Tässäpä ongelma, jonka kanssa olen painiskellut hyvän tovin, pari vuosikymmentä. Suorittaminen. Ylisuorittaminen. On muuten vaikea löytää sopivaa tasapainoa, jos on muutenkin energinen ihminen ja helposti innostuva, mutta myös tunnollinen ja suomalaisella tottelevaisuudella ja pätemisen tarpeella kyllästetty. Nythän tätä Suomen median perusteella tuputetaan oikein entistä enemmän, kun vuorotteluvapaat poistetaan, opiskeluaikoja halutaan lyhentää, työuria pidentää ja kaikkinaista "löysäilyä" eli omaehtoista, ei-rahaa-tuottavaa tekemistä nytistää pois entisestään. Ihminen ei ole enää ihminen; kokeva ja tunteva, mielekkyyttä etsivä olento, vaan pelkkä rahantekorobotti monien päättäjien silmissä.
Huomasin kyllä omassa elämässäni eron jo heti Australiaan muuttamisen jälkeen, eli suorittamisen ja pätemisen vimma on pikkuhiljaa hioutunut vähemmälle ja vähemmälle tässä letkeässä auringon maassa. Mutta pois se ei näköjään kokonaan lähde kulumallakaan.
Suurin ongelmani lienee, että on todella vaikea vetää rajaa sen välille, mikä on ns. intohimoista kunnianhimoa, tervettä itsensä haastamista ja antoisaa kokemusten ja muutosten etsintää, ja mikä on epätervettä suorittamisen pakkoa eli syyllisyyden potemista siitä, että ei ole saanut aikaan enempää. Anonyymien Suorittajien kokouskutsu alkaa taas ilmaantua toiveena mieleen näin pariviikkoisen loman päätteeksi, kun en ole mielestäni aikaansaanut riittävästi.
Olen todellisuudessa puuhaillut vaikka mitä, mutta suurin osa siitä päänsisäisellä tasolla (lukemista, oppimista, kirjoittamista, pohtimista, ideointia, suunnittelua...). Koska konkreettisia näyttöjä tuloksista ei ole, tuntuu, että hukkaan aikaa. Tässäpä dilemma. Nimittäin:
Miten elämässä voi ylipäätään hukata aikaa, jos kuolinkellojen soidessa joko a) lamput sammuvat eikä voi koskaan katua kaikkea sitä, mitä ei saanut aikaan, koska ei ajattele enää mitään; tai b) päätyy jonnekin seuraavaan pykälään - taivaaseen tai seuraavaan elämään - ja siten ajalla ei ole minkäänmoista merkitystä, kun se jatkuu kuitenkin, muodossa tai toisessa?
Järjellähän voi yrittää itselleen selittää mitä lystää tästä ajanhukan pelon merkityksettömyydestä, mutta harmillisesti se ei tunnetasolla kunnolla uppoa eikä sisäisty. Kun pitäisi vaan saada jotain aikaan, hoitaa hommia, tehdä töitä, ratkaista, hoitaa, järjestää. Suomalaisuuden siunaus ja kirous!
Tosin tämä ei ole pelkkä suomalaisten ominaisuus. Pyöräilin muutama päivä sitten joenvartta pitkin kivaan kahvilaan lounaalle lukemaan kirjaa. Juttelin kassaneidin kanssa niitä näitä, kuten tapana on. Hän kysyi, mitäs puuhailen tänään. Kerroin, että en juuri mitään, olen lomalla. Hän vastasi, että hänen lomapäivänsä yleensä kuluvat sen murehtimiseen, miten aikaa menee hukkaan, kun voisi saada jotain aikaan ja täällä hän vain laiskottelee!
Meikäläinen tietenkin syvällä rintaäänellä vakuutti, että pitäähän sitä akkujakin ladata ja aikaansaanti ei onnistu, jos ei pidä jaksamisestaan huolta. Ja tässä olen, muutama päivä myöhemmin, potemassa ihan samaa syyllisyyttä. Nyt joku roti.
Lomalla sain kuitenkin sen verran aikaan, että löysin itselleni uuden joogastudion pitkän tauon jälkeen. Edellinen paikka, jossa kävin, muutti pois kätevästä sijainnistaan ja en ole saanut aikaiseksi etsiä uutta yhtä hyvää. Ja joogassahan mieli ja sielu lepää, kun keho huhkii. On tavallaan ristiriitaista, että joogan idea on olla enemmän sisällä omassa kehossa: siinä ääneen jatkuvasti muistutetaan, että ole läsnä, tunne liikkeet, keskity tähän hetkeen, ole sillä joogamatolla äläkä jossain tulevaisuudessa, huomisessa, eilisessä, menneissä tai tulevissa murheissa ja suunnitelmissa.
Ristiriitaisuus tulee siitä, että jokaisen mielihän asuttaa kroppaa ja emme siis fyysisesti voi olla missään muualla kuin juuri tässä hetkessä ja sijainnissa. Mutta henkisesti ja emotionaalisesti voimme olla vaikka missä, pitkin poikin. Ja arkimenon keskellä on ihan liian helppo unohtaa läsnäolon ja tietoisten kokemusten taito: stop and smell the roses, kuten sanotaan.
Ristiriitaista on sekin, että kun bloggaan tästä aiheesta - suorittamisen pakosta - tavallaan suoritan tätäkin, sillä blogipostaus on konkreettinen tulos, josta voin itseäni kiitellä: sain tuon tekstin aikaan tänään eli en hukannut aikaa! Voi tätä suorittajan oravanpyörää.
Ehkä suorittamisen ja täysillä elämisen ero piilee siinä, kelle ja minkä vuoksi suorittaa.
Jos teot ovat omaa henkistä hyvinvointia varten, oman luovuuden ja oman itsen toteuttamista, silloinhan elää suorastaan unelmaelämää, jos tuloksiakin syntyy eikä pelkkää haaveilua.
Jos taas suorittaa enimmäkseen tai pelkästään jotain muuta varten - kiitoksia, ihailua, kunnioitusta, rahaa, valtaa, hyväksyntää - silloin ei mennä kokonaan terveillä ja tasapainoisilla raiteilla.
Jokainenhan meistä tarvitsee rahaa ja jonkinlaisen tarpeellisen kolosen yhteiskunnassa, mutta itsetuntemus ja itseensä tyytyväisenä oleminen lie ovat ne avaimet henkiseen hyvinvointiin. Tarvitseeko siis vuonna 2016 tehdä enemmän, olla enemmän, saavuttaa enemmän? Kyllä, jos se aidosti tekee onnelliseksi. Jos ei, ja tuloksena on pelkkää lisästressiä, silloin ei.
 |
| Iloista uudenvuodenaattoa! Kuva Kaboompics. |
Suomalaisuuden loppukaneettina: käyttäisin mielelläni sanontaa "pitäkää tunkkinne", mutta juttuhan ei oikein englanniksi käänny. Selitin E:lle, että sanonta tulee vitsistä, jossa rengasrikon kärsinyt autokuski puhkuu itsensä raivoa täyteen ennen avun pyytämistä ajattelemalla kaikki mahdolliset skenaariot, joissa hänelle ei myönnetä apua ja vielä nöyryytetään päälle. Lopputulemana kuski huutaa oven avanneelle maatalon isännälle: "pitäkää tunkkinne!" ja marssii takaisin pimeyteen.
E oli vitsistä todella hämmentynyt eikä se ranskalaiseen sielunmaisemaan auennut ollenkaan. Miksi kukaan lietsoisi itsensä moisiin aatoksiin? Miksi ihmeessä häntä ei autettaisi? Mistä ihmeestä jutussa edes on kyse? Nyt hän usein tokaisee minulle keep your jack (pitäkää tunkkinne) väärissä tilanteissa, koska juttu oli absurdiudessaan niin huvittava, että hän muistaa vain lopputokaisun eikä älynnyt, mikä se pointti oli :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!