Kuka apua antaa ja saa

Aloitan nyt postauksen sanoilla, joilla ei peruskoulun muinoisen äidinkielenopettajani mukaan saisi koskaan aloittaa mitään tekstejä. Äikkämaikka aina painotti, ettei tylsempää avausta olekaan, kuin "viime aikoina on puhuttu", "viime aikona on ollut esillä" jne. No, tästä huolimatta. 

Viime aikoina olen pohtinut paljon avunantoa ja avunsaamista. Asia on ajankohtainen sekä itselle, että laajemmin lähipiirissäni. Useammilla Suomen-sukulaisillani on elämäntilanne, jossa mielestäni tarvittaisiin paljon enemmän (ulkopuolista) apua kuin saatavilla on. Sitä ei kuitenkaan syystä tai toisesta ole otettavissa. Milloin esim. omaishoitajuuden ehdot sanelevat, ettei omaishoidon palkkion lisäksi voi saada käytännön kotiapua kunnalta, tai syrjäseuduille ei ole lainkaan kotihoitoon tai kodin hoitoon liittyvää apua saatavilla. Ideoin täältä käsin vaihtoehtoja, mutta ne on yleensä vaikeaa tai kallista tai muuten ongelmallista panna täytäntöön. 

Omassa elämässä, lapsiperhearjessa, avuntarve on toisenlaista, kuitenkin jatkuvaa. Vaikka meitä on kaksi vanhempaa yhtä lasta kohden, ei työssäkäynnistä tai arjessa latautumisesta tule oikein mitään, jos ei ole lisäkäsipareja. Olemme onneksi löytäneet kolmannella yrittämällä mukavan päiväkodin, jonne lapsi menee mielellään, ja lähiömme kirjaston ja liikuntahallin lapsiparkit ovat myös kovassa käytössä - lapsen omasta pyynnöstä, koska niissä on paljon vapaata leikkitilaa ja hauskaa tekemistä. Lisäksi olen kohtuullisen sinnikkäällä verkostoitumisella löytänyt naapurustostamme kolme muuta lapsiperhettä, joiden kanssa meillä on YYA-sopimus. Kun E sairasti pahaa koronaa minun Suomen-reissuni aikana, yksi perheistä hoiti hänelle flunssalääkkeitä ja ruokaa. Kun minua haastateltiin radioon lyhyellä varoitusajalla, teemana suomalaisuus, yksi perheistä otti N:n huomaansa puoleksi tunniksi, jotta sain vastailla kysymyksiin taustahälyttä. Ja vastaavasti jelpimme itse aina tarvittaessa. 

Muttamutta. Miten onkin suomalaisen kulttuuriseen DNA:han iskostettu ajatus, että apua on jotenkin noloa tai väärin tai vaivaannuttavaa pyytää? Silloin, kun olisin itse tarvinnut apua ihan eniten eli N:n pikkuvauva-aikaan, kun tämä heräsi 6-8 kertaa yössä, en sitä saanut mistään kysyttyä, en edes parhailta ystäviltäni. Jotenkin tuntui, että en kehtaa keltään pyytää mitään ekstraa, kun kaikilla on omatkin elämänsä. Toisaalta, univajeisessa hormonimyrskyssä myös tuntui mahdottomalta olla imeväisestä erossa, eli vaikka parin tunnin lapsenvahti säännöllisesti olisi ollut todella fiksua - E:n osallistumisen lisäksi tietenkin - en vaan saanut sitä aikaan. Rutkasti apua saimme - ts oman lähisuvun piiristä - vasta palattuamme Eurooppaan N:n ollessa 9kk. Sinne sitten jäimmekin koronajumiin vuodeksi, eli muutaman kuukauden sukulointi Suomessa ja Ranskassa venyi käytännön pakosta. Mikä jälkikäteen ajatellen oli tosi hyvä juttu, perhesiteiden kannalta. 

Jos meille joskus vielä toinen lapsi syntyy, niin ainakin olen nyt paremmin varautunut siihen, mistä ja miten apua hankitaan. Esimerkiksi nuo liikuntahallin ja kirjaston lapsiparkit ottavat hoiviinsa jopa 8-viikkoisia vauvoja, jotta univajeäiti (tai isä) saa hengähtää rauhassa kahvikupin ääressä. Ja niissä on aina samat tutut, kiltit ja kivat hoitajat. Kannatan, aplodit!

Avuntarve ja -anto mietitytti sikälikin, kun männäviikolla ilmoitin N:n esi-esikouluun eli peruskoulun kindyyn. Hän voisi aloittaa helmikuussa 2023, mutta ensi vuoden työmatkojeni vuoksi siirsimme aloitusta syyskuulle 2023. Nimi piti kuitenkin laittaa jonotuslistalle jo nyt. 

Ilmoittautumislomakkeessa kysyttiin mielestäni melko tunkeilevia ja epärelevantteja kysymyksiä, kuten: mikä on vanhempien korkein koulutustaso, ammatti ja ammattiluokka (ylempi johto, keskijohto, ammattikoulutaso, jotain muuta?). Tavallaan tajuan, että koulun täytyy hieman kartoittaa oppilaiden sosioekonomista taustaa, jotta tiedetään esimerkiksi tukiopetuksen ja tukipalvelujen tarve. Mutta suomalaiselle kalskahtaa todella pahasti korvaan tämä kastijärjestelmän oletus, että ns. matalasti koulutettujen lapset tuottanevat ongelmia. Tosin E:llä oli asiasta ihan eri tulkinta. Hänen mielestään koulu kysyy vanhempien yhteiskuntaluokkaa siksi, että osaa varautua vanhempien taholta tulevaan pomotukseen ja mahdollisiin oikeusjuttuihin, joita hyväosaiset ja hyvätuloiset herkemmin nostavat. Mielenkiintoinen tulkintaero.

Lomakkeessa kaikkein pysäyttävin oli ruksi, joka piti laittaa kohtaan "onko oppilaalla ambulanssivakuutus ja saako tarvittaessa kutsua ambulanssin". Australiassa ambulanssi on maksullinen yksityispalvelu lähes kaikissa osavaltioissa. Täällä Länsi-Australiassa ambulanssin kutsuminen tuottaa tonnin laskun potilaalle, ellei ole ambulanssivakuutusta. Meillä tämä on, on ollut alusta saakka. Jäin miettimään, että mitäs niiden oppilaiden kohdalla, joilla ei sitä ole? Eikö ambulanssia kutsuta? Jätetään opettajien ensiaputaitojen varaan? Tai odotetaan, että vanhempi hakee ja kiidättää ensiapuun? Australia ei ehkä ole USA:n tasolla yhteiskunnallisessa eriarvoisuudessa, mutta tällaisissa tilanteissa ei kyllä kauaskaan jäädä. 

Itselleni ambulanssivakuutusasia tuli hyvinkin ajankohtaiseksi jokunen viikko sitten. 

Olin palaamassa lounastauolla autolle, hieman syrjäiselle lähiökadulle, kun yhtäkkiä huomasin tien vieressä korkealla puskapenkereellä miehen makaamassa naamallaan maassa. Mies oli puolipukeissa, jalassaan vain housut, kengätkin irrallaan pusikossa. Hetken rekisteröin, mitä katson, ja tajutessani, että kyseessä ei ole ns normisammunut (Perthissä näkee harmillisen usein kodittomia tai alkon/aineiden vaikutuksen alaisia nukkumassa puistoissa), soitin välittömästi hätäkeskukseen. Yritin samalla huudella miehelle ja näin herätellä tätä. Hätäkeskuspäivystäjä käski tutkia miehen elonmerkit ja kääntää tämän selälleen. Mies oli kuitenkin liian painava ja jäykkä, eli en saanut häntä puskettua edes kyljelleen. Hänen kasvonsa olivat painuneet hiekkaan eikä hän taatusti ollut saanut hengitettyä hetkeen. Aloin hieman panikoitua, mutta onneksi juuri silloin ohi käveli muita ihmisiä, jotka huusin apuun. Kun saimme potilaan yhteistuumin puskettua selälleen, näimme tämän kasvoista - ja jäykistä raajoista - että peli on 99.5% varmuudella menetetty. Mitään elonmerkkejä ei ollut. 

Päivystäjä käski meitä hakemaan lähimmän defibrillaattorin (sydäniskurin). Mistä, miten, ajotien varrella, pusikon ympäröimänä? Yksi ohikulkijoista keksi, että hän voi juosta hakemaan sen muutaman sadan metrin päästä liikuntahallilta. Ennenkuin hän ehti lähteä, ambulanssi kuitenkin kurvasi paikalle, ja luovutimme tilanteen ensihoitajille. He aloittivat välittömästi paineluelvytyksen ja sydäniskurin käytön. On kuitenkin vaikea uskoa, että noin pahasta jamasta potilas vielä saataisiin elävien kirjoihin - tosin en ole lääketieteen ammattilainen. Kuulemma ensihoitajat kuitenkin aina yrittävät elvytystä vähintään 20 minuuttia, jos yhtään toivonkipinää on. 

Järkytykseni tapahtuneesta oli aluksi aikamoinen, mutta E:n ja lähiystävien sekä oman lapsuudenperheen kanssa debriiffaus onneksi purki tilanteen sydämeltä. 

[Juuri tätä kirjoittaessani tuli soitto poliisilta, joka tutkii kyseistä kuolemantapahtumaa, eli mies oli menehtynyt].

Minulle selvisi jälkikäteen, että joissain Australian osavaltioissa ambulanssilasku karhutaan soittajalta, jos sitä ei saada perittyä potilaalta. 

Ilmeisesti näin ei tehdä Länsi-Australiassa ja meillä on se mainittu ambulanssivakuutus, joten olisin varautunut, jos näin kävisi. Mutta. Miten ihmeessä voi olla fiksua yhteiskunnallisessa mielessä sälyttää vastuu tuntemattoman hoidosta toiselle tuntemattomalle, sen sijaan, että se katettaisiin verovaroin?? Kun pysäytin ohikulkijat auttamaan, eräs heistä sanoi minulle ambulanssin saavuttua: "teit oikein, moni olisi vain kävellyt ohi". Siis häh? Moni olisi kävellyt ohi, kun joku makaa henkitoreissaan? Tottakai tätä tapahtuu kaikkialla, pulassa olevia ei auteta. Tuntuu kuitenkin aika karmealta sellainen politiikka, jossa ei edes yritetä rohkaista auttamaan, vaan ambulanssiin suhtaudutaan varakkaampien ylellisyytenä, ei kaikille ihmisarvoisesti kuuluvana perusoikeutena. 

Jos ulkomaille muutto on jotain perustavanlaatuista opettanut ihmisyydestä, se on juurikin avunpyynnön, avunsaannin ja  avunannon voima. En ja emme ole täällä voineet nojautua perinteisimpään turvaverkkoon, eli lapsuudenperheeseen, lähisukuun tai vuosikymmenten takaisiin ystäviin. Siksi apua on osattava ja uskallettava pyytää kaikkeen ja kaikkialta silloin, kun sitä tarvitsee. 

En missään nimessä kannata sellaista kansalaisyhteiskuntaa, jota esim Suomen oikeisto taannoin lukkarinrakkaudella ajoi, eli että naapurusto, suku tai kolmas sektori ottaisivat hoitoonsa monet sellaiset tehtävät, jotka nyt kuuluvat julkissektorille (esim. jotkut lasten ja vanhusten hoito- ja hoivapalvelut). Mutta ehkä Suomessakin olisi enemmän tilausta ja tilaa sille, että ystävät, tuttavat ja naapurit auttavat toinen toisiaan. Tietenkin tämä riippuu ihmisestä, ja monilla varmasti on hyvinkin kattavia apuverkostoja. Toisilla ei sitten ollenkaan, ja yksinäisyys niittää ihmiselämiä masennuksen ja lyhentyneen elinajan kautta. 

Teemaan sopivasti, kuitenkin mukavan iloisesti, pääsin viikonloppuna viettämään Suomi-tyttöjen pikkujouluja, nekin omanlaistaan YYA-verkostoa. Tästä yli vuosikymmenen kasassa olleesta seurueesta löytyy yleensä aina leikkiseuraa lapsille, vertaistukea äidille/vanhemmille, sekä yleistä kaveruutta ja tarinaniskentää. Muutamia on lähtenyt, uusia tullut tilalle, Suomi-kylä tavallaan. Mielestäni oman kylänsä tarvitsee ja ansaitsee jokainen. 

Jos elämä tuntuu usein näin hektiseltä, on hyvä pysähtyä ja pyytää apua. Seinämaalaus erään kahvilan seinässä Perthissä.

Japanilaiset häät

E:n nuorin veli meni naimisiin japanilaisen morsiamen kanssa ja luonnollisesti olimme mekin mukana juhlissa Kobessa, Osakan lähellä. Sen jälkeen vietimme viikon porukalla Tokiossa. Pariskunta ei sen kummempaa häämatkaa halunnut, oltuaan yhdessä seitsemän vuotta ja tarkalleen ottaen häätkin oli jo vietetty Perthissä aiemmin, rekisteröinti maistraatissa. Koben häät olivat se virallinen juhla perheille. 

Häissä ei ollut uskonnollista seremoniaosuutta, ja ne noudattivat melko samanlaista kaavaa kuin länsimaisetkin häät. Juhlat vietettiin fiinissä fuusioravintolassa, joka tarjoili japanilaisittain sovellettua ranskalaista ruokaa - sulhasen perheen kulttuurin huomioiden. Suurimmat erot olivat osallistujien pukeutumisessa sekä hääparin vanhempien roolissa. Hääpari vietti päivän erittäin juhlavissa hääkimonoissa ja meidät lähimmät perheenjäsenet pyntättiin kimonoihin myös: sanon pyntättiin, koska juhlakimonoita ei voi pukea yksin päälle, vaan tehtävään oli palkattu kaksi pukijanaista. Eli palataan päivän alkuun...

Häät alkoivat kello 12, mutta meidät lähisukulaiset oli aikataulutettu saapumaan juhlapaikalle klo 10:00, jotta kaikki varmasti ehtivät asuihinsa. Miehet eli E ja sulhasen isäpuoli saivat pukea itse itsensä, heille oli varattu kolmesta kerroksesta koostuvat hieman aamutakkimaiset kimonot. Me naiset eli sulhasen äiti, morsiamen äiti, morsiamen sisko sekä minä pääsimme/jouduimme pukijanaisten käsittelyyn ja kunkin meistä pukeminen vei puoli tuntia. Morsian ja sulhanen olivat saapuneet jo aiemmin ja heitä oli puettu, puunattu ja kammattu aamuyhdeksästä saakka. Kimonot oli kaikille vuokrattu, sillä omaksi ostaminen maksaa monesta tonnista jopa kymppitonniin saakka. 

Ihailen japanilaista estetiikan tajua ja mielestäni missään maassa ei ole yhtä kaunista, miellyttävää ja siistiä kuin Japanissa. Tietenkin mielipiteeni olisi aika toinen, jos asuisin siellä, ja kipuilisin kulttuurishokin ja epäkohtien kanssa - joita kaikissa maissa on. Kun morsian alunperin kysyi, haluammeko me sulhasen perheenjäsenet myös kimonot, olimme E:n kanssa asiasta innoissamme. Mahtavaa päästä tälläytymään ja kokeilemaan jotain ihan uutta! Mielettömiä kuvia ja hauska kokemus! Kun pukijanaiset alkoivat kiristää ensimmäisiä vöitä ympärilleni, fiilis kuitenkin muuttui. 

Juhlakimono on taideteos, joka rakennetaan kantajansa päälle. Naisilla asuun kuuluu puuvillainen aluspaita, alushame, ei rintaliivejä (rinnat sidotaan lakankankaisilla suikaleilla), välipuku, 12 alusvyötä ja -remmiä (!), erilaisia pyyhekankaisia toppauksia harteille ja vyön alle, päällyspuku, päällysvyö ja koristevyö. En valitettavasti tiedä puvun osien oikeaoppisia nimiä, joten nämä vain käyttötarkoituksen mukaan kuvaillen. Puvun kerroksissa ei ole lainkaan nappeja tai muita kiinnitysmekanismeja kuin nuo vyöt, siksi niin monta, ja tiukkaan. Liukas kangas alkaa muuten luistaa päivän mittaan, ja kietaisumallinen puku saattaa alkaa harittaa. Jouduin pitämään verhosta kiinni, kun pukijanaiset kiristivät remmejään vyötärön ympärille ja alkoi jopa vähän huimata, kun puku tuntui niin tiukalta ja hengittäminen vaikealta. Hetkellinen paniikinpoikanenkin iski, kun tajusin, että vessassa käyminen olisi vaikeaa ellei mahdotonta putkiloon suljettuna, köysien kiristäessä suolistoani, ugh. 

Yritin viestittää täydellisen kielimuurin yli, että antakaa happea, ei niin tiukkaan. Pukijanaiset vain katsoivat minua ilkikurisesti hymyillen, nyökkäsivät täydessä tyyneydessä puettavaa morsiamen äitiä kohti - joka ei inahtanutkaan prosessin aikana. Toinen pukijoista työnsi kaksi sormeaan pukuni vyön alle testatakseen tiukkuutta. Sitten hän hymyili, julisti (käsittääkseni), että henkireikää on, jatketaan, älä valita. Eipä siinä auttanut kuin niellä niskurointi, eihän päivä ollut minun draamaani varten eikä olisi sopivaa varastaa show´ta pyörtymällä kuin viktoriaaninen korsettivanki. 

Lopulta sipsutin pukuhuoneesta ulos viimeisteltynä kullanvärisillä korollisilla varvassandaaleilla ja Maija Poppas-mallisella käsilaukulla (kuuluivat asuun). Pukijat pukivat myös sukat ja sandaalit, koska puku päällä ei pysty kumartumaan. Ja seuraavaksi morsiamen suvun arvioon. Serkkuja, mummoja, setiä, tätejä,  sisko, veli, ystäviä, keitä lie virtasi luokseni kommentoimaan pukua ja muuten tutustumaan, mutta valitettavasti kielimuurin vuoksi en kauheasti saanut tilateessa osallistuttua muuten kuin hymyilemällä ja nyökkimällä. Kolmevuotiaamme sen sijaan koki tilanteen kummalliseksi ja vaikka hän yleensä viihtyy väkijoukoissa ja sopeutuu hyvin, äidin ja isin oudot kaavut ja muutenkin uusi tilanne saivat tämän pillahtamaan itkuun, joten vetäydyin hetkeksi muualle lohduttelemaan pikkujeppeä. 

Sivuhuomiona: myös miesten juhlakimonoon kuuluu äärimmäisen tiukka vyö, mutta vyötärön sijaan se köytetään vatsan alle, vatsaa korostamaan. Mitä suurempi pömppömaha, sitä arvokkaampi ja kunnioitettavampi mies - näin perinteisten käsitysten mukaan!

Hääpari kierteli vieraiden joukossa ennen tilaisuuden alkua, ja jo tässä vaiheessa otettiin runsaasti kuvia yhdessä ja erikseen. Selvisi myös, että sulhanen ei ollut saanut ennakkoon aivan tarkkaa tilannekuvaa päivän kulusta, vaan oli kuvitellut juhlan olevan kasuaalimpi ja lyhyempi - näin morsian oli meitäkin alkuun infonnut. Eli tavoite oli joko muuttunut suunnitteluvaiheen aikana, tai japanilaisen käsitys epämuodollisesta on aika eri kuin eurooppalaisen! 

Hääseremonia tapahtui yläkerran salissa, jossa vieraat istuivat tuoliriveillä kuten länsimaisissakin häissä. Sulhanen odotti etualan pöydän luona, morsian saapui musiikin säestyksellä isänsä saattamana. Ovella kaikkien katsoessa morsiamen äiti kiinnitti tyttärensä hiusnutturaan symbolisen kukan ennen saattoa sulhasen luo. 

Tilaisuuden juonto oli pelkästään japaniksi, joten sisällöstä en valitettavasti saanut enempää selvää. Paikalla ei ollut pappia tms, vaan juonnon hoiti seremoniamestarinainen-hääsuunnittelija useine apureineen. Ilmeisesti puheosuus oli liikuttava, koska kaikki kyynelehtivät. E ja morsiamen sisko pitivät pienen jaetun puheen englanniksi ja japaniksi - morsian oli kirjoittanut sen heille valmiiksi. Minullekin ilmaantui viime hetken rooli, sillä morsian pyysi edellisenä päivänä, että N toimisi sulhaspoikana ja kantaisi sormukset heille. N ei kuitenkaan uskaltautunut yksin käytävälle noin vain, joten saattelin hänet etualalle, samalla varmistaen, etteivät sormukset tipu tyynyltä hävöksiin. Lopuksi, klassisesti, pari suuteli ja kulki yhdessä ulos, vieraiden heittäessä kukkien terälehtiä heidän päälleen. 

Seremoniaa seurasi ehkäpä vartin tauko, jolloin vieraat saivat onnitella tuoretta paria. Sitten meidät paimennettiin takaisin juhlasaliin, jonka apurit olivat järjestelleet kuvanottoa varten. Tuolit oli muuten siirretty syrjään, mutta eteen oli koottu noin tusinan tuolin rivi. Osallistujat vietiin paikoilleen melkeinpä yksi kerrallaan, eli kuvaan ei saanut noin vain lopsahtaa. Hääpari tuolirivin keskelle, vanhemmat heidän vierelleen - isä ja isäpuoli lähimmiksi, sitten äidit - ja reunoille me sisarukset/sisarusten puolisot, kuin kuninkaallisten kuvauksissa konsanaan. Loput vieraat järjesteltiin tuolirivin taa. Meidän eturivissä istuvien piti olla tietyssä asennossa, eli kämmenet polvien päällä, naisilla kimonoon kuuluva viuhka kädessä. Apurit kävivät korjailemassa asujamme ja asentojamme. Tosin itse pidin sylissä N:ää eli oma asentoni oli japanilaisittain ihan väärä. Aivan lopuksi hääkuvaaja otti rennon kuvan eli halusi, että kaikki teemme kaksin käsin V-rauhanmerkkejä ja hymyilemme ja nauramme leveästi. 

Taas vartin tauko, vein muksun ulos katetulle terassille leikkimään pienestä tihkusateesta välittämättä. Tässä vaiheessa myös muut lapset - morsiamen serkkujen - olivat kypsähtäneet pönötykseen ja ulos muotoutui leikkipiiri. Morsiamen isä jututti meitä sulhasen sukulaisia käännöskojeen avulla, eli hänellä oli kannettava puheenkääntäjä (ei kännykkä, vaan jokin sanelukoneen tapainen), jonka myötä saimme jonkinlaista ajatustenvaihtoa käyntiin. Sitten alkoikin juhlaruokailu, viiden ruokalajin kattaus. Omasta mielestäni ruuat olivat erinomaisia, vaikkakin kalapainotteisia. Sulhanen puolestaan ei ollut täysin otettu morsiamen valinnoista, koska ei ole kalan ystävä lainkaan. Mutta minkäs teet, maassa maan tavalla, ja Japanissa on mahdotonta löytää edes paikallista aamupalaa ilman kalaa. 

Ranskalaisvieraita hieman huvitti/shokeerasi, että ruokajuomien valikoimana oli joko valko- tai punaviini tai sake. Siis ei valikoima erilaisia punaviinejä ja valkoviinejä, vaan yksi kumpaakin (kuten Suomessakin yleensä...). Ranskassa ei sellaista ravintolaa olekaan, jossa ei ole pitkää listaa kaikkia mahdollisia viinejä. Taas, maassa maan tavalla, ja itse luotin jääveteen kuohuviinimaljan jälkeen. 

Juhlissa ei leikitty leikkejä eikä tanssittu tansseja. Morsian selitti meille, että ne eivät kuulu perinteisiin häihin, koska japanilaiset tanssit ovat hitaita ja pienieleisiä sooloesityksiä, eivät paritansseja. Tosin pienenä kisailuna juhlapari jakoi kaikille Australiasta tuotuja macadamiapähkinäkeksejä, ja osa saajista voitti lisäpalkinnon (ilmeisesti jotain pientä syötävää). 

Vieraat oli jaoteltu tarkasti erillisiin pöytiin eli sulhasen perhe yhdellä laidalla, morsiamen perhe vastalaidalla ja väliin jäivät morsiamen ystävät yhteen pöytään. Sulhasen puolelta osallistujia olimme vain me lähin perhe. Tämä oli tavallaan kiva, koska sai olla "omassa rauhassa" ja keskittyä syömiseen, toisaalta muihin häävieraisiin tutustuminen jäi oikeastaan kokonaan tapahtumatta. Mitään minglailuvaihetta ei ollut, eli kaikki istuivat pöydissään juhlan koko keston ajan, kolmisen tuntia. Tosin ruokailujen välillä lapsiperheelliset pyörivät ulkoterassilla, jotta lapset saivat päästellä höyryjä. 

Juhlaparin vanhemmat olivat esillä mielestäni länsimaista mallia enemmän, eli juhlapari antoi heille seremoniallisesti lahjoja, sulhanen ja morsian kumpikin pitivät kiitospuheet vanhemmilleen, ja kun kakunleikkuun aika tuli, oli sulhasen ja morsiamen äitien tehtävä syöttää kakkua omalle aikuiselle lapselleen - siis sen jälkeen, kun pari syötti kakkua toisilleen. Mielestäni liikuttavasti ja myös länsimaisittain hieman kummallisesti morsian lupasi puheessaan olla jatkossa "parempi tytär", siis ei hyvä vaimo. Eli kuului morsiamen rooliin luvata pitää tiiviisti yhteyttä vanhempiinsa myös naimisiinmenon jälkeen. Taas, puheet ylipäätään olivat ilmeisen liikuttavia (osa niistä oli käännetty meille paperilla, osaa ei), koska kaikki kyynelehtivät kovasti. Aussihäissä yleensä painopiste on huumorissa, vitsailussa ja hauskanpidossa, joten kulttuuriero siihen oli iso. Toisaalta suomalainen on tottunut itkuvirsipainotteiseen juhlintaan, olivatpa kyseessä vuosijuhlat, häät tai hautajaiset, eli melankolia, liikutus ja syvät tunteet olivat sikäli tuttuja. 

Juhlien kuluessa pukijanaiset tarkkailivat meitä kimonollisia ovenraosta ja tulivat välillä vetämään meitä sivuun, jos jokin osa puvusta vaikutti hapsottavan. E:n äitiparka joutui käsittelyyn monta kertaa, kun kimonon vyöt löystyivät. Itse pääsin vähällä, vain muutamalla nykäisyllä ja viuhkan uudelleenasettelulla vyöhön. Kuriositeettina: morsiamen juhlakimonoon kuuluu nykypäivänäkin seremoniallinen puukko, joka on työnnetty vyön sisälle. Satoja vuosia sitten samuraikulttuurissa sitä tarvittiin itsepuolustukseen, mutta myös - raa´asti - kunniaitsemurhan tekoon, mikäli morsian ei suostunut järjestettyyn avioliittoon. Eli ainut keino perua häät oli päättää omat päivänsä. Samuraikulttuurissa kunniaitsemurha vaadittiin myös silloin, jos häihin hyökättiin, eli morsian oli joutumassa ryöstetyksi ja siten häväistyksi. Rankkaa historiaa. 

Nykypäivän Japani, etenkin Tokio, on kuitenkin aivan toisenlainen (ainakin pintapuolisesti), eikä missään muussa metropolissa ole mielestäni - myös tilastollisesti - yhtä rauhallista, siistiä ja turvallista. Nautimme reissusta kaikin puolin, nyt paluu arkeen ja työympyröihin. Eihän tässä olekaan enää kuin pari kuukautta jouluun ja seuraavaan lomaan ja taukoon! :D 

Koreana kimonossa.

Kimonomessuilta. Tallainen on oikeaoppinen kimonon edusta. Alla esitelty, kuinka kaulus kuuluu asetella niskasta, klipsut poistetaan, kun asettelu on oikein tehty. 

Syyskattaus juhlissa.

Ihmeellisen siisti ja rauhallinen Tokio. Varmaan levollisin suurkaupunki maailmassa.