Voittoa hinnalla millä hyvänsä

Buffetista buffettiin, huhhuh. Kihlajaisjuhlissa maistelin uskollisesti jokaisen tarjottimen antimia aina kun sellainen kiersi ohi (n. vartin välein). Tänään töissä oli puolestaan tarjolla ”aamutee”: parin kuukauden välein kukin tiimi vuorollaan tarjoilee suolaista ja makeaa naposteltavaa kaikille.

Aamuteeperinne näyttää lipsuvan kilpailun puolelle, sillä seuraava on aina edellistä runsaampi, ja nykyään tarjoiltavaa jää aina niin paljon yli, että siitä riittää santsattavaa lounas- ja iltapäiväkahviaikaankin. En valita kylläkään: ilmainen lounas!

Ja buffetista ihan muuhun, nimittäin tieteen, talouden ja politiikan ihmeelliseen maailmaan (koittakaa jaksaa lukea myös kaikki te, jotka odotitte pidempää kuvailua cocktail-paloista!).

Ympäristöasiat ovat meidän taloudessa nyt kovasti tapetilla, koska Australian melko tuore oikeistohallitus näköjään yrittää kumota kaiken mahdollisen ympäristönsuojelun rahantekoa varten.

Myytäväksi kelpaavat esimerkiksi Tasmanian ikimetsät, UNESCOn maailmanperintökohde eli ainutlaatuiseksi ilmiöksi maailmassa luokiteltu Suuri Valliriutta, mertensuojelualueet ja vaikkapa pohjavedet, joita kaasunpumppausyhtiöt saavat ainakin tällä hetkellä melko huoleti myrkyttää.

New South Walesista eli Australian kaakkoiskulmasta kantautui uutisia, jonka mukaan gas fracking – yhtiö (joka pumppaa kaasua maasta puskemalla maaperään kovalla paineella kemikaaliseosvettä) oli onnistunut myrkyttämään alueen vesistön radioaktiivisella uraanilla. Frackingin haittapuoli on, että maaperän murtaminen paineella vapauttaa muutakin kuin kaasua, ja lisäksi pumppauksessa käytetyt kemikaalit imeytyvät maaperään. Tuomio oli 1500 dollarin sakko.

Luonnonsuojelujärjestön edustaja totesi kyynisesti uutisissa, että tämä on firman johtajan plus kahden asiakkaan edustuslounaan hinta, eli eihän se kansainvälisen suuryhtiön kukkarossa tunnu pätkääkään.  NSW:n pääministeri tosin jäädytti kaikki uudet koepumppausluvat puoleksi vuodeksi, mikä nyt on pieni lohtu.

Puolen vuoden jälkeen meno jatkunee samanlaisena, sillä markkinavoimat myllyttävät frackatusta kaasusta Australialle uutta talousjohtotähteä. Aurinkoenergiahan se ei voi olla, koska sitä ei voi pullottaa ja myydä tuottoisille ulkomaanmarkkinoille. Kaasua sen sijaan voi pullottaa nestemäiseen muotoon ja laivata Aasiaan. Ihan sama, mitä kotimaahan jää – kemikaaleja kuohuvat juomakelvottomat pohjavedet maailman kuivimmalla mantereella eivät näiden sankareiden yöunia näytä pilaavan.

Australia on myös äskettäin hankkinut ilmastoänkyrän maineen, koska pääministeri Tony Abbott poikineen (hallituksessa on yksi nais- ja 18 miesministeriä) on kunnostautunut koko ilmastonmuutoksen olemassaolon kieltäjänä. Se, että Australiassa ovat lämpötilat nousseet jo vaarallisiin lukemiin on pelkkää sattumaa, samoin kuin lisääntyvä kuivuus ja entistä rajummat metsäpalot ja taifuunit.  

Tietenkin öljyn, hiilen ja kaasun viejämaalle on elinehto, että näitä tuotteita jatkossakin halutaan. Uusia vihreämpiä teknologioita on turha kehittää, kun kyllähän näistä dinosaurusten luista vielä yhden sukupolven verran keitellään rahaa – ihan sama, mitä sille seuraavalle jää.

Luin kiinnostavan artikkelin, jossa todettiin, että ilmastonmuutoshäiriköinti on itse asiassa iso bisnes. Lobbausjärjestöt käyttävät miljardikaupalla rahaa vuosittain lietsoakseen epävarmuutta suuren yleisön keskuuteen siitä, että a) onko koko muutos edes totta ja b) jos on, johtuuko se auringonpilkuista, sattumasta vai ihmisestä.

Suomessa mentiin siinä vaiheessa mielestäni metsään, kun koko aihe aikoinaan lanseerattiin ilmaston lämpenemisenä ilmastonmuutoksen sijaan. Kylmän maan asukkaille on pelkästään hyvä uutinen, että on lämpimämpiä säitä tiedossa. Jotenkin ilmaston ääri-ilmiöiden lisääntyminenkin pelkistyy satunnaisiin kurjiin säihin suomalaisille. Ei ymmärretä, että kyseessä on koko palloon vaikuttava ekosysteemimuutos, ei pelkkä säätilojen muutos.

Itse olen varma, että emme me koko maapalloa tapetuksi saa, ja luonto kyllä sopeutuu ajan kanssa – kuolleiden kasvi- ja eläinlajien paikan ottavat uudet lajit evoluution myötä. Mutta itsemme saamme kyllä maalattua nurkkaan tällä menolla, koska ihmisillä ei lyhyestä eliniästään johtuen ole aikaa odotella muutamaa sataa tai tuhatta vuotta, että luonto jälleen sopeutuu ja mm. tuottaa sellaisia satoja, joita ihmiset tarvitsevat.

Artikkelin kirjoittanut tieteilijä muistutti, että 97% tieteellisistä tutkimuksista on todennut ilmastonmuutoksen oireet kiistatta: navoilta sulavat jäät ja Siperiasta ikirouta, äärisäät vahvistuvat ja yleistyvät, korallit kuolevat meristä, koska vesien lämpötila on jo noussut ratkaisevalla parilla asteella, jne. Kirjoittaja myös vertasi osuvasti, että itse asiassa painovoimakin on yhä pelkkä teoria: painovoiman ”välittäjää” ei vieläkään tunneta. Onko olemassa painovoimahiukkanen?

Einsteinin kaartuva avaruus (kumimatto, jota isot massat venyttävät) on hyvä ison mittakaavan havainnollistus, mutta kvanttitasolla painovoimaa ei ole pystytty paikallistamaan. Silti kukaan ei väitä, että se ei ole totta. Itse olen ihmetellyt jo vuosia, että oli ilmastonmuutos ihmisen syytä tai ei, mitä ihmeen haittaa siitä seuraa, että aletaan elää kestävämmän kulutuksen mallin mukaan?

Uusiutuva energia esimerkiksi ei tarkoita vain hyvää mieltä ja kauniita vihreitä unia, vaan mm. sitä, että polttoainetta ei tarvitse koskaan ostaa, louhia, kuljettaa (saastuttaa) pitkiä matkoja, eikä jätteitä hävittää. Se tulee itsestään ja ilmaiseksi (tuulesta, aalloista, auringosta) loputtomiin. Luulisi kiinnostavan energiantuottajia, mutta ei.

Kerran myyty aurinkopaneeli on kerran myyty, mutta jos sen sijaan (jättimäinen yritys)asiakas joutuu jatkuvasti ostamaan polttoainetta/sähköä, bisnes on taattu. Polttoaineen myynti on se hyvä bisnes, josta pidetään viimeiseen asti kiinni, kun on kerran louhinta/pumppaus saatu pyörimään ja jakeluverkko rakennettua.

WA:n osavaltiossa on uudet vaalit ensi viikonloppuna; niissä valitaan WA:n edustajat valtion (federal) parlamenttiin. Vaalit itse asiassa olivat jo kuukausia sitten, mutta jotenkin ne sössittiin. Noin puolentoista tuhatta ääntä hukkui jonnekin teille tietymättömille, ja nyt järjestetään uusintavaalit.

Ilmasto-, luonto-, ja energia-asiat ovatkin täällä nyt edes hivenen normaalia enemmän näkyvillä vihreiden ankaran kampanjoinnin seurauksena. Itseäni kyllä harmittaa, että en ei-kansalaisena pääse äänestämään. Nykyinen politiikka on entistäkin kovempi kimmoke hakea kansalaisuutta ensi vuonna!

Fossiiliset polttoaineet ovat muinaisjäännöksiä, so last season.

Kihlajaisissa

Horoskoopissani luvattiin tälle viikonlopulle yllätyksiä ja saatiinhan niitä. Nimittäin hillittömän kaatosateen muodossa, kun piti eilen lähteä kohti ystävien kihlajaisjuhlia laittautuneena ja pikkukengissä.

Perthissä ei ole neljään kuukauteen satanut (normikesä siis), mitä nyt parin viime viikon mittaan on kerran-kaksi tihuttanut. Ja eikö se saavista kaatamalla-sade rysähdä juuri silloin päälle, kun on käveltävä muutama sata metriä bussipysäkille hienohelmana. Käytännön mies E kiskoi puvunhousujen ja kauluspaidan päälle Goretex-asun, joten ei hätäpäivää. Itse kikkailin bussipysäkille isoimman omistamani sateenvarjon kanssa - joka sekin osoittautui riittämättömäksi Perthin vaakasateessa.

Itse juhliin päästyämme sade, kastuneet jalat ja helmat sekä epämukavuus unohtuivat saman tien (kun ensin oli kammattu sateessa kähertynyt  ja liiskautunut tukka edes välttävään kuosiin). Kihlapari säteili onnellisina, tunnelma oli harmaasta päivästä huolimatta lämmin, tarjolla oli yllin kyllin cocktail-paloja ynnä cockaileja, sekä paljon iloista seuraa ja rupattelua.

Onneksi paikalla oli myös useita tehokkaita suominaisia pyörittämässä cocktail-palojen valmistelua, tarjottimien täyttämistä ja tarjoilua: kaason roolini tuppasi unohtumaan iloisen seurustelun lomassa ja rajoittuikin assisteeraamisen sijasta lähinnä tulevan morsiamen kampauksen kohenteluun. Pitääpä muistaa itse häissä aktivoitua - ja oletettavasti jo ennen niitä!

Kihlaparin koti on tilava ja etenkin katettu takapiha kuin tehty juhlia varten. Täällä asuntojen myynti-ilmoituksissa näkee usein ekstraominaisuuden nimeltään entertainment area - ei oikein suomeksi käänny, mutta tarkoittaa sitä, että talosta löytyy esimerkiksi laaja terassi tai ylimääräinen olohuone, jonne kehtaa kutsua vieraita ja tilaa riittää.

Tihkuksi laantunut sade ei tunnelmaa latistanut, kun katos piti tarjoiltavat ja vieraat kuivina, ja mukavan viileässä illassa jaksaa juhliakin paremmin kuin helteiden läkähdyttämänä. Alla näkymiä ennen vierasmassojen saapumista:

Yllä ja alla: valmisteluvaiheesta. Herkkupalat tuloillaan. Tietenkin suomalais-australialaisjuhlissa syödään myös karjalanpiirakoita.

Upea kakku ja kasa tuhteja muffineita jälkkäriksi (jos vielä mahtuu).

Juhlimiseen ja viihtymiseen tehty tropiikkihenkinen takapiha. 

Valmista on vieraita varten! (ja tulihan heitä, useampi kymmenen).

Tämä kuva ihan muuten vaan ja värikkyyden nimissä, meiltä kotoa. Täällä ei juurikaan näe tulppaaneja, mutta sitäkin kauniimpia liljoja myydään edullisesti joka ruokakaupassa. Viikonpiristyskimppu. 

Elämän pienet ongelmat

Viimeksi kirjoitin, miten Australian aurinko ja meininki muuttaa suomalaisenkin jörön vähintään puolihymyileväksi ja puolisosiaaliseksi tapaukseksi. Muunkinlaisia muutoksia tapahtuu huomaamatta, kuten:

1) Asiat, jotka ovat ensin eksoottisia ja ihmeellisiä, saattavat kääntyä jopa semiärsyttävän puolelle myöhemmin. Rakastan Australian luontoa sekä oman asuinalueemme vihreyttä ja puistoisuutta, mutta joka-aamuinen kakadujen karnevaali pihapuissa ottaa välillä pannuun.

Kakaduillla on erittäin kuuluva, raastava ääni, kriäääöhh-krrriiiiääöh-krrrrrriiöh eli liitutaulun raapimisen ja pahasti vireensä menettäneen falsettihevisolistin kombo. Kun makuuhuoneen edustan lehtipuu täyttyy kymmenistä kakaduista, joiden on pakko saada rääkyä pää punaisena auringonnousulle, ei aina luonnonystävän sydän muista sykähtää tälle upealle eläinmaailman näytelmälle.

E kerran ponkaisi sängystä makkarin parvekkeelle huutamaan täysillä shut up!! kakadulaumalle (ja todennäköisesti herätti puolet naapureista aamukuudelta), mutta seuraus oli, että parvi pöllähti järkyttyneenä yhtä puuta kauemmas ja jatkoi entistä kiihtyneempää rääyntää ja säksätystä sieltä. Eli tästä lähtien on vaan sinniteltävä tyyny korvilla ja muistettava, että tämä manner eläimistöineen oli täällä paaaaljon ennen meitä - joten antaa sen olla.

Samaan eläinmaailman ihmeet – kategoriaan menee myös tilanne, jossa yrittää nukkua teltassa leirintäalueella, ja ympärillä sinne tänne hyppelevät kengurut pilaavat yöunet tömpsähtelyllään. Kengut tykkäävät leirintäalueista ja turisteista ylipäätään, koska näiltä saa helppoja makupaloja joko suoraan tarjoiltuna, tai pudonneita muruja kyttäämällä.

2) Suomessa kyläillessä mikä tahansa vaikea asia tuntuu alkeistason ongelmalta, koska ainakin sen saa selvittää omalla äidinkielellään. Kun Aussilassa (tai missä tahansa ulkomailla) setvii mitä tahansa ongelmaa, se on aina tehtävä vieraalla kielellä ja sanavaraston riittämättä.

Kun ensimmäistä kertaa soittaa vaikkapa kaasuyhtiön asiakaspalveluun kaasuntulon katkettua, ei välttämättä tiedä oikeita termejä eikä myöskään halua antaa itsestään helposti pompoteltavaa tyhmää kuvaa toistelemalla jotain simppeliä tyyliin ”sinä anta minun rahat takas, minulle ei tulla kaasu!”.  

Täällä oppii myös olemaan lannistumatta, jos muut eivät huomioi. Esimerkkejä: ausseilla on erityisesti porukalla keskustellessa ja innostuessaan tapana puhua toisten päälle, toisin kuin suomalaisilla. Tästähän suomalainen äkkiseltään ajattelee, että vai ei kiinnosta minun mielipiteeni, no en sitten sano sitä, siinähän jäät ilman, ihan oikein sulle!

Mutta vähitellen tähänkin tottuu ja sitä omaa asiaansa jankuttaa niin kauan, että se menee porukassa läpi – tai tajuaa, että ei tämä nyt ehkä se tärkein anti tähän keskusteluun olekaan, joten antaapa olla ilman sarvia ja hampaita.

Aussit ylipäätään toistavat asioita enemmän kuin suomalaiset, ilmeisesti varmistaakseen, että ollaan nyt samalla sivulla tästä. Samaten monille pitää sanoa sama asia kolmeen kertaan ennen kuin se rekisteröityy. En tiedä, siksikö, että ajattelevat jotain muuta keskustelun kuluessa, vai onko tämä jonkinlainen varmistuksen varmistus – tapa vain yleisesti.

Aussit eivät myöskään läheskään aina vastaa (työ)sähköposteihin, joten perään soittelu on normikauraa, ei henkilökohtaisen kaunan kierteen alku (vai et viitsi minun postejani lukea ja niihin reagoida, häh?).

3) Täällä oppii myös pitämään puoliaan sitkeämmin. Ongelmatilanteissa asiakaspalvelija tai muu vastapuoli sanoo usein ensin ei, mutta neuvottelemalla asia hoituukin, kun vain on kohtelias ja sinnikäs.

Olen kehitellyt teorian, jonka mukaan suomalaiset eivät mielellään anna suoraan huonoa palautetta esim. saamastaan palvelusta, koska eivät halua näyttää tunteitaan eivätkä myöskään halua joutua asemaan, jossa palautetta ei oteta tosissaan (myyjä saattaa vähätellä tapahtunutta ja pahimmillaan asiakas joutuu naurunalaiseksi paljastuttuaan nillittäjäksi).

Suomalaiset eivät myöskään palautteen kohteina usein osaa hyvittää tilannetta. Pieni esimerkki: kerran S-ketjun ravintolassa ostin mielestäni tarjousviinilasillisen, viini tuli pöytään, join sen ruuan kanssa, kaikki ok. Maksun koittaessa paljastui, että olin ostanut reilusti kalliimpaa viiniä.

Kun asiaa selvittelin, tarjoilija vain sanoi, että minun olisi pitänyt osata pyytää tarjousviiniä nimeltä, eikä vain sanoa, että minulla on kuponki (koska kuponki tietämättäni päti useampaan merkkiin eri alennusprosentein). Tarjoilija oli siis tuonut enempiä kyselemättä kalleinta pöytään ja tokaisi vielä, että johan sen join, joten myös maksan.

Vastaava esimerkki Australiasta. Nappasin ruokakaupassa tarjousjuuston ostoskoriin ja maksoin kaiken itsepalvelukassalla. Kuitista huomasin, että juusto ei ollutkaan alennuksessa (joo, olen pihi). Menin kysymään asiakaspalvelusta, missä vika. Myyjä tarkisti hinnan ja ilmoitti, että ostamani juusto ei ollut tarjouksessa olevaa merkkiä ”Maukas Kypsä Juusto”, vaan kalliimpaa merkkiä ”Kypsä Maukas Juusto”.

Hän kuitenkin ilmoitti samaan hengenvetoon, että koska varasto on tarjousjuustosta loppu ja tarjouslappu oli muutenkin hämäävästi ottamani juustomerkin lähellä, kalliimpi juusto lähtee tarjoushinnalla, ja sain liikaa maksamani neljä dollaria takaisin.

Tarinoista lie helppo päätellä, kummassa liikkeessä jatkoin asiointia – kyseinen ravintola tipahti listaltani jo ennen Suomesta muuttoa. Neljän euron jousto ravintolan puolelta olisi ollut heille pieni uhraus sen sijaan, että minua ripitettiin osto-osaamattomuudestani koko ravintolasalin kuullen ja karkotettiin asiakkuudesta iäksi.

Eivät aussitkaan aina toimi, niinkuin haluaisi, neuvottelit miten paljon vain. Hieno esimerkki on taloyhtiömme toiminta. Meillä on turva-avaimet, joista ei voi itse teettää kopioita. Kun tarvitsimme vara-avainta, se piti tilata taloyhtiön kautta. Viikon toimitusaika venyi 10 päivään, mikä nyt vielä menee.

Kun avain tuli, minun piti hakea se taloyhtiön toimistolta puolen tunnin bussimatkan päästä. Kotiin päästessäni sain huomata, että typerä avain oli kaiverrettu pari milliä liian paksusta metallista, eikä siksi mahtunut lukkoon. Just. Oli vissiin mittaus unohtunut ennen avaimen kaiverrusta.

Palautin avaimen toimistolle ja valitin tulikivenkatkuisesti, että miksi maksan tästä palvelusta täyden hinnan, kun kerran saan sutta ja sekundaa. Vastaukseksi tuli vain välinpitämätöntä ”en voi tälle mitään, avainseppä veloittaa meiltä tämän hinnan, emme pysty vaikuttamaan asiaan, ei ole meidän vika (ongelma)”.

Tulihan se toimiva avain sitten lopulta, vain kaksi viikkoa luvattua myöhemmin eli oikeastaan melkein ajoissa. Nyt odottelemme, että saamme hyönteisverkot takaisin ikkunoihin samaiselta taloyhtiöltä: ne otettiin koko kerrostalon ikkunoista pois uusimista varten ja täällähän ei voi tuulettaa ilman verkkoja, koska sitten on tupa täynnä torakoita ja muita isoja, ällöjä öttiäisiä. Verkot käytiin poistamassa tammi-helmikuun taitteessa, ja kohta on vasta huhtikuu, joten eiköhän se uusiminen tässä ihan pian tapahdu.  WA eli Wait Awhile.

Maasta se pienikin ponnistaa ja sisulla siitä selviää. Myös punaisella maankamaralla Australiassa. 

Tyhjän nauraja

Varoitus: seuraavan tekstin rivien välistä voi joku lukea, että ihailen Australiaa kritiikittä ja suomin Suomea kylmäverisesti. Ei ole näin, mutta tunnistan kyllä hyvät puolet silloin, kun sellaisia näen.

Kaikkia meitä tänne muuttaneita, tai edes pidemmäksi aikaa päätyneitä suomalaisia näyttää yhdistävän sama asia. Nimittäin huolettomammaksi, iloisemmaksi ja rennommaksi muuttuminen. Se on se aurinko.
Mutta ei sekään kaikkea selitä.

Ensimmäisen vuoden mittaan, kun vertailin aussien ja suomalaisten yleisasennetta elämään, tuomioni oli, että aussit ovat pinnallisempia. Heitä eivät näytä huolet painavan, ja pienet ja usein isommatkin ärsytykset ohitetaan olankohautuksella. Ongelmien ja omien henkisten piikkien vatvomista vältellään, ainakin julkisesti. Hymy naamalle vaan, vaikkeivät sen päivän kuulumiset parhaita olisikaan. Tällainen "hymyilen, vaikka salaa ketuttaa" - asenne näyttäytyy äkkiseltään suomalaisen silmiin valheellisena teeskentelynä. Muttamutta.

Onko se sitten hyvä juttu, että antaa kaikkien negatiivisten tunteiden tulvia esiin, vaikkapa työpaikalla? Suomalaiset arvostavat yli kaiken aitoutta ja rehellisyyttä. Eräs suomityttö totesikin viikonloppuna, että hänestä olisi paljon rehdimpää, jos jokainen julistaisi aidot tunteensa työpaikan aamukahvipöydässä, eikä yrittäisi esittää, että hyvin menee, jos ei kerran mene.

Itse olin eri mieltä: minusta on ammattitaitoisuuden merkki, että pystyy töissä pitämään ikävät fiilikset sisällään - etenkin, jos syy on jokin mitätön tyyppiä myöhästyin junasta ja sitten jouduin seisomaan vaunussa, koska oli tungosta. Mitä pidempään täällä auringon alla asun, sitä enemmän kallistun sille kannalle, että on kohteliasta ja sivistynyttä olla purkamatta omaa pahaa oloa muihin.

Eri asia tietenkin, jos on jokin oikeasti painava ongelma, kuten vaikkapa perheessä sairautta. Oma rajallinen kokemukseni aussien asenteesta on, että kyllä vaikeista asioista ja ongelmista puhutaan lähipiirin kesken, mutta aina joku löytää pilvestä kultareunan, ja keskustelu päättyy positiiviseen nuottiin.

Tässä lähestymistavassa on paljonkin järkeä, sillä huono ilmapiiri ruokkii tutkitusti itseään, toisten valitusten kuuntelu saa omankin mielen apeaksi ja sitäpaitsi ikävien ajatusten/tunteiden vatvominen vahvistaa kyseisiä aivohermoratoja: tulevaisuudessa negatiivisista tunteista tulee lähes automaatio, jos sitä ajattelumallia on (tahattomasti) ruokkinut pyöriskelemällä ongelmissa.

Hymyyn(kin) pätee fake it until you make it - oppi, eli teeskentele, kunnes huomaamatta hymyiletkin aidosti, koska aivosi uskovat kehon signaaleja ja vähitellen kuvittelevat, että tässähän taitaa mennä ihan hyvin.

Ausseille sen sijaan katsekontakti ja peräti tuntemattomille hymyily näyttää olevan yhtä normaalia kuin hengittäminen. Jos tungoksessa tönäiset jotakuta, kuuluu sanoa reippaasti anteeksi (sorry) ja mielellään hymyillä ja katsoa silmiin samalla. Ja jos vaikkapa ruuhkajunassa sattuu vahingossa katsekontakti päälle tuntemattoman kanssa pidemmäksi aikaa, reaktio vastapuolelta saattaa olla hymy. Meikäläinen sen sijaan edelleen äkkiä kääntää katseen pois, koska omaan kulttuuritaustaani kuuluva "älä tuijota, se on tunkeilevaa"-asenne puskee väkisin pintaan.

Tällainen arkipäivän ystävällisyys kääntyy myös aktiivisemmaksi tekemiseksi. Aussit antavat maailmassa eniten rahaa hyväntekeväisyyteen: yli kaksi kolmasosaa väestä lahjoittaa rahaa joka kuukausi. Täkäläisten hyväntekeväisyysjärjestöjen yhteenlaskettu koko on 112 miljardia aussidollaria/vuosi. Lisäksi yli neljäsosa kansasta, eli 6,4 miljoonaa aussia, tekee vapaaehtoistyötä vuosittain.

Suomessa tämä heikompien auttaminen on - mielestäni oikein - delegoitu valtiolle. Mutta Kataiselta kuulostamisen uhalla joudun sanomaan, että kyllä silloin jäädään yhteishenkeä vaille, kun lähin omainen on viranomainen. Suomessa ei silti mielestäni voida lähteä nojaamaan vapaaehtoisuuteen palvelujen (kuten vaikkapa vanhustenhuollon) järjestäjänä ainakaan niin kauan, kun  maksetaan korkeita veroja palvelujen tuottamiseksi. Muutenhan ne maksetaan kahteen kertaan - ensin veroina, ja sitten rahan ja oman ajan lahjoittamisena.

Australiassa on tehty tietoinen valinta, jossa ihmiset pitävät tienestinsä enimmäkseen itsellään, mutta lahjoittavat jonkin mystisen yhteishengen voimalla rahaa ja aikaa huonomassa asemassa olevien auttamiseen.  "It's all part of fair go, mateship and giving a helping hand", sanotaan täällä, eli kuuluu reilun pelin, tasavertaisuuden ja auttavan käden ojentamisen kulttuuriin. 

Ehdoton suosikkini aussiasenteessa on kuitenkin kyynisyyden puute. Koska olen itsekin tällainen lapsenmielinen optimisti, täkäläinen henkinen ilmapiiri on kuin vettä kalalle. Olen pohdiskelun jälkeen päätynyt tulokseen, että moni suomalainen on salaa epävarma omista mielipiteistään ja omasta auktoriteetistaan (entäs, jos minun näkemykseni kyseenalaistetaan, tai vielä pahempaa, sille nauretaan?).

Siksi todelliset ajatukset ja tunteet upotetaan kyynisyyden suohon: jotakuinkin kaikille uusille avauksille tuhahdellaan ivallisesti (Himasen onnellisuusraporttikeskustelu, anyone?) sen sijaan, että heittäydyttäisiin edes puolikkaalla innolla mukaan. Tai ehdotettaisiin jotain kunnolla mietittyä ja perusteltua tilalle, haukkujen ja naureskelun sijasta.

Idealisteille ja parempaa maailmaa tavoitteleville on helppo nauraa, kun on itse varmistanut oman selustansa paljastamatta yhtään omaa unelmaansa. Haavoittuvaksihan siinä tulee, jos vilauttelee koko maailmalle, mitä oikeasti ajattelee. Paras siis ampua puskista jäätävän huumorin varjolla.

Toim.huom: minulla ei ole mitään ironiaa ja sarkasmia vastaan, mutta nollauttava "ei tule onnistumaan / positiiviset tunteet eivät ole aitoja"-ajattelu sen sijaan saa näkemään punaista. Kun aikanaan kiikkustuolissa muistelee elämäänsä, kumpia hetkiä siihen toivoisi enemmän? Iloa ja onnea, vai kaikkia niitä kertoja, kun sai huutaa: "Itku pitkästä ilosta! Mitä minä sanoin!"

Tälläviisiin: Perthin keskustassa on jättinäyttö kaikenlaisille taidepläjäyksille, sekä mini-hiekkaranta, vaikkei vettä ole lähimaillakaan. Lasten on kiva taputella siinä hiekkakakkuja ja aikuisten istuskella varjojen alla tai puiden katveessa. On olemassa vain siksi, että kaikilla olisi kivempaa. Riittävä syy. 

Suosion huumaa ja biitsielämää

Löysin eilen netissä harhaillessani sivun nimeltään blogilista.fi. Se on luettelo lähes 55 000:sta (!) suomalaisesta blogista, sekä suosituimmuuslistaus eli luetuimpien blogien ranking-lista. Yllätyksekseni oma blogini komeilee Blogilistan tarjottimella mukana ja vieläpä luetuimman 5% joukossa!

Riemastus sijoituksestani oli suuri, koska suosituimmat blogit ovat kauttaaltaan kategorioista kauneus, muoti ja meikit. Muita supersuosittuja ovat leipominen/kokkaus/askartelu/käsityöt. Oma blogini enintään raapaisee näitä, joten olipa iloinen juttu tajuta, että meikäläisen arki, havainnot ja vankat mielipiteet milloin mistäkin ovat näin seurattua kamaa. Että sydämellinen kiitos kaikille lukijoille!

Harmillisesti en saa muokattua hakusanoja Blogilistassa. Nyt se on tägännyt blogini kylkeen sanat Australia, expat, englanti ja ulkomaat. Mielestäni myös nämä voisi blogiini leimata: kulttuurierot, ulkosuomalaisuus, työnteko ulkomailla; ja parisuhde. Parisuhteen eteen voisi laittaa monikulttuurinen, mutta inhoan tätä EU-projektilta kuulostavaa sanaa, joten jääköön ilman etuliitettä meidän suomalais-ranskalainen yhteiselo.

Ja eteenpäin kuin junan vessa (ja koko juna). Mitään viikon kestäviä sateita ei koskaan tullutkaan, joten niihin kyllästyminen jäi kokematta. No, vielä ehtii, kun talvi ja vihmat koittavat. Tämä viikonloppu meni alkaneesta syksystä välittämättä kesäisen kuumissa rantatunnelmissa. Eilen vietettiin perthinsuomalaisen pariskunnan läksiäisiä City Beachilla ja tänään kävin pyörähtämässä viimeisenä mahdollisena aukiolopäivänä Cottesloen rannalla Sculpture by the Sea - eli Veistoksia Meren Äärellä - näyttelyssä.

City Beachilla ihailimme tällaista tunnelmallista auringonlaskua - jo ennen kuutta, niin aikaisin alkaa hämärtää näin kevät/syyspäiväntasauksen jälkeen!

Jokavuotinen Sculpture by the Sea-näyttely oli tänä vuonna jo 17.s järjestyksessään. Olen tehnyt siitä itselleni perinteen, eli käynyt näyttelyssä kaikkina kolmena täälläolovuotena. SbS pidetään aina maaliskuussa Perthin Cottesloessa, syys-lokakuussa Sydneyn kuuluisalla Bondi-rannalla, ja tässä välissä eli kesäkuussa Tanskan Aarhusissa. Tanska vaikuttaa ensin aika irtopalalta, mutta aussit tunnistavat kyllä Australia-Tanska-yhteyden: tasmanialainen naapurintyttö Mary on nykyään Tanskan kruununprinsessa ja myös SbS-tapahtuman suojelija. 

SbS on jälleen mainio esimerkki siitä, miten taide- ja kulttuuritapahtumia tuotetaan Australiassa. Yksityisestä ponnistuksesta lähtenyt taidenäyttely sai vauhtia Sydneyn kesäolympialaisten (v. 2000) järjestelynosteessa, jolloin Australian olympiatoimikunta rahoitti myös kulttuuria. Siitä lähtien tapahtuma on järjestetty yksityis- ja yrityslahjoitusten sekä teosmyynnin turvin. Kaikki teokset ovat kaupan - osa menee, osa ei. Tällaista olisi saanut omaan kotiin tänä vuonna:

Yllä: Tästä teoksesta ei ympärilläni paljoa pidetty. Kuulin ohikulkijoilta kommentteja, että näyttää hautausmaalta. Ja kyllähän tässä vähän sellainen "kaikille hukkuneille surffareille"-muistomerkin tuntu on.

Yllä: Muovikrääsäriutta. Maailman merissä kelluu tonneittain vaikka mitä sinne kuulumatonta. Alla: kaunis, mutta samalla kantaaottava vesipulloaalto. Pullovesi jos mikä on turhake, kun hanavettäkin saa. 

Tykkäsin tästä hennosta katedraali-ikkunasta. Mielestäni idea on sama kuin japanilaisissa Torii-porteissa (netistä pöllitty kuva alla). Ei ole tarvetta rakentaa temppeliä vaan pelkkä ovi tai portti, joka osoittaa, että (pyhää) luontoa ympärillä tulisi muistaa kunnioittaa.

Vaikkei väkimäärä kuvassa näytä hätkäyttävältä, oli koko puolen kilometrin pituinen ranta, rantakatu ja eritoten jokainen parkkipaikka pakaten täynnä tänään. 

Tämä varoituskyltti rannalla huvitti. "Cottesloen pääranta, varoitus: vettä. Myös vedenalaisia esineitä (kuten kiviä)." Tuo pienempi tarra on varoitus kiistellystä haipyydyslinjasta: koukut ja syötit saattavat houkutella haita entistä lähemmäs rantaa. En tiedä, onko ihan virallinen varoitus (ja yritys päästää osavaltio lakituvasta, jos joku vaikka syödään vedessä), vai jonkun luonnonsuojelujärjestön lätkäisemä kannanotto. 

Työstä onnelliseksi

E tuli eilen kotiin arkiviikon mittaiselta maastoleiriltä. Kyseessä oli 10-vuotiaiden koululaisten syysleiri, ja E:n firma oli palkattu leirille ohjelmantuottajaksi ja organisoijaksi. Kun kuuntelin E:n kuvausta viikon tekemisistä, en voinut kuin ilolla ihmetellä, millaisia ammatteja nykypäivän maailmassa on. Koko viikko erilaisia tiimityöskentelyä opettavia seikkailullisia pelejä ja leikkejä, kalliokiipeilyä, köysilaskeutumista, uintia, vaelluksia, hiekkalinnojen rakennuskilpailu jne jne.

E:n firman kolme asiakaskuntaa ovat turistiryhmät, koululaisryhmät ja työpaikat tyky-päivinä. Koululaisryhmiä on minun silmiini yllättävän paljon, ja täkäläisissä kouluissa kouluainerajat ylittävä tai yhdistävä tekeminen (kuten vaikkapa biologia+maantieto+liikunta+taideaineet+äidinkieli) on näköjään paljon suositumpaa ja yleisempää kuin Suomessa. Yksi osasyy arvatenkin on, että täällä n. puolet kouluista on yksityisiä ja puolet julkisia.

E:n asiakkaat ovat yksityiskouluja, joilla on rahallinen mahdollisuus ostaa seikkailufirman palveluja. Itse olen vankka julkisen koulutuksen puolestapuhuja (hallelujaa suomalainen, kaikkien ulottuvilla oleva, yhteisvaroin kustannettu, korkea-asteelle jatkuva koulutus!). Olisin silti itsekin mielelläni käynyt moista koulua, jossa leireillään merenrannassa viikko seikkaillen, delfiinejä bongaten ja luonnosta oppien.

Perthistä löytyy googlaamalla puolisen tusinaa seikkailu-, aktiviteetti-, ja tiimihengennostatus-firmaa. Käsittääkseni ala on itärannikolla vielä isompi, ja kaikkein menestynein se on Uudessa-Seelannissa, tuossa aikuisten puuhamaassa, kuten esimerkiksi Noonis blogissaan kertoo.

Minusta on jotakin perin australiaista siinä, että täällä on olemassa ala, jonka perustehtävä on tuottaa ihmisille hyvää mieltä, iloa ja huikeita elämyksiä luonnon helmassa - ja että esimerkiksi koulut ostavat tällaisia elämyksiä opetusmielessä! Oppiminen ei ole (aina) tylsää ja vakavaa pänttäystä, vaan yhdessä tekemistä ja täkäläisestä luonnosta ja ilmastosta nauttimista.

Seikkailufirmassa työskentely on elämäntapavalinta, sillä kuten olen aiemmin maininnut, sillä tienaa leivän pöytään mutta vain raskaan raadannan kautta* ja rikastumaan ei vahingossa pääse. Ulkomaalaisen silmiin sekin vaikuttaa varsin aussimeiningiltä, että yritetään rakentaa työstä sellainen palikka, joka sopii muuhun elämään sen sijaan, että työ sanelee kaiken muun. Tämä lifestyle design on kuuma trendi elämänhallinnan ja onnellisuustutkimuksen saralla: löydä sisäinen palosi ja muokkaa elämäntavastasi ammatti tai yritys.

Täällä se näköjään onnistuukin, kun esimerkiksi verottaja ei ole koko ajan hönkimässä niskaan ja vaatimassa esim. aikapankkia tai talkootöitä verolle. Terveisin katkera entinen yhden hengen bisneksen pyörittäjä, jonka Suomi-verottaja veti tehokkaasti henkiseen paitsioon vaatimalla jatkuvasti ALVeja myynneistä, joita ei edes ollut (suomennos: lopetin freelancerina/toiminimellä työskentelyn, koska byrokratia tuntui liian raskaalta). Ja muutin sittemmin pois koko maasta yrittämistä yrittämästä, kjähkjäh, siitäs sait byrokratia!

*Jos joku innostuu tämän tekstin perusteella hakeutumaan Australiaan seikkailufirmaan töihin, niin tehtäköön tiettäväksi, että puolet työstä on tylsää varusteiden huoltoa ja putsausta, sekä aikaavievää tapahtumien valmistelua alkaen klo 5 aamulla, eli ei pelkkää henkistä onnen aalloilla surffaamista (toim.huom.).

Tässä on paletti, elämä uusiksi!

Australian dream eli paljon lomia

Kevät- eli täkäläisittäin syyspäiväntasaus on täällä tänään. Ja kuin napin painalluksesta alkoi myös syksy, eli saatiin ensimmäiset sateet neljään kuukauteen. Onpa kiva raikas tunnelma ja tuoksu pitkästä aikaa ulkona! Sadetta on tiedossa viikoksi eteenpäin, joten saa nähdä, laantuuko innostus sadekelejä kohtaan. Todennäköisesti. Onneksi kylmimmät vihmat ovat vielä kaukana edessä, sillä varsinainen talvi koittaa touko-kesäkuulla.  

Syys- eli kevätlomamme Kiinassa starttaa kuukauden päästä, sitä odotellessa. Luin eilen kiinnostavan artikkelin The Australian – lehdestä, jonka mukaan kolmannes yli 30-vuotiaista ausseista pitää sapattivapaan töistä. Vapaa kestää tyypillisesti parista kuukaudesta vuoteen, ellei peräti kahteen, säästöistä riippuen. Täällä ei ole valtion osarahoittamaa vuorotteluvapaata kuten Suomessa, mutta monet työpaikat ainakin julkissektorilla tarjoavat mahdollisuuden ottaa palkatonta tai puolipalkallista lomaa jopa vuodeksi.

Erityinen long service leave eli ”pitkän palveluksen vapaa” paukahtaa voimaan seitsemän vuoden julkissektorityöuran jälkeen, jolloin voi ottaa 13 viikkoa palkallista lomaa, tai 26 viikkoa puolella palkalla. Mahtava etu! Seuraavaa palveluspalkkiota pitää odottaa sitten taas seitsemän vuotta. Itse en ole koskaan aiemmin ollut työpaikassa, jossa näin mahtavia etuja tarjottaisiin, joten taatusti pidän kiinni valtionhallinnon pestistäni kynsin hampain (ja sehän edun tarkoitus onkin, rohkaista ihmisiä pysymään työpaikassaan).

Täällä minimaalisen työttömyysprosentin maassa ihmiset myös uskaltavat eri tavalla irtisanoutua töistä ja jäädä harkitulle vapaalle kuukausista jopa vuoteen, ennen kuin etsivät uuden työn. Yrittäjyyskin on paljon suomalaismallia yleisempää ja nähtävästi tuottavampaa – ihmettelin juuri eilen remppaohjelman pariskuntaa, joiden ammatit ovat nokikolari ja pienyrittäjyysneuvoja/ hatuntekijä, kumpikin siis pyörittävät omaa yhden hengen bisnestään ja näyttävät pärjäävän.

Yksi syy, miksi ihmiset reissaavat paljon, on luonnollisesti sukujuuret. Eilen näin myös uutisen, jonka mukaan Perthin asukkaista 37% on muita kuin syntyperäisiä ausseja. Tähän käsittääkseni oli laskettu vain ensimmäisen polven maahanmuuttajat, ja jos toista saati kolmatta polvea katsotaan, jako lie lähempänä 60-70%. Ja kun tarpeeksi kauas mennään ja tutkitaan sukujuuria parinsadan vuoden takaa, 96% WA:n asukkaista on muualta tulleita, sillä aboriginaaleja on vain muutamia kymmeniä tuhansia koko kahden miljoonan asukkaan osavaltiossa.

Koska suurimmalla osalla on perhettä ja sukua muualla maailmassa, on enemmän kuin luontevaa visiteerata pidempiäkin aikoja. Toisaalta, ehkä tällainen saarella (vaikkakin jättimäisellä) asuminen aiheuttaa sen, että monella on kaipuu matkustella ja nähdä muutakin kuin tämä oma ”plänttimme” planeetasta. Matkustelu ja sapattivapaiden pitäminen on myös sosiaalisesti paljon hyväksytympää kuin Suomessa, ja toisten lomareissuista jutellaan innolla ja niitä vertaillaan omiin.

Suomessa julkinen mielipide on, että työnteon ensisijainen tarkoitus on tuottaa rahaa valtion kassaan veroina sen sijaan, että työllä rahoitettaisiin itselle sellainen elämä, millaista todellisuudessa haluaa elää. Ainakin sen perusteella, miten paljon downshiftaajia ja sapattivapaiden pitäjiä ruoskitaan mediassa ja poliitikkojen puheissa. Valtio velkaantuu ja kierre pitää pysäyttää, jokaisen on osallistuttava talkoisiin, karsit heti ne itsekkäät hengähdystaukoideat ja sillä selvä!

Kertomatta jää, että a) valtionvelan ei ole tarkoituskaan olla sama asia kuin kotitalouden velan, eli valtionvelka otetaan tarkoituksella sukupolviksi kerrallaan, jotta inflaatio syö pääoman ja ainoastaan korkoja lyhennetään; ja b) nykyinen rahajärjestelmä pakottaa valtiot lainaamaan rahansa mm. ulkomaisilta sijoittajilta ja eläkeyhtiöiltä (valtion velkakirjoja myymällä) sen sijaan, että valtion oma keskuspankki rahoittaisi valtion menot ja tuotot jäisivät veronmaksajien hyväksi. Pelkillä verotuloilla ei ole yhtään valtiota ylläpidetty koskaan: tämä on taloushistoriallinen fakta, jota poliitikot eivät joko tiedä, ymmärrä tai halua paljastaa.

Australia on toki osa samaa globaalia rahajärjestelmää kuin Suomikin, mutta onnistuu polskimaan pinnalla rahakkaan kaivosteollisuuden ja maatalousviennin voimin. Ja toki täälläkin valtio kiristää ja kuristaa budjetistaan koko ajan – etenkin näin oikeistohallituksen aikana -, mutta julkissektorin pienentäminen ei samalla tavalla näy koko maan taloudessa, kun yksityisellä puolella menee lujaa Aasian-viennin ansiosta.

Ohoh, nythän eksyin tykkänään poliittisten mielipiteiden viidakkoon (tai kuten itse esittämiäni asioita kutsun: faktojen). Piti kirjoittamani vielä oman kotini kokoisesta kulttuurien sulatusuunista. Vaikka E:llä ei ole ranskalaista aksenttia ja hän puhuu äidin puolen englantilaissuvun vuoksi täydellistä englantia, ranskalaisen kanssa englanniksi eläminen on välillä tahattoman koomista.

Iso osa englanninkielen sanoista juontuu ranskasta (ja siis pohjimmiltaan latinasta). E pärjää yleensä näppärästi tilanteissa, joissa ei muista oikeaa englanninkielistä sanaa. Senkun turvautuu vastaavaan ranskankieliseen sanaan, koska puolessa tapauksista sana on sama, kun sen vain lausuu englantilaisittain.

Tavallisesti vaikutus on vieläpä erityisen hienostunut, koska usein ranskankielinen arkisana vastaa englanninkielistä sivistyssanaa. Aina ei mene nappiin kuitenkaan. En ole voinut muuta kuin räjähtää nauruun silloin, kun E aikoo ”vapauttaa” makaronit pussista (liberate, ranskaksi päästää ulos) tai ”lietsoa” mehupurkkia (agitate, ranskaksi ravistaa).

Australialainen unelma, yllättävän lähellä!

Vihreä on uusi musta

Ajauduin tämän blogin kommenttiboksissa pienoiseen kinaan aiheesta ympäristöystävällisyys (ks. linkin viimeiset kommentit). Bloginpitäjän mielestä kaikki ekoteot ovat turhia, sillä väestönkasvu pitää huolen siitä, että seuraavat(kin) sukupolvet kuppaavat maapallon tyhjiin. Siitä tuli mieleen tutkailla: onko todella niin, että enemmistö ihmisistä elää kuluttaakseen kuin viimeistä päivää – ja että tämä kehitys on vakio, jota ei voi muuttaa?

Samoihin aikoihin sain tutulta kuuman vinkin, että Perthiä oli kuukausi sitten kovasti kehuttu arvovaltaisessa New York Times-lehdessä. Matkailuartikkeli Perthistä on vähintäänkin ylistävä, tässäpä tiivistelmä suomeksi:

”Jos kuvitellaan kaupunki, jossa on kaikki kohdillaan, uskonpa, että kuvitelma sisältäisi seuraavaa: runsaasti puistoja ja veden äärtä, tahrattomat lähijunat ja ilmaista joukkoliikennettä; ravintoloita, joiden menu koostuu luomu- ja lähituotteista sekä ruuan että viinin saralla; kivoja baareja historiallisissa rakennuksissa; ja pop up – sitä ja tätä, aina lähituottajien vihannestorista joogaan ja elokuvateattereihin.

Tervetuloa Perthiin.

Newyorkilainen suorastaan häkeltyy siitä, miten kaupunki voi ollakin näin rento, raikas, vihreä ja siisti – kertakaikkisen viihtyisä. Perth on hipsterien taivas.

WA:n pääkaupunki Perth on 1,8 miljoonan asukkaan koti – koko osavaltiossa asuu parisen miljoonaa asukasta. Perthin talouselämä on remponut nousukiidosta mahalaskuihin aina seudun kultaryntäyksestä 1880-luvulta lähtien. Viime vuosikymmen elettiin nousukiitoa, jota vauhdittivat kaivosala ja luonnonresurssit kuten uraani, rautamalmi, sinkki ja kaasu.

Talouskasvu on Perthissä kääntynyt tyyliksi eko-komea, säihkyvän ja överin Dubain mallin sijasta. Nostokurjet ovat nyt pysyvä näky Perthin pilvenpiirtäjien seassa, kun kaupunki jatkaa kasvuaan. Osavaltio on investoinut miljoonia jättiprojekteihin, kuten yli 15 000 katsojan Perth-Areenaan, joka avattiin 2012. Lentokenttää kohenneltiin vastikään massiivisella 750 miljoonalla dollarilla.

WA tarkoitti joskus wait awhile ("odotahan tovi / ei mitään kiirettä"), millä viitattiin rannikon leppoisaan elämänasenteeseen verrattuna Melbournen tai Sydneyn minuuttiaikataulutettuun elämään. Nyt termillä on uusi lisämerkitys: jos uskot, että Perthistä on tulossa trendikäs, odotahan vain kunnes näet, mitä kaikkea kaupungista muodostuukaan."

Kirjoittaja jatkaa juttuaan ihastelemalla mm. tunnelmallista Terrace – hotellia Saint Georges Terrace-bisneskadun päässä;  kuvailemalla erinomaista hotelliaamiaista (graavilohta ja uppomuna portobellosienten kera täysjyväleivällä = täkäläinen fiinimpi aamiainen), sekä ihmettelemällä, miten tosissaan aussit ottavat kahvinsa. Maitokahvin ja mustan kahvin väliin jää kymmeniä muita tilausvaihtoehtoja, jotka tunteakseen tulee olla todellinen kahviharrastaja. Sää herättää ihastusta myös ”joka päivä kahden viikon reissullani oli aurinkoinen – suorastaan keinotekoisen aurinkoinen!”.

Lisäksi Perthistä löytyy mm. Urban Orcard eli kaupunkipuutarha keskustan museo- ja kulttuurikorttelista, koristeltu iloisen värikkäin paperilyhdyin. Perthin coffee strip – kaupunginosat saavat mainintansa myös: tällaista kaupunkirakennetta ei oikein Suomessa ole, joten termi on hankala kääntää. Australiassa se tarkoittaa kaupunginosia, joilla on vilkas, elävä keskuskatu, jonka varrella on kahviloiden lisäksi myös ravintoloita, baareja sekä pikkuputiikkeja. Tällaisia Perthissä ovat mm. Mount Lawley, Subiaco, Leederville, Victoria Park ja uutena North Perth.

Erityisen vaikutuksen kirjoittajaan ovat tehneet 1800-1900-lukujen taitteen rakennuksiin perustetut baarit, kahvilat ja ravintolat. Tällaisia ovat mm. Bar Lafayette (ent. teknillinen oppilaitos), 1907 (lumpputehdas), the Old Crow (vaatimaton tiilimökki) ja the Stables Bar (talli ja asunto).

Perthistä ei voi puhua mainitsematta merenrantaa. Suositulle, kauniille Cottesloen rannalle pääsee keskustasta lähijunalla ja sitten asemalta kävellen (vajaa km). Artikkeli puhuu metroista (subway), mutta tarkoittaa lähijunia, koska metroa ei Perthissä ole maanalaista keskusasemaa lukuunottamatta.

Myös boheemi, suosittu turistikohde Fremantle (Perthin satama n. 22 km keskustasta etelään) saa osakseen innostunutta kuvailua. Kirjoittaja ehtii pyörähtää myös Swan Valleyn viininviljelyalueella ihastumassa. Swan Valley ei ole nimestään huolimatta laakso, vaan hedelmällistä maaseutua Swan – joen molemmin puolin Perthin metropolin pohjoislaidalta alkaen.

No, todellisuudessahan Perth ei aivan näin ruusuinen paikka ole, ja kirjoittajan mainitsema ekoilu on vasta parin viime vuoden juttu. Perthin keskikaupungin pormestari Lisa Scaffidi on ajanut jo vuosia aktiivista ohjelmaa, jolla ennen tyhjä ja tylsä Perthin betonikeskusta on saatu muuttumaan eläväksi ja kiinnostavaksi mm. pieniä kahviloita ja putiikkeja lisäämällä, kujia elävöittämällä (taitavat graffitit ja ruukkukasvit), sekä edistämällä pyöräily- ja kävelymahdollisuuksia keskustassa ja Swan-joen rannalla.

Itse tykkään Lisan visiosta ja siitä, mitä kaupungissa on tehty ja muutettu, todella. Melbournen-visiitin kokemuksella sanoisin, että Perth ottaa kiinni itärannikon viihtyisiä kaupunkeja nyt pitkin loikin.  Amerikkalaisen silmiin meno on ehkä kovastikin vihreää, mutta eurooppalainen saati skandinaavi kiinnittää yhä huomiota autokaupunkirakenteeseen mallia Teksas. Perth levittäytyy 60 km etelään ja pohjoiseen (eli yhteensä 120km päästä päähän), ja kaikki eivät voi tai halua käyttää lähijunaa liikkumiseen.

Myös kodittomuus on ongelma kalliissa Perthissä. Ongelmaa hoidetaan kovasti eri tavalla kuin Suomessa, jossa vedottaisiin sosiaaliturvaan ja valtioon. Täällä esim. työpaikkani kerää rahaa Swags for Homeless-ohjelmaan, jossa kodittomille lahjoitetaan teltan ja makuupussin kombo ulkona yöpymiseen. Ajatus ei siis edes ole saada jokaiselle kattoa pään päälle. Kaipa näin lämpimässä ilmastossa logiikka menee niin, että pakkaseristystä ei aivan välttämättä tarvita.

Päädyin kerran itse juttusille (E:n vanhempien mukana, näiden välittömyyden ja sosiaalisuuden tönimänä) erään kodittoman miehen kanssa, jolle annoimme piknik-ruokiemme tähteet. Mies oli menettänyt kotinsa avioerossa, eikä ollut sittemmin hankkinut uutta, kun on niin kallista. Luuloistani poiketen miehellä oli kuulemma perhettä, aikusia lapsia, jotka haluaisivat auttaa ja ottaa isän luokseen asumaan. Mies ei kuitenkaan ollut suostunut, koska elää mieluummin omilla ehdoillaan kuin on kenellekään taakka. Hän on elänyt Perthin puistoissa jo vuosia.

Ruusuisista laseista huolimatta NY Timesin jutussa on paljon perää. Olen itse usein täällä miettinyt, että ”näinkö ihmiset elävät silloin, kun heillä ei ole huolta huomisesta ja on riittävästi varaa elää, kuten tahtoo?”. Omiin silmiini se näyttää tältä – ja mitä itse olen saanut omaan elämääni täällä:

- Ostetaan paljon palveluita eli elämyksiä ja muistoja fyysisen tavaran sijasta. Esimerkki: Perthissä pariskunnat, perheet ja ystäväporukat käyvät paljon ulkona syömässä, etenkin lähituote-viikonloppubrunsseja ja –lounaita. Kaupunki pursuilee kampaamoja, kauneushoitoloita, hierontapaikkoja ynnä muita hyvän olon palveluja, ja kulttuuri- ja taidetempauksia  sekä ruokafestivaaleja on tämän tästä.

- Harrastetaan paljon (ilmaista tai edullista ulko)liikuntaa yksin tai porukalla, nautitaan luonnosta, säästä ja upeista puisto- ja vesimaisemista. Kun eilen lähdin töistä kotiin kuuden aikaan, puolet kaduilla kulkijoista oli urheiluasuisia lenkille/salille/joogaan/puistojalispeliin menijöitä.

- Harrastetaan sosiaalista kulttuuria, eli käydään ulkoilmakonserteissa ja -elokuvateatterissa perheen ja/tai kavereiden kanssa.

- Nautitaan edullisista ulkoaktiviteeteista täysin rinnoin, kuten piknikeistä tai grillijuhlista, jotka saattavat venyä viikonloppuaamusta iltaan asti.

Moni Perthissäkin elää kulutusjuhlaa mm. shoppaamalla jatkuvasti uusia vaatteita, teknologiaa ja krääsää, ja kierrätys voisi olla aivan eri mittakaavaa. Samaten runsas autoilu, ja mm. kesällä ilmastointilaitteiden huudattamisen vaatima sähkökulutus, ovat täkäläisten ekosyntejä.

Kehitys on kuitenkin kohti parempaa, sillä shoppailu on ainakin osin siirtymässä käsityön ja uniikin suuntaan massarättien ja pidä-ja-heitä-pois-tavaran sijasta. Kaupunkirakennetta tiivistetään aktiivisesti, joukkoliikennettä kehitetään, ja esim. aurinkopaneelien suosio on jatkuvassa kasvussa. Jopa nihkeä osavaltiohallintokin siirtyy (tuskallisen) hitaasti poispäin hiilivoimaloista, kohti kestävämpiä vaihtoehtoja.

Eli ehkä vihreä ideologiani ei olekaan vain oman pääni sisällä elävää utopiaa, vaan saavuttaa vähitellen ainakin valistuneimpia länsimaita ja siitä leviää pikkuhiljaa globaaliksi voimaksi, ja tuottaa ihailtuja, suosittuja, viihtyisiä kaupunkeja kuten Australiassa.

Toivottavasti!

Hauska Greenhouse - kahvila ja baari Saint Georges Terracen varrella. Paikasta saa kuulemma Perthin parhaat aamukahvimuffinit. Seinä koostuu ruukkukasveista.

Nuoren polven nousu

E paineli testaamaan uutta maastopyöräänsä Kalamundan kukkuloiden maastopyöräreiteille n. 15 km päähän Perthistä. Itse sen sijaan suuntasin kaveriporukalla tutustumaan koulunsa päättävien taidelinjalaisten lopputyönäyttelyyn, WA:n kansalliseen taidegalleriaan Perthin keskustassa. Taidelinjan päättävät ovat luokka-asteelta 12, eli abiturientteja. Ikää heillä on 17 vuotta, koska koulu täällä aloitetaan viisivuotiaana. Kun pitää taiteilijoiden iän mielessä, työt todellakin tekevät vaikutuksen.

Näyttelyyn on valittu 56 työtä kaikkien niiden WA:n koulujen joukosta, jotka lähettivät töitä taidegallerian arvosteluraadille. Taitotaso on todellakin kohdillaan, ja opetus vaikuttaa laadukkaalta. Itseäni kiinnosti tämä nuorten näyttely enemmän, kuin viereisessä salissa oleva ammattitaiteilijoiden video- ja multimedianäyttely. Jostain syystä videoteokset usein typistyvät lähikuviksi taiteilijan omasta purkanjauhannasta, läähätyksestä tai tuijotuksesta. Ei nykyajan visuaalisesti näyttäviin elokuviin, videopeleihin, 3D:hen ja vaikka ihan vain värikkäisiin ja energisiin mainoksiin tottunut ihminen jaksa kauaa pohtia filosifisia purkkaa jauhavan keski-ikäisen huonoihoisen miehen loputonta lähikuvaluuppia tuijottaen.

Oma analyysini nykyhetken taiteesta on, että monet tekijät vielä vuosikymmen sitten suosivat kollaaseja eli paljon kuvia/tekstiä/symboleja samaan tauluun tunkevaa tyyliä, mikä arvatenkin on joko tarkoituksellinen tai alitajuinen kuva informaatiotulvamaailmastamme. Year 12-näyttelyssä sen sijaan pisti silmään melko pelkistetty, teknisesti taitava, selkeä ja tyylitelty ilmaisu, jossa yhdellä pohjalla on yksi pääasia, esimerkiksi muotokuva. Liekö tämä nykyajan nettiomakuvien ja graafisen suunnittelun suosion (mm. julistetaide, logot; mutta myös sarjakuva ja videopelit) aikaansaama kombo, mutta hyvin toimii, ainakin minulle.

Aiheet teoksissa vaihtelevat maailman ongelmien ja epäreiluuden pohdinnasta (sodat, äärikapitalismi, ilmastonmuutos, luonnon riistäminen) henkilökohtaisten kasvukipujen kuvaamiseen (kuka minä olen, pitääkö minusta kukaan [ja etenkin se tietty ihastuksen kohde], koulu loppuu, paineet kasautuvat, mitä seuraavaksi?). Aihealue, jota Suomessa ei taiteessa samalla tavalla näe, on nuorten oman kulttuurisen identiteetin etsiminen.

Nimistä, aiheista ja teoskuvauksista päätellen noin puolet taiteilijoista edustaa jotain muuta kuin valkoista anglosaksista taustaa. Miten olla intialaistaustainen nuori aikuinen tämän päivän Australiassa? Tai indonesialainen, korealainen, malesialainen, iranilainen? Miten paljon omaa kulttuuri-identiteettiä voi ja haluaa korostaa verrattuna valtaväestöön, etenkin, jos ja kun on kuitenkin jo x:nnen polven australialainen sukujuurista huolimatta?

Aiheeseen sopivasti taidegallerian edustalla oli tänään myös kansainvälisten opiskelijoiden messut, ja kojuissa oli arvontojen ja opiskeluinfon lisäksi tarjolla muunmuassa suomenkielen oppitunti! Ei aavistustakaan, kuka tämä suomentaitaja joukossa oli, koska tunti alkoi vasta sen jälkeen, kun itse lähdin kotia kohti.

Bongattu! Taidegallerian edustan kojussa olisi voinut osallistua suomenkielen esittelyoppitunnille tänään kv-opiskelijoiden messuilla. 

Taidenäyttelyssä saa äänestää omaa suosikkiteostaan, jonka tekijä voittaa matkan South Australian taidegalleriaan Adelaideen ja jonka koko luokka myös saa jonkun yllätyspalkinnon. Itse päädyin äänestämään kuulakärkikynällä tehtyä muotokuvakokoelmaa, koska tekijän tekniset piirustustaidot ovat etenkin 17-vuotiaaksi ällistyttävät ja myös tekniikan vaikeutta sopii arvostaa: kun piirtelet lyijärillä tai hiilellä, tai maalaat akryyli- tai öljyväreillä, aina voi kumittaa tai maalata päälle. Kyseisissä mustekynätöissä ei ollut yhtään väärää viivaa tai korjauksen jälkeä, vaan jokainen oli saatu kerralla nappiin. Ei onnistu ihan joka jonnalta tai jonnelta.

Ainut asia, joka näyttelyssä hieman kummastutti/häiritsi, oli monien teosten värimaailma: kummallisen tunkkainen ja ruskeansuttuiseen taittuva. En tiedä, onko tämä jonkinlainen yhteinen tiedostamaton aussinuorten mielivärikartta, vai pelkästään seurausta maalaustekniikan puutteista (eli liian montaa väriä sotkettu kerralla toisiinsa tai maalattu liian usein päälle). Toinen ärtymyksensekaista ymmärtäväisyyttä herättänyt seikka oli monien nuorten taiteilijoiden käsitys, että teos pitää selittää mahdollisimman vaikealla tavalla, pelkkiä sivistyssanoja käyttäen, jotta kuulostaa tarpeeksi filosofiselta.

Jos teoksessa on hyvä idea ja se on osuva kommentti johonkin ajan ilmiöön (kuten useimmat olivatkin), kyllä se tulee ihan pelkän kuvan voimalla, selkokielellä ja arkisanoillakin läpi. Itseasiassa paremmin, kuin turhantärkeilevillä sanakäänteillä. Tämä tosin ei mielestäni ole nuorten vika, vaan taidemaailman ylipäätään, sillä jostain tämä malli on otettu: ja mistäpä muualta kuin taidenäyttelyistä, joissa teoskuvaukset ovat usein jostain kvanttifysiikan ja teoreettisen filosofian välimaastosta ymmärrettävyydeltään.

Esimerkki tarpeettoman fiinistä teoskuvauksesta. Käännös: Suhteellisen Merkityksen Subjektiivinen Arviointi (työn nimi). "Taiteeni tutkii ihmisten himoa omistaa ja hallita kauneuden ja harvinaisuuden leimaamia asioita, joilla tyydytetään omaa egoa. [Taideteoksessani] merenneidon jaksoittainen läsnäolo ja poissaolo vankilastaan symboloi yhteiskunnan tekoja menneisyydessä ja nykyisyydessä. Olettamamme hierarkkisen ylivallan takia uskomme, että meillä on oikeus hallita luontoa. Käsityksemme rajoittavat ja viime kädessä muovaavat sitä, miten toimimme kasvi- ja eläinkuntaa kohtaan. Uteliaisuutemme ja kontrollinhalumme aiheuttavat vakavaa haittaa muiden olentojen olemassaololle." 

Sen sijaan kovasti tykkäsin siitä kekseliäisyydestä, miten muutamassa työssä oli rikottu kaksiulotteisen ja kolmiulotteisen rajaa maalaamalla ei-litteälle pinnalle. Harmi kyllä räpsimissäni kuvissa ei tämä moniulotteisuus oikein näy, mutta esimerkkejä olivat mm. kaarevalle ja kerrostetulle pinnalle maalattu katupanoraama Singaporesta, laatikon sisäkulmaan maalattu breakdance-tanssija, sekä akvarellipaperille tehty vesi-dystopia, jossa paperista leikatut ja maalatut kerrokset oli limitetty toistensa päälle syvyysvaikutelmaa antamaan.

Perthiläiset, käykäähän tsekkaamassa, ilmaista huvia ja ajattelemisen aihetta! Näyttelykatalogi löytyy täältä. Kaikki teokset ovat vuodelta 2013.

Blogin kuvia on pyydetty isommiksi, mutta valitettavasti typerä blogipohja ei tätä tue, eli isommat kuvat menevät ärsyttävästi sivupalkin päälle ja pilaavat hienon feng shuini. Kuvat saa isommaksi niitä klikkaamalla.

Jesse Lee: Khmer Grandmother. Hiilipiirustus (ei siis valokuva, vaikka siltä näyttääkin). 

Zaynad Obib: Eid. Akryylimaalaus.

Ryan Dorey: Journey with Friends. Kuulakärkikynä paperille (ja mielestäni näyttelyn paras työ, mutta olenkin varmakätisen piirtämistaidon fani yleisesti ottaen).

Sonja Tennberg. Street to Stage. Akryyli ja öljyväri MDF-levylle. Tämä teos on kuin kaapinkulma ja seisoo siis lattialla, tanssija on maalattu kumpaankin sisäseinään sekä kaapin lattiaan. Mahtava 3D-efekti!

Kaylene Bederson: Survivor. Keramiikka. Öljyisen linnun turvakypärässä lukee BP - Broken Promises eli Rikotut Lupaukset sen alkuperäisen British Petroleum-nimen sijasta. 

Lily McAuliffe: Subjective Evaluation of Relative Significance. Sekatekniikka ja multimedia.

Charlie Yin: Chrystal Clear. Keramiikka ja sekatekniikka. Taustalla näyttelyseuralaisistani yksi.

Georgia Deguara: Performer. Valokuva. Teos on osa viisiosaista sarjaa. 

Kotia kohti kahvi- ja lehdenlukutauon voimalla. The Toastface Grillah on pieni, perthiläismuodikkaasti sekalaisesta kierrätystavarasta kokoonpantu kiva kahvila epäilyttävännäköisen kujan varrella Wellington Streetin ja Barrack Streetin kulmakorttelissa. Mutta hyvää kahvia myyvät, ja lounaaksi on tarjolla pelkästään erilaisia grillattuja leipiä. Valmistäytevalikoima on runsas!

Vaikka aamut ovat jo viilenneet (noin +20:een), yhä on kesä. Kotikadun kulmassa jacarandapuukujalla.