Kohtaaminen juopon kanssa

Tässä parisen viikkoa sitten olimme matkalla lähikauppaan, kun huomasimme jalkakäytävällä makaavan hahmon. Hetken häkellyksen jälkeen menimme lähemmäs tutkimaan, mistä on kyse – vanha mies mahallaan aivan ajoradan reunalla. Samaan aikaan paikalle riensi useampia ihmisiä eri suunnista kyselemään meiltä, mitä on tapahtunut. Ei aavistusta, oli vastaus, itsekin vasta tultiin tähän.

Kun herättelimme häntä, mies tokeni sen verran, että sai silmät auki ja suostui nyökytellen siihen, että E nostaa/raahaa hänet ajoradan reunasta kauemmas, jalkakäytävän toiselle laidalle ruohomättäälle. Paikalle tuli vielä lisää ihmisiä, joista yksi tiesi, mistä on kyse.

Vanha mies, nimeltään Franscesco, kuulemma asuu kadun päässä olevassa tukiasuntolassa ja on useinkin enemmän tai vähemmän sammuksissa asuinalueemme kaduilla. Sama ohikulkija neuvoi, että voisimme soittaa asuntolaan ja pyytää jotakuta siellä järjestämään kyyti Franscescolle.

Taksit eivät kuulemma ota häntä kyytiin liian tukevan humala-/sekavuustilan takia. Samainen ohikulkija oli nimittäin yrittänyt pyydystää taksia Franscesolle aiemmin. Vastapäisen viinikaupan myyjä täydensi tarinaa kertomalla, että heidän on ollut jo vuosia sitten annettava porttikielto Fransescolle.

Suurin osa ihmisistä valui tässä vaiheessa pois paikalta, kun he huomasivat, että välitöntä vaaraa ei ole, ja populaa oli jo paikalla ottamassa tilanteesta vastuu. Me ensimmäisiksi paikalle tulleet eli E ja minä, sekä ikäiseni tyttö lenkkeilyasussa, jäimme pähkäilemään, että mitäs seuraavaksi.

Franscesco ei sinällään näyttänyt olevan pulassa – saimme vähän juteltua hänen kanssaan – , mutta tuntui väärältä jättää hänet lojumaan tienvarteen. Perthissä on kyllä se hyvä puoli, että ison osan vuodesta lämpötila on ulkona sama kuin sisällä, eli paleltumisvaaraa ei ole. Enemmän riskinä on kesällä nestehukka ja lämpöhalvaus.

Francesco alkoi osoitella nilkkaansa ja sopertaa jotain. Luulimme, että nilkkaan sattuu, mutta E tajusi, että sukassa on jotain: pieni mytty rahaa sekä paperi, jossa luki: ”tämä on Francesco. Jos löydät hänet, soita taksi tai ambulanssi ja kerro heitä tuomaan hänet St. Bartholomewiin. Rahat taksiin tässä.”

Lenkkeilijätyttö päätti, että hän soittaa ambulanssin, jos kerran taksit eivät suostuisi kyytimään. Me jututimme Fransescoa sillä aikaa. Ambulanssi otti aikansa. Kadunvarteen sammuneet eivät ole Australiassa sen enempää prioriteetti ambulansseille kuin Suomessakaan.

Istuimme Fransescon seurana pitkän aikaa. Välillä jutellen, välillä hiljaa. Vanhuksella nuhjaantuneet vaatteet, ryppyiset kasvot. Yllätti, miten kirkkaat, ruskeat, pitkäripsiset häkeltyneen lapsen silmät vanhalla miehellä oli.
”Olet kuulemma Fransesco? Mikä on olo? Mites sinä tähän tielle päädyit?”
”Juuh... heikotti... nokoset... oli kylmä, tuossa oli aurinkoinen kohta...”
”Kuules Fransesco, olet kuulemma ennenkin nukahdellut tänne kadulle, sinun ei pitäisi tehdä näin.”
”...kotiin...”
”Pääset kohta kotiin nukkumaan, soitimme sinulle kyydin.”
”...kotiin...”
”Kyyti on tulossa.”
”Pilbarassa... töissä... mekaanikkona...”
”Ai että olit Pilbarassa töissä joskus?” (Kaivosalue WA:n pohjoiskolkassa).
”...töissä...”
”Miten sinä tänne Australiaan päädyit? Oletko ollut kauan?”
”Kauan.”
”Tulit vuosikymmeniä sitten? Onko perhettä?”
”Ei äitiä... ei isää... ei siskoja... ei veljiä...”
”Ei ole perhettä jäljellä? Se on harmi.”
”...ei perhettä... ikävä...”
”Kurjaa, että ei ole perhettä täällä.”
”Elämä... ei näin vaikeaa... jos minulla olisi ollut äiti ja isä...”

Sydän särkyi.

Nyt, kun Suomessa taas kovasti kohistaan tasa-arvoisesta avioliittolaista, asiaa väkevästi vastustavat perustelevat kantaansa muun muassa lasten oikeuksilla. Lapsi tarvitsee äidin ja isän. Fransesco muistuttaa, että ilman vanhempia elämästä voi tulla helvetti.

Mutta. Mielestäni lapsi tarvitsee välittävän, rakastavan ja huolta pitävän aikuisen tai aikuisia. Monelle he ovat äiti ja isä. Tai pelkkä äiti tai pelkkä isä, yksinhuoltaja- tai leskiperheissä. Tai joku aivan muu, jos äidistä ja isästä ei ole tehtävään tai he eivät sitä jostain syystä pysty hoitamaan. Loppupeleissä aivan sama, keitä nämä aikuiset ovat – mummoja, ukkeja, tätiä, setiä, kummeja, opettajia, naapureita.

Mielestäni epärelevantein yksityiskohta on, mitä sukupuolta nämä aikuiset ovat.
Tärkeintä on, että välittää, ei anna periksi, pitää huolta. Ei anna käydä kuten Fransescolle.

Kenenkään ei pitäisi joutua olemaan yksinäinen. Kissi auttaa.

Päiväni stand-up-koomikkona

Tein itsestäni performanssi - taideteoksen kuin Cottesloen veistosnäyttelyssä konsanaan (vuotuisesta "sculpture by the sea", veistos rannalla - ulkoilmanäyttelystä). Alla lomatunnelmissa Augustan majakalla - ainahan se on mielessä ja joskus olisi parempi ollakin siellä suosiolla: lomalomalomaloma! 

Tällaista evästä tarjottiin seminaarivieraille. Hämmentävä suklaaleivos, joka oli päällystetty kullan- ja lilanvärisellä spraymaalilla.

Minusta tuli eilen vahinkolaukaus-tähtipuhuja seminaarissa, jonka tiimini järjesti energia-alan yrityksille. Esitelmä oli kyllä ennakkoon tiedossani ja powerpointit suunniteltuna, mutta näköjään suomalainen tahaton kuiva/sarkastinen huumori kolahtaa ausseihin, koska he pitävät sitä sopivan sopimattomana eli humoristisena kapinahenkenä. 

Työpaikkani valvoo energia-alan yrityksiä, on siis samaa kastia viranomaisena kuin Suomen Tukes, Evira, Valvira ja mitä näitä on. Puhujia oli seminaarissa kymmenkunta: kaikilla tietysti painavaa asiaa, graafeja, lakipykäliä ja muuta Saharaakin kuivempaa tavaraa. Kaikilla päällä hillittyä sinistä ja harmaata (paitsi minulla punaista). Kaikkialla virallisuus suorastaan rapisi papereissa ja kopisi kengänkannoissa. Oma aiheeni oli muutokset raportointikäytännöissä: mitä infoa energiafirmojen pitää meille vuosittain antaa. Ei mikään rokkistara-aihe.

Olin luonnollisesti ennakkoon harjoitellut puheen, ja ympännyt mukaan pari kevennystä kuvien muodossa, mutta homma lähti sivuraiteelle heti alusta. Pomoni piti esitelmän ennen minua ja kun itse kävelin puhujanpönttöön, huomasin, että hän jätti silmälasinsa lehterille. Ja tälläviisiin pähkinänkuoressa, mitä kuulin suustani tulevan:

"Hei Pomo, otahan nää lasit mukaan, että näet mennä takasin paikallesi.
Nyt kun Pomo on saanut teidät nukuksiin, yritän minä puolestani herätellä teitä. Tai ehkä sittenkin saattaa syvempään uneen. Pian sen näemme.

No niin, nimeni on Anu ja olen tehnyt tätä työtä Pomon kanssa nyt neljättä vuotta. Kuten powerpointista näkyy, me tässä tiimissä haluamme uskoa, että olemme ystävällinen korttelipoliisi - todellisuudessa kuva kertoo paremmin, että emme ole (kuva vihaisesta pamputtajasta).

Useimmat teistä ovat tavanneet minut sähköpostin tai puhelimen välityksellä, koska minä olen se ärsyttävä herhiläinen, joka lähettelee teidän auditoijille loputtomiin kommentteja ja kysymyksiä, eikä ole koskaan tyytyväinen. Sorry, tulee työnkuvan mukana. Yritän olla kivempi jatkossa. En kylläkään pysty, koska Pomo. Olen täällä tänään kertomassa teille, miten raportointikäytännöt muuttuvat: mikä muuttuu, miksi muuttuu, ja mitä sitten teette.

Aiemminhan teidän piti toimittaa meille kaksi melkein identtistä raporttia vuoden lopussa. Enää ei, yksi yhdistelmä riittää. Miksi, te kysytte nyt, tällainen muutos, kun kaikki kerran oli niin mukavasti hankalaa? Tämä tulee yllätyksenä monille, mutta me emme itse asiassa rakasta yletöntä byrokratiaa. Näin on. Shokkiylläri. Meistä on kätevää, jos asiat tehdään kätevämmiksi, ja tätä muutosta on meiltä pyydetty. Ymmärrämme itsekin, että kahden identtisen raportin lähettäminen on työlästä, mutkikasta ja typerää. Raportointimuutos edellytti säännösten muuttamista... [jadajadajada] mutta nyt kaikki rullaa.

Mutta. Koska säännöksiä on muutettu ja raportointiyksityiskohdat poistettu, miten, oi miten, voitte mitenkään tietää, mitä teidän pitää joka vuosi raportoida? Ei syytä paniikkiin. Emme jätä teitä yksin. Välitämme teistä. Menkää nettisivullemme - sille, joka on kaikkien suosikeissa tottakai - , ja klikatkaa auki Raportoinnin Käsikirja. Sieltä löytyvät vastaukset kaikkiin kysymyksiin. Seuraatte vain ohjeita ja täytätte valmiin raporttipohjan, joka on myös nettisivulla. Tadaa, valmista tulee! Tämän enempää kädestäpitelyä emme edes pysty ymppäämään mukaan.

Ja loppuun muistutus, että teillä saattaa silti olla muita raportointivelvollisuuksia, eli ihan vapaamatkustuksella ei tästä lähtien pääse, vaikka tätä kohtaa olemmekin virtaviivaistaneet. Pitäkää silmällä käsikirjaa ja nettisivuamme, ja muistutamme teitä myös sähköpostitse. Keep up the good work! Kiitos."

Kävelin takaisin paikalleni, seminaarin puheenjohtaja huusi perään että tule vielä takaisin, ihmisillä voi olla kysymyksiä kuten olikin, joten palasin lehterille. Kuulen sanovani mikkiin: "Älkää kysykö mitään, kaikki vastaukset ovat käsikirjassa".

Kysymyksiä silti tietenkin esitettiin (eivät tajunneet, että olin tosissani). "Hmm, hyvä kysymys. Vastaus kysymykseesi on: ei. Onko tämä oikea vastaus? Kyllä vain, näen Pomon nyökyttelevän takarivissä. Eli ei, emme voi antaa teille mahdollisuutta vaikuttaa siihen, mitä teidän pitää raportoida. Nämä säännöt tulevat lainsäädännöstä, emmekä voi konsultoida teitä siitä, huvittaako teitä noudattaa lakia vai ei. Vastasinko kysymykseesi? Kyllä. Hyvä. Kiitos".

(Lisää kysymyksiä): "täällä esitettiin jatkokysymys, että miten firmat voivat tietää, mitä tietoa heidän pitää kerätä, jos ei ole konsultointia. No siten, että tiedotamme teille kyllä hyvissä ajoin, emmekä vaadi sellaista uutta tietoa, mistä ei ole kerrottu vuoden alussa. Emme me yritä jallittaa teitä nalkkiin, vaan tarkoituksena on tehdä kaikkien elämästä helpompaa. Näillä eväillä. Kiitos."

Tämä nyt ei välttämättä kuulosta hurjan värikkäältä, mutta uber-virallisessa yhteydessä oli aivan ennenkuulumatonta, tajusin jälkikäteen.

Työkaverit ja tutut firmojen edustajat tulivat sanomaan, että perhanan hauska oli tuo sun huumorisetti! Lulivat siis, että olin virallinen stand-up-numero, koska:
a) dissasin pomoani b) dissasin meitä viranomaisina toteamalla, että meidän käytännöt ovat olleet typeriä c) dissasin itseäni olemalla ärsyttävä herhiläinen ja d) dissasin firmoja vihjaamalla, että ette tekään mitään saa aikaan ilman jatkuvaa vahtimista ja huolenpitoa.
Vaikka piti olla ihan normaali tiedonjakotilaisuus.
Tätä saavutusta vaalin.

Päivä elämästäni eli kissapelastuksesta Ikeaan

Tänään tein kaikkea kivaa. Kuten:

Kävin kissoille tarkoitetun eläinsuojan avoimien ovien päivässä ja varainhankintatilaisuudessa. Eläinsuojan olemassaolon tarve - hylättyjen ja ei-toivottujen kissojen paljous - ei tietenkään ole se kiva puoli. Mutta oli sydäntälämmittävää nähdä, miten iso yleisömenestys päivä oli. Päädyin Cat Haven'iin täkäläisen hyvän ystävän S: mukana. Viime viikonloppuna olin hänen kanssaan katukoirien auttamisjärjestön rahankeruutilaisuudessa, koska S tekee vapaehtoistyötä järjestölle Animal Aid Abroad.

Tämä kissi oli sitä mieltä, että luukku auki nyt, muutan sun kotiin.

Animal Aid Abroad, AAA yrittää kohentaa erityisesti työeläinten, kuten aasien, hevosten, härkien, norsujen ja vastaavien kohtelua kehitysmaissa ja yrittää järjestää niille paremmat olot sekä työntekoaikana että eläkeiässä. Mitä köyhempi maa, sitä vähemmän myötätuntoa ja huolenpitoa usein eläimille liikenee. AAA:n eläinvalokuvat maista, joissa se toimii, eivät todellakaan sovi herkkähermoisille. Voin raportoida, että olen pontevasti ja ahkerasti osallistunut AAA:n toiminnan tukemiseen ostamalla ja syömällä hyväntekeväisyyssuklaita, joita S töissä myy.

Cat Haven, Kissojen Turvasatama ottaa kodittomia kissoja vastaan uudelleensijoitusta varten. Kaikki kissat madotetaan ja steriloidaan sekä hoidetaan muutenkin kuntoon, mikäli tarpeen. Kissat maksavat $50, mikä kattaa osan hoitokuluista sekä edes vähän hillitsee hetken mielijohdetta ottaa kissa vain leikkikaluksi.

Löysin muuten äskettäin mainion räväkän blogin Moottoritiellä on puuma, jonka sankaritar on asettunut asumaan Balin naapurin Lombokin reunalle Gilille (yhdelle kolmesta Gili-saaresta) ja on päätynyt pyörittämään yhden naisen avustusjärjestöä katukissoille. Teksti on ronskia, hauskaa ja hyvällä asialla.

Itse olen enemmän kissa- kuin koiraihminen, enkä uskaltanut kauaa pyöriä kissa-adoptio-osastolla, ettei mukaan tartu vahingossa pentua tai paria. E ei halua lemmikkiä, koska niistä on paljon huolta ja hankaluutta matkustelun näkökulmasta. Lisäksi olen kissoille allerginen. Mutta kissipennut on niin SÖPÖJÄ mussunmussunmuuus!!
Kaikki kuvani ovat kylläkin aikuisista kissoista.

Päästäkee!

Nääh. Ei kiinnosta. Taas joku utelias naama lasissa kiinni.

Cat Haven lähettää live-nettikamerakuvaa kissalasta, eli myös siellä vierailijat päätyvät nettiin.

Varainhankintatapoja oli monenmoisia. Myynnissä oli lahjoituskirjoja, käsitöitä, kirpparitavaraa, grillimakkaraa ja vaikka mitä. Kissoille olisi voinut myös antaa joululahjoja joko tavarana (kissanruokaa yms.) joulukuusen alle, tai sponsoroida näille vaikkapa sirutuksen, rokotuksia, hoitotarvikkeita ja yleisesti kattaa Cat Havenin kuluja. 

Ennenkuin joku älähtää, että mitä niitä eläimiä hyysäämään kun ihmisetkin kärsii - aussit antavat todella avokätisesti kaikkeen hyväntekeväisyyteen ja esimerkiksi omalla työpaikallani kerätään järjestelmällisesti rahaa milloin syöpäpotilaille, milloin kodittomille, milloin opaskoirien koulutukseen ja niin eespäin.

Kissojen joulupuu on rakennettu.

Jätin S:n touhuamaan AAA:n myyntipisteelle, tungin rahani Cat Havenin keräyslippaisiin ja kurvasin vauhdilla ulos, ettei kissanpentu-omistajuutta pääse kehittymään. Suunnistin seuraavaksi lounaalle itselleni uuteen osoitteeseen, Herdsman Paradelta löytyvään the Ingredient Tree'hen.

Tämä on se paikka, jonne meidän olisi kannattanut Nooniksen kanssa suunnistaa, kun yritimme kokeilla uusia makuja tässä kummallisessa pyykkitupakahvilassa. (Enpä muistanutkaan, että olin vaatimattomasti otsikoinut tuon artikkelin "Elän unelmaa". Ei kynttilää vakan alle jne.). The Ingredient Tree on nimittäin 300 metrin päässä pyykkitupaviritelmästä ja oli rahansa väärti.

Ahmin ison lautasellisen mehukasta broileri-pinaatti-vuohenjuusto-pinjansiemen-grillikurpitsasalaattia ja lasillisen marjasmoothieta, päälle vadelmasuklaakakkua ja lattekupillisen. Kuvassa aterimet, koska unohdin ottaa kuvan itse annoksesta. Söin sen ennen kuin tuli kamera mieleen.

Paiski kovasti töitä ja ole kiva ihmisille. Elämänohje The Ingredient Tree'ssä.

Kahvilan ikkunasta täydellistä aurinkoista kesäpäivää ihaillessani jokin epäsynkassa toimiva aivosynapsi sähkötti mieleen lähestyvän joulun. Olen maininnut ehkä tusinan kertaa, että täällä ei pääse joulutunnelmaan juuri kirkkaiden sinitaivaspäivien ja auringonporotuksen takia. Yksi kikkakolmonen kuitenkin pulpahti mieleen.
Ikea.

Siellä on skandinaavista joulukoristetta ja tunnelmaa kuin joulunalustavaratalossa. Herdsman Paradelta ei ole montaakaan minuuttia ajomatkaa Ikeaan, joten starttasin auton ja sinne. Ihan vain katselemaan kattauksia ja sisustuksia, jos vaikka jo jouluvärejä ja -kuoseja löytyisi. Ja löytyihän niitä. Suomalaisten blogien aitoja joulupostauksia innolla odottaen!

Ymmärsin tällä kertaa olla ostamatta mitään tarpeetonta vaikka halvalla sais, joten mukaan tarttuivat vain viltti (yhä on viileitä öitä), entistä värikkäämpi kaitaliina olohuoneen pöydälle, sekä kätsy pieni vaijeri-lukulamppu, joka tökätään läppärin USB-porttiin. Pitäisi riittää valotehoa 25 000 tunniksi. Kelpaa blogata vaikka sähkökatkon sattuessa. Eli pelkkiä äärimmäisen tarpeellisia ostoksia kaikki.

Suomikoulun uusi opettaja

Kotikadulta.

Ennenkuin päästään snorklaustauoille osaksi vuotta (ks. edellinen postaus), otin tänään ensimmäisen askeleen myös toisella saralla. Lyöttäydyin mukaan hiljattain perustetun Suomi-koulun toimintaan teinien ryhmän apuopena.

Suomikoulu on käytännössä lauantaikerho joka toinen viikonloppu, ja kaikki toiminta on vapaaehtoisten pyörittämää. Pienellä lukukausimaksulla katetaan materiaalikulut ja perheille opetussession jälkeen tarjottavat rupattelu-tutustumis-pullakahvit. Koulu toimii Perthin Suomikirkon tiloissa Parkwoodissa.

Näin toiminnan alkuvaiheessa ryhmiä on kolme: aivan pienille (alle 2v.), 3-6-vuotiaille, ja yli 7v. Tämä isoimpien lasten ryhmä kattaa itse asiassa ikäryhmät aina aikuisiksi asti, mikä ymmärrettävästi aiheuttaa haasteita. Miten opettaa mielekkäästi vasta koulunsa aloittaneita, ja jo melkein aikuisia?

Oma mukaantuloni liittyy tämän dilemman ratkaisemiseen. Pyörin paikalla varuulta ottamassa teinit haltuun, jos alakoululaisten kanssa leikin varjolla oppiminen ei heitä motivoi. Miten tämän haltuunoton teen, jää vielä nähtäväksi, koska tänään sattui tavallista pienempi ryhmä ja teini-ikäiset tekivät suosiolla samoja tehtäviä kuin pienemmätkin.

Tunti oli mielestäni hyvin suunniteltu ja päivän teemana oli kaikilla suomikoululaisilla ruoka-aineet. Meidän ryhmässä tunnistettiin ja nimettiin suomeksi ruokia kuten hedelmiä ja vihanneksia, pelattiin ruokabingoa, kerrottiin omista lempi- ja inhokkiruuista, sekä lueteltiin, mitä tavallisesti syödään aamupalaksi, lounaaksi ja päivälliseksi.

Hauska oppimisleikki oli maistelu- ja arvauskisa, jossa ryhmäläisten silmät peitettiin huiveilla, ja kunkin eteen lautaselle tipautettiin jokin pieni murunen maisteltavaa. Oli leipäpala, keksilohko, mansikkaviipale, porkkanasiivu ja suklaanokare. Kun maun tunnisti, piti ruoka-aine huutaa suomeksi. Tämä ja ruokabingo saivat n. 7-vuotiaat pojat villiintymään (bingo! bingo! bingo! bingo! bingo! hei kato mä sain bingon!), kun taas teini-ikäiset pojat osallistuivat hillitysti, mutta kylläkin yllättävällä innostuksella. Itse olin tietenkin maistelemassa mukana (ilmaista ruokaa ja hauskaa tekemistä!), mutta älysin olla hihkumatta ruokaa ääneen ja jättää vastausmahdollisuuden oppilaille.

Suomi on ihan järkyttävän vaikea kieli, tajuan nyt. Äännä tässä sitten tuhottoman pitkiä sanoja kuten grillimakkara, herkkusieni, vesimeloni, viinirypäle... saati sitten taivutetussa muodossa: herkkusieniä, herkkusienistä - minä tykkään vesimelonista ja viinirypäleistä. Ja entäs kirjoittaminen! On rutkasti kaksoiskonsonantteja ja kaikki vokaalit äännetään eri tavalla kuin englannissa. "Makkara" ei kirjoiteta mukuru, vaikka englanninkieliselle tämä tavaus kuulostaakin järkevältä. Eräs nokkela lapsi yhdisti aivan oikein lempiruokansa suklaa, jäätelö ja kakku saadakseen aikaan superjälkkärin suklaajäätelökakku. Nero.

Lapset lipsahtavat melkein välittömästi puhumaan keskenään englantia, koska se nyt vaan on luontevaa ja kaikille helpompaa. Ymmärrän nyt, miltä kieltenopettajistani on tuntunut (vaikken ihan lapsena kieliä opiskellutkaan), kun jokainen paritehtävien tekijä vänkää vaan keskenään suomeksi, kun pitäisi edes yrittää kielilläpuhumista. Enkusta kuitenkin tykkäsin aina ja se tuntui helpolta, joten siinä pysyttelin tunnollisimmin. Ilmankos asun nyt täällä enkä Ruotsissa.

Yhden tunnin perusteella en tiedä, miten varsinainen opetus itseltäni luonnistuu, koska tällä kertaa vain avustin. Entisenä sarjiskurssien vetäjänä sekä AMK-sijaisopettajana varmaan ihan riittävän hyvin, vaikken ammattipedagogi olekaan. Kielten opettaminen on kuitenkin aivan oma haasteensa, minkä opin yrittäessäni yliopistoaikoinani toimia tutorina amiskaenglantia opettelevalle tytölle. Miksi tämä on näin? on jatkuvasti toistuva, mahdoton kysymys kieliopin kanssa. No kun se vaan on, on vastaus ihan liian usein, ainakin tällaisen epäpätevän lingvistin tietopohjalta. Ja joka sääntöön löytyy aina poikkeus. Millä perusteella? Nokunonvaan. Hyvä.
Kyllä auttaa tämä tieto.

Ryhmän varsinainen opettaja lupasi, että mukaan saa tuoda myös ei-teinejä oppilaita. E nimittäin yllättävästi kiinnostui suomen opiskelusta kun kuuli, että tällainen tilaisuus olisi helposti ja halvalla tarjolla. Kunhan mies kotiutuu Kambodzasta, edessä on pikapänttäys suomea ennen kielen testausta kenttäolosuhteissa Suomessa. Olen vastavuoroisesti päättänyt opetella ranskaa ja yhteinen tavoitteemme on oppia espanjaa, joten kohta ollaan sellainen monikieliperhe että oksat pois ja vapise Guinnesin ennätysten kirja!

Kuvituksena kuvia kotikulmilta tämänpäiväisessä ihanassa kesäsäässä.

Meiltä n. 100 metrin päässä on tällainen lintulampi. Toinen puolikas joutsenparista päätti yllättäen lentää kuivalle maalle ja hetken tepastelun jälkeen hyökkäsi hätyyttämään näyteikkunasta heijastuvaa kuvaansa. Ärsytti ilmeisesti moinen polleus, mitä joku vieras kenokaula kehtasi lasin takaa esitellä.

Meidän ostos valmistuu tässä, koti on tulossa kerrokseen kaksi. Samassa korttelissa pysytään kuin nytkin. Niin hyvät on maisemat, että minnepä tästä. Paitsi matkustamaan kaikkialle säännöllisin välein.

Elämänmuutoksen ovi auki

Mainitsin Bali-tarinoinnin yhteydessä, että kalastajakylä Amed Balin pohjoisrannikolla muutti elämäämme odottamattomalla tavalla. Nimittäin niin, että E lensi tänään aamuvarhaisella Kambodzaan ainakin kuukaudeksi ja minä jään pakertamaan raportteja toimistoon (tylsääää-ääh!!).

Miten Bali ja Kambodza, kaksi täysin eri maata, toisiinsa liittyvät? No tällä tavalla...

Yllä ja alla: Amedin rannoilta.

E on jo kauan haaveillut urasta ammattisukeltajana tai sukellusopettajana. Tahitilla asuessaan hän sukelsi työn takia viikottain, koska oli töissä merentutkimuslaitoksella. Perthissäkin tavoite oli ammatti joko ympäristökonsulttina tai kenttätutkijana, mutta ei tärppää, ei. Australia nimittäin leikkaa kaikkea luonnontutkimusta ja -suojelua nyt rankalla kädellä mm. lakkauttamalla tutkimuslaitoksia ja potkimalla tieteentekijöitä pihalle ovista ja ikkunoista.

Vuoden vallassa ollut, posliinikaupassa rynnistävän norsun eleganttiudella toimiva oikeistohallitus uskoo pelkkään hiilenpolttoon, lyhytnäköiseen oman edun tavoitteluun ja ympäristön lynkkaamiseen, jos sillä tehdään joku tuhatlappunen lisää rikkaimpien lompakkoon. Ei-niin-mainio ajoitus meribiologille liittyä tämän maan työvoimaan. Jos muuten olet aikeissa tulla sukeltamaan tai snorklaamaan Suurelle Valliriutalle, tule äkkiä. Ennenkuin menee hiilikaivosrytäkässä ja merten jo etenevän lämpiämisen takia pilalle koko paikka = korallit kuolevat.

Mutta takaisin Kambodzaan. E sai yllättäen työtarjouksen sukelluskoulusta Amedista, kun sielläpäin palloilimme. Olisi kuulemma riittänyt hommia määräämättömäksi ajaksi eteenpäin E:n kokemuksella ja monipuolisella kielitaidolla. Minä tyrkin miestä jäämään saman tien (vaikken tietenkään haluaisi pitkään erossa olla), kun kerran kohtalo ojentaa tarjottimella kultaista tilaisuutta. Koska E on varovaisempi ja harkitsevampi tyyppi kuin minä, halusi hän kuitenkin matkustaa yhtä matkaa kotiin tutkimaan kaikki vaihtoehdot ja ajattelemaan seuraavat siirrot läpi.

Hän alkoi seuloa sukelluskouluja netitse ja otti yhteyttä paikkoihin Thaimaassa, Filippiineillä, Indonesiassa ja Kambodzassa, joissa enemmistö turistisukeltajista pyörii (ja siinä samassa työpaikat). E:n Divemaster-tutkinnon päälle tehtävästä Dive Instructor-kurssista pitää itse maksaa ennen pidempiaikaista työllistymistä, mutta toisaalta...

TAFE eli australialainen amiska/AMK laskuttaisi enemmän rahaa mistä tahansa tutkinnosta, mikä olisi ollut E:lle vaihtoehto B näin uranvaihtoon pakotettuna. Tukkijätkäfirmasta nimittäin loppuvat työt joululomaan mennessä, eikä jatkosta ole epävarmassa taloustilanteessa tietoa. Seikkailufirmaankaan ei pääse takaisin satunnaisia keikkoja lukuunottamatta, koska laskuun kääntynyt talous on heiltäkin vienyt asiakkaat. Nyt jos koskaan kannattaa hypätä uuteen kelkkaan ja mikäs sen parempi kelkka kuin vuosia kasvatetuista haaveista veistetty.

Yllä ja alla: Amedin suosituimpia snorklaus- ja laitesukelluspaikkoja, japanilaisen kalastusaluksen haaksirikkopaikka Banyuning-rannalla. Yläkuvassa sukeltajat parhaillaan vetämässä kamppeita päälle.

Kambodzan Sihanoukville valikoitui kurssitus- ja työpaikaksi, koska E:n isä asuu ja pitää majataloa Sihanoukvillessä, ja paikallinen koulu Scuba Nation iski pöytään parhaan oppimispaketin. Pappa E:n terveys on viime aikoina reistaillut, joten kaksi kärpästä yhdellä iskulla, kun E voi samalla tsekata isänsä voinnin ja auttaa päivän töissä sen minkä ehtii. Majoitus ja ruoka tulevat ilmaiseksi.

Kun E soitti isälleen ja varmisti tulonsa, pappa E kuuli luurin toisessa päässä, että E aikoo jäädä kolmeksi kuukaudeksi kuukauden sijasta. Eli vissiin odottaa visiittiä. Töitä sukelluksen parissa kyllä riittäisi pidemmäksikin aikaa, muttamutta...

Mamma E Ranskasta on puolestaan tulossa Perthiin kylään taas jouluksi, eikä madame ilahtunut ollenkaan kuullessaan, että juuri hänen käyntinsä aikana yksi kolmesta pojasta aikoo huidella Kambodzassa ja toinen Pilbarassa (kaivosalue WA:n trooppisessa, kaukaisessa pohjoisnurkassa) - E:n keskimmäinen veli sai juuri töitä Pilbarasta.

Rauhan maassa pitääkseen E lupasi äidilleen, että tulee kotiin joulua viettämään. Salaa olen tietysti onnellinen pikaisemmasta jälleennäkemisestä, vaikka toisaalta kannatan ajatusta, että kun lähdetään uutta työkokemusta hankkimaan, niin kerralla kunnolla sitten, eikä viikon parin pätkissä.

Tammikuu näyttää huteralta Perthissä työllistymisen suhteen, koska kaikki ovat joululomalla kuun puoliväliin. Helmikuuksi lennämme Suomeen ensimmäiselle yhteiselle keikalle. Kukkaronnyörien kiristyksiä on luvassa yhden palkansaajan perheessä... Iloisesti myös ATO eli Australian Tax Office muisti minua mätky-viisisatasen joulutervehdyksellä, notta kiitos! No, jospa maaliskuu alkaa paremmissa rahallisissa merkeissä ja E pääsee unelmiensa alalle töhin.

Yhteisen elämänmuutoksen tästä tekee se kaukainen mahdollisuus, että lähdetään jahtaamaan sukellusopetettavia ympäri maailman. Visioissani E työskentelee osan vuodesta milloin missäkin eksoottisessa paikassa Filippiineiltä Salomon-saarille tai Vanuatulle, ja itsehän lyöttäydyn matkaan mukaan tavalla tai toisella. Kehittelen parhaillaan vedenpitävää metodia, miten esittelisin töissä pomolle osa-aikaisuussuunnitelman, jossa teen töitä vaikkapa 8kk vuodesta ja loput 4kk bloggaan palmun alta turkoosin veden ääreltä snorklausten välissä.

Ehkä voisin itsekin pitää jotain kursseja turistiresorteissa; kuvataiteesta joogaan tai pilatekseen tai mitä keksinkään. Ainahan sitä haaveilla saa :) Repullinen sitkeää sissiasennetta sekä kourallinen hyvää tuuria, ja ehkä nämä haaveet vuosien mittaan toteutuvat. Pysykää kanavalla!

Alla: apinat eivät liity tarinaan mitenkään, mutta olivat hauskoja otuksia seurata Ubudin Secret Monkey Forest'issa eli Salaisessa Apinametsässä. Meinasivat peijakkaat pölliä meiltä avaimet repun sivutaskusta, kun avain niin kauniisti välkehti auringossa. Alimmaisena meikäläinen minibussin takapenkillä matkalla kohti odottamatonta elämänmuutosta eli Amedia.

Yllä: poikanen tutkii, söikö emo tosiaan jo kaiken banaanin.

Yllä: siellä se avain kiiltelee...

Suomi-aussi-polttarit aasta ööhön

Koska polttarit ovat nyt takanapäin eikä salaisuuksia ole enää tarpeen varjella, ajattelin listata ideat ja leikit muiden polttarijärjestelijöiden hyödyksi. Nämä olivat ensimmäiset polttarini ikinä ja omasta mielestäni tekemiset olivat hauskoja, vaikka kuulinkin jälkikäteen, että olivat kuulemma kaikkien (aussi)polttareiden vakiokamaa aina siihen topless bartender'iin asti. No, tulipahan vedettyä perinteiden mukaiset kekkerit sitten.

Ajankohta oli säiden puolesta mitä sopivin, aurinkoisen kesän alku. Jacarandapuut kukkivat kaikkialla purppuraisina.

Olisin halunnut järjestää päivän aloitukseksi tehtävänratkonnan tyyliin Amazing Race, mutta logistisista syistä tämä oli vaikea toteuttaa. Morsiamen kodin ja itse juhlapaikan välimatka oli n. 45 minuuttia moottoritietä pitkin, ja motarin varteen Amazing Race-rataa ei oikein saanut kehiteltyä. Sivuteitä pitkin olisimme kurvailleet tuntitolkulla, eivätkä kaikki vieraat olisi päässeet matkalle mukaan aikataulu- tai kulkupelisyistä (olisimme joutuneet ajamaan monen auton letkassa). Vieraat oli siis kutsuttu juhlapaikalle suoraan.

Aivan ensimmäinen luonnossuunnitelmani oli teettää morsiamella vaikka mitä temppuja aina luistelusta pesäpalloon ja köysilaskeutumisesta suunnistukseen; mutta näistä olisi tullut niin kallis ja monta tuntia kestävä ristiinrastiinajelu Perthin ääliölaajassa kaupunkirakenteessa (n. 120km päästä päähän), että jospa ei. Järkevä suomalainen siis suunnitteli paketin tehtäviä, jotka tapahtuvat kaikki samassa osoitteessa. Näin vieraiden ei tarvitse joko ajaa siinä autoletkassa tai maksaa mansikoita koko päivän limusiinikyydistä.

Ajoimme juhlakalu N:n kanssa paikalle ilman sen kummempia pysähdyksiä. Päivä tosin alkoi pienellä kömmähdyksellä, sillä kaikki vieraat yhtä lukuunottamatta olivat eri syistä myöhässä. Sohvan takaa hypitty surprise! jäi väliin. No, mitäs pienistä. Yksi vieraista tosin saapuessaan yritti urheaa surprise-huutoa, kun yllätyksestä ei ollut enää tietoakaan :D

(Koska polttarikuvat ovat vielä kuvaajan kamerassa eivätkä saatavillani, kuvituskuvaksi räpsy eiliseltä ystäväporukan high tea'lta eli leivoskesteiltä).

Kun enemmistö vieraista oli paikalla, aloitimme tutustumisleikillä: kaikki kirjoittivat salassa post-it-lappuun hauskan muiston tai heille merkityksellisen asian morsiamesta. N:n piti poimia laput yksi kerrallaan seinältä ja arvata, kuka kirjoitti mitä. Haastetta lisätäkseni ujutin mukaan muistot N:n suomihäiden kaasoilta, jotka eivät olleet aussipolttareissa mukana. Piranha vieköön, N ei häkeltynyt, vaan arvasi nämä ongelmitta.

Seuraavaksi saimme paikalle kaksi ammattihierojaa, nuoria miehiä, joita selvästi alkuun jännitti juhlavireessä olevan kanalauman keskelle tupsahtaminen. Heidän bisnesideansa ei siis ole polttariviihdytys, vaan ihan normaali niska-hartiahieronta kotikäynneillä. Olin tietenkin ennakkoon varmistanut, että heille käy tällainen juhlissa esiintyminen; ja julistin juhlakansalle, että nämä herrat eivät sitten ole ne stripparit, joten käyttäytykää siveästi... niin eikös joku ala innoissaan kiljahdella wuuuhuuuhuu! kun hermostuneet nuorukaiset kävelevät olkkariin hierontatuolien kanssa. No, vitsit vitseinä ja asetuimme kiltisti buffet-lounaan ääreen rupattelemaan ja askartelemaan viinilasinkoristeita samalla kun kaksi potilasta kerrallaan pääsi hierontatuoleille rentoutumaan.

Hierojien lähdettyä, hierontapökkyrästä päästäksemme viritin energisempää touhua seuraavaksi eli pikkutuhman have you ever... / oletko koskaan -pelin. Idea on lukea ääneen kysymyksiä, kuten "oletko koskaan valehdellut kumppanillesi vakavassa asiassa", "onko sinusta julkaistu nakukuvia missään" ja niin poispäin, ja jokainen, joka vastaa kyllä, nousee seisomaan ja ottaa huikan lasistaan. Jos seurue ei ole liian ujo, tästä saa hyvät naurunpyrskähdykset, etenkin ihmisten kysyessä tarkentavia kysymyksiä kuten "lasketaanko se jos..."

Seuraavaksi arvuuteltiin, mitkä ääneenluetut "totuudet" morsiamesta ovat faktaa ja mitkä fiktiota. Olin ennakkoon kerännyt listan asioita N:n vanhoilta kavereilta Suomesta sekä kuunnellut kaikki N:n tarinat imukorvalla viimeiset puoli vuotta, jotta saisin painettua mieleen, mitä hän on elämässään tehnyt ja mitä ei. Osa "totuuksista" oli kompakysymyksiä, eli ne olivat puoliksi totta, mutta ratkaisevassa kohdassa väärin. Seurueen piti arvata faktat ja äänestää niitä totuuksia, joihin uskoivat, kuten: räväyttikö morsian teini-ikäisenä ajamalla päänsä kaljuksi? Oikea vastaus oli muutaman sentin sänki, ei kalju.

Näistä edettiin vanhaan kunnon Tuttu Juttu-peliin. Morsiamen piti vastata sulhasta koskeviin kysymyksiin ja toisaalta arvata, mitä sulhanen oli ennakkoon vastannut morsiamesta. Harmi kyllä diplomaattinen sulhanen jätti vastaamatta tulenarkoihin kysymyksiin, kuten "mikä mielestäsi on morsiamen huonoin ominaisuus?". Toisaalta paljastui, että sulhanen tiesi vastaukset kaikkiin morsianta koskeviin kysymyksiin, eli hyvin on tässä suhteessa tutustuttu.

Kaikissa peleissä morsian sai onnistumisista palkinnoksi yllätyspaketin, joka piti avata samantien. Paketeista paljastui avioliiton kestävyyttä vahvistavia olennaisia esineitä käyttöohjeineen, kuten esimerkiksi tekoparta ja -viikset roolipeliin tylsien hetkien varalle (muunna siipastasi tumma komea muukalainen); cheerleader-huiskat puolison kannustamiseen vaikeina aikoina; sekä patalaput, jotta kumpikin voi ilahduttaa sydänkäpystään yllätysleipomuksilla.

Paidaton yllätysvieras Rob pöllähti paikalle tismalleen sovitulla kellonlyömällä ja heittäytyi mukaan haasteisiin, jotka morsiamelle asetettiin: opeta Robille suomalainen häävalssi, sekä opeta Robille suomalainen kansallisurheilumuoto eukonkanto. Sporttihenkisesti parivaljakko ei tyytynyt helpoimpaan asentoon eli reppuselkään, vaan N matkusti Robin olan yli heitettynä. Morsian vielä kiitettävästi läimi Robia takamukselle puukauhalla, joka hänen oli pitänyt tuoda mukanaan tietämättä, mihin sitä tarvitaan - vauhdinantoon tietenkin!

Korkkasimme polttareita varten ostetun korttipelin sillä aikaa, kun Rob väsäsi kaikille margaritoja. Pelissä piti joko vastata morsianta tai pariskuntaa koskeviin kysymyksiin, tai suorittaa haaste. Totuus vai tehtävä - pelin korttipelimuunnelma siis. Haasteista osa oli typeriä, kuten nuole kyynärpäätäsi tai tiputa paitasi sisään jääpala, ja osa hauskoja, kuten esitä pariskunnan välinen romanttinen hetki pantomiimitanssina. Tämän haasteen saaja tosin piti haastetta mahdottomana vaikka suorittikin sen, ja protestoi äänekkäästi, kun itse jätin tekemättä mahdottoman haasteen syö paketillinen sokeria.

Ratkaistaksemme oikeudenmukaisuusdilemman päätimme enemmistöäänin 12 naista vastaan 1 mies, että Rob tekee kaikki haasteet ja me muut vain vastaamme kysymyksiin. Reippaasti Rob tähän suostui ja muun muassa lauloi serenadin morsiamelle. Kun vastaan tuli liian pöljä haaste, hän muutti tehtävää lennosta, keksi oman haasteen ja veti sen läpi. Kaikki olivat tyytyväisiä, etenkin, kun margaritoja virtasi.

Robin lähdettyä viritimme käyntiin Project Runway - kisat eli hääpukujen suunnittelukilpailun, aikaa 3 minuuttia per tiimi ja materiaalina vessapaperi ja teippi.  Jokainen joukkue yllätyksettömästi valitsi mannekiiniksi pienimmän joukkuejäsenen (vähemmän vessapaperinkulutusta) ja alkoi vimmaisesti kietoa, rypyttää, hulmuttaa ja teipata paperia mallin päälle. Pahaksi onneksi suomalainen pihiys potki tässä vastaan, sillä ostettu materiaali oli halvinta mahdollista laatua; hentoa kahden palan pätkiin katkeilevaa huitua. Teipillä siitä paniikista selvitään.

Oma joukkueeni - jossa olin mallinukkena - voitti kisan morsiamen äänestyksellä. Syystä että meidän joukkue onnistui teippaamaan runsaimmat helma- ja huntukerrokset, kun kaksi muuta joukkuetta meni minimalistisella kotelomekkomallilla. Hienoja rusetteja ja paperikukkapuketteja saivat kaikki aikaan kyllä!

Viimeinen virallinen ohjelmanumero oli vanhoista heiloista eroonpääsy. Suomalaisessa perinneversiossa morsiamen kuuluu juosta talon ympäri niin monta kertaa, kuin entisiä poikaystäviä on, ja huutaa kierroksilla ääneen kunkin ex-kumppanin nimi. Näin päästään kaikista kaunoista, katkeruuksista ja mahdollisista vanhan suolan janottamisista ikuisesti eroon.

Meidän versiossa morsian ensin kertoi ääneen, miksi kyseinen ex-heila ei ole tuleva sulhanen, eli miksi avioliitto kunkin menneen poikaystävän kanssa ei tullut kyseeseen. Sen jälkeen hän juoksi takapihan päästä päähän kiljaisten keuhkojen täydeltä exän nimen. Hienosti puhdistui karma siinä, ainakin äänenvoimakkuudesta päätellen!

Puolet porukasta valui kotiin illankähmässä ja toinen puoli jäi jatkoille eli syömään, juomaan, juttelemaan ja tanssimaankin. Kemut jatkuivat meidän yöksijäävien osalta puolilleöin. Ei ehkä villein mahdollinen rieha, mutta ei tässä iässä enää jaksa pilkkuun asti. Itse en ole kylläkään jaksanut missään iässä - aamuvirkku, illantorkku. Morsian vaikutti tykkäävän bileistään ja vieraatkin kiittelivät, joten kohtahan tässä voi pistää vaikka ammattikaasobisneksen pystyyn! Meitä emännöineen supermartan toimiessa tähtitaso-catering-vastaavana tietenkin :)

Siellä missä pippuri kasvaa - Ubud, Bali

Balin kulttuurinen sydän, Ubud, oli juuri sitä mitä kaukomaille matkustetaan etsimään - ainakin minä. Oli värikästä, eksoottista, kaunista, trooppista, kukkivaa, hymyileviä aidosti ystävällisiä ihmisiä, perinteisiä asuja, tansseja, musiikkia, veistoksia ja maalaustaidetta. Balilaiset ovat syvästi uskonnollisia, mutta mutkattomalla ja nipottamattomalla tavalla. Kaiken kukkurana hyvää paikallista ruokaa, seesteinen zen-ilmapiiri ja silloin tällöin drinkki tropiikin lämpimässä yössä.

Venekuvat ovat kylläkin rannikolta, Amedista...

Vaikka Indonesia eli maa, johon Balin saari kuuluu, on virallisesti muslimimaa, Balilla on vuosisataiset oman uskonnon perinteet. Balin uskonto on yhdistelmä hindulaisuutta, buddhalaisuutta sekä esi-isien ja luonnonhenkien palvontaa. Balin tulivuoret ovat paikallisille jumalten asuinpaikkoja. Vuorilla sijaitsee temppeleitä, joissa pidetään vuoden tärkeimpiä seremonioita. Ymmärsin, että vuoritemppeleissä käynti on kuin pyhiinvaellus, ja jokaisen pitää matka tehdä ainakin kerran. 

Odottamatta saimme nähdä läheltä montakin seremoniaa, sillä balilaiset eivät ole tiukkapipoja siitä, kuka (tai minkä uskontokunnan edustaja) temppeliin saa tulla. Kunhan päällä - sekä miehillä että naisilla - on saronki eli kietaisuhame kunnioituksen osoitukseksi, pääsee sisään omin nokkineen. Balin isoimpaan ja tärkeimpään Pura Besakih - nimiseen temppeliin ei pääse ilman opasta, ettei siellä toilaile ja käyttäydy sopimattomasti. Muttamutta... Meidän oppaamme, vanha papparainen, tyrkki meidät temppeliin sisään kesken hautajaisseremonian ja räpsi kuvia meistä seremonia taustallamme siihen malliin, että itseäni alkoi jo moinen törppö turisteilu ahdistaa. Nähtävästi pappa oletti, että matkamuistoja täältä haetaan, vaikka itse halusin vain pikaisesti ja häiritsemättä kurkistaa.

Balilaisilla on esi-isille ja tärkeille jumalille omistetut kotialttarit, joille laitetaan pieniä uhrilahjoja (hedelmiä, suitsukkeita ym.) joka aamu ja ilta. Uhrilahjoja laitetaan myös oman kodin ja liiketilan eteen tielle joka aamu. Lisäksi kaupungilla on temppeleitä muutaman korttelin välein. Jokainen balilainen kuuluu seurakuntaan eli oman naapurustonsa temppeliin, ja heidän odotetaan vapaapäivinään auttavan temppeliseremonioissa.

Yllä paha noita, pahuuden symboli balilaisessa uskonnossa. Alla oikeaoppinen sarongin sidonta (en tehnyt tätä ensimmäistä itse).

Pyhä puhdistautumis- ja rukoiluallas Vesitemppelissä.

Eräskin mukava taksikuski rupattelun ohessa kertoi, että hän ei oikein pääse lomilla matkustamaan, vaikka säästää asiaan rahaa, koska temppeliseremonioita ei sovi jättää hoitamatta. Ehkä joku päivä vielä. 

Wayan-nimisen kuskin haave oli päästä joskus käymään Thaimaassa katsomassa, miten turismi siellä pyörii - jos saisi vaikka tuotua uusia ideoita kotiin mukanaan. Mukavasti kolahti omatunto siinä, kun tajusimme, että olimme voivotelleet lyhyttä viikon lomaamme superystävälliselle tyypille, joka itse saa pitää päivän - kaksi lomaa vuodessa. Oli hyvä herätys jälleen kerran siihen, millaisessa kuplassa ja pumpulissa sitä itse elää länsimaissa, kaikkine arkiongelmineenkin. 

Wayan oli työmäärästä huolimatta mallikelpoinen kuski ja muun muassa vei meidät kahviplantaasille, joka toimitti samalla kasvitieteellisen puutarhan virkaa. Näin tuttuja mausteita ja ruokia alkutekijöissään, eli kasvamassa puissa ja pensaissa. Enpä tiennyt ainakaan minä, miltä kaikki nämä mausteet ja syötävät näyttävät kasvuvaiheessa. Kuvissa on mm. kahvipapuja, pippuria, vaniljaa ja kanelia - mutta en valitettavasti enää muista, mikä oli mikä... paremmat muistiinpanot olisivat olleet paikallaan!

Plantaasilla asui myös häkissä luwak-kissaeläin eli sivettikissa, joka kakkii maailman kalleinta kahvia. Eläin syö kahvipapuja ja vatsahapponsa sulattavat papujen ympäriltä hedelmälihan. Samat vatsahapot aiheuttavat papujen käymistilan, joka hapattaa niiden maun ennen kuin ne ulostautuvat luonnollista tietä.

Paikalliset keräävät kakitut pötköt, paahtavat ne ja jauhavat kahviksi. Rohkeasti juomaan vaan, hintaa $5/kuppi eli jotakuinkin Perthin kahvikupillisen normihinta. Käsittääkseni kahviloissa tämän luwak-kahvin kilohinta huitelee satasissa kymppien sijaan. Maistui ihan tavalliselta juhlamokalta minusta, eli sellaiselta suomalaisenkitkerältä kahvilta. Aussit tykkäävät tummemmista, pyöreämmistä mauista.

Saimme ilmaiseksi maistella myös kokonaisen tarjottimellisen kahveja, kaakaoita ja teelaatuja. Kahvia paahdettiin oikein wanhan ajan menetelmällä, eli paikallinen rouva käristi niitä ison metallivadin päällä hiilloksella. Maistoimme myös raakoja kaakaopapuja - aavistuksen niissä kaakao maistuu. Alla paikallinen snake fruit eli käärmehedelmä, valkosipulinkynnen mallisissa paloissa olevia omenanmakuisia lohkoja käärmeennahan näköisen kuoren alla.

Luwak, kalleimman kahvin tuottaja. Alla kalleimman kahvin testaajat.

Yllä luwak-pökäleitä. Alla kaakaohedelmä ja -papuja.

Koska Ubud on taiteen ja kulttuurin sydän, kävimme katsomassa parikin perinteistä tanssiesitystä. Tanssi toimii samalla periaatteella kuin ooppera, eli siinä kerrotaan tarina, yleensä paikallinen myytti. Henkilögalleriaan kuuluu kuninkaallisia, kerjäläisiä, eläinkuninkaallisia ja metsänhenkiä, kyläläisiä ja vaikka ketä. Tanssi oli kiinnostavaa, mutta kummallista seurattavaa. Toisessa esityksessä taustamusiikkina toimivat perinteiset "xylofonit" eli jonkinsortin pimpahtelusoittimet, joita soitetaan vasaroilla; sekä rummut. Toisessa taustamusiikki tehtiin ihmisvoimin, eli mieskuoro lauloi rytmikkäitä ääniä kuten takatakatakatakatakatakataka... lyriikoiden sijasta.

Itse tanssi on todella hienovaraista liikehdintää, jossa pääasiassa ovat sormet, varpaat, silmienliikkeet ja hymy; sekä käsillä ja jaloilla tehtävät aaltomaiset liikkeet. Thaitanssijoita nähneet tietävät, että tanssijoilla sormi- ja varvasnivelet taipuvat ihan epäinhimillisesti taaksepäin vuosikymmenten harjoittelun tuloksena. Puvut ovat kaikilla viimeisen päälle värikkäitä, päässä kruunut ja helyt, ja kasvoilla vahva meikki, sekä miehillä että naisilla.

Sormilla tehdään koko esityksen ajan jatkuvasti pientä värisevää liikettä, vähän kuin ilmapianon soittoa ja sormiviuhkan heilutusta. Etenkin, kun estradille astui paha noita/hullu kuningas, tämä teki ihme sorminytkähdyksiä ja pienenpientä lakkaamatonta vispausta käsillä ja sormilla, varmaankin neuroottisuutta kuvatakseen. Vahvasti meikatuilla silmillä kuuluu pälyillä kumpaankin yläviistoon tasaisin välein, hymyn värähtämättä - en tiedä mitä tämä symboloi, mutta kaikki tanssijat tätä toistivat. Balilaiseen uskontoon kuuluu hyvän ja pahan ikuinen taistelu, ja pahan noidan vastaparina on jakin näköinen hyvä henki, karvakasa kuvissa alla.

Alla paikallistemppelissä ollut (uskonnollinen?) tanssi; loput kuvat ammattitanssijoiden esityksestä.

Kiitos ja kumarrus tanssijoilta!