Ihmettelen

Telkkarista tulee parhaillaan Aussi-futiksen eli footyn palkintoseremonia nimeltään Brownlow Medal, kummallinen show. Kyseinen palkintogaala ei ole liigan voittajien palkitsemista varten, vaan sesongin parhaan pelaajan valinta. Kenttätuomarit äänestävät jokaisen footypelin päätteeksi mielestään reiluinta ja parasta pelaajaa (best and fairest), ja koko kauden mittaan eniten ääniä saanut pelaaja julkistetaan gaalassa. Jutun juju on, että pelaajat puolisoineen istuvat gaalaillallisella ykköset päällä pari tuntia, ja juontaja lukee puuduttavalla äänellä jokaikisen äänen, joka kauden aikana on annettu. Lopulta show huipentuu voittajan julistamiseen pisteiden kumuloiduttua, vähän kuin Euroviisuissa. Mitään muuta ohjelmassa ei näköjään tapahdu, ei väliaikaohjelmaa, ei musiikkia, ei mitään. Muutama videonpätkä kauden peleistä sentään nähdään silloin tällöin, ja joitain puheita kuunnellaan. Yleistunnelma on lähinnä harras. Vaikea kuvitella, että vastaava parhaan jääkiekkoilijan totinen palkintogaala saisi kummoistakaan kannatusta Suomessa. Tai sitten nimenomaan saisi.

Ai juu, jos footy on jollekulle täysin vieras laji (eli kaikille Australian ulkopuolisille), se ei todellakaan ole jalkapalloa vaan meikäläisen silmiin sekoitus amerikkalaista jalkapalloa, rugbyä, pikajuoksua ja sekavaa painimista. Soikionmallista palloa potkitaan, heitellään ja pompautellaan jättimäisellä, melkein ympyränmuotoisella kentällä, jolla on porukkaa kuin pipoa. Pelaajat käyttävät kutistuneennäköisiä peliasuja eli minimaalisia shortseja ja hihattomia t-paitoja. Kovaa sakkia nämä miehet kyllä ovat, sillä mitään suojia ei käytetä, ja taklaukset ovat suoraan jääkiekosta. Bronlow-palkinto on sikälikin erikoinen, että se jaetaan ennen kauden päättymistä. Pisteitä annetaan siis vain runkosarjan peleistä, ei finaaleista. Loppuottelu on vasta ensi viikonloppuna, matsissa vastakkain Sydney Swans ja Hawthorne Hawks Melbournesta. Perthin kumpikaan joukkue, Fremantle Dockers ja West Coast Eagles eivät finaaleihin yltäneet.

Muuta ihmeteltävää:

Huomasin tuossa, että uunissani lukee luukun sisäpuolella: älä grillaa luukku auki. Oh really??

Keskustakirjasto, siis Perthin kaupungin kirjasto ei ole auki viikonloppuisin. Ovet ovat auki vain klo 9-18 arkisin. Viikonloppuisinhan sitä olisi aikaa työssäkäyvillä ja/tai perheellisillä kirjastossa pyöriä. Katkeruutta aiheuttaa tämmöinen, terveisin kirjaston suurkuluttaja jo vuodesta 19....köhköhhöh, siis ikävuodesta seitsemän lähtien.

Meillä kävi töissä puhujavieraana joku iso pamppu, Australian hallituksen ex-ministeri. Minulla kesti noin puoli tuntia tajuta, että kyseessä on poliitikko ja tunnettu sekä arvostettu sellainen. Herrahenkilö ei esitellyt itseään, varmaankin siksi, että se olisi ollut sama asia kuin Martti Ahtisaari tai veteraanipoliitikko Erkki Tuomioja esittelisi itsensä puheen aluksi. Edelleenkään en puhujan nimeä tiedä (en oikein kehdannut keltään kysyä), fiksu oli ja konservatiivi/oikeistopoliitikoksi ihmeen sosiaalidemokraattinen, siis sosiaalisen omatunnon näkökulmasta. Jos joku tunnistaa näistä tuntomerkeistä, niin ilmoittautukoon kommenttilootaan, lähetän palkkion! Ministerinä joskus 1980-luvulla - oli aboriginaaliasioista vastaava ministeri ainakin, ehkä jokin muukin -, politiikassa mukana jo 1970-luvulta. Koulutukseltaan lakimies ja erikoistunut ihmisoikeus- ja vähemmistökysymyksiin. On nyt mukana Australian perustuslain uudistamistoimikunnassa. (*Myöhempi lisäys: tsekkaa vastaus kommenttiboksista, nero tietäjä löytyi!*).

Ja eteenpäin. Sisäisen kelloni mukaan on syksy, vaikka täällä onkin kevät. On siis aika uusien alkujen, kuten uusien opintojen tai harrastusten, kuten aina vuodesta 19... röhhöhköh, kauan sitten lähtien. Mutta missä on Syksyn Wirallinen Korkkaaja, Kansalaisopiston kurssiesite? Kääksä, eihän sellaista täällä tule! Miten tämän kestän?? Suunnitelma B. Googlasin vastaavantyyppisiä lyhytkursseja ja löytyihän niitä joitain, järjestäjänä Central TAFE eli keskusammattiopisto. Hurraa, etsausta eli grafiikantekoa piikillä kaivertamalla ja hapoilla metallilaattoja syövyttämällä, juuri sitä mitä oon aina halunnut (ja tehnytkin aiemmin). Miten hyvä tuuri, äkkiä nimi sisään kurssille. Aijaa, ei voi ilmoittautua netitse? Ai että pitäisi puhelimessa antaa luottokortin numero? Öö, nyt ei kyllä herätä luottamusta. No marssitaan sitten koulun opintokansliaan neuvottelemaan ja lopputulema on, että voin jättää luottokortin numeron lomakkeella sinne. Ai. No ei edelleenkään edistyksellisin maksumetodi ikinä (eikä minusta luotettavinkaan). Ei kai TAFE kehtaa kavaltaa tulevan opiskelijansa rahoja...? Viikon päästä saan sähköposti-ilmoituksen, että kurssi on peruttu, koska minä olin ainoa osallistuja. Siihen tyssäsivät seikkailut Kansalaisopiston korvikkeessa. Ei näin käy koskaan siinä aidossa ja alkuperäisessä opinahjossa, päinvastoin kurssit aina tupaten täynnä. Rahoja eivät sentään vieneet.

Lauantaina nökötin luottavaisena elokuvateatterissa venäläiselokuvafestivaaleilla. Liput oli hankittu oikein etukäteen, etten vain jää ilman. Kaksisataapaikkainen teatteri kumisi tyhjyyttään. Paikalle ilmaantui lopulta yhdeksän (!) muuta henkilöä. Tiedä sitten, olivatko elokuvavalintani niin epäkiinnostavia (animaatio ja romanttinen komedia), mutta muut Perthin asukkaat eivät tarjonnasta selvästikään innostuneet. Sunnuntain seitsemäntuntisessa Sota ja Rauha-näytöksessä sen sijaan oli kuulemma tupa täynnä. Hyvähyvä. Kummeksunnan kohteet: 1) puolentoista miljoonan asukkaan kaupungissa on laadukas ulkomaisen elokuvan festivaali, mutta lippuja jää myymättä reilusti yli puolet. Häh, osallistujamäärä on samaa luokkaa kuin Järvi-Suomen kotikaupungissani, ja siellä väkeä on kuitenkin lähtökohtaisesti vain 7% Perthin asukasluvusta. 2) Lastenanimaation alussa mainostettiin pitkään ja perusteellisesti Beluga-vodkaa. Todennäköisimmin venäläissponsorin toive (lue: käsky), minkäs kulttuuritapahtuman tuottajaparkana teet.
Ymmärrän kokemuksesta.

Ivan Tsarevich and the Grey Wolf - Prinssi Ivan ja Iso Harmaa Susi. Klassinen venäläissatu Disney-henkisenä, mutta kymmenen kertaa absurdimpana versiona Russian Resurrection - elokuvafestareilla. Kuva (c) Melnitsa Animation Studio.

Käsityö- ja designmessut, sekä islam, peace

Kävelin keskustan halki odottamaan ystävääni J:tä, ja pääkadulla vastaani tuli kourallinen musliminaisia ja -lapsia keltaisia narsisseja ja tulppaaneja kantaen. He ojensivat niitä vastaantulijoille, hymyillen, osa arasti ja varovaisesti, osa lämpimästi. Lapset juoksivat kukkien kanssa sinne tänne, nauroivat ja kirmailivat. Yksi naisista kantoi pahvista kylttiä: "Islam. Peace."

Useimmat ohikulkijat ottivat ojennettuja kukkia vastaan, mutta yksi länsimainen nainen marssi ryhmän luokse, pysähtyi tivaamaan jotain huivipäisiltä naisilta, elehtien kiihkeästi käsillään, ei vaikuttanut tyytyväiseltä. En kuullut keskustelua, olin kauempana. Otti kuitenkin kukan lopulta. Naiset hymyilivät lopulta toisilleen, huivipäinen ja huiviton, ja jatkoivat eri suuntiin. Särkee sydäntä katsoa, miten pieni rohkea ryhmä naisia ja lapsia joutuu/uskaltautuu kadulle puolustamaan omaa yhteisöään, omaa uskontoaan.

Viikko sitten Sydneyssä mellakoitiin, noin kolmesataa sikäläistä muslimia protestoi Yhdysvaltojen suurlähetystön edessä YouTubessa leviävän anti-islamilaisen elokuvan "The Innocence of Muslims" takia. Alkujaan maltillinen mielenosoitus syttyi kaaokseksi, jossa loukkaantui parikymmentä osallistujaa ja useita poliiseja. Tapahtuma kuohuttaa Australiaa, sillä etnisiä mellakoita on täällä erittäin harvoin ja vähän, ja lehtien mielipidepalstat pullistelevat nyt yllättynyttä tuohtumusta ja peräti puhdasta raivoa muslimeja kohtaan.

Laaja enemmistö Australian muslimeista ja imaameista tuomitsi  väkivallan selväsanaisesti ja suorilta käsin. En tiedä, oliko tämän päivän kukkatempaus maanlaajuinen tapahtuma vai muutamien täkäläisten naisten itsekseen organisoima, mutta kaikki pisteet heille uskalluksesta ja yrityksestä.

Sitten näinkin jotain ihan muuta, eli paljon iloista väkeä aurinkoisen taivaan alla vehreällä kampuksella. Päivä kului J:n kanssa rattoisasti Perth Upmarket-tapahtumassa University of WA:n pihapiirissä ja tiloissa. Upmarket on WA:laisten pikkuputiikki-designerien ja käsityöläisten myyntitapahtuma, tarjolla oli jos vaikka mitä kaunista, tarpeellista, tarpeetonta ja etenkin kallista. Herranpieksut, kaikella oli hintaa ainakin kaksin verroin siihen nähden, mitä käsitöistä Suomessa pyydettäisiin! Analysoimmekin J:n kanssa, että suomalaisten mentaliteetti pakottaa hinnat kohtuullisiksi. Jokainen osaa edes jotain käsitöitä, ja ostajan on aina helppo kuvitella, että "tekisin tuollaisen itsekin".

Piknikseuralaiseni.

UWA:n kampusalue ja päärakennus. Piha tulvi tänään väkeä, kaunis ilma ja Upmarketin runsas tarjonta selvästi houkuttelivat muitakin kuin meitä!

Päärakennuksen edustan allas, taustalla myyntikojuja. Leppoisan sunnuntain näyttämö.

Ihania mehikasvi-kahvikuppeja, mulle kans! No en ostanut... teen itse. Joskus.

Käsintehtyjä, lähes syötävänmakeita saippuoita.

Käsintehtyjä herkkuja jonotettiin pisimpään. Toffee- ja suklaapöytä, oijoi. Korkea lasipurkki myyjän edessä on täynnä käsintehtyjä pienia vaahtokarkkeja.

Suomalaisen kukkaronnyörit avautuvat vasta silloin, kun kohde/tuote on niin ihana, että sen kertakaikkiaan haluaa, mutta sen tekemiseen tarvittavat materiaalit + työtunnit (+ purkamiseen ja uudelleenyrittämiseen vaadittavat työtunnit) maksaisivat yhtä paljon kuin se valmis, designerin / ammattikäsityöläisen tekemä uniikkituote. 

Kamalasti katetta tai "ylimääräistä" useimmat eivät ole valmiita pulittamaan, ja täkäläisten hintoja ei varmaan yksikään suomalainen saisi lompakostaan irti, vaikka varaa olisikin. Vai innostaako ketään verhokankaasta tehty kellohame hintaan $120? Tai nahkainen käsilaukku hintaan $160? Entäs keraaminen pikkuruinen lautanen, ilmeisesti sormisuolalle tai kolmelle pähkinälle, hintaan $20? Vai olenko vain pihi ja alleviivaan pihiyttäni tässä luettelemalla näitä hintoja...?

Hame vain 120 dollaria. Just, tankoon jää. Teen itse, tämänkin. Kunhan ehdin. Ja hommaan ompelukoneen...

Pellistä leikattuja (irti poltettuja) hahmoja, ulko- ja sisäkäyttöön. Fremantlesta näitä saa.

Väli-Amerikan hengessä. Reippaat värit. Alla hillitympiä kippoja ja kuppeja, sekä (hinnakkaita) rintakoruja.

Hinnoista huolimatta kauniita esineitä oli ihana kierrellä katselemassa, tarjonta oli kattavaa ja myyntikojuja oli päärakennuksen etu- ja takapihalla sekä sisällä kahdessa ellei peräti kolmessa kerroksessa. Itse päärakennus on komea uusromaaninen "linna", jonka varjoissa on aina mukava viettää päivää tai iltaa - pian kampuksella alkavat taas pyöriä ulkoilmaelokuvanäytökset, joihin tullaan omien piknikeväiden ja viinin kera.

Kampuksen nurmikko on kuin tehty piknikeille.

Historiavajaassa Perthissä on mukava törmätä wanhan ajan tunnelmiin, olkoonkin vanha aika "vain" sadan vuoden takaa.

Lempipuuni viikuna. Ihmeellisen laajalle kattava puu, maassa aina kumppanina murattia, se ilmeisesti pitää varjosta.

Kasvitieteellisen puutarhan värejä ja tuoksuja.

Kasvitieteellisestä puutarhasta voi kurkistaa päärakennukselle päin. Melkein viidakon tunnelmissa.

Tänään istuimme kymmenien muiden ihmisten keskellä kampuksen manikyyritasoisesti hoidetulla nurmikolla syömässä järkyttävän makeita esanssimuffineja - keinotekoinen mansikka ja oikein makoisa valkosuklaa. Näin yksinäisen valkoisen ilmapallon karkaavan häikäisevänsiniselle taivaalle.
Ajattelin: "minä olen onnellinen."

Sunnuntairetki

Retkeily A:n kanssa jatkui tänään ja tällä kertaa suuntasimme autolla Perth Hills'ille eli Perthiä idässä reunustaville kukkuloille. Kohteena oli kasvisravintola Genesis in the Hills. Alkuajomatka on vähemmän kiinnostavaa, sillä reitti kulkee Perthin eteläosien teollisuushallimaisemien halki, Kelmscotin kautta Armadalen suuntaan. Maisemat kuitenkin paranevat rutkasti, kun käännytään kukkuloille Brookton Highwaylle. Tie polveilee ja kurvailee mäkisessä vehreässä metsämaastossa, ja etenkin tämän päivän auringonpaisteessa sunnuntaiautoilu luonnonhelmaan oli hienosti paikallaan.

Genesis on viikonloppuisin auki oleva kasvisravintola ja -kahvila, jossa kaikki ruuat tehdään alusta asti itse ja niin pitkälti kuin mahdollista lähifarmien tuotteista, osittain peräti itsekasvatetuista tarpeista. Tarjolla olisi ollut erilaisia linssi- ja kikherneruokia kuten linssipihvipurilainen ja grillatuilla kasviksilla ja fetajuustolla täytetty täysjyväleipä. Valitsimme kuitenkin quinoa-avocado-vihersalaattia ja Genesis-salaattia, joka oli valikoima ihan kaikenlaista värikästä: pinaattia, lehtisalaattia, porkkana- ja retiisilastuja, mansikoita, avokadoa, fetajuustoa, kirsikkatomaatteja, appelsiinia, paprikaa, punasipulia ja grillattua kurpitsaa. Omituinen sekoitus oli yllättävän maistuva! Jälkkäriksi kiskaisimme pähkinäpiirakkaa sekä raparperi-banaanipiirakkaa, namnam. Kahvit luonnollisesti kyytipojiksi. Genesis on upealla paikalla kukkulan kyljessä, metsäisen pihapiirin sekä viljellyn puutarhan keskellä. Annoshinnat vaihtelevat kympin ja kahdenviiden dollarin välillä, eli tavanomaisia hintoja perthiläisittäin. Makoisasta kasvisruuasta maksaa mielellään pari dollaria ekstraa, sen verran harvinaista sitä on löytää.

Genesiksessä on säännöllisesti erilaisia tapahtumia, kuten live jazzia, viittomakielen kursseja sekä taidenäyttelyitä. Pihalla olisi ollut joitain hienosti kukkivia pensaita ja pientareita siellä täällä, mutta jostain syystä kaikki kuvat (taas kerran) epäonnistuivat - ihme kirous. Sentään muutama allaoleva pelastui.

Genesis-kasvisravintola. Terassin varjossa sujui sunnuntaipäivä rattoisasti.

Rakennusta ympäröi kasvis- ja yrttitarha, ei kylläkään oikein hienosti tästä erotu.

Istuskelupaikkoja on lisäksi siellä täällä metsäisessä pihapiirissä. Puut eivät tutunoloisesta kaarnasta huolimatta ole mäntyjä, vaan karri- ja marripuita eli eukalyptuksia.

Kuulin jälkikäteen, että ihan vieressä olisi ollut Araluen Botanic Garden, jonka kukkaloisto on juuri nyt kertakaikkiaan parhaimmillaan. Pitää ilmeisesti suunnata uudelle retkelle samalle suunnalle jo pikapuoliin! Allaolevat kuvat (c) http://www.araluenbotanicpark.com.au/gallery/

Aamupala City Farmilla

Ihana ensimmäinen kunnollinen alkukesän päivä! Lämmintä +26 astetta ja aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta. Jaa eikun taisi viime viikonloppunakin olla kaunis sää, mutta koska olin jumittunut sisälle, en päässyt kesän alkua todistamaan livenä. Tänään sen sijaan suuntasimme ystäväni A:n kanssa itselleni uuteen paikkaan, City Farmille aamupalalle. City Farm on äkkinäkemältä kummallinen, mutta erityisen viihtyisä yllätys piilotettuna Central TAFE:n eli keskusammattiopiston taakse. Se on pieni vehreä puutarhakeidas junaradan ja teollisuusmaisen kolkon alueen välissä Claisebrookin kaupunginosassa, parisen kilometriä Perthin keskustasta itään.

City Farm on perustettu 1994 Men of the Trees-järjestön alajaostotoimintana, ja Puiden Miehet puolestaan on WA:lainen, reilut kolme vuosikymmentä toiminut luontoaktivistiyhdistys. Sen alkuperäinen idea on ollut istuttaa puita kaadettujen tilalle (WA:ssa on etenkin aiemmin ollut laajamittaista tukkiteollisuutta karri- ja marri- eli jättieukalyptuspuumetsissä). Puiden Miesten tavoite on alusta saakka ollut myös community involvement eli herättää alueen asukkaita toimimaan paremman elinympäristön puolesta. City Farm on perustettu pahoin saastuneelle maapalaselle, jolla aiemmin toimi metalliromuvarasto ja akkujenkeräyspiste.

Farmauksen yhtenä tavoitteena oli osoittaa, miten saastuneestakin maapalasta voidaan huolellisella työllä vielä saada varsin käyttö- ja elinkelpoinen alue. Muutamien viime vuosien mittaan City Farmin ympärille on lisäksi rakentunut kokonaan uusi kaupunginosa eli viihtyisä, tiivis, urbaani ja eurooppalaishenkinen Claisebrook, jonka kätköissä tämä vihreä pikku helmi piileksii. City Farm on nimensä mukaisesti puutarha, jossa kasvatetaan vapaaehtoisvoimin erilaisia syötäviä vihanneksia sekä ihan vain kukkia kaikkien iloksi. Joitakin kanojakin bongasimme häkissä. Tuotteita myydään City Farmin pikkutorilla lauantaisin, torin laidassa pyöritetään todella suosittua kahvilaa. Suosio on helppo ymmärtää, sillä aamupala-paahtoleipäsetit, patongit, muffinssit ja muut leivokset näyttivät herkullisilta ja ne, joita testasimme, myös todistettiin herkullisiksi!

Tunnelmapaloja puutarhasta. Kuvien epätarkkuus johtuu kännykkäni kyvyttömyydestä sietää Perthin kesäauringon kirkkautta (tai vaihtoehtoisesti ihan vaan kuvaajan taitojen puutteesta, lopullinen totuus jää selvittämättä).

Onkohan tämä ehkä peruna, pohtivat kaksi ympäristöintoilijaihmistä (eli minä ja seuralaiseni...). Alla lupiini, kyllä minäkin sentään jotain tiedän, jostakin.

Auringonkukkapuu! Heti omalle pihalle, kun sellainen on. Alla yleisnäkymää farmin torin keskellä olevasta puu- ja pensasrunsaudesta.

Taimia odottamassa istuttamista maahan, taustalla kajastaa ympäröivää kolkkoa hallimaisemaa. Alla taimia hauskoissa mosaiikkiruukuissa.

Mehikasveja, yleissuosikkejani. Ja käteviä kuivassa Perthissä. Alla muuten vaan kauniita kukkia ja jotakin tillin näköistä. Ei maisteltu.

Farmin kahvilan terassilta. Kahvilassa on onneksi myös hyvin katettu terassiosio, jotta pääsee varjoon istumaan. Näin alkukesästäkin aurinko porottaa jo sen verran kuumasti (ja salakavalasti polttaen), että kahvit mieluiten varjossa, kiitos!

Rakas päiväkirja

Seuraa lähinnä elossaollaan-päivitys äidille ja muulle suvulle. Olisi ihan oikeaakin asiaa kuten vaikkapa hehkuttaa eilisen huikeaa Abba-tulkintakonserttia kokoonpanolla suomalainen a cappella-ryhmä Rajaton + WA:n sinfoniaorkesteri. Mutta niin on puhti pois, etten jaksa vääntää oikeaa asiaa. Sain vihdoin viime viikolla kasaan yllättävän vaativan, työssäni pakollisen compliance management-kurssin. Kaksi päivää ryhmätöitä ja päälle kaksi 3000 sanan esseetä case study- pohjalta, eli tapaustutkimuksina. Compliance management meinaa lähinnä yritysten riskienhallintaa ja lakipykälien noudattamista. Yhteensä käytin kurssiin työaikaa noin 60 tuntia, mutta jos en kalenterista tarkistaisi, voisin vannoa että meni 600 tuntia. Huhheijaa.

Seitsemän vuotta korkeakouluopintoja Suomessa ei vedä mitenkään vertoja kyseisen kurssin vaativuudelle, syistä a) minulla ei ole virallista taustaa riskienhallinnan alalta, vaikka sitä nyt työkseni teenkin ja b) en ole koskaan opiskellut yritysjohtamista, mikä olisi ollut aika huikkasen kätevää taustatietoa kyseisellä kurssilla. Siinä näes oletettiin, että tottahan jokainen compliance officer eli riskienhallintavirkailija väsää organisaatiokaavion vasemmalla kädellä samalla kun määrittelee vastuualueita firman eri operaatioalueille sekä hierarkiaportaille. Juu, tuo tietämys valitettavasti skipattiin kaikilla käymilläni historian, sosiologian, taidehistorian ja journalistiikan kursseilla. Humanistitaustasta ei aina ole etua, mutten silti kadu nuoruuden valintaani. Ja pälä pälä. Työasioista ihan muuhun.

Mitä tein tällä viikolla (tämä osuus siis äidille ym. kiinnostuneille):

Kävin töissä, ruokakaupassa ja parissa säläkaupassa! Koska olisin halunnut ostaa punottuja koreja, että saisin säilytettyä niissä tavaroita, kuten esim. tee- ja kahvipakettiani töissä. En löytänyt yhtään koria koko Perthin keskustasta.

Muovikoreja ja -laatikoita kyllä myydään, mutta paju-, juutti-, ja muita luonnonaineskoreja ei siis missään. Tai oli niitä pari, kooltaan liian isoja ja hinnaltaan naurettavan kalliita. Asian tiimoilta käytiin myös erityisen älykäs keskustelu Myerin (paikallinen Sokos) myyjän kanssa.
Minä: I am trying to find a basket - yritän löytää koria.
Myyjä: A shopping basket? - Ai ostoskoria?
Minä: No, to keep things in it. Like, to store different small things, thingies, items in there. - Eikun pistäisin sinne tavaroita ja säilyttelisin siellä. Juttuja ja esineitä, juu nou.
Löytyihän sieltä Myeristä punottu pyykkikori. Just joo, ei kovin hyödyllinen tämä Sokos. PS. Tuli vasta nyt mieleen, että tulevatko kaikki luonnonaineskorit syödyiksi termiittien toimesta, eikö niitä siksi myydä...?

Leivoin ruisleipää! Siis Ikean valmisjauhoseoksesta, johon kaadetaan vain vesi mukaan purkkiin ja ravistellaan. Tuli ihan hyvää, vaikkakin helposti murenevaa. Mutta omnomnom, tässä ruisleipävajarissa maistuu mikä tahansa hapanta taikinaa muistuttava taivaalliselta. Olen siis yrittänyt löytää avuliaiden vinkkien perusteella ruisleipää Perthistä jo kuukauden, mutta saksalaista kokojyväterveysleipää muistuttavaa Bürgenia lukuunottamatta olen missannut kaikki ruisleivät. Olen ollut joko liikkeellä väärään aikaan, tai väärässä paikassa - viimeksi mm. olin väärillä markkinoilla. Ei onnekkain yritykseni ikinä, tämä ruisleipäfarssi.

Ikean leipä, tuli hyvä. Yllä juuri uunista otettuna ja alla leikkuuvalmiina. Mureni kyllä aika lailla, mutta heitin murukasan päälle voita ja edamia ja söin silti, oli maistuvaa.

Sain sukkahousuja! Tai siis ne tulivat jo viime viikolla, mutta on silti tämänkin viikon kohokohta. Armas tätini toimi välittömästi, kun pyysin lähettämään kivoja värikkäitä sukkahousuja, jos tulee vastaan. Ja olihan niitä tullut, alla valikoimaa (osan toin jo juhannuksena Suomesta). Huomaa Angry Birds-jääkiekkosukat alakulmassa, en ole muistanut käyttää. Sukkahousupaketti tuli töihin, ja ympärilleni kertyi puolen tusinaa kollegaa ihmettelemään, mitä muhkuraisesta paketista paljastuu. Kademieli oli käsinkosketeltava, kun kääreistä paljastui upea värikimara. Tosin yksi mieskollega ei ymmärtänyt iloani terrakotan värisistä sukkahousuista - "niiden värihän on sama kuin kukkaruukun?". Täkäläiset tutut ovat vakuuttuneita, että Suomi on maailmanmuodin edelläkävijä, ja suomalaiset ovat yleisesti ottaen värikkäitä pukeutujia. Meikäläisellä on ehdottomasti Perthin parhaat sukkahousut, jo ihan siitäkin syystä, että Suomessa myytävät mallit eivät lössähdä makkaralle nikkoihin kuten täkäläiset - kuten olen jo useammin valittanut. Hahhaa, minua ette saa huijattua naurettavien lökösukkahousujenne käyttäjiksi, vaan luotan omaan hankintaketjuuni Suomen päässä!

Sukkahousuvalikoima. Kuva ei suostu latautumaan tähän vaakasuunnassa, mutta ymmärtänette riemuni. Ei enää roikkuvia, ankeita täkäläisiä sukkahousuja.

Kulttuurielämys

Eilen olisi ollut tekemisvaihtoehtoina tuopilliset suomiseurassa tai klassisen musiikin konsertti Perthin musiikkitalolla. Koska en ole oluen ystävä (varmaan muitakin juomavaihtoehtoja olisi ollut tarjolla) ja toisaalta olin varannut lipun jo ennakkoon, päädyin sinfoniaorkesterin konserttiin ex-lontoolaisen D:n kanssa. West Australian Symphony Orchestra soitti kokoelman klassista musiikkia nimellä Arabian Nights (Arabian Yöt), jossa kuultiin Beethoven'in Fidelio: Overture, Saint-Saëns'in Piano Concerto No 5 ja lopuksi mielestäni paras eli Rimsky-Korsakovsk'in Scheherazade. En todellakaan väitä, että tiedän juuri mitään klassisesta musiikista, saati tietäisin luettelemani säveltäjät Beethovenia lukuunottamatta - satuin vain pitämään itämaisvaikutteisesta viimeisestä osuudesta eniten. Syynä osin se, että rakastan Tuhannen ja yhden yön tarinoita karusta kontekstista huolimatta (prinsessa Scheherazade pelastaa henkensä kertomalla tarinoita ilta toisensa perään tuhat ja yksi yötä). Piano Concerto No vitosen soitti kansainvälinen pianotähti Stephen Hough ja jopa tällainen musiikkiummikko kuin minä pystyi näkemään ja kuulemaan miehen taidot. Mietin kyllä epäortodoksisesti, että kaveri olisi varmaan tosi kova konekirjoittaja. Mikä tahti sormissa!

Perth Concert Hall iltavalaistuksessa. Kätevästi lähes naapurissa, vain kahden bussipysäkin päässä (n. 500 m).  Kuva (c) Trip Advisor.

Lippuhinnat liikkuivat välillä $70-100, mutta D keksi buukata meille halpaliput kolmellakympillä nuppi choir stall'ista eli kuoroparvelta. Musiikkitalon nettisivujen kuvauksen perusteella kuvittelimme, että kuoropaikat ovat jossain syvennyksessä orkesterin takana emmekä näkisi paljoakaan. Kuuntelemaanhan sinne mennään, joten riski kannatti. Ja kannatti vielä kahta enemmän, kun paljastui, että paikat ovat itse asiassa orkesterista yläviistoon niin, että näimme lähestulkoon parhaiten koko katsomosta. Muu katsomohan näkee kapellimestarin seisovan selin yleisöön, mutta koska olimme orkesterilavan takana naama yleisöön päin, näimme kapellimestarin itse teossa eli pystyimme seuraamaan kaikkia ilmeitä ja eleitä. Koska itseäni kiinnostavat kovasti kaikki symbolit ja merkkikielet, kuten pelien säännöt ja tuomarointi,* oli huikeaa seurata näin tarkasti, miten kapellimestari orkesteriaan johtaa. 

Perth Concert Hall'in tiedottajalta saisivat ottaa oppia kaikki suomalaiset kulttuurilaitokset. Kaikille netitse lipun varanneille tuli ennakkoon infosähköposti, jossa kerrottiin mm. seuraavat taustafaktat: miten musiikkitalolle löytää; mistä löytyvät lähimmät ravintolat ennen tai jälkeen konsertin-illalliselle; mitä musiikkitalolla on tarjolla (ruuat ja juomat); mistä musiikki kertoo ja jopa linkit musiikkinäytteisiin, jotta teoksia olisi voinut kuunnella ennakkoon; sekä kutsu musiikkitalon kahviossa puolta tuntia ennen konserttia pidettävään puhe- tai infohetkeen, jossa asiantuntija valottaa kuultavan musiikin taustoja ja kertoo säveltäjistä. Vau, täyden palvelun talo todellakin, ja kaikki tämä sillä kolmellakympillä. 

Pohdiskelin luonnollisesti ennakkoon, että mitä sitä laittaa päälle. Suomessa olen tottunut, että teatteriin, oopperaan ja konsertteihin mennään ykköset päällä, jotkut jopa iltapuvuissa ja smokeissa. Arvelin, että semi-juhlava cocktailmekko korkkareilla on varmaan käypäinen. Onneksi tuli osteltua täydennystä vaatevarastoihin Suomen-reissulla, täältä kun on edelleen käytännössä mahdotonta löytää mitään sopivaa syistä a) mitoitus on epäinhimillisen kapeille, mutta pitkille naisille ja b) värimaailma kirkuu edelleen nounouta minun vaatekaappiini. Nyt valjut nude-, sinappi- ja seitkytluvun ruskeat värit on korvattu ehdoilla, räikeillä neonväreillä. Hmm, parannus vai ei, kas siinä pulma. Asun pohdiskeluun ei kuitenkaan kannata liikoja tuhlata aikaa ensi kerralla, sillä muu musiikkikansa oli pukeutunut laidasta laitaan. Oli pari iltapukua, ehdoton enemmistö smart casual-tyyppisissä eli suorat housut tai puolihame, neuletakki, kauluspaita... ja ehkäpä noin viidesosa sitten ihan-missä-sattuu-kotiasuissa, eli lähestulkoon verkkareissa. Toisaalta, eipähän tarvitse sen takia jättää kulttuurikokemusta saamatta, ettei ole vaatekaapissa päällepantavaa. 

Menen ehdottomasti uudelleen. Kolmellakympillä! Puoli-ilmaista etenkin Perthin normaalilla hinta-asteikolla.

Perthin musiikkitalon orkesterilava pianoineen. Kuoroparvi on lavan takana ja tämä kuvakulma on se, jonka sieltä näkee. Optimipaikat! Kuva (c) Outinperth.com.au

Arabian Nights - kokoelma oli kuultavana vain kahtena päivänä, tänä perjantaina ja launtaina. Perjantai oli loppuunmyyty ja lauantaille oli tyhjiä paikkoja jäljellä jokunen tusina, reilusta 1700:sta paikasta. Kuva (c) Perth Concert Hall.

*Jaksaa kiinnostaa loputtomasti se ihme, miten ihmiset onnistuvat sopimaan keskenään säännöt ja pitämään niistä kiinni, ja opettelevat merkkikielen sääntöjen välittämiseen. Katson eri urheilulajejakin usein siksi, että tuomarin työskentelyä ja pelaajien reagointia on niin kiehtovaa seurata. Kuin luonto-ohjelmaa katsoisi, hyvässä ja pahassa!

Rakkauresta

Olen jo jonkin aikaa pohdiskellut teemaa, joka täällä tulee vastaan jatkuvasti uusiin ihmisiin tutustuessa, ja vanhojen tuttujen kanssa jutellessa. On aika pohtia syntyjä syviä ja puhua rakkauresta, pohojalaasittain. Siis rakkaudesta, muunmurteisille tiedoksi.

Rakkaus on tavalla tai toisella asia, joka meitä kaikkia expatteja yhdistää. Syy muuttaa tänne, tai jäädä tänne määräaikaiseksi tarkoitetun reissun jälkeen, on hyvin usein rakkaus. Löytyi se joku, jota on tietämättään tai tietoisesti etsinyt. Aina se joku ei ole toinen ihminen, vaan vaikkapa luonto, kulttuuri, kieli, ystäväpiiri, yleinen ilmapiiri ja tunnelma. Toisaalta rakkaus repii myös toiseen suuntaan. Jotkut lähtevät lopulta, kun rakkaus omaa perhettä, ystäviä, kotimaata, tuttua kotikulttuuria ja tuttuja ympyröitä kohtaan vetävät sittenkin takaisin. Kukin elää enemmän tai vähemmän jalka kahdella mantereella, vaikka yrittäisi ja haluaisi kotiutua tänne jopa pysyvästi. On traagista kuunnella tuttuja, jotka tasapainoilevat lähes mahdottomassa valintatilanteessa: jäädäkö vai lähteä. Kotona kiihkeästi odottavat omat vanhemmat ja sisarukset sekä ystävät, tai vaihtoehtoisesti tai lisäksi omat aikuiset lapset. Täällä puolestaan jäämispäätöstä usein kiihkeästi odottavat elämänkumppani, tämän perhe ja ystäväpiiri. Itselläni ei todellakaan ole mitään taikareseptiä tähän solmutilanteeseen, ainoastaan ajatus, että kannattaa miettiä ajan kanssa. Kaikilla ei aikaa ole, sillä viisumi loppuu tai on jokin muu painostava syy päättää tietyn aikarajan sisällä. Tehtävänä on elämän vaikeimpia päätöksiä.

Expatin elämään kuuluu tietty epävarmuus ja lopullisuuden puute. Ei sillä, että kukaan missään muuallakaan voi varmaksi tietää elämänsä kulun nyt ja aina. Mutta täällä aina pinnan alla kytevä muutos on vahvemmin läsnä. Kaikki eivät uskalla tutustua saati rakastua kehenkään, etteivät vain joudu menettämään toista tilanteessa, jossa joko itse lähtee, tai tämä toinen lähtee. Tilanne pätee ihan kaveruussuhteisiinkin, sillä aina tutustuessaan uuteen ihmiseen ottaa riskin, että uuden ystävän menettää jopa piankin. Itselläni on eräs täkäläisystävä, jolta usein kuulen heittoja tyyliin "Suomessa on varmaan kaikki paremmin", "sinulla on varmaan kova koti-ikävä", "odotahan vain, kun käyt Melbournessa, rakastut siihen paikkaan ja jäät sinne", ynnä muuta. Ihmettelin aluksi toistuvaa jankkausta siitä, miten olen ihan kohta lähdössä, vaikken tietääkseni ole. Alkoi jo ärsyttääkin - älä sinä yritä tietää minua paremmin, missä haluan olla! Lopulta loksahti, että hän ehkä (alitajuisesti) olettaa tai pelkää, että häivyn yhtäkkiä yllättäen, kuten expateille joskus käy. Muuttoalttius ei koske pelkästään suomalaisia. Australian asukkaista joka kolmas on kotoisin jostain muualta. Siispä teoreettisesti joka kolmas ihminen on mahdollisesti suunnittelemassa muuttoa takaisin kotimaahan - tai ehkä johonkin toiseen maahan - joko nyt, huomenna, ensi kuussa tai ensi vuonna.

Itse olen siitä onnellisessa tilanteessa, että vaikka tiedän perheeni ja läheisteni kaipaavan minua (ja ikävöin tietysti heitä yhtä paljon!), kukaan ei ole kertaakaan yrittänyt painostaa minua palaamaan - tietoisesti tai tiedostamattaan. Erään tuttuni vanhemmat soittavat tai meilaavat joka päivä, pyytäen poikaa palaamaan kotiin täältä täkäläisen tyttöystävän luota. Poikaparka on ymmärrettävästi henkisesti riekaleina, kun ei ole oikein vielä kotiutunut tänne uudelle mantereelle muutenkaan, ja revitään kahteen suuntaan kaksin käsin ja jaloin, hampain ja köysillä. Tiedän, että on tuskaista jutella puhelimessa tai skypessä, jos ikävä alkaa itkettää. Mutta vielä raastavampaa se on täällä päässä olijalle, joka tuntee joka solullaan, että minä olen aiheuttanut tuon pahan olon omalla päätökselläni asua täällä. Se päätös on harvoin oikku, hetken mielijohde saati tarkoitettu tuottamaan pahaa mieltä. Kaikilla meillä on niin painava syy olla täällä, että olemme valmiita sietämään kaiken edellämainitun, elämään jatkuvassa epävarmuudessa ja ikävässä.

In love. Kuva (c) Allie Theiss.

Kahvi on kahvi on kahvi - vai?

Täällä itsejärjestämälläni mannertenvälisellä elämänkouluretkellä oppii kaikenlaista, kuten olen jo usein blogissa intoillut. Tällä kertaa faktoja teemasta kahvi. Tai pikemminkin tuntemuksia ja sekalaisia anekdootteja, kuin faktoja. Mutta asiaan.

Suomessa juodaan litratolkulla kahvia, eniten maailmassa henkeä kohden. Mutta korvaako määrä laadun? No eipä tietenkään, ja satunnaisista Espanjan ja Italian kahvilalomista huolimatta en ollut asiaa syvemmin pohdiskellut. Tänne muuttaessa kahvin syvimpään olemukseen, myös hintaan, on tullut tutustuttua uudella tasolla. Ruokakaupoissa myydään nähdäkseni kolmenlaista kahvia: murukahvia, espressojauhatusta ja kokonaisia papuja. 100 gramman murukahvipurkki Mocconaa maksaa kympin, ja kokemukseni mukaan se riittää pari viikkoa yhdelle juojalle aamukahviksi. Espressojauhettu kahvi, jota käytetään mm. kotona yleisissä coffee plunger'eissa (tunnettu myös nimillä French press ja coffee press), maksaa helposti jopa parikymppiä puolen kilon paketti. Espressokahvi on todella hienoksi jauhettua ja tuntuu, että sitä kuluu coffee plungerissa enemmän per kuppi kuin suodatinjauhettua kahvia kahvinkeittimessä - joita tosin en ole täällä edes nähnyt. Kuulemma suodatinkahvinkeittimiäkin on olemassa. Varmaankin?

Uusi ystäväni coffee plunger. Käyttö opettelutti hetken, sillä kahvin vahvuutta on vaikea arvioida tekovaiheessa. Tällainen kolmen desin masiina tekee kupin-puolitoista kahvia kerralla. Kuva (c) Hotelproductsdirect.com.au

Kahvi on yllätyksettömästi kallista myös kahvilassa.  Maksaahan se Suomessakin, mutta siellä yleensä hintaa pehmitellään puoli-ilmaisella santsikupilla - määrällä jälleen pelaten, laadusta riippumatta. Nyt vietettyäni reilun vuoden kahvinsa vakavasti ottavien maassa voin sanoa, että täällä yhtään kukaan ei maksaisi pennin jeniä siitä kahvista, mitä Suomessa tavallisesti kahviloissa myydään. Ei sillä, että kahvi sinällään olisi viallista. Mutta täällä ei todellakaan menisi läpi idea, että kahvi seisoo pannussa peräti puolikin päivää ennen kuin asiakas kaataa sen kuppiinsa ja siitä kurkkuunsa. Joka ikinen kahviannos tulee täällä suoraan kahvikoneesta, usein jopa tuoreista jauhetuista pavuista.

En itse ole vielä kummoinenkaan kaffe-conoisseur eli maisteluasiantuntija, joten en osaa tilata kahviani tietyillä pavuilla ja paahtoasteella, pyydän vain tietynnimisen annoksen. Kahvien tilaamista Aussilassa on kattavasti käsitelty tässä informatiivisessa blogissa elämästä Melbournessa: Australiaan! Pikaisina perusasioina kuitenkin seuraavat, mikäli perinpohjaisempi kahvitilausten opettelu ei ole juuri nyt ajankohtaista. Long black (Euroopassa usein Americano) on kuin mukillinen suomalaista mustaa kahvia; flat white puolestaan on tavallinen maitokahvi. Cappuccino on kahvia lämpimällä maitovaahdolla ja espresso on se erityisen vahva pikkutira kahvia sormustimen kokoisessa kupissa. Täkäläisille tavallisia kahviversioita on kuitenkin ainakin tusina, etenkin kun ottaa huomioon, että kahvin voi aina tilata myös soijamaidolla (soy) tai rasvattomalla maidolla (skinny). Itse yleensä tilaan kahvilassa long mac'in (macchiato), joka on ns. pitkä espresso lämmitetyllä maidolla ja tujauksella maitovaahtoa. Aamuisin saattaa mennä tuplaespresso.

Long mac. Ilmeisesti kahvin ja maidon kuuluu olla kupissa kerroksina, mutta miten paljon mitäkin, asiasta on useita koulukuntia. Kuva (c) Perthfoodengineers.com

Espresso on täällä mielestäni pienempi kuin Euroopassa. Olenkin pari kertaa käynyt vaatimassa kahvilassa täydennystä kuppiin, kun tuplaespresso on epäilyttävästi näyttänyt yksinkertaiselta espressolta. Luonnollisesti eri annoksissa kahvin ja maidon määrä kupissa on tarkkaan määritetty, puhumattakaan papulaaduista ja paahtoasteista. Useimmiten täällä kahvilan kahvikoneen käyttäjäksi päästäkseen pitää olla taskussa barista certificate eli kahvimaakarin todistus. Kahvilakulttuuri on Perthissä kuulemma itärannikkoa jäljessä ja täkäläiset muistavatkin tapansa mukaan aina voivotella, miten paljon parempaa ja edullisempaa kahvia saa Melbournessa, Sydneyssä ja Brisbanessa. Susirajantakaisen Suomen kasvatille Perthinkin tarjonnassa on paljon sulateltavaa ja ainoa urputettava asia on hinta. Lasissa tarjoiltava long mac (suomalaiskahvilan kahvikupillisen verran) maksaa paikasta riippuen $3,50-5,00 kuten suurin osa muistakin kahveista, mukaanlukien se minitilkka espressoa.

Toimistotyöpaikoilla on yleensä kahviautomaatit, tosin rutkasti parempilaatuista kahvia tuottavat kuin normisuomalaiset työpaikkamasiinat. Työkavereistani parilla kahvihifistelijällä on omat coffee plungerit työpaikalla ja olen jotenkin sanattomana diilinä saanut edun lainata näitä, kunhan tuon omat kahvijauheeni aamu- ja iltapäiväkahvia varten. Olenkin alkanut testailla erilaisia kahvilaatuja ja tällä hetkellä voittajana pyörii törkeän kallis Illy. Kakkosena Juhlamokalta maistuva italialaistyyppinen espresso Qualita Oro Gold ja kolmosena hieman persoonaton, mutta ihan miellyttävä Vittoria Coffee Family Cup. Otetaan huomioon, että olen testannut vasta näitä kolmea, joten voittajakolmikko voi mullistua viikkona minä hyvänsä, kunhan ehdin uuteen kahvipakettiin saakka. 

Lavazza Qualita Oro - kahvia. Hyvin suomalaisten suosima makuista, kuin  Juhlamokkaa. Ilmeisesti todellisten kahvihifistelijöiden ykkösvalinta. Kuva (c) Cuppa.com.my