Afgaanikulttuuria ja kummitussirkkatuttavuus

Eilen oli museossa afgaanikulttuurin päivä, jota menimme ihmettelemään kokoonpanolla minä, E ja E:n toinen veli A. Itse harrastan aktiivisesti näyttelyissä käyntiä ja E tulee mielellään mukaan, jos aihe on kiinnostava.

A:n kiinnostus kulttuuripläjäystä kohtaan sen sijaan yllätti itseni, koska hän on tavallisesti eniten kiinnostunut tekemisistä janalla kasino-hauskanpito-bileet. A kertoi myöhemmin, että perheen geologi-isoäidillä oli tapana viedä koko pikkupoikapoppoo kiertämään Pariisin museoita koulujen lomilla, eli museokokemusta voi A:lla olla enemmän kun itselläni. Jälleen kerran opin, ettei ole koiraa karvoihin katsominen eikä kirjaa kirjankanteen.

Museon aulassa oli kohtuullisesti porukkaa tutustumassa myynnissä oleviin käsitöihin sekä pariin työpajaan, joissa afgaaninaiset esittelivät perinteisiä käsityötaitoja ja hennatatuointien tekoa. Afgaanimiehet puolestaan pitivät yllä pientä maistelukojua, josta jaettiin erilaisia kuivattuja taateleita ja vihreää ja mustaa teetä - musta kardemummatee oli mielettömän hyvää. Vihreää en maistellut, kun en siitä yleensä tykkää. Ennakkoluulouksissani taisin menettää makuelämyksen; A nimittäin kehui vihreää teetä kovasti.

E ja minä olemme ennenkin käyneet tässä museossa ja skippasimme siitä syystä luonnontieteellisen perusnäyttelyn. Ajauduimme kuitenkin puolivahingossa discovery centeriin eli lapsiperheille tarkoitettuun, selkokielellä esiteltyyn "läpileikkaukseen" museon annista. Täältä löytyi asioita, joita en museossa tiennyt olevan: terraariorivi erilaisia käärmeitä ja sammakoita, sekä hirvittäviä jättihyönteisiä. Kuivuneen lehden, skorpionin ja painajaisista karanneen kuoriaisen risteytyksiltä näyttävät elukat täyttivät yhden terraarion pusikon kokonaan.

Tämän puskan kuningatar oli kammokuoriaisiakin isompi, Australian toisiksi suurimman hyönteislajin edustaja goliath stick insect eli goljatti-kummitussirkka (kuvia alla). Vieläkin isompi otus tästä maasta löytyy tittelillä titan stick insect. Luulin, että goljatti olisi maailman isoin höynteinen parikymmensenttisellä varrellaan, mutta titaani on vielä astetta pidempi. Ja googlen mukaan Australian naapurisaarelta Borneolta löytyy yli puolimetrinen kummitussirkkalaji. Jahaiks..

E ja A - tapansa mukaan - intoilivat käärmeistä ja hyönteisistä ja pyysivät saada ottaa goljatin käteen terraariosta. Museo-opas suostui tähän mielellään. Koska en halunnut jäädä pekkaa pahemmaksi, lupasin minäkin otusta pidellä vaikka sydän takoikin siihen malliin, että ihme ettei sirkka haistanut pelkoani ja syönyt saman tien silmämuniani.
Opas vakuutti, ettei se ole aggressiivinen, utelias ja vilkas kylläkin. Ja toden totta.

Otuksen kroppa tuntui käsiä vasten kuin eläväksi muuttuneelta viileältä bambunvarrelta, ja ohuenohuet jalat puolestaan päättyivät tarranauhamaisiin "jalkateriin". Poikien käsivarsia pitkin se kiipeili enemmän, mutta liekö häkeltynyt kämmenilläni, koska huitoi siinä vain paikallaan. Ihmeellinen.

Opas kertoi, että tämä goljatti on jo arvokas vanharouva 2,5 vuoden iässä, kun kolme on maksimi-ikä. Kuulemma se silti edelleen munii, ja munia olikin terraarion pohja täynnä. Sirkkavauvoja tuloillaan.

Tämän siedätyshoidon jälkeen ei ehkä tarvitse kuolla järkytyksestä lähestyvällä Balin-lomalla, jos huoneeseen eksyy jokin karmea giganttinen tropiikin ötökkä.  Hämähäkit ja torakat ovat silti edelleen tiukalla nounou-vyöhykkeellä, enkä kolmea metriä lähemmäs mene kumpaakaan. Kolmekymmentä on sopivin turvaväli.

Pääsimme vihdoin discovery centeristä etenemään itse Afganistanin Aarteita - näyttelyyn, johon oli eilen pääsy puoleen hintaan (kympillä normi-kahdenkympin sijaan). Kuten kaikki tietänevät, Afganistanin pääkaupunki Kabul on pommitettu lattanaksi monta kertaa sitten 1970-luvun, kun länsimaat ovat taistelleet maan herruudesta ja sittemmin tie oli auki myös julmalle Taliban-liikkeelle.

Näyttelyn kimmeltäviä kulta-aarteita ihmeellisempi tieto itselleni oli, miten rikas historia ja kulttuuri Afganistanilla on ollut Silkkitien keskeisenä markkinapaikkana. Kaikki info, mitä Afganistanista nykyään kuulee, on vain sotiin, naisten alistamiseen ja Taliban-liikkeen raakuuksiin keskittyvää.

Näyttelyn mukaan afgaanien kulttuuri on ollut rikas, värikäs sekoitus ja sulautuma persialaista (nyky-Iran), kiinalaista, siperialaista, intialaista, kreikkalaista ja roomalaista perinnettä, tyyliä ja tapoja. Esineitä on kulkeutunut Silkkitien kauppiaiden mukana aina Egypistä asti, ja näitä harvinaisia maalattuja lasiastioita löytyy kaivauksissa vieläkin - silloin kun kaivauksia pystytään sotien ja levottomuuksien tauoilla järjestämään.

Sydäntäsärkevästi Kabulin museon kokoelmat on pommitettu, hajotettu ja tuhottu (sekä ryöstelty) sotien helmassa niin, että läheskään kaikki siellä säilytetty ei ole enää tallella.

Nykyään köyhä ja piesty maa ei ole aina ollut köyhä, karusta vuoristosijainnista huolimatta. Alueelta on kaivettu kultaa, jalokiviä ja korukiviä, kuten turkooseja ja lapis lazulia (syvänsinisiä kiviä) ja kaupattu kaikkiin suuntiin. Tästä syystä seutu on aina ollut ryöstäjäjoukkojen kohde Aleksanteri Suuren ja Tsingis Kaanin ajoista saakka. Eikä nykytilanne näytä paremmalta, vaikkeivät kulta ja jalokivet tietääkseni enää sotien sytyttäjiä ole olleetkaan.

Näyttely koostuu yksittäisestä löydöstä, joka säästyi presidentinpalatsin salaisiin kammiohin piilotettuna, kun Kabulin museo pommitettiin päreiksi.

Löytö on yhden korkea-arvoisen miehen ja viiden korkea-arvoisen naisen hauta noin vuodelta 0 j.a.a. ('jälkeen ajanlaskun alun', eli jKr). kaikkine uhriesineineen. Nämä nomadikuninkaallisiksi tulkitut ihmiset oli haudattu kaikessa loistossaan ja rikkaudessaan. Jokaisen puvussa oli kiloittain kultaa erilaisina koristepaljetteina, -nauhoina, vöinä, pääkoristeina, kengänpohjina(!) ja vaikka mihin koristemuotoon ja -käyttöön taottuna. Kuolinsyy ei ole selvillä, ja johtavat arvaukset ovat jokin tautiepidemia; tai mieshallitsija kuoli ensin ja haudattiin uhrattujen vaimojensa kanssa. Toivon, että syy oli ensimmäinen.

Perth on sen verran syrjässä maailmankartalta, että mielellään käyn katsastamassa kaikki kiertonäyttelyt ja isomman luokan tapahtumat. Jos on käynyt maailman isommissa museoissa ja ihmetellyt vaikkapa Egyptin, Rooman, Kreikan tai Mesopotamian aarteita, tämä yksittäinen hautalöytö ei vie jalkoja alta. Mutta ainakin itselleni se oli hyvä silmienavaaja sille, miten erilainen maa ja kulttuuri Afganistan on joskus ollut.

Näyttelyssä näytti enimmäkseen olevan yleisönä Perthin afgaaneja ja heille erityisesti uskoisin näyttelyn olevan tärkeä osa omaa identiteettiä. Yksikään nainen ei muuten ollut burkhassa, vaikka kaikilla päätä peittikin huivi. Burkha ei myöskään kuulu aitoihin afgaaniperinteisiin eikä pukeutumissääntöihin aikaan ennen Talibania.

Yllä: Museum of Western Australia'n aulassa on myynnissä afgaanikäsitöitä ja tyyliin sopivia koruja.

Yllä: tärähtänyt mutta onnellinen, pelko voitettu! Hauska tutustua, Rouva Goljatti. Alla: E haluaisi tällaisen lemmikiksi, mutta ei taideta ottaa. Eikä myöskään hämähäkkiä.

Yllä ja alla: perinteisten hennatatuointien tekoa. Olisin saanut tällaisen ilmaiseksi, mutta tekeminen näytti vievän aikaa enkä osannut päättää kuviota, joten jätin väliin - vaikka taidokkaita ovatkin. 

Yllä ja alla: kuvia näyttelystä. Ei ihan helpolta näytä tuo vuoristoelämä. Yläkuvan kalliosyvennyksessä oli ennen vuosisatoja vanha kallioon hakattu buddha-patsas, mutta se pommitettiin atomeiksi jossain viime vuosien sodista. Aivan turhaa tuhovimmaa. 

Alla perinteisiä asuja. Valitettavasti siitä vetonaulasta eli kulta-aarteesta ei saanut ottaa kuvia. 

Urheiluhullujen Australia

Suomalaisia ja ausseja yhdistää yksi vahva side, nimittäin rakkaus ulkoiluun ja urheiluun.

Täällä ei ehdi kauaa elää panematta merkille, miten paljon ihmiset harrastavat liikuntaa ulkona. Pyöräteillä ja puistoissa - etenkin tässä Swan-joen varrella - on aina populaa lenkillä: kävellen tai pyörällä; tai rattaiden ja koiran kanssa.

Tasaisin välein pyörätien varrella on oman kehon painoa vastapainona hyödyntäviä pihakuntoilulaitteita, kuin leikkipuistoversio kuntosalista. Joku saattaa venytellä tai joogata nurmikolla, ja toisaalla on nurmikentän täydeltä jalis-, rugby- tai krikettitohinaa.

Toisaalta, hämmentävästi ja ristiriitaisesti monet koiranomistajat eivät lenkitä koiraansa ollenkaan. He uskovat, että koska koira jo valmiiksi elää takapihalla eikä edes saa käydä sisällä, tämä täyttää koiran ulkoilutarpeen. Monellakin tutulla on - muuten kovasti rakastettu! - koira, jota käytetään lenkillä enintään viikonloppuna, kun on töiltä aikaa. Sateella ei silloinkaan.

Enpä ole sellaista koiraa vielä tavannut, joka itsekseen hölkkäilee ja lenkkeilee takapihaa ympäri omaa kuntoaan ylläpitäen. Sitten ihmetellään, kun koiralla on eroahdistusta, ylipainoa ja rakkovikaa. Sääli näitä rekkuja, mutta vaikea käydä neuvomaan kasvatuksessa näin koirattomana...

Aussien erikoisuus ja tunnuspiirre omissa silmissäni on ns. sosiaalinen urheilu, eli joukkuelajit, joita pelataan huvin vuoksi amatöörisarjassa tai ihan vaan kaverit kasaan kutsuen. Suomessa ainoa mieleentuleva vastaava malli olisi työpaikkojen puulaakiliigat. Mutta jos omalla työpaikalla ei pelata, vaikea on muualtakaan joukkuetta löytää.

Täällä sen sijaan ihmiset kokoavat kaveriporukoita vaikkapa jalkapalloa potkimaan, aussifutista heittelemään tai polttopalloa pomppimaan. Erityisen suosittua opiskelijoiden keskuudessa tutustumis- ja sosialiseeraustekemisenä, mutta toimii myös vanhemmilla ikäpolvilla.

Pelaan tiistaisin työpäivän jälkeen jalista tyttöporukalla lähipuistossa ja melkeinpä viikoittain seuraan pyytää saada liittyä satunnainen nuorimies - joka kerta eri -, joka on tullut puistoon oman jalkapallonsa kanssa harjoittelemaan, toiveenaan löytää palloiluseuraa. Kun peli on ohi, sen viikon miesvahvistus kerää pallonsa kainaloon ja katoaa kuvioista, epäilemättä seuraavaa joukkuetta etsimään. Hirmu kätevää. Alle kouluikäisten "leikittekste mun kaa"-metodi toimii aikuisenakin.

Urheilun voima aussien sosiaalisena liimana valkeni erityisen selkeästi, kun luin ensi viikon työhaastattelua varten materiaalia kulttuurien edistämiskeskuksen sivuilta. Täällä on ennemmin sääntö kuin poikkeus, että eri maahanmuuttajaryhmiä aktivoidaan eli houkutellaan muiden seuraan urheilun avulla. Näkyy olevan muun muassa kävelykerhoa italialaissenioreille, uimaklubia musliminaisille ja jalismatseja korealaisnuorille. Löytyisi myös erilaisia kässäkerhoja - tiedä vaikka pian virkkailen värikkäitä patalappuja intialaismummujen kanssa ja saan siitä palkkaa. Huisia.

Ausseilla on maine surffareina ja rantaihmisinä, ja sitä nämä todentotta ovat. Halki talven - kesästä puhumattakaan - näkee meressä uimareita ja surffaajia. Muutama tuttu käy meressä uimassa joka päivä ennen tai jälkeen työpäivän, ja uimakoulut näyttävät uimahallissa olevan tupaten täynnä taaperoikäisistä lähtien. Kesällä rannat tietysti pursuilevat ihmisiä. Paitsi ne vähän syrjäisemmät, joita Perthin tuntumasta löytyy monia ja jotka saa pitää melkein itsellään!

Havainnoistani päätellen aussit rakastavat merenrantaelämän ohella leirielämää eli telttailua ja asuntovaunuilua, sekä muuta luonnossa liikkumista kuten retkiä ja vaelluksia. Itse en tunne metsästäjiä tai kalastajia, mutta näitä arvatenkin on rutkasti, koska heillä on peräti oma puolueensakin täkäläisellä poliittisella kartalla: Shooters and Fishers. Myös autourheilijoille löytyy oma poliitikkonsa Motoring Enthusiasts - puolueesta. Paljoakaan valtaa näillä minipuolueilla ei ole, mutta riittävästi kannattajia parlamenttiin pääsyä varten kuitenkin.

Pian koittaa kesä, ja sitä myötä päästään taas puistopiknik- ja grillauskauteen. Ne ovat tavallista täkäläistä viikonloppuhuvia, ja tästä tekemisestä itsekin kovasti tykkään. Vaikka olisi grilli omallakin pihalla, usein ihmiset mieluummin kokoontuvat puistoihin tarkoitusta varten varatuille barbeque-alueille isoilla porukoilla syömään ja juomaan: oma ja kaveri-/sukulaisperhe mukana vauvasta vaariin.

Urheilulajien seuraaminen on vielä asia erikseen ja astetta kiihkeämpi juttu monelle. AFL:aa eli aussifutisliigaa tapittaa ainakin meillä töissä käytännössä jokainen, ja footy tipping eli vedonlyönti kuuluu työporukan kesken asiaan (hävisin, eli sain huonoimmat tipping-pisteet koko työpaikalta jo toisena vuonna peräkkäin). Rugbyäkin seurataan, mutta enemmän se vaikuttaa olevan kiwien eli uusiseelantilaisten juttu. Krikettikausi pyörähtää päälle kun AFL päättyy, jolloin näitä kahta voi kätevästi vaihdella katselulistallaan.

Baseballia eikä jenkkifutista ei täällä käsittääkseni pelata, eikä myöskään jalkapallo näytä kummoiselta katsojamagneetilta, vaikka sitä kouluissa ja harrastusurheiluna paljon pelataankin. Koripalloa en itse ole seurannut koskaan, joten sen menestyksestä en tiedä muuta kuin että Perthillä on oma joukkueensa liigassa. Täysin uutena tuttavuutena itselleni on täällä tullut vastaan netball eli hameet päällä pelattava "helpotettu" naisurheiluversio koripallosta. Ei tasa-arvon lähettiläs skandinaavi voi tajuta, mihin tarvitaan erilliset lajit, kun samaakin voisi pelata?

Alkukesän kukkaloistoa etupihan kukkapenkissä.

Kutsu työhaastatteluun

Jahuu! Koska uskon kaikkien hyvien uutisten välittömään levittämiseen, jotta niitä ehtii fiilistellä mahdollisimman pitkään - sain kutsun työhaastatteluun!

Fiilistelyn oikeutus syntyy ihan siitä, että tämä on ensimmäinen hakemus, joka tärppäsi haastatteluun asti. Olen vuoden mittaan lähetellyt hakemuksia aina kun kiinnostava paikka sattuu kohdalle, eli noin kerran parissa kuukaudessa. Vaikkei tätä hajanaista hakemista voi hakurumbaksi sanoa, kyllä silti rohkaisee ja lämmittää mieltä, että vaihteeksi tulee innostava vastaus radiohiljaisuuden tai "ei kiitos tällä kertaa"-viestien sijasta.

Ensi viikon haastattelu on ensimmäinen sitten nykyisen työpaikkani, jossa olen jumittanut pysytellyt nyt neljättä vuotta. Eli hirveästi aussikokemusta haastatteluista ei ole. E lupasi preppausapua viikonloppuna: pitää feikkihaastattelun. Kuulemma hän aikoo ampua kaikki tarinani alas, jotta saan täyslaidallisen stressinsiedätyshoitoa, enkä sitten panikoi aidossa haastattelutilanteessa. Aha. Toivottavasti ei ihan näin hirviöhaastatteluun joudu, siinä feikki- eikä oikeassa tilanteessa.

Haastattelun tulosta saan varmaan odotella pari-kolme viikkoa, eli seuraavat hyvät tai huonot uutiset tulevat lokakuun puolella.

Mikäkö on homman nimi? Yritin sitä eilen selittää kavereille pizzan äärellä, mutta jotakuinkin mitään valtionhallinnon työnkuvaa on vaikea hahmottaa pelkän JDF:n eli job description form'in perusteella. JDF on kiinteä työpaikkailmoituksen liite julkissektorilla, ja siihen on listattu rooliin kuuluvat tehtävät - mutta niin yleistasolla, ettei käytännön soveltamisesta ota erkkikään selvää: "tämä henkilö kerää ainestoa, analysoi dataa, tuottaa suosituksia ja raportteja, osallistuu kokouksiin, pyrkii vaikuttamaan sidosryhmiin...". No joo joo mutta mikä se varsinainen työnsisältö ja tavoite on?

Organisaatio on the Department of Local Government and Communities, eli Kunnat ja Yhteisöt. Työ liittyy rasisminvastaiseen kampanjointiin ja monikulttuurisuuden positiiviseen edistämiseen (augh, että tuo monikulttuurisuus-termi tökkii paperinmakuisena EU-projektina!).

WA:ssa muualta äskettäin muuttaneiden määrä on Australian korkein, kolmasosa väestöstä, joten etnistä ja kulttuurista taustaa on joka lähtöön. Rasismille ei passaa antaa sijaa - kuten ei tietenkään missään muuallakaan - koska muuten ei muuta ehdi tehdäkään kuin urputtaa samassa junavaunussa istuvien 20 muun kansallisuuden alkuperästä.

Ensimmäistä kertaa Perthin aikana suomalaisuudestani oli hakutilanteessa hyötyä. Yleensä on huonoon kallellaan oleva juttu, jos ei ole paikallista kokemusta, koulutusta, taustaa, suosittelijoita jne. Nyt natsasi sikäli hyvin, että minulla on riittävästi paikallista työkokemusta, mutta myös omakohtaista kokemusta maahanmuutosta, vähemmistöön kuulumisesta, sekä päivittäisasioinnista ei-äidinkielelläni.

Lahjakkaasti sepustin hakemukseen, miten olen muun muassa "pitänyt yllä alkuperäisidentiteettiä järjestämällä kulttuuriin kuuluvia juhlia suomalaisyhteisölle Perthissä", koska olenhan kasannut facebokissa ihmisiä juhlimaan itsenäisyyspäivää ja juhannusta ja mitä ikinä. Kiitos facebook ja Suomalaiset Perthissä - ryhmä!

Mietin, että koska haastattelussa hyvin todennäköisesti kysytään vahvuuksia ja heikkouksia, uskallanko paljastaa oikean heikon taitoni: australialaisittain epäkohtelias kommunikointi. Suomalainen tuppaa möläyttämään asiat liian suoraan, ilman mitään koristenauhoja tai pehmusteita, ja siitähän kuulen edelleen töissä hyväntahtoisena kuittailuna.

Olen tajunnut olevani vielä suomalaiseksikin harvinaisen törppö suorasuu, koska suusta tulee tasan se, mitä aivot ajattelevat sillä millisekunnilla. Usein vielä väärällä äänensävyllä ja ilman hetkenkään harkintaa. Tässäpä kasvun paikka. Ja en ehkä mene sabotoimaan tsäänssejäni tällaista epäkohtaa paljastamalla.

Ristiriitaista kyllä, suomalaisena kykenee myös olemaan hiljaa ennätysmäisiä aikoja aussinäkökulmasta. Olin taas tällä viikolla koulutuksessa, tällä kertaa aiheena how to deal with difficult situations; miten hoitaa hankalat (keskustelu)tilanteet. Koulutuksen aluksi vetäjä pyysi kaikkia olemaan hiljaa niin kauan kuin keskustelussa tuntuisi luontevalta, ja nostamaan käden ylös, kun tulee pakottava tarve sanoa jotain. Ajanotto tapahtui sekuntikellolla.

Ensimmäinen käsi luokassa nousi ylös kolmen sekunnin jälkeen, seuraava neljän ja sitten viiden. Koe päättyi viidentoista sekunnin jälkeen, koska kaikki olivat niin vaivautuneita.
En ollut ehtinyt nostaa kättäni.

Vetäjä kertasi dekkareista ja poliisisarjoista tutun faktan (väitti tarkistaneensa oikeilta poliiseilta), että hiljaisuus on kuulemma kuulusteluissa käytetty taktiikka. Kun kuulustelija istuu hiljaa, kuulusteltavalle tulee pakottava tarve täyttää hiljainen tila ja pulputtaa mitä vain, yleensä tahattomia paljastuksia tehden.

Mietin, käyttääkö Suomen poliisi samaa tekniikkaa, ja jos käyttää, miten tuloksekas se on? Siihen nähden, että suomalainen pystyy istumaan junassa kuusi tuntia hiljaa jonkun vieressä, vaihtamatta sanaakaan. Vai ovatko poliisit niin kovia konkareita, että pystyvät hiljaisuushiillostamaan umpinaisimmankin tuppisuun?

Suomesta puheenollen, hiihtoloma Suomessa lähestyy ja sitä myötä intoni suunnitella paras reissu ikinä. Vaikka tykkään käydä Suomessa muutenkin - kuten kaikki muutkin ulkosuomalaiset, odotan kaikkien tärkeiden ihmisten näkemistä -, mutta tällä kertaa mukana on tuore silmäpari, jolle saa esitellä Suomen ihmeitä. Olen jo listannut matkaohjelmaan Kemin lumilinnaa ja Rovaniemeltä Joulupukin maata, Ranuan eläinpuistoonkin haluaisin, kun en ole koskaan käynyt.

Osaan ideoistani E heittäytyy täysillä mukaan (lumilinna) ja osaan tuhahtelee huvittuneesti (joulupukin maa), mutta kaikki nämähän käydään kun kerran tilaisuus on! Harmittaa vähän, ettei päästä Aitoa Oikeaa Joulua viettämään, ja missaamme myös ystäväpariskunnan tammikuuhäät, mutta melkein tonnin ero lippuhinnoissa joulunajan ja helmikuun välillä tiputti maan pinnalle. Helmikuu se on, ja toivottavasti hohtavat hanget.

Eukalyptuksenkukan kuva alla muuten vaan. Kevään tunnelmointia, ennen kuin pitkä, kuuma, paahtava hellekesä koittaa.

Uusia näkökulmia

Asioita, joita oivaltaa Australiassa (ja varmaankin missä tahansa ulkomailla asuessa): omassa päässä on valtavasti oletuksia ja uskomuksia, joiden kuvittelee olevan yleismaailmallisia. Niin kauan kun elää yhdessä ja samassa paikassa ja kulttuurissa, ei ehkä koskaan huomaa, että totuttu ei välttämättä olekaan luonnonlaki ja ainoa oikea tapa olla ja elää.

Kyseessä on pelkkä mielen rakennelma: näin nyt vaan on aina tehty.

Etenkin monien eri kansojen kotimaassa kuten Australiassa näitä ”näin me on aina tehty” oletuksia on jokaisella kulttuurilla omansa, eli kuka sitten on oikeassa ja kuka väärässä – vai onko kaikilla joku pointti, josta muut voisivat oppia?

En sano, että jokainen perinteinen tapa on oikein (ei todellakaan), mutta on myös paljon kilpailevia näkökulmia, joista muillekin olisi oppia ja hyötyä. Otetaan nyt vaikka Suomea viime aikoina ravistelleet byrokratian kourat. Ei saa myydä kahvilassa itseleivottua pullaa - pitää tulla teollisesta ketjusta - koska muuten voi joku saada mahataudin. Ei saa myydä jäähtynyttä kouluruokaa työttömille ja eläkeläisille, koska kylmäketju on voinut katketa, taas voi tulla tauti.

Ei saa pitää kirpputoria hallissa, joka on asemakaavassa merkitty varastoksi, koska varasto ei täytä kokoontumistilan määritelmää. Ei saa tehdä talkootöitä, koska niistä ei makseta oikealla tavalla veroja. Ei saa myydä pesuainejauhetta irtomyyntinä asiakkaan omaan kippoon, koska joku voi unohtaa, mitä osti, ja käyttää tuotetta väärin.

Melkein ei saanut myydä Venäjän tuontikieltotuotteita, koska niissä oli ainesosaluettelo vain venäjäksi. Ihme kyllä järki voitti ja näitä sai kuin saikin myydä, kun luettelo oli tuotteen vieressä kaupassa näytillä. Ravintolapäivän kieltoa odotellen... Ai niin, ja ei saa hurahtaa uskomushoitoihin kuten akupunktioon; kemikaaleja, lääkkeitä ja tiedettä sen olla pitää.

Perthissä suosituimmat ravintolat ja kahvilat ovat niitä, jotka tarjoilevat lähituotteita, luomua ja itse leivottua. Ketjut, kuten Dome (täkäläinen Rosso) ovat vain hätätilanteisiin, jossa parempaa eli omaperäistä pienkahvilaa ei löydy vaikkapa vieraassa kaupungissa.

Pop up-myymälöitä on joka paikka pullollaan ja nykyään peräti pien-kahvipaahtimoita ja pienpanimoita tupsahtelee hylättyihin tiloihin (tosin kuulemma byrokraattisen prosessin päätteeksi täälläkin). Kujien seiniä maalautetaan kaupungin toimesta taitavin graffitein, että saadaan elävämpää näköä kuin tylsiä tiilimuureja ja rapistuneita betoniseiniä.

Aasialaisissa ja lähi-itä-ruokakaupoissa tuotteiden kylkeen on lätkäisty tarra, jossa on hoonolla englannilla lueteltu ainekset. Aina ei ole tarraakaan. On itsestä eikä viranomaisesta kiinni, haluaako ostaa jotain, jonka kaikkea sisältöä ei takuuvarmasti ymmärrä. Aasialaisissa ravintoloissa ruokalista on hoonolla englannilla, jossa herkulliseksi osoittautuvan annoksen tunnistaa lähinnä kuvasta, ei todellakaan selityksestä.

Terveyspuolelta sen verran, että uskoni lääkkeisiin tai pikemminkin hoitotapaan, jossa lääkitään pelkkää oiretta, on aika lailla kolissut pois Suomesta muutettuani. En lähtisi tarjoamaan homeopatiaa syöpään tai muuta yhtä radikaalia, mutta näköalani ovat kyllä Perthissä muiden kulttuurien oppien äärellä laajentuneet. Pari vuotta sitten potemani sitkeä vaiva katosi kiinalaisen akupunktiolääkärin tapaamisen jälkeen. Hyvin todennäköisesti ei itse akupunktion seurauksena, vaan lääkärin asenteen.

Hän nimittäin ensin kartoitti tarkkaan, millaiset elämäntavat minulla on, onko elämässäni viime aikoina tapahtunut isoja muutoksia, sekä mitä syön. Sen jälkeen hän kehotti itse pitämään silmällä, mikä näyttää pahentavan tai helpottavan vaivaani, ja muokkaamaan elämääni sen mukaan. Lääkäri oli vakuuttunut, että stressi on avaintekijä vaivan puhkeamisessa. Purskahdin vastaanotolla itkuun, koska elin stressaavinta aikaa elämässäni ikinä (ero, sekä tarpeetonta draamaa uuden kämppiksen kanssa), ja kaikki lääkärin empaattiset kysymykset olivat aivan nappitulkinta.

Vastaanoton jälkeen aloin tarkkailla elämääni ja seurata tilannetta aktiivisesti. Ja kas kummaa. Lopulta maito – tuo viaton, luustolle ehdottoman tarpeellinen kalsiumpommi Valion mukaan – paljastui stressin ohella syypääksi. Kun näistä kahdesta tekijästä pääsin eroon, vaiva katosi eikä ole palannut.

Aiemmin samaa vaivaa potiessani – vaikeassa työilmapiirissä työskennellessäni - Suomessa lääkäri määräsi lääkityksen sanoen, ettei vaivaani ole selkeää syytä, tällaista nyt vaan joskus tapahtuu ja lääke hillitsee oirehtimista. Muttei poistanut vaivaa. Ei kai, jos stressiä ja maitoa kippaa kehoon kaksin käsin.

Samanlainen muutos tapahtui pitkäaikaisen riivaajani, migreenin kanssa. Suomessa sain lääkekuureja buranasta migreeninestolääkkeisiin. Lopulta Perthissä älysin sporttisemman elämäntavan sekä joogan aloittamisen myötä, että niskahartiavaivoista ja samasta vanhasta stressistä tässä onkin kyse, joita voi ehkäistä liikunnalla ja meditaatiolla. Oi onnea ja huoletonta oloa.

En sano, että vika on Suomessa ja pelastus odottaa Australiassa. Pointti on, että kun vanhat totutut kuviot ja käsitykset haastaa vaikka huomaamattaan – eli tässä tapauksessa päätymällä uuteen ympäristöön uusien tapojen luo – vanhat ongelmat saattavat ratketa. Ja aiemmin itsestäänselvyyksinä pidetyt asiat saattavat kääntyä outouksiksi, tai ainakin perustelua vaativiksi ilmiöiksi.

Kun muutin Perthiin, juhlin totuttuun tapaan nimipäivääni viemällä keksipaketin töihin. Nimipäivä aiheutti kovasti ällistystä. Mitä ihmettä se edes tarkoittaa? Onko se sama kuin syntymäpäivä, mutta erikoisella nimellä? Mistä sen tietää, milloin nimeä juhlitaan? Ai kalenterista? Saako Suomessa antaa vain sellaisen nimen, joka on kalenterissa? Miten kaikki nimet voivat olla kalenterissa? Mistä kalenterintekijä tietää, mitä nimiä siihen pitää printata? Eiväthän kaikki maailman nimet mahdu kalenteriin mitenkään? Juhlitaanko jokaista nimeä, vai pelkkää etunimeä? Saako nimipäivänä lahjoja? Miksi nimeä pitää juhlia? No öööööh... annas kun mietin.

Kun kävin koti-Suomessa lomalla ja palasin Perthiin, toin mukana muumimukini, jotka eivät olleet mahtuneet alkuperäiseen laukkuun. E ei voi käsittää muumibuumia. Miksi haluan lasten tavaraa, eli piirretyillä mielikuvitushahmoilla koristeltuja esineitä? Miksi jokaisella suomalaisella, jotka tunnemme täällä, on muumimukeja? Mikä niissä virtahevoissa kiehtoo? Miksei vain osteta mukeja, jotka ovat muuten vaan kauniita ja käytännöllisiä, miksi juuri muumimukeja?

Yritin selittää, että se on nostalginen yhdistelmä lapsuutta ja Tove Janssonin upeaa grafiikkaa. Muumien maailma on yksinkertaisella tavalla filosofinen ja yhteisöllinen, mikä näyttää kolahtavan sisäänpäinkääntyneeseen suomalaiseen mentaliteettiin. E vaikutti ymmärtävän ja halusi vastineeksi näyttää netistä oman lapsuutensa suosikkisarjaa.

En muista sarjan nimeä, mutta siinä keksittyä siansaksaa puhuvat, kolmionmuotoiset linnut puuhailevat kaikenlaista kovasti fysiikanopetukseen haiskahtavaa, muunmuassa pohtivat entropian lakia. Siis sitä, miten kaikki (lämpötila, kaasut, kaikki hiukkaset) jakaantuvat aina tasaisesti kohti tasapainoa – vaikkapa lämpö karkaa saunasta kylmään ulkotilaan, koska lämpötilat hakeutuvat kohti samaa eli tasapainoa. Aijaa.

Ranskalaiset näköjään olettavan lasten olevan intellektuelleja suoraan syntymästä. Hahmot eivät sitäpaitsi olleet esteettisesti mistään kotoisin, vaan abstrakteja geometrisia otuksia ehdalla 70-luvun tunkkaisella värimaailmalla.
E intoili sarjasta silmät loistaen.
Nähtävästi minä muumeineni näytän ihan yhtä ymmärrettävältä hänen näkökulmastaan

Jotakuinkin tältä tuntui, kun luin, ettei pesuainetta saa myydä ympäristöä säästäen eli irtomyyntinä.

Työelämän eroista - Aus. vs. Fin

Vietimme eilen päivää suomimimmiporukalla notkuvan herkkupöydän äärellä ja juttu polveili kaikkien muiden aiheiden ohella siihen, miten erilaista Australiassa työskentely on Suomeen verrattuna.

Kellään meistä ei tosin aivan viime käänteistä Suomessa ole tietoa, koska kaikki ovat päätyneet Perthiin vähintään kolme-neljä vuotta sitten. Eli jos tilanne on kovasti elänyt Suomen päässä sittemmin, juttumme ovat vanhentuneita jo heti kättelyssä. Mutta senkin uhalla:

Isoin ero maiden välillä on siinä, milloin ja miten kouluttaudutaan. Aussilassa odotetaan paljon enemmän työuran aikaista koulutusta ja ammattitaidon päivitystä. Suomessa puolestaan oletus on, että hankit jotakuinkin kaikki tiedot ja taidot ennen työpaikan saantia. Työelämässä voi olla jotain erikoiskoulutuksia, kuten uuteen tietokoneohjelmaan perehdytys, jos pakko on. Opintovapaalle pääsee jos työnantaja suostuu.

Täällä esimerkiksi itselläni on vuosittainen koulutusbudjetti, jonka järkevä käyttäminen on yksi kehityskeskustelutavoitteista. Budjetti riittää yhteensä viikkoon koulutusta, ja lisää saa, jos tarvitsee ja perustelee koulutustarpeen. Työpaikka myös järjestää erilaisia inhouse-koulutuksia (neuvottelutaidot, esitelmänpito...), joille osallistuminen ei kuluta koulutusbudjettia.

Jos koulutustavoitteet jäävät kovasti jälkeen, voi edessä olla palkanalennus tai ainakin sen paikalleenjäädyttäminen. Myös sairaanhoitajakaverit kertoivat eilen, miten paljon heiltä odotetaan erilaisia jatkuvia taitopäivityksiä ja tiedonlisäämistä työn ohella.

Täällä ei läheskään joka työhön ole yhtä korkeat lähtökoulutusodotukset kuin Suomessa, mutta työhön kuin työhön joutuu kyllä suorittamaan erinäisiä todistuksia ja sertifikaatteja ennnen kuin niihin pääsee. Otetaan vaikka E. Kun hän työskenteli seikkailufirmassa, piti taskuun hankkia köysikiipeilyopettajan pätevyys kurssilla, sekä erämaaselviytymistaitojen todistus. Ensiapukoulutus on tietenkin oltava ajan tasalla jatkuvasti.

Nyt uudessa työssä aloitettuaan E:n piti hankkia moottorisahan käyttölupa eli ticket: yksi päivä moottorisahalla päristelyä ja näyttökokeita opetuskeskuksessa. Luulin, että tämä on hyvä juttu, koska kaikki itse suorittamani kurssit ovat aidosti olleet rahan väärti ja hyötyä täynnä. Muttamutta... Kotiin palasi lakananvalkoinen järkyttynyt mies. Kuulemma kaikki muut kurssilaiset olivat sellaisia tohvelipäitä, että ihme, että porukka selvisi päivästä hengissä.

Jollain näyttökokelaalla oli mm. irronnut jokin ratkaiseva osa moottorisahasta ennen sen käynnistämistä, eikä tämä - saati opettaja - ollut edes asiaa huomannut; ja opettajan mielestä oli ihan käypäinen sahausasento nojautua eteenpäin moottorisahan ylle, kun poikkaisee tukkia maassa.
Jos terä osuu johonkin kovaan, se pojahtaa voimalla takaisinpäin ja suoraan käyttäjän omaan kroppaan tässä asennossa, eli omaa päätä tahi vartaloa ei ikinä samaan linjaan käynnissä olevan terän päälle... Itsekin tämän turvakäytännön opin aikoinaan AMK:ssa puulinjalla.

Kaiken kukkuraksi opettajalla oli kurssilla matkassa koira, jolle kurssilaiset heittelivät palloa samalla kun opettelivat sahan käyttöä. Koira syöksähteli sinne tänne kaikkia tönien, käynnissä olevien terien alta. Ei herramunjee. Kun E oli yrittänyt protestoida, muut kurssilaiset, opettaja mukaanlukien, olivat naureskelleet asenteella "ei tässä tukkijätkän ammatissa elä pitkään kuitenkaan, ehhehheh". Ailuaja.

Muita tietämiäni vaadittavia lupia eli tikettejä esimerkiksi raksa- ja varastohommiin ovat mm. trukkiajokortti ja elevated platform ticket, eli korkeanpaikan työskentelylupa. Kaikessa vaaditussa lupahässäkässä on hyvät ja huonot puolensa. Hyvä puoli on, että tiketit saa yleensä äkkiä: suorittaminen vie aikaa päivän-pari, parhaimmillaan vain pari tuntia nettikurssina. Huono puoli on, että töitä on useimmilla aloilla vaikea ellei mahdoton saada, jos ei näitä todistuksia ole takataskussa. Ja jokainen tietenkin maksaa laajuudesta riippuen muutamasta satasesta useampaan tuhanteen dollaria.

E unelmoi ranger'in eli metsänvartijan tai merivartioston työstä, mutta sinnekään ei noin vain pääse. Pitäisi olla suoritettuna Municipal Law A and B - niminen kurssi, tahi laajempi Certificate IV in Local Government (Regulatory Functions), toisin sanoen kunnallislaki- ja järjetys - opintoja. Etenkin Cert-kurssit ovat yhden tai kahden lukukauden mittaisia ja useamman tonnin hintaisia, joten niihin pitäisi löytyä rutkasti rahaa ja aikaa kokopäivätyön ohella.

Työtilanne on täällä selkeästi huonontunut vuodesta 2011, jolloin itse saavuin ja saman tien työllistyin. Niin moni kaivos on siirtynyt rakennusvaiheesta tuotantovaiheeseen, että hommia ei enää riitä kuin kouralliselle ihmisiä siitä määrästä, mitä rakennusaikaan tarvittiin. Osa kaivoksista on lyönyt hanskat tiskiin kokonaan, kun toiminta ei olekaan enää kannattavaa ja/tai siirretty muualle. Niinpä Perthissä eletään aika toisenlaista todellisuutta nyt, ja töitä on lähinnä rakennustyömailla ja kaupoissa - eikä niissäkään mitenkään runsaudensarvesta tursuten.

Terveydenhoitoalalla olisi työpaikkailmoitusten perusteella töitä vaikka muille jakaa, mutta niitä ei jaeta, koska AHPRA eli paikallinen Valvira on ottanut über-tiukan linjan ulkkarihoitajien hyväksynnän suhteen. Muualta tulleet eivät yhtäkkiä enää kelpaakaan, eivät edes eurooppalaisella koulutuksella ja vuosikymmenen kokemuksella. Pitäisi kuulemma opiskella täällä alusta saakka uudelleen ammattiin
- just joo.

Ja ihan ilman aasinsiltaa täysin muuhun asiaan.

Olen jo vuosia ihmetellyt, miten huonosti Suomessa (ja oikeastaan kaikkialla) hyödynnetään ihmisten loppumatonta rikkautta:
luovuutta.

Suosituimmat koulutusalat ovat jatkuvasti luovilta aloilta (medianomit sun muut), vaikkei alalla työllisty läheskään yhtä helposti ja varmasti kuin vaikkapa kirjanpitäjänä. Mielestäni tämä luovuuden kaipuu on ihmisen perusominaisuus, johan sen lukiopsykologiassa opiskeltu Maslow'n tarvehierarkiakin todistaa: ihminen lajina ja yksilönä tarvitsee ruokaa, juomaa, suojaa, hyväksyntää ja yhteenkuuluvuutta. Mutta myös ja erityisesti itsensä toteuttamista.

Etenkin viimeaikaisilta esimieskursseilta on päähän tarttunut mielestäni kullanarvoinen ohje: eri ihmisiä motivoivat eri asiat. Toisille hyvä motiivi on raha. Tosin ja tutkitusti aika harvalle, väittipä kapitalismi ja oikeistopolitiikka mitä tahansa. Rahaa on tietenkin pakko olla, jotta elämässä selviää. Mutta useimmat eivät halua rahaa sinällään, vaan sitä mitä sillä saa: lomia, matkoja, vapaa-aikaa, elämyksiä, hyvää ruokaa, itse määriteltyä mielekästä tekemistä.

Tutkimusten mukaan palkankorotus  motivoi, mutta vain lyhytaikaisesti - etenkin, jos ja kun sen kylkiäisenä tulee lisää kiirettä, vastuuta, paineita ja pidempiä työpäiviä. Pitkäkestoisemmat motivoijat työpaikalla ovat tunnustuksen ja kiitoksen saaminen, sekä johonkin omaan mielenkiinnon kohteeseen uppoutuminen ja kyseisen taidon hiominen. Jenkkilässä kuulemma on käytössä ns. "mestarin tunti" joissain kouluissa, eli viikkotunti, jolloin oppilaat saavat tehdä mitä tahansa omaa juttuaan pelkästä tekemisen, oppimisen ja taidonhiomisen ilosta.

Olen jo pitkään kummastellut, miksei Suomessa kouluteta ja hyödynnetä paljon enemmän vaikkapa taideterapeutteja terveydenhuollossa? Sote on ala, jossa on koko ajan rahapula, työntekijäpula ja jaksamispula (kun hommaa on liikaa). Toisaalta, yhdeksän kymmenestä ihmisestä aidosti nauttii kaikenlaisesta luovasta, oli se sitten kukkien istutusta, valokuvausta, bloggausta, puutöiden tekemistä, härveleiden rakentelua, mitä ikinä. Miksei näitä kahta osa-aluetta voisi luovasti yhdistää, ja kehittää aivan uuden ammattialan ja miksei vientituotteenkin? Suomi nousuun luovuudella!
Terveisin idealisti.

Ps. myöhäisherännäisenä innostuin äskettäin Instagramista, ja lisäsin oman linkkini blogiinkin. Enpä ollut ennen koko palvelua tajunnut, koska luulin Instagramin olevan pelkkä selfie-albumi. Mutta sehän on täynnä mieletöntä visuaalista osaamista, näkökulmia ja kiehtovaa arkea maailman kaikilta kolkilta.

Ihannemaailmassa kaikilla olisi hyvää aikaa tehdä omaa juttuaan, oli se sitten vaikka tuuletin selässä leijailua.

Vuokrasopimus, taas

Muuttamassa ei sentään olla, eli melkeinpä puolivuosittainen perinne on tästä poikki - hyvä. Nykyinen vuokrasopimus on kuitenkin uusittava, sillä ostamamme asunto valmistuu vasta ensi vuoden puolivälissä, jos aikataulut pitävät. Sopparin uusiminen on itsessään projekti.

Kysyin vuokravälittäjältämme pari viikkoa sitten, josko voimme asua nykyisessä kivassa asunnossamme, kunnes omamme valmistuu. Helpommin sanottu kuin tehty. Ei sillä, että asuminen sinällään on ongelma, vaan sopimuksen pituuden määrittely. Täällä ei jostain syystä melkein koskaan saa tehtyä jatkuvaa vuokrasopimusta kuten Suomessa, vaan tarjolla on vain määräaikaisuuksia. Yleensä vähintään vuodeksi.

Määräaikaisesta sopimuksesta irtipääsy on hankalaa ja pahimmillaan rahanielu ja musta aukko. Sopimuksen rikkoja joutuu maksamaan vuokraa, mainostuskuluja ja välittäjän palkkion niin kauan, kunnes uusi vuokralainen löytyy. Mistään ei voi tietää, milloin se löytyy - etenkin, kun välittäjän tehokkuuteen ei voi itse vaikuttaa.

Kun tämän nykyisen kämppämme löysimme, se oli juurikin vapaana "break lease"-tilanteen eli määräaikaisuudesta lähdön takia. Välittäjää ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, löytyykö uusi vuokralainen: edellinen maksaa joka tapauksessa, kunnes uusi on koukussa. Asuntoesittelyt hoituivat laiskasti perusperthiläisellä tyylillä eli esimerkiksi soittopyyntöihini vastaaminen oli hitaanpuoleista. Silloin kun välittäjä soitti takaisin minulle, hän antoi puhelimen pirahtaa maksimissaan kolme kertaa ennenkuin katkaisi puhelun olettaen, etten aio vastata. No juu, se siitä tarinasta.

Nykyinen sopimuksemme päättyy lokakuun alussa. Halusimme ajoissa varmistaa, että saamme tässä pysyä, kunnes muutto omaan tapahtuu. Neuvottelujen jälkeen saimme kuin saimmekin luvan puolen vuoden määräaikaiseen sopimukseen, joka jatkuu siitä eteenpäin kuukausiperusteisesti niin kauan kuin tarvitaan. Eli ihan hyvä diili perthiläisittäin - ja suomalaiselle melkein ainoa normaali vuokrasopimus: asut ja maksat niin kauan kunnes toisin ilmoitat?!

Seuraava mutka oli sopimuksen allekirjoitus. Välittäjältä tuli tiukkaa eitä: ei, emme voi meilata sopimusta teille, emmekä voi sitä myöskään postittaa. Emme voi jättää sitä asuntoonne, kun käymme tällä viikolla tekemässä neljännesvuositarkastuksen. Pitää tulla toimistoon allekirjoittamaan todistajan läsnäollessa, kummankin. Koska muuten voisitte väittää oikeudessa riitatilanteessa, että ette ole itse allekirjoittaneet, tai vähintään toinen väärensi toisen nimen.
Tämä selvä.

E:n saaminen toimistoon oli kuitenkin kinkkisempää kuin olettaisi, koska hän tekee töitä Perthin ulkopuolella Perth Hills'eillä eli kukkuloilla/metsässä. Se on täysin toisessa suunnassa kuin vuokra-agentin toimisto on, eikä E pysty sieltä piipahtamaan lounastauolla Subiacoon tuntia suuntaansa ajaen. Onneksi perjantaina oli kummallakin meistä aamupäivä vapaata, joten allekirjoitusreissulle.

Tuttu paperipinkka odotti respan pöydällä. Meidät ohjattiin neuvotteluhuoneeseen lukemaan ja allekirjoittamaan joka paperi. Täällä ei nimittäin riitä, että lätkäisee lopun pisteviivalle nimmarinsa, vaan jokainen yksittäinen paperi parikymmensivuisesta sopimuksesta pitää puumerkata nimikirjaimillaan lukemisen todistamiseksi. Ja erillinen lista yksityiskohtaisia ehtoja pitää puumerkata kohta kohdalta koko sivun nimmaroinnin sijasta, kas näin:

• Vuokralainen sitoutuu siihen, ettei koskaan laita kukkaruukkuja suoraan parketille vesivahingon välttämiseksi.
• Vuokralainen sitoutuu olemaan kävelemättä parketilla piikkikoroilla.
• Vuokralainen lupaa pitää huolen pihan sadetusjärjestelmästä [jota meillä ei edes ole, kun ei ole pihaakaan, mutta luvattava on, koska sopimusmallissa näin seisoo].
• Vuokralainen lupaa ilmoittaa kaikista vahingoista välittömästi vuokravälittäjälle, eikä jättää ilmoittamista neljännesvuositarkastuksen yhteyteen.
• Vuokralainen lupaa maksaa vuokran (täysimääräisenä, ei alennuksia tai maksusuunnitelmia) kahden viikon välein sovitulle tilille häädön uhalla. 
• Vuokralainen sitoutuu siihen, ettei kiinnitä mitään seinille eikä myöskään poista mitään kiintokalusteita.
• Jne. 

Ihan järkeenkäypiä ohjeitahan nämä tietysti...  riitatilanteiden varalta kerätään jokaiseen tunnustus, että kyllä olen nähnyt tämän ehdon, kyllä lupauduin näin tekemään, ja kyllä, en voi väittää, etten tiennyt. Mutta aikamoiselta pölkkypään kohtelulta puumerkkaus tuntuu.

No, nyt ovat nimet alla ja koti turvattu. Viereisessä korttelissa kerrostalo, jossa ostoasuntomme on, valmistuu kovaa vauhtia. Joten ensi heinäkuussa - jos aikataulun mukaan mennään - pidetään tuparit ensimmäisessä itse omistetussa kodissa. Jei! Tupareiden myötä heitetään hyvästit vuokrasopimuksille, ainakin vuokralaisen näkökulmasta ja joksikin aikaa. Saa nähdä, jos joskus päätyy sinne vuokranantajan puolelle asioimaan. Se onkin epäilemättä oma souvinsa.

Kotikulmilta illansuussa. Alla kasvi nimeltään kangaroo paw eli kenguruntassu.

Polttarit tulossa

En ole koskaan ollut polttareissa. Kun asiaa rupesin miettimään, säikähdin ensin, että enkö ole kenenkään kavereista parhaimpia eli kutsuvieraslistalla. Sitten tajusin, että enemmistö lähiystävistäni ei ole naimisissa. Ne, joista on morsiamia tullut, ovat ovelasti astuneet avioon salaa maistraatissa tai karkaamalla aina Las Vegasiin asti vihkimistä varten.

Kokemuksen puute on pian paikattu, sillä joulukuun morsiamelle järjestetään tietenkin myös polttarit - minä kärkisuunnittelijana. Yksityiskohtia en paljasta (koska morsiamellakin on nettiyhteys), mutta yleinen aussimeiningin hämmästely tuskin pilaa yllätystä.

Polttarit ovat täällä nimeltään hens night/party naisille ja bucks night/party miehille. Kyllä varmaan jenkkiläiset bachelorette- ja bachelor party - nimetkin tunnistettaisiin, mutta kanojen ilta ja urospeurapippalot ovat aidompaa aussislangia. Koska en ole ollut suomipolttareissakaan, en tarkalleen tiedä, mitä muuta siellä tehdään kuin puetaan morsian Matti Nykäseksi ja viedään torille myymään Pims-keksejä hameen alta. Mutta hens night'in pääosassa näyttävät olevan pelit ja vehkeet - miehen siis.

Olen etsiskellyt netistä ideoita ja vinkkejä, mitä juhlissa tehdään, miten koristellaan, miten homma hoidetaan. Hens nightia ei näköjään voi kuvitellakaan järjestävänsä, ellei siellä ole katon ja pöytätasojen täydeltä fallospalloja, kellikakkuja, jormaviirejä, pippelitikkareita ja penispillejä. Nähtävästi champers'ia eli kuohuviiniä ei voi juoda suoraan lasista, ettei huulipuna tuhriinnu. Penispilli apuun. Ja naurattaa.

Suomalainen ei ihan tiedä, miten tällaiseen suhtautua. Pitäisikö sukeltaa täysillä mukaan, muuntautua true blue aussie sheila'ksi ja juhlia kaupan otsakikkeli-pääpanta keikkuen; vai pitää joku raja, tiputtaa mauttomuudet ja turvautua suomalaiseen perinnesuuntaan, morsiussaunaan ja hyvän onnen toivotteluun kukkakimpuin ja -vastoin? Noonis, ole varoitettu, voidaan mennä aivan överiksi tässä kumpaan suuntaan tahansa ;)

Onneksi on vielä aikaa päättää ennen loppuvuoden polttareita.

Ostin kuitenkin eilen valmisteluja varten tarpeellisia tavaroita nettiteitse ja myyjä lupasi tavata minut yhden Perthin isoimman pilvenpiirtäjän aulassa lounasaikaan. Täällä maamerkkirakennuksilla on nimi, yleensä sen mukaan, minkä firman rakennuksesta on kyse (Rio Tinto, BHP, Woodside, St George's...). Myyjä antoi nimen ja hankkiuduin ala-aulaan sovittuun aikaan, vain tajutakseni, että olin firman B rakennuksessa, kun piti olla firman A. Onneksi firman A pilvenpiirtäjälle oli lyhyt kävelymatka. Tekstasin myyjälle, että hetko vain. Takaisin tuli viesti, että kirkas punainen muovikassi on tunnusmerkki, josta bongaan oikean henkilön ihmisiä vilisevästä miljoona-aulasta.

Siellähän hän istui aulassa, pieni intialaisnainen siistissä jakkupuvussa, vierellään lattialla iso kirkkaanpunainen muovipussi. Ennenkuin älysin, etten edes tiedä myyjän nimeä, hyökkäsin paikalle: "moikka, odotatko minua? Sulla on tuo pussikin valmiina, hyvä juttu!". Nainen katsoi minua häkeltyneenä, kumartui ottamaan pussin lattialta, "eeeeiii... en odota ketään".
"Aijaa, sori vaan, mun piti tavata täällä joku, jolla on punainen pussi, ööh, heippa". Tyylikäs vetäytyminen takavasemmalle ja takaisin pyöröovien kylkeen. Nainenkin pakeni paikalta.

Sitten näin rullaportaissa isokokoisen aussitytön kirkkaanoranssi pussi kourassaan. Oranssi? Eikö sen pitänyt olla punainen? Tyttö tallusti ohi, pyöröovista ulos ja jäi seisoskelemaan rakennuksen eteen. Yritin soittaa myyjän numeroon nähdäkseni, josko kyseinen tyttö vastaa. Puhelimeni ei saa yhteyttä mihinkään, ei teksaten, ei soittaen. No, härkää sarvista, eli jututtamaan vaan. Tällä kertaa osui oikea henkilö, eli toisen oranssi on toisen punainen pussimaailmassa.

Ensimmäisen "Hi, how are you"-normitervehdyksen jälkeen tyttö kysyi, mistä olen. Suomestahan minä.
"Eikä! Tiesin heti aksentista, että sieltä! Olin Suomessa vaihtarina lukiossa ja rakastin sitä. Alkuun oli vaikeaa, kun kaikki ovat niin ujoja ja on niin pimeää talvella, mutta sitten ihastuin täysillä koko maahan ja kulttuuriin. Käyn siellä parin vuoden välein edelleen, se lukiovuosi oli elämäni paras vuosi!"
Vau, suomimorsiamelle polttarijärjestelyapuja suomifanilta, tämän on pakko olla hyvä merkki!