljauttelu näyttää siltä, että yhtäkkiä unodin kuka olen, missä ja miksi. Ja tätä tapaa taatusti karsitaan jatkossa esiintymis- ja puheenpitotaitokursseilla pois... no, kukaan ei ole täydellinen.

Ehkä hankalin sosiaalinen tilanne vieraalla kielellä on juttelu tilassa, jossa on taustamelua. Baarissa, ravintolassa, kahvilassa. Jostain syystä Perthissä ei ymmärretä pätkääkään akustisen suunnittelun päälle ja kahviloissa huutavat kahvikoneet, baareissa musiikki ja ravintoloissa toisten ihmisten kälätys, joka ei huku mihinkään pehmeisiin seinämateriaaleihin. Kivikovia pintoja, betonia, marmoria, metallia sen olla pitää.

Kahvilat etenkin yllättävät meluisuudellaan suomalaisen, sillä kahvia ei Australiassa myydä kahvinkeittimessä seisseenä, vaan se tehdään kuppi kerrallaan tilauksesta. Kahvimasiina jauhaa pavut ja kiehattaa maidon jokaiselle erikseen, ja kaikki tämä kuulostaa suihkuturbiineilta. En tajua, miten baristat eli kahvikoneen käyttäjät pystyvät työskentelemään ilman kuulosuojaimia.

Olen muutenkin legendaarinen väärinkuulija, mutta erityisesti vieraalla kielellä toisten juttelusta kiinnisaanti taustamelun hukuttaessa kolme neljäsosaa sanotusta on lievästi sanottuna haaste. Siksi itse valitsen aina mahdollisimman hiljaisia paikkoja kaikkeen sosiaaliseeraamiseen, jos saan valita illanvietto- tai brunssipaikan. Valitettavasti hiljaista ei ole juuri missään. Lähinnä aavistuksen hiljaisempaa kuin metallityöpajassa.

Liekö vain oma kieroutunut onnenaiheeni, mutta aidosti nautin siitä, että vieraskielisessä ympäristössä elämä on kuin videopelien level up. Kaikki samat asiat, jotka teki koti-Suomessa, pitää pystyä suorittamaan astetta vaikeammalla tasolla: eri kielellä. Kauppa-asiointi, vuokralaisasiat, työnteko, kaveruussuhteet, minun ja monen muun tapauksessa parisuhdekin. Vieraassa maassa ei pääse sieltä mistä aita on matalin, vaan on pakko jaksaa yrittää ja petrata.

Mahtavaa.

Joku joskus kysyi, ottaisinko baabelin kala -tyyppisen kääntäjän käyttöön, jos sellainen olisi tarjolla. Se on Linnunradan käsikirja liftareille - kirjasta tuttu olio, joka sujautetaan korvaan ja joka kääntää kaikki maailman kielet omalle kielellesi. Jaa-a, toisaalta olisi aika houkutteleva idea. Ei enää koskaan kielimuuria, kenenkään kanssa! Toisaalta, siinä menettäisi kaikki toisten kielten omat vivahteet ja sen riemun, kun tajuaa, että on oppinut riittävästi pärjätäkseen.

Eipähän onneksi tarvitse valita, kun moista baabelin kalaa ei ole kukaan vielä keksinyt.

Kuvitukseksi arkisia kuvia kotiympyröistä.

Yllä ja alla. Talvi-iltapäivä Perthissä. Kahvikuppia kahvilan terassilla odotellessa.

Yllä ja alla. Talvi-ilta Perthissä. Kuumaa kaakaota kahvilan pöydässä odotellessa (kyllä, käyn usein kahvilla kahviloissa).

Juna-aseman ylikulkusillalla matkalla kotiin töistä. Perjantai-iltaa.