Nuorena maailmalle - uhka vai mahdollisuus?

Seuraan Facebookissa Ulkosuomalaisten Blogit-ryhmää, ja siellä on hiljattain ollut parissakin blogissa puhetta aiheesta "milloin palaat Suomeen ja alat elää sitä normaalia elämää?" Toisin sanoen ulkomailla asuvilta tai siellä reissaavilta tiedustellaan enemmän tai vähemmän jatkuvasti, että milloin lopetat sen haihattelun, ja palaat ruotuun. Mitä nuoremmasta expatista on kyse, sitä tiheämpiä ja kiihkeämpiä tiedustelut ovat, jopa painostuksen makuun saakka.

Minultakin tätä kyseltiin aiemmin paljon, mutta nyt Australian kansalaiseksi muututtuani, ja yli viisi vuotta Suomesta poissa asuttuani, kysymykseen törmää harvemmin. Nykyisin asiasta kyselevät lähinnä sellaiset Suomen-tutut, joita en näe usein, kun taas sukulaiset ovat ehkäpä luovuttaneet tottuneet ajatukseen, että no sinne se sitten jäi, jaaha.

En usko, että kysymyksiä koskaan lopetetaan, eli niihin kannattaa kyllä tottua ja kovettaa nahka suoraan reissupäivästä yksi lähtien. Viimeisimmälläkin Suomen-visiitilläni sain tähän useamman kerran vastata.

Jostain kumman syystä palaamattomuuden syyksi tuntuu kelpaavan esim. raha paremmin kuin yleinen onnellisuus tai silkka halu asua uudessa kotimaassaan. Minun kohdallani monet olettavat, että työ/ura/raha ovat keskeisimmät syyt, vaikka todellisuudessa ne ovat pelkkiä bonuksia: muutin, koska kaipasin jotain uutta ja erilaista elämääni, ja Australiasta löytyi helppo, mukava ja aurinkoinen maa asustella.

Paradoksaalisesti minulle saatetaan esim. sanoa, että "ei sen rahan pitäisi olla niin keskeistä elämässä, että sen takia jättää palaamatta kotiin". Tähän ei auta kuin todeta, että a) vaikka niin uskotkin, en ole myynyt sieluani rahan takia, vaan ihan aidosti viihdyn Australiassa paremmin kuin Suomessa ja b) koti voi olla monessa paikassa. Se, että on sattunut syntymään jonnekin, ei tarkoita, ettei muualta voi löytää hyviä tai peräti itselle parempia asuinsijoja. Eihän Suomessakaan välttämättä jäädä samalle kirkonkylälle koko iäksi.

Koska itse olen jo selkeästi aikuinen eli kolmenkympin rajapyykin ylittänyt, opiskelut opiskellut (roikkuvaa väikkäriä lukuunottamatta) ja vakityössä, pääsen aika helpolla kritiikin ja neuvojen suhteen. Toista on niillä nuoremmilla, jotka ovat rohkeasti lähteneet esim. lukion jälkeen välivuotta viettämään, ja vuosi on venähtänyt tai venähtämässä reissuamisen innon vuoksi. Heille riittää neuvojia suvusta ja suvun ulkopuolelta, miten jo pitäisi palata kotiin, opiskelemaan, töihin, perustamaan perhe, ostamaan omakotitalo, auto ja koira.

Takaisin siihen oikeaan, normaaliin elämään. Tästä seuraa itselleni monenmonta ajatusta, joista päällimmäinen on: mitä se on se normaali elämä - ja miksi kaikkien elämän tulisi olla samanlaista?

Entäs jos toisille on paljon normaalimpaa asua jossain muualla kuin Suomessa, jopa useissa eri maissa peräkkäin tai ihan ilman vakituista osoitetta? Tehdä monenlaisia töitä pätkittäin, tai hankkia koulutus useissa eri pätkissä tai useilta aloilta?

Nykymaailmassa ei kenenkään urapolku ole enää yksiselitteisen suora kuten joskus 70-luvulla. Itselläni on kolme tutkintoa (kaksi kandin- ja yksi maisterin-). Olen työskennellyt lähestulkoon kaikkialla Postista maatilalle, torimyynnistä levykauppaan, flyerinjaosta ATK-tallennukseen, ja sittemmin ja professionaalimmin työpaikkojani ovat olleet museot, konsulttitoimistot, arkkitehtitoimisto, kulttuuriministeriö ja energiaministeriö.

En minä saati vanhempani osanneet ennustaa ennen opintojeni aloitusta, että minne työllistyn tai minne EN työllisty. Viimeisimmässä tutkintotodistuksessani lukee taidehistorian maisteri, mutta taidemuseoiden palkkalistoilla en ole ollut sitten vuoden 2010. Kokopäivätöissä jatkuvasti silti.

Opiskella voi monenikäisenä ja moneen otteeseen. Opiskelu sinällään ei takaa työpaikkaa, eikä pysyvää uraa. Töitä voi tehdä myös ulkomailla asuessa tai reissaamisen lomassa, ja siinä oppii valtavasti sekä itsestään, työelämästä, maailmasta, muista ihmisistä että eritoten siitä, miten pärjää omilla jaloillaan.

Ihmettelen, mikseivät monet vanhemmat tajua ja arvosta, miten uskomaton itsenäistymisen ja vahvuuden merkki on, jos oma nuori uskaltaa lähteä maailmalle omin voimin ja neuvoin.

Tähän väliin kylläkin toteamus, että jos haluat opiskella, Suomessa on siihen aivan käsittämättömän hyvä, maksuton mahdollisuus (ainakin vielä toistaiseksi). Eli jos jokin tutkinto polttelee mielessä, käy tekemässä se alta pois Suomessa (tai tee ennen lähtöä).

Oppilaitoksista pääsee myös vaihtoon, ja sitä mahdollisuutta kannattaa ehdottomasti käyttää. Itse olin vaihto-opiskelijana kahdesti ja yritän nyt päästä kolmatta kertaa tohtoriopiskelijan ominaisuudessa. Parempaa ja helpompaa mahdollisuutta kansainvälistymiseen on vaikea kuvitella, kuin oppilaitoksen tarjoama ja maksama ulkomaanopiskelu. Täällä maailmalla kun opiskelu saattaa maksaa jopa kymppitonneja per lukukausi - vaikkei toki ulkomaisen tutkinnon hankkiminenkaan mahdotonta ole.

Ymmärrän sen vanhempien huolen, että maailmantapahtumien vuoksi haluaisi pitää oman herrantertun lähituntumassa eikä ainakaan päästää Suomen rajojen ulkopuolelle. Huoli on kuitenkin mielestäni - jos ei turha, niin liioiteltu. Vahinkoja ja onnettomuuksia voi sattua missä vain, ja täällä ulkomailla on yllätys yllätys paljon vähemmän vaarallista ja pelottavaa kuin Suomesta käsin, pelonlietsojamedian kautta näyttää (koska pelko myy, eettistä tai ei).

Esimerkiksi Pariisissa ja Ranskassa ylipäätään on pääsääntöisesti rauhallista, vaikka täysvarustettuja sotilaita näkeekin kadunkulmissa, ja viime aikojen tapahtumat saattavat nakertaa paikallisten mielialaa. Täällä Australiassa terroristiuhka ei käytännössä näy yhtään mitenkään ja ilmapiiri on paljon rauhallisempi ja rennompi kuin Suomessa.

Suomi on mielestäni pienuutensa ja homogeenisuutensa takia maa, jossa toisenlaisia ratkaisuja ja arvomaailmoja on vasta hiljattain alettu hyväksyä ja ehkä arvostaakin. Mutta: kaikenlainen downshiftaaminen ja etenkin matkustelun arvottaminen työnteon yläpuolelle on silti yhä omituinen arvo ja joillekin jopa punainen vaate, pääteltynä siitä yleisönosastomekkalasta, minkä mikään irtiottoartikkeli herättää.

Täällä Aussilassa asuminen on siitä(kin) syystä rentoa, että omaa elämää ei juuri tarvitse selitellä saati puolustella. Jos haluat matkustella, siitä vaan. Jos haluat painaa 70-tuntista työviikkoa, siitä vaan (tosin sitä saatetaan hieman ihmetellä. Eikö kannattaisi hieman relata, no worries?). Jos haluat suurperheen, siitä vaan. Jos et halua perhettä ollenkaan, siitä vaan. Jos haluat muuttaa vuorelle erakkohipiksi, siitä vaan. Good on ya, mate! Beauty! Eli hyvä homma sulle, makeeta!

Summa summarum: nuorena (tai vanhana) ulkomaille, uhka vai mahdollisuus? Ehdottomasti mahdollisuus. Lähde jos haluat ja pysy reissussa niin kauan kun siltä tuntuu :)

Yllä ja alla: Perth, Elizabeth Quay - uusi rantakatu ja tapahtuma-alue. Rohkeasti vaan maailmalle ja vipinään mukaan.