Iloista vuodenvaihdetta ranskalais-suomalais-australialaisittain!

Iloista uudenvuoden aattoa sekä onnekasta vuotta 2015 kaikille!

Täällä ovat valmistelut täydessä vauhdissa. Mamma E:llä on tälle(kin) illalle ruokailusuunnitelma ja menimme heti aamusta auttamaan ruokaostosten kanssa. Madame asuu tämän viikon poissa meiltä, house sitting - talossa eli vahtii erään perheen omakotitaloa näiden loman ajan. Sama järjestely kuin viime vuonnakin.

Liekö syynä Suomea yleisempi asuntomurtojen määrä, mutta Australiassa house sitting on kohtuullisen tavallista. Matkoille lähtevät talonomistajat mainostavat talojaan netissä (mm. StayMe, Aussie House Sitting tai ihan vain Gumtree). Innokkaat talovahdit puolestaan vastaavat luotettavuuttaan julistaen: "vahdin taloasi ja pidän siitä huolen kuin omastani". Vahdin itsekin työkaverin taloa pari vuotta sitten puolitoista kuukautta, kun tämä lomaili perheensä kanssa kotona Euroopassa.

Perusdiili on, että vahti saa ilmaisen majoituksen ja talonomistajat saavat mielenrauhaa. He voivat luottaa siihen, että loman aikana ei mikään mene vikaan, taloon ei murtauduta, lemmikit pysyvät ruuassa, puutarha kasteltuna jne.

Talo, jota Madame E vahtii, on saman perheen omistama kuin viimevuotinenkin house sitting - talo. Talo itsessään on vaihtunut, koska perhe on muuttanut kadun toiselle puolen edellisestä talostaan. Miinuspuoli meille on, että entisessä talossa oli uima-allas, uudessa ei. Plussapuoli taas on, että saamme koko poppoo riittävän tilavan, kauniin puutarhan reunustamalla terassilla varustetun juhlanviettopaikan, ilmaiseksi. Koko porukkamme läsnäolo on tietysti sovittu omistajaperheen kanssa ennakkoon.

Aamun shoppailureissu vei pidempään kuin ennakoin, koska Mme E ei todellakaan pihistele ruuan kanssa. Kärryyn pinoutuvan ruokavuoren perusteella olisi voinut kuvitella, että rouva aikoo ruokkia koko kadun tai ehkäpä koko kaupunginosan yhden perheen sijasta. Selvisi ruokaostoksilla myös, että Mme E ei näe mitään syytä rajoittaa juhlintaa vain tähän päivään. Tokihan jatkamme kekkereitä huomenna, ja ehkä yli koko viikonlopun. Aha. Vau. Jaiks.

On lammasta, kinkkua, kanaa, lohta, makkaroita. On porkkanoita, perunoita, sipuleita, valkosipuleita, parsakaalia, oliiveja, ciabatta-leipää, korianteria, persiljaa, salaatteja, vuohenjuustoa, pateeta, pasteijoita. On kuohukermaa, marenkipohjia pavlova-torttua varten, jäätelöä, juustokakkuja ja manteli-appelsiinikakkua. On punaviiniä, kuohuviiniä, valkoviiniä, Cointreau-sitruslikööriä, giniä, tonic-vettä ja sitruunoita.

Meikäläinen hilasi kaikessa hiljaisuudessa kärryyn neljä pulloa vissyvettä vaihtoehdoksi. En ajatellut moukaroida itseäni tainnoksiin sekä ruuan että juoman avulla.

Enimmäkseen tämä perhejuhlailu on mennyt hyvin. Kaikki käyttäytyvät ihmisiksi, vaikka mielipide-eroja on laidasta laitaan  - kuten vaikkapa viime postauksessa mainitsemani ilmastonmuutos, ja mitä näitä muita salaliittoteorioita nyt maailmalla liikkuu: kuuhun ei koskaan laskeuduttu, tryffelit eivät ole sieniä vaan fossilisoitunutta eläintenkakkaa ja niin pois päin. E:n perheestä löytyy joka aiheeseen vähintään yksi jäsen, jonka mielestä epämääräinen artikkeli internetissä kumoaa kaiken tähän mennessä tunnetun, tutkitun ja todistetun, ja siitäkös oma asenteeni kuohahtaa. No, olen itse varmaan yhtä ärsyttävä jatkuvine: "mutta tieteellinen tutkimus osoittaa/tutkijat ovat todenneet/fysiikan lait sanelevat, että...".

No juu, kaikissa perheissä on varmaan sama jouluongelma: joka asiasta ei voida olla yhtä mieltä ja toisissa perheissä mielipide- ja luonne-erot osataan käsitellä vähemmällä piikittelyllä kuin toisissa. Että voisi rutkasti huonomminkin mennä tämä väliaikainen perhepuristuksessa elely.

Meidät on kutsuttu illanvietto-osoitteeseen seitsemäksi, joten jos minusta ei kuulu muutamaan päivään, olen edelleen siellä, tekemässä tunnollisesti selvää ruokalajivyörystä. Maanantaina on seuraava työpäivä, joten siihen mennessä on kierittävä kotiin, jotta ehdin punnertaa takaisin toimistotuoliin.
Toivottavasti mahdun.

Tällainen kaunis koristelaatta tervehtii tulijoita house sitting - talon eli uudenvuoden juhlapaikkamme etuovella.

Kesätunnelmia Perthissä. Kaupungin keskustassa on suihkulähde, jossa lapset tykkäävät juoksennella. Suihkulähteen laidalle oli kaupungin toimesta tuotu ilmaista aurinkorasvaa koululaisten lomien ajaksi. Olennainen palvelu täällä.

 Ilmaisen talon lisäksi meillä on ilmainen uima-allas. E:n veljen kerrostalossa on tällainen communal pool eli taloyhtiön uima-allas. Siellä ei ole koskaan ketään - muita kuin me, siis.

Yllä ja alla: Vastikäisen löytömme Farmer Jack's - ruokakaupan antia, eli runsas valikoima edullisia herkkujuustoja, sekä perthiläisittäin runsas valikoima erilaisia leipiä. Joukossa jopa tummahkoa hapanleipää normaalin vehnäpullan lisäksi.

Yllä ja alla: house sitting - talosta. Kauniita yksityiskohtia.

Yllä: tällaisissa maisemissa ja leppoisassa hellesäässä vietimme uudenvuoden aatonaattoa. Norfolk Hotel eli Norfolk-baari Fremantlessa.

Ranskalainen perhejoulu eli kuinka siitä selvitään

Hyvää joulua helteisestä Down Underista! Tänään jouluaattona mittari näyttää "vain" +32 astetta - perinteisesti jouluna elohopea paukkuu lähempänä neljääkymppiä.

Aussit juhlivat joulua joulupäivänä 25.12., eli jouluaatto on täällä ihan tavallinen työpäivä. Huomasin töistä kotiin kävellessäni, että nyt se on tapahtunut, sopeutuminen nimittäin. Käpsyttelin 20 minuutin matkan kotiin aivan tyytyväisenä, hikoilematta pisaraakaan, ajatellen onpa kiva kun on lämmintä. Haloo.

Suomessa olisin nyhjöttänyt jääkääre otsalla, janokuoleman partaalla, tuulettimen alla uimapuvussa tällaisessa säässä. Eilen pelasimme jalkapalloa samanlaisessa helteessä tunnin, ja se oli kyllä vähän liikaa. Valmentaja onneksi suostui siirtämään harkat isojen eukalyptuspuiden varjoon keskikentän paahteesta - pieniä myönnytyksiä.

E:n äiti on nyt asustellut meillä lähemmäs pari viikkoa, ja pääosin menee edelleen ihan mukavasti. Äiti ei ole se, joka yleensä ressiä aiheuttaa, mutta E:n veljet kyllä. Tai tarkemmin sanoen, koko perhe kombona. Ranskalaiset eivät nimittäin ole hiljaisia, myöntyväisiä, sovittelevia tai itsekseen omia ajatuksiaan pohtivia, ollenkaan.

Joka asia pitää julistaa kovaan ääneen, debatoida koko porukan kesken, kukin omaa mielipidettään täyteen trumpettivolyymiin toitottaen. Muutamanakin iltana on tuntunut, että miten epäkohtelias miniäkokelas olisin, jos vain vetäytyisin suosiolla makkariin suljetun oven taakse odottamaan, että jokin kuumaakin kuumempi keskustelunaihe on siltä erää ohi.

Pari iltaa sitten illallisella meinasi ihan oikeasti käämi kärähtää, kun tuntui, että melutaso nousee nousemistaan, kukaan ei kuuntele, kaikki vain tuuttaavat omaa käsitystään pöytään, puhutaan toisten päälle ja kaiken huipuksi aihe oli yksi niistä, joka muutenkin saa verenpaineeni riskialueelle: ilmastonmuutos. Siitä näkökulmasta, että ei se ole totta.

Seulon työkseni energiafirmojen dataa ja raportteja, joissa fossiilipolttoainefirmat peittelemättä toteavat, että heitä kiinnostaa investointiensa kannattavuus enemmän kuin planeetan tulevaisuus - uusiutuvaa energiaa ei haluta, koska se leikkaa öljy-, kaasu-, ja hiilifirmojen tuloja.

Inhoan käsitystä "ilmastonmuutos on luonnonsuojelijoiden ja hallitusten salaliitto", kun todellinen salaliitto on fossiilisetien puolelta ja muotoa "ilmastonmuutos ei ole totta, koska menetämme mehevää mammonaa, jos tajuatte, että se on totta". Siksi vänkäys sai ihan oikeasti minut siihen pisteeseen, että lähes paiskasin kädessäni olleen samppanjalasin lattiaan. Hillitsin itseni. Vaivalla.

Eri ruokalajien välillä oli hetken tauko, jolloin luikahdin sinne makkariin hengittämään syvään minkä lie tekosyyn varjolla. E tajusi tulla kysymään, mikä mättää, vaikka yritinkin olla ihan normaalisti. Selitin, että suomalaiselle tällainen argumentointi on täyttä asemasotaa, jossa kukin huutelee poteroistaan mitä sylki suuhun tuo ja hyvä jos suomalaisessa perheessä enää puhuttaisiin toisilleen tällaisen raaston jälkeen.

E ällistyi ja ihmetteli, että miten viaton keskustelu voi mielestäni olla riitelyä: selvästi kyseessä on täysin normaali ajatustenvaihto. Selitin, että minulle keskustelu tarkoittaa, että toisia myös kuunnellaan, annetaan tilaa puhua, harkitaan, punnitaan muiden sanomisia ja ennenkaikkea, etsitään kultaista keskitietä tai hedelmällistä lopputulosta, jonkin sortin kompromissia. Ja asiat ylipäätään esitetään asenteella: suattaapi tuo olla, tai suattaapi olla olematta. Ei siis naulaamalla jokaista mielipidettä pöytään ensisanoista lähtien tyyliin "ennemmin kuolema minut korjaa kuin tätä ajatusta muutan".

E ensin ällistyi, mutta selitettyäni tuli sille kannalle, että lähtökohdissani on kuin onkin järkeä.

Tulin lopputulemaan, että suomalaiselle mielipiteet ovat jotain itsekseen pohdittavaa; ja tilanteesta ja mielipiteiden luonteesta riippuen varovasti ulkopuolisille esiteltävää. Ranskalaiset heittävät mielipiteensä toisten eteen kuin roomalaiselle gladiaattoriareenalle, kaikkien riepoteltaviksi ja sanan säilällä sivallettavaksi, ja mielipidettä puolustetaan yhtä raivokkaasti.

Suomalainen diplomaatti hakee keskustelusta kohtia, joissa voisi sanoa/kuulla muiden sanovan "juu, tuosta olen samaa mieltä" (vaikka ei kaikesta muusta olisikaan), kun taas ranskalainen lataa saman tien sanaisen haulikon: "Ei ei ei ei! Aivan väärin! A-I-V-A-N VÄÄRIN! Minä olen varma, että...!"

Eikä kukaan edes loukkaannu tai vaivaannu. Huutavat menemään niin kauan kuin ruokaa riittää, ja seuraavan ruokalajin tullen aihekin vaihtuu. Huomenna hymyillään kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut, koska mitään mainittavaa ei itse asiassa tapahtunut. Tavallista juttelua. Paitsi että meikäläinen keinuttaa itseään jossain nurkassa jälleen yhden henkiseksi taisteluksi tulkitsemani väännön päätteeksi. Huhhuh.

Sekä suomalaiset että ranskalaiset juhlivat joulua aattona, joten tänään illastamme ravintolassa. Huomiseksi on luvassa uima-altaassa lillimistä ja sushi-tarjottimellisen syöntiä. Olen nyt parin viikon harjoittelun jäljiltä taas paremmin henkisesti varustautunut illan väittelykoitokseen ja ehkä - ehkä - pystyn katsomaan sitä ulkopuolisen antropologin silmin: ai tuo sanoo tuolla tavalla syystä x, nyt tuo vastaa tällä tavalla, koska x...

Kunhan kukaan ei vain kysy minun mielipidettäni. Siitä ilmastonmuutoskeskustelukin lähti syöksykierteeseen. Madame E, vankka ilmastonmuutosskeptikko, totesi minulle: "tämähän on vain keskustelua, ei siitä ole syytä sydämistyä". Eli en ehkä käyttäytynyt ihan niin normaalisti kuin kuvittelin. Oppia ikä kaikki. Jääpaloja kauluksesta sisään ensi kerralla, jos ei muu auta.
Itselleni tai Mme E:lle.

Alla kuvia Perthin jouluriehasta: turistikujalla nimeltään London Court oli eilen tapahtuma, jossa tietyin kellonajoin saippuavaahtokoneet puhalsivat "saippualunta" pyryksi ihmisten päälle. Oli tupaten täyttä. Kaikki huokailivat: on tämä lumisade sitten taianomaista!
Suomalainen hiljaa mielessään: tirsk.

Tätä lisää Suomeenkin

Asia, jota erityisesti rakastan Perthissä - ja itse asiassa melkeinpä kaikkialla Suomen ulkopuolella - on ulkona syöminen.

Harmittelen aina, miksei Suomeen ole syntynyt - ehkä Helsinkiä, Turkua ja Tamperetta lukuunottamatta - samanlaista ravintola- ja kahvilakulttuuria, kuin muualla maailmassa. Suomi elää ketjuliikkeistä, varmaankin kalliiden hintojen ja yrittämisen kalleuden takia.

Niinpä jäämme vaille sitä samaa kirjoa isoja ja pieniä, fiinejä tai simppeleitä, perheen tai kaveriporukan omistamia, viimeisen päälle hiottuja tai sieltä täältä haalituilla kalusteilla sisustettuja uniikkeja ruokapaikkoja, joita muualla on.

Suomessa minua myös rassaa itsepalveluajattelu (otetaan tarjotin kuin kouluruokalassa, itse siivotaan pöytä jälkikäteen) ja se fakta, että niin moni kahvila on ostoskeskuksen sisällä kuin liukuhihnalla. Niihin pysähdytään tankkaamaan shoppailun lomassa: ei varsinaisia uusia, erikoisia, muistelun arvoisia makuelämyksiä kokemaan.

Suomessa ravintoloissa käydään merkkipäivinä, erikoistapauksissa tai liikematkoilla. Ei jokaviikonloppuisena ajanvietteenä. Sen kummempaa paikalliskokemusta ei ravintolasta saa, sillä Rosso on Rosso on Rosso tahi Amarillo missä tahansa kaupungissa. Omistajaperhe ei ole italialainen, kreikkalainen, kiinalainen, vietnamilainen, marokkolainen, singaporelainen tai mikään muukaan oman kulttuurinsa makuja tarjoileva taho.

Perthissä ravintolat ovat myyttisen perhekeskeisyysmallin mukaan perheiden ja kaveriporukoiden kohtaamispaikkoja. Kun mihin tahana ravintolaan menee illalla, yli puolet asiakkaista on vähintään 4-6:n, ellei tusinan hengen seurueita. Pariskuntia siellä täällä. Porukalla ruokaillaan vähintään pari tuntia, jos siis on kyse muusta kuin pikaburriton tai purilaisen haukkaamisesta.

Perth ottaa kiinni itärannikon kaupunkeja ravintola-skenen rakentumisessa ja tällä hetkellä täällä on noin 1500 ravintolaa ja kahvilaa. Kaupungissa asuu 1,5 miljoonaa ihmistä, eli yksi ruokapaikka tuhatta ihmistä kohti. Käsittääkseni luvussa eivät ole mukana baarit ja yökerhot, jotka juottoloina ovat asia erikseen.

Ravintola- ja kahvilabisnes on tunnetusti epävarmaa, ja paikkoja syntyy ja kuolee jatkuvasti. Suosituimmat toki menestyvät vuosikausia elleivät -kymmeniä. Uusien ravintoloiden avautuminen on kaupungin puheenaihe, ja jonot ovat hypen mukaiset. Perthissä pisimpiä jonoja ovat aiheuttaneet julkkiskokki Jamie Oliverin ravintolan avautuminen pari vuotta sitten, sekä itärannikon pikaburritoketjun Guzman y Gomezin laajentuminen Perthiin.

Viimeisimpänä asiakasennätysten rikkojana täällä avautui amerikkalainen Krispy Kreme-donitsiketju: ketju rikkoi kaikki aiemmat päivän myyntiennätyksensä, kun perthiläiset jonottivat putiikin ovella munkkien toivossa jo pari yötä etukäteen...

Itse tykkään kokeilla uusia yksityisiä kahviloita ja ravintoloita. Valikoin ne ruokaraamatustani Urbanspoon-nettisivulta, joka perustuu käyttäjäarvioihin ja pisteytyksiin. Eilen testasimme kaveriporukan pikkujouluissa kohtuullisen tuoreen tulokkaan Northbridgen ravintola-kaupunginosassa: the Edge of Sahara eli Keski- ja Pohjois-Afrikkalaisia makuja.

Täällä on ollut jo vuosia muotia perustaa kahviloita ja ravintoloita, joiden viehätys perustuu kierrätykseen, kotiruokamaisuuteen ja jonkinlaiseen epäviralliseen kyhätyn tuntuun. Kyhätyllä tarkoitan sisustusta ja paikan tyyliä: esimerkiksi pöydät ja tuolit ja joskus astiatkin ovat eri paria, kierrätyslavoilta ja kirpputoreilta löydettyjä, kukkaruukkuina säilyketölkkejä jne. Vähän sellaista "löytäjä saa pitää"- meininkiä, tai lapsenomaisella "vien tämän leikkimökkiini"-innovoinnilla tehtyä.

The Edge of Sahara on paikkana samaa maata. Pidimme kaikki ruuasta, mutta osa porukastamme ei täysillä ihastunut palveluun, joka ei välttämättä ollut maailmanstandardeilla mitaten huikeaa. Itseäni ei kuitenkaan haitannut, että kyhätty meininki jatkui palvelunkin saralle, kas näin.

Meillä oli mukana omat kuohuviinipullot Pertin BYOB-politiikan mukaisesti (ravintolat, joiden nettisivuilla on tunnus BYO tai BYOB - bring your own beverage -, antavat asiakkaiden juoda muualta ostettuja juomiaan pientä "korkkausmaksua" vastaan). Pyysimme pulloille ravintoloissa tavalliset jääsankot, jotta pysyisivät kylmänä pöydässä. Tarjoilija toi ensin pöytään metallisen maitokannun täynnä jäätä. Pullo ei mahtunut kannuun, joten pyysimme isompaa astiaa. Harmitteleva tarjoilija totesi, että ei ole.

Lopulta tarjoilija löysi jostain tyhjän, pestyn jugurtti-tukkuämpärin, johon kaadoimme osan jäästä, tyrkkäsimme toisen pullon siihen, ja toisen riittävästi tyhjentyneeseen maito(jää)kannuun. Viinilaseja heillä ei ollut antaa, mutta itselleni juoman maku ei siitä muutu, jos sen juokin vesilasista. Joka asiaa jouduimme erikseen pyytämään (saammeko tilata, saammeko ekstralaseja, saammeko vettä, saammeko maksaa), mutta tupaten täyden pikku kortteliravintolan mutkaton meno ja pikkujoulujemme rento tunnelma korvasivat nämä puutteet.

Aloitimme jakamalla kolme erilaista alkuruokaa. 'Sahara-sipsejä', jotka oli nähtävästi tehty uppopaistamalla erittäin ohuita suikaleita krepin tapaista taikinaa; falafeleja, sekä voitaikina-lihamureke-pasteijoita. Kaikki tulivat maukkaan jugurtti-makeachili-dipin kanssa.

Pääruuiksi tilasimme lammas-taginea eli mausteista lammas-kuskus-pataa, currynautaa, keltaista linssipataa sekä luomukanapataa okran kanssa. Okraa en ole ennen tavannut, ja luulin ennen, että se on jonkin sortin viljaa. Väärin. Se on herneenpalon ja pikku-suolakurkun risteytyksen näköinen vihreä pötkylä, jonka koostumus keitettynä muistuttaa kesäkurpitsaa - eli hivenen muhjuista ja liukasta mutusteltavaa.

Ei pahaa, mutta kanapatani oli niin miedosti maustettua, että siitä tuli vain mieleen periarkinen koulun keittiön kana-perunakeitto. Curryt ja taginet sen sijaan olivat suussasulavia. E vetäisi kaksi lautasellista yhteensä, koska hän söi omastaan ensin kaksi kolmasosaa (ennenkuin tapamme mukaan vaihdoimme lautasia), kaksi kolmasosaa minun annoksestani, sekä yhden kolmasosan kaverin jämälautaselta.

Satuimme liikkeelle hyvään aikaan, sillä ravintola juhli eilen yksivuotissynttäreitään. Emme tienneet asiasta pöytää varatessamme. Kaikille asiakkaille tarjoiltiin ilmaista jääteetä (minttu-sitruuna tai hibiskus-pensasmustikka) niin paljon kuin jaksoi juoda, sekä illan päätteeksi ilmainen valikoima tuhteja jälkiruokapaloja: baklavaa (lehtitaikina-hunaja-leivoksia), erilaisia afrikkalaisia "karkkeja" eli nougatin, ruusuvesihyytelön, pistaasien, pinjansiementen ja ehkäpä jonkun pihkan sekoitusta? sekä mokka-toffee-täytekakkua.

Meikäläinen tietysti rynnisti ensimmäisenä kakkua leikkaamaan, ja tajusin vasta jälkikäteen, että toivottavasti eivät olleet aikoneet järjestää seremoniallista "omistaja leikkaa kakun" valokuvasessiota... puuttui nimittäin kulmasta pala siinä vaiheessa. Ja allekirjoittanut kuvan taka-alalla mussuttamassa menemään.

Yhteensä maksoimme kombosta alkuruuat - pääruuat - jääteet - jälkkärit - BYOB $24 per naama, eli noin 17 euroa. Tosin jälkkärit olisivat maksaneet $3-7 jos emme olisi sattuneet synttäreille. Silti, erittäin edullinen kokemus Perthin normihintatasoon verrattuna.

Tällaisilta näyttävät alkupalat catering-versiona (kuvat the Edge of Saharan facebook-sivulta). Nomnomnom.

Äidinkieli, isänkieli, ympäristön kieli - miten kasvaa monikieliseksi?

Perthin Suomikoulun ensimmäinen lukukausi on nyt takana. Joulujuhlaa vietettiin eilen, yhteislaulun ja keksikahvittelun merkeissä, opetustuokioiden päätteeksi. Petteri Punakuono, Soihdut sammuu, Joulupukki matkaan jo käy sekä Kulkuset, kulkuset kajahtivat hienosti ilmoille varjoisessa salissa Perthin helteen paahtaessa ulkona keltaisenaan.

Laulamisesta vastasivat lähinnä aikuiset sekä säestys-cd, mutta kyllä moni lapsikin osasi sanat hienosti ja etenkin Soihdut sammuu - leikkiosuus veti lapsia "tanssilattialle". Siis se, missä laulun sanat esitetään elekielellä. Meillä isompien lasten ryhmässä vaikeaa, nopeaa tip tap tip tap tipe tipe tip tap - hokemaa harjoiteltiin ennakkoon, jotta se luistaisi yhteislaulun tullen.

Vaikkei koulua ole vielä pitkään järjestetty, itselleni mukaanlähteminen on ollut yllättävänkin antoisaa. En ole äiti, en ole emokanatyyppiä enkä myöskään koskaan ollut nukke- eli hoivausleikkien ystävä. Opettamisesta minulla on aiempaa kokemusta vain aikuispuolelta. Toisin sanoen lapset ovat minulle aiemmin olleet enemmän tai vähemmän oikukkaita markettikiukuttelijoita ja bussissa kiljujia. Osa lapsista toki on hurmaavia, suloisia ja hauskoja persoonia.

Mutta. Lähdin Suomikouluun mukaan yhteishengen ja yhteisön rakentamisen nimissä, ja kyllä kannatti. Silmät ovat avautuneet sille (ilmiselvälle tosiseikalle...), että lapset ovat yksilöitä, kullakin on oma kiinnostava persoonallisuutensa ja kullakin on annettavaa opettajalleen sekä toisinpäin. Vaikken ehkä ketään saakaan oppimaan täydellistä suomea, saan olla mukana tekemässä vanhempien/"esi-isien" kulttuurista ja kielestä elävää sekä rohkaista eri-ikäisiä lapsia kiinnostumaan taustastaan.

Mutta entäs opetus? Se onkin se kinkkinen puoli. Ryhmämme vastaava opettaja laatii tuntisuunnitelmat ja tehtävät, mielestäni ammattitaitoisesti, sekä pitää ryhmässä jöötä. Itse avustan siellä täällä, kyselen lisäkysymyksiä, välillä katkon hevosenleikkiä alkuunsa jotta lapset muistaisivat keskittyä tehtäviin, jututan lapsia suomeksi sekä autan vaikeiden sanojen kanssa.

Kieltenopiskelussa on kuitenkin se ylitsepääsemätön, puuduttavakin puoli, että se on lähes pelkästään ulkoaoppimista. Siinä vaiheessa, kun sanavarastoa rakennetaan, joka ikinen sana on opittava ulkoa synonyyminä jollekin sellaiselle sanalle, jonka jo äidinkielelläsi tiedät. Englanninkielisten lasten tapauksessa he opettelevat piiiitkiä suomalaisia yhdyssanoja napakoiden englanninkielisten ilmaisujen rinnalle kuten tonttulakki (elf hat), joululaulu (christmas carol), lumihiutale (snowflake) joulupukin muori (Mrs. Santa), lahjapaketti (gift) ja niin päin pois.

Omaa puhumistani joudun koko ajan vahtimaan, koska ei voi puhua vahvaa murretta eikä liian lyhenneltyä ja nopeaa kieltä. Suusta pääsee koko ajan kaikenlaisia huudahduksia kuten "just!" kun joku osaa oikein, vaikka pitäisi sanoa "hyvä", tai edes "juuri noin". Eikä "justiinsa nappiin jees!".

Itselläni ei edes ole selkeää murretaustaa vaan puheeni on sekoitus sieltä täältä, eri seuduilla asumisen peruja. Joten nyt joudun pitämään mielessä, että yleiskieltä, yleiskieltä - ei aivan kirjakieltäkään, koska sitäkään ei kukaan oikeasti puhu. Tavoite on kuitenkin oppia kommunikoimaan edes välttävästi, ei väittelemään tohtoriksi suomeksi.

Luonnollisesti lähes jokainen kirjain lausutaan suomeksi eri tavalla kuin englanniksi, ja on vaikea muistaa, että joulu ei ole zoolu, tai lumihiutale lymihyytäle. Lasten yritysten kuuntelu tuo mieleen - puoliksi lämmöllä, puoliksi hampaita kiristäen - omat ruotsin ja saksan tunnit, kun mahdottomalla kielellä tankattiin uudestaan ja uudestaan: "haluaisin ostaa jäätelöä, paljonko se maksaa, minulla on kolmekymmentä kruunua, kiitos ja ole hyvä, missä on pankki, rautatieasemalta oikealle ja postin kulmalta vasemmalle."

Kieltenopiskelu saa aivan uutta haastetta perheissä, joissa vanhemmat puhuvat kahta eri kieltä, joista kumpikaan ei ole englanti. Esimerkiksi omassa tapauksessamme minun puoleltani tulisi suomi, E:ltä ranska, ja Australiassa asuessa yleiskieleksi englanti. Täällä englannista tulisi se vahvin kieli, ranskasta todennäköisesti seuraava - koska meillä on ranskankielistä perhettä täällä -, ja sitkeä suomi tullee hyvänä kolmosena. Ainakin sen verran, että suomisukulaisten kanssa pystyisi kommunikoimaan.

E tosin stirs the pot eli hämmentää kattilaa/sekoittaa pakkaa toivomalla, että lapsi/lapset oppisivat espanjaa ja kiinaa näiden kielten maailmanlaajuisen koon takia. Että aikamoinen ihmelapsi ja kielinero pitäisi siis synnyttää...

Toisaalta, itse en pelkää ollenkaan, että lapsemme eivät oppisi vanhempiensa kieliä sekä ympäristön kieltä englantia. Tuskin kaikkia täydellisesti, mutta edes hieman kutakin ja yhtä kieltä sujuvasti. Lapsena aivot ovat ihmeen joustavat, ja kieliä kannattaa minusta opiskella mahdollisimman pienestä pitäen, kun tieto imeytyy aivoihin kuin magneetilla.

Muutama lisäsynonyymi tutuille sanoille tuntuu uppoavan mieleen kuin leikiten, jos niitä jatkuvasti kuulee ympärillä syntymästä saakka. Suomikoulussa huomaa, miten suomea puhumattomat lapset ymmärtävät suomea melko hyvin, sillä useimmat vastaavat aivan oikein suomeksi esitettyihin kysymyksiin, vaikkakin englanniksi.

Siinä vaiheessa, kun sanat pitää takomalla takoa mieleen teini-ikäisenä tai vanhempana parilla koulutunnilla per viikko, ei ihme, että tuloksien saaminen on vaikeampaa. Ainakin minulle itselleni oli. Ruotsia ymmärrän hyvin, saksaa ja italiaa jonkun verran, mutta mitään näistä en voi väittää puhuvani. Tiedä millaisia tuloksia olisin saanut, jos olisin jo esikouluiässä rallatellut saksaa (tai mieluummin ranskaa, näin nykyelämää ajatellen) vaikkapa kielikylpykerhossa jo ennen kouluikää.

Kotimaani ompi Australia, sekä Suomi. Perth iltavaloissaan.

Takaisin koulun penkille

Mikäli kaipaat syvällisempää pohdiskeltavaa viikonloppuun kuin ranskalaisen anopin kokkailut (joista mielellään kerron lisääkin), kurkkaa uudistettua toista blogiani: täältä tullaan tohtorinhattu ja -miekka, eli väitöskirjaan sopivaa tai sopimatonta vääntöä, intoa, punnerrusta ja pohdintaa.
http://cityscapes-australia.blogspot.com.au/

Menin siis sulattamaan jäädytetyn väikkäriprojektini ja nyt se olisi tarkoitus oikeasti pusertaa kasaan vuosien 2015-16 kuluessa. Aiheeni on kaupunkitutkimus ja mikäs sen parempi paikka aiheeseen heittäytyä kuin maailman asuttavimpien kaupunkien top kympistä tänä vuonna löytyvä Perth.
Alla tunnelmapaloja.
Perthistä, ei väikkäristä.

Ranskalainen anoppi

Identiteettikriisi. Ei riitä, että olen suomalainen Australiassa, nyt on vielä ranskalaistuminenkin edessä. E:n äiti muutti meille maanantaina pariksi kuukaudeksi - kuten viime joulunakin -, ja jos kansalaisuuden saaminen olisi kansallisruokien syömisestä kiinni, puhuisin jo sujuvaa ranskanmaata.

Madame E rakastaa kokkausta ja aina töistä tullessani pöydällä odottelee kulho oliiveja kera aperiitivin, jotta päästään ruokapöytään vaihtamaan kuulumiset. Ruokailu ei ole hetkessä ohi, vaan alkujuomaa (alkoholia tai -holitonta) nautitaan ainakin tunti, sitten aletaan kokkaamaan aiemmin valmisteltua ruokaa, syödään toinen tunti, ja jutellaan vielä lasillisen, jälkiruuan ja/tai juustolautasen äärellä tunti. Yhteensä minimissään. Toisin sanoen illastamiseen käytetään nimensä mukaisesti koko ilta.

E itse on edelleen reissussa ja palaa vasta ensi viikolla, joten ruokaseurueemme on ollut Madame E, E:n kaksi veljeä ja minä. Toisen veljen tyttöystävä (uusi ja järkevä vs. kultakala-ex) on myös ollut työn takia poissa Perthistä, joten koko poppoolla tapaaminen on vielä edessä. Eilen kumpikin veli oli omissa menoissaan, joten illallispöytää miehitimme Mme E ja minä kaksistaan - ruokaa tietysti oli tehty neljälle, ainakin.

Itse olen kömmäyttänyt jo parikin kardinaalivirhettä, jotka kohtelias Mme E puuttumatta ohittaa.

Ei näin #1. Älä sorki juustolautasta väärään aikaan, se on jälkiruoka. Tein saman mokan viime vuonnakin, enkä silti muistanut, missä mennään. Minulle juusto on leivänpäällistä tai enintään piknik-tarjoiltavaa, ei ruoka sinällään. Ei varsinkaan jälkiruokaa, jonka kuuluu olla makeaa. Niinpä loogisesti päättelin, että jos juustoa on grilliruokien kylkiäisenä, siitä sopii suolapalana aloittaa. Mme E ojensi häkeltyneenä veitsen, kun aloin tonkia valkohomejuustopakettia auki pihvien käristymistä odotellessa. "Ai sinä siitä aloitat...". Onnellisena hotaisin parit suupalat, ennenkuin mieleen muistui E:n ohje viime vuodelta: juusto on viimeinen, ei ensimmäinen syötävä.

Ei näin #2. Älä valittele nälkää ennen kuin ruoka on valmista, koska emäntä joutuu silloin tarjoamaan sinulle hätäevästä puolivalmiista ruokalajikokoelmastaan. Normaalisti syön heti töistä tultuani, enkä näin yhtäkkiä yllättäen totu pari tuntia myöhempään ruokailuun. Kun yritin napata kaapista välipalaa ruokaa odotellessani, Mme E tyrkkäsi eteeni lautasellisen tabouleh'ia (kuskus-kevätsipuli-tomaatti-sitrusmehu-korianterisalaatti), jota oli juuri viimeistelemässä. Tabouleh oli tarkoitettu toiseksi lisukkeeksi papu-tomaatti-höystön rinnalle. Nyt pilasin sommitelman syömällä lisukkeet ennen pääruuan valmistumista.

Toisaalta, olen Mme E:n kanssa hyvissä väleissä, koska aidosti kiitollisena syön kaikkia hänen ruokiaan ja tykkään niistä. Rouva valitteli aiemmin, että pojat ovat unohtaneet, miten ollaan ranskalaisia, koska eivät jaksa vetää koko neljän ruokalajin illallista samaan tapaan kuin kotona (kasvuikäisinä) asuessaan. Itse noudatan - periranskalaista - asennetta, että kaikkea syön, mutta pienen annoksen. Näin pääsee nauttimaan kaikista mauista, mutta ei illan päätteeksi räjähdä eikä jouluna päädy vahingossa kinkuksi kaikessa rasvantirinässään.

Mitään kevyttuotteita ei ranskalainen keittiö tunne, eli ehtaa kermaa, voita ja oliiviöljyä sen olla pitää. Puna- tai valkoviinilasillinen päälle, rypälelajin mukaan valittu tietenkin.

En tiedä, millaista elämä olisi aivan aidon ranskalaisanopin kanssa. Mme E nimittäin on kotoisin Englannista, mutta on asunut kaksi kolmasosaa elämästään Ranskassa. Kaksikielisyys ja kaksikulttuurisuus takaa sen, että ymmärrämme toistemme kielikömmähdyksiä, yritteliäisyyttä sekä sinnikkyyttä sopeutua, pärjätä ja oppia. Myös pikkuerheet ohitetaan olankohautuksella - toisesta kulttuurista tullut ei voi mitenkään tietää kaikkia sääntöjä, ja joka siitä herneen vetää nenään, kärsiköön itsekseen oman nenänsä kanssa.

Sivukommenttina. En tiedä, tietävätkö kaikki tämän, mutta itse opin vasta täällä Aussilassa uuden sanonnan. Englanniksi anoppi ja appi ovat mother-in-law ja father-in-law, lyhyesti in-laws. Avoparin tapauksessa puolison vanhemmat ovat (ei-virallisesti) outlaws, kirjaimellisesti lainsuojattomat. Hehheh :)

Mother-outlaw Mme E pyörittää kotona Loiren laaksossa B&B-majoitusta, ja on niin tottunut emännöintiin, että otti keittiön haltuun saman tien, pesee meikäläisenkin pyykit ja pitää muutenkin kotitalousjöötä. Eilen hän vähän pahoitteli sitä, että tällä tavalla tunkee elämäämme, kaksi kuukautta yhteisasumista kuitenkin on pitkä aika. Hänen mielestään hänen kuuluisi hyvän tavan mukaan asua hotellissa, mutta näin pitkä oleskelu ei olisi mitenkään mahdollista hotelliyöhintoja maksellen.

Itse vakuutin - sitä tarkoittaen -, että vierashuone on käyttöä varten olemassa, ja minähän tässä helpolla pääsen, kun saan kahden kuukauden gourmet-ruuat kotiin. Hyvä vaihtokauppa minusta. Dynaamisen tehomartan kanssa ei käy aika pitkäksi eikä myöskään vaikeaksi. Ei ole kauas omena puusta pudonnut, samaa energiapakkaussarjaa on myös E.
Hyvä!

Kuvituksena kuvia viime viikonlopun häistä, tai pikemminkin hetkistä ennen juhlia. Valmistelut valmiina: kakku, kukkien täyttämä piha, kukkien täyttämä koti. 

 Alla: pieni jääkaappimme niin pakatun täynnä, ettei ole moista nähty sitten viime joulun. Mme E:n käsialaa. 

 Alla: kotimme ympäriltä löytyy kauniisti hoidettuja puistoja, joissa kelpaa kävellä ilta-auringossa (kännykkä ei osaa zoomata lähimpään kohteeseen, siksi sumuinen kukka...). Ehdoton suosikkini asuinalueemme ominaisuuksista, keskustan läheisyyden ja kahviloiden ohella.

Juhlatunnelmissa

Nyt on elämä yhtä juhlaa. Eilen kekkeröitiin työpaikan pikkujoulut ja tänään vietetään ne häät, joiden polttareista ja kaasoilusta olen jo kertonut. Äiti kun kuuli viikonlopun ohjelmasta, vastaus oli, että ai taasko on häät ja tuliko musta kestokaaso. Eikun samat naimiaiset on kyseessä edelleen.

Mietin pikkujouluissa eilen, että pitäisi muistaa olla paljon kiitollisempi siitä, mitä jo on. Olen viime kuukaudet tuskaillut tylsää työtäni, eivätkä säännölliset työhakemukset ole tärpänneet yhtä penkin alle mennyttä haastattelua pidemmälle. Rutiinia rutiinin perään siihen mittaan asti, että pomo kehottaa bloggaamaan enemmän, jotta saisin kaiken luomisentuskan ulos mielestä. Hän(kin) tajuaa, että samanlaisten raporttien analysointi päivästä päivään - milloin jätevesilitroista kirjoittaminen, milloin sähkömittareiden lainmukaisuuden ratsaus - ei meikäläiseen täysillä kolahda.

Lähin samaa työtä tekevä kollegani on koulutukseltaan kirjanpitäjä ja hän puolestaan nauttii siitä, että on tarkat rajat, tiukat ohjeet, yksitotiset säännöt; ja numeroita ja sanamuotoja luetaan kuin piru raamattua virheiden tai epätarkkuuksien bongaamiseksi. Hyvä hänelle. Huonompi minulle.

Ihmettelen edelleen, miten museo-opas/ kulttuuriprojektityöläinen/ arkkitehtuurihistorioitsija/ taidehihhuli päätyykin tällaiseen. Joulun ajan todennäköisesti tuuraan taas pomoani, mikä on hyvä, koska hommiin tulee uutta haastetta, vääntöä ja ongelmanratkaisuvaatimuksia. Mutta sitä ennen ja jälkeen... "montako jätevesilitraa tuotti Woopwoopin pikkukunta tänä vuonna ja montako kertaa pönttöön pudonnut barbie tai sukka tukki kunnan jätevesiputkiston?"

Mutta. Onneksi on sentään hyvin toimiva organisaatio, ammattimaiset työkaverit ja ennenkaikkea kivaa porukkaa. Yllättävän iso osa väestä on samaa ikäluokkaa kuin minäkin, eli myös vapaa-ajan kavereita on toimistosta löytynyt. Tämän nuoremman väen kesken meillä on muodostunut perinteeksi filmata huumorivideo pikkujouluissa esitettäväksi, ja näin tehtiin tänäkin vuonna.

On tehty parodiaversio Gangnam Style - musiikkivideosta, jossa kekkuloimme johtoportaan naamarit päässä pitkin toimistoa ja puistoja tanssimassa. Viime vuonna nähtiin tositapahtumiin perustuva ryysyistä rikkauksiin - urheilusankaritarina, jossa puulaakijoukkueemme nousi jämäsijoilta sarjan voittajaksi. Tänä vuonna me työmuurahaiset "osallistuimme" tosi-tv-ohjelmiin the Voice ja the Amazing Race.

Meikäläinen hehkutti the Voice-videolla ääni innosta täristen, miten tärkeä kaasuyhtiön vuosiraportti on minulle, ja miten aion esitellä sen johtokunnalle rankan harjoittelun jälkeen - "kun luin raportin äidille ja mummolle, hekin sanoivat, että olen paras ääneenlukija sitten tv-uutisten keksimisen eli kyllä talenttia löytyy". Omassa osiossaan kollega nyyhki tunteellisena sitä, miten paljon hänen raporttinsa merkitsee hänelle ja hänen perheelleen, ja sen hyväksyminen johtokunnan kokouksessa tekisi hänen elämänmittaisista haaveistaan totta.

Amazing Racessa puolestaan toimiston eri osastot kilpailivat toisiaan vastaan toimistotehtävien tekemisessä, mutta eteen tuli milloin U-käännöstä, milloin tiesulkua. Printteri tukossa, serveri kaatuu, toimitusjohtaja ei hyväksykään raporttia. Hänellä kun on tapana antaa mutistua palautetta tyyliin "ei tää vielä toimi", ilman sen tarkempaa infoa, että miten hioa tekstiä ja mihin suuntaan.

Opetus ja muistutus itselleni on, että kun tällaisesta touhuilusta maksetaan palkkaa - teimme osan näyttelijäsuorituksista työajalla ja osan vapaa-ajalla -, niin voisi huonomminkin olla. Toinen riemukas onnenaihe on, että anomukseni neljännesvuoden virkavapaasta hyväksyttiin toissapäivänä: hyvästi toimiston pölyt, tervehdys travellaus jossain tropiikissa vuonna 2015!

Veli muutti parhaimmoilleen Costa Ricaan, vaikkakin väliaikaisesti, joten eikun sitkeästi säästöpossua ruokkimaan ja nyhtämään lentolippurahat pienenevistä vuosituloista (virkavapaa on palkatonta). Toisin sanoen osa 2: hyvästi ulkonasyöminen; tervehdys makaronilaatikko, tervetuloa takaisin ruokavalioon sitten opiskelijavuosien.

Perthin jouluhumua. Olen päätynyt pysyttelemään pikkujoulu- ja uudenvuodenjuhla-biletunnelmissa sen varsinaisen valkoisen, hartaan joulun sijasta. 

Secret Santa - paketit odottamassa saajiaan työpaikan pikkujouluissa.

Pian se alkaa, joulujuhla.

Origamiporoja (vaikka vasemmanpuoleinen näyttääkin T-rexiltä).

Yllä ja alla: tällaisen miehekkäästi paketoidun secret santa - eli yllätyslahjapaketin sain itse. 

Kääröistä paljastui suomalaisia eväitä: hapankorppua ja savusilakkaa.