Mitä teen työkseni

Hahaa, heti haikailtuani muutoksen perään sain kuin sainkin sellaisen! ...tosin vain väliaikaisen.

Huhut osoittautuivat todeksi ja pääsin pomoksi pomon paikalle tämän loman ajaksi. Ero normitehtävieni ja pomopestin välillä on kuin liikennepoliisilla ja etsivällä. Sen sijaan, että (kuvaannollisesti) partioin kadunkulmassa liikennevalojen ja nopeusrajoitusten noudattamista vahtien, pääsin nyt pistämään isomman vaihteen silmään.  

Yritin etsiä työpaikkaani vastaavaa toimijaa Suomesta, koska olisi helpompi selostaa mitä oikein teen, jos olisi jokin vertailupohja. Suomessa samat tehtävät on näköjään jaettu ELY-keskusten ja SYKE:n eli ympäristökeskusten, sekä Energiaviraston kesken.

Työni pyörii samalla tavalla maa- ja metsätalousministeriön (vesi) sekä työ- ja elinkeinoministeriön (energia) tonteilla kuin edellämainituilla Suomessa. Täällä tosin olemme energia- ja vesiministeriöiden itsenäinen neuvonantaja-alahaara.

Normaalisti olen analyytikko, mutta nyt Energia- ja Vesiviraston ryhmäpäällikön ominaisuudessa olen saanut ratkoa jatkuvasti putkahtelevia ongelmia, vastata päivittäisiin kysymyksiin ja tietopyyntöihin, penkoa ja analysoida päätöksiä, sekä asioida paljon laajemman verkoston kanssa kuin normaalisti. Ja vihdoin saan myös sanoa mielipiteeni sinne ja tänne ihan auktoriteetin kanssa. Just hyvä!

On ollut erityisen palkitsevaa huomata, että minähän itse asiassa hanskaan tämän homman. Esimerkkejä. Eilen väänsin puhelimessa täkäläisen ARA:n (osavaltion julkisasuntorahasto) ja sen jälkeen täkäläisen THL:n eli terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kanssa.

ARA:n tyyppi uskoi, että pihistelen jotain asbestiohjeistoa, ja vei vartin vakuuttaa, että asbesti ja sähkö eivät kuulu samalle virastolle. Siitä huolimatta, että eräs nettijulkaisumme sisältää sattumalta sanan ”asbesti”. THL:n tyyppi puolestaan puhui kuin papupata juomaveden puhtausstandardeista, ja ihmeesti sain kaikesta selvää ja vastattua järkeviä ilman katkoja tai ”mitä?”-toistelua.

Näiden jälkeen konsultoin kollegaa uudesta vesilainsäädännöstä, kun piti pystyä ohjeistamaan vesi- ja jätevesilaitoksia siitä, mitä heidän toimilupansa nykyään heiltä edellyttää. Yksikseni lakia lukiessani tuskailin, että ei tästä mitään tule.

Kun sitten asiaan perehtynyt lakinainen pähkäili samaa tekstiä ja totesi, että onpa monimutkaisesti kirjoitettu, sain huoahtaa helpotuksesta. Vika ei ollutkaan meikäläisen kielitaidossa tai ymmärryksen puutteessa, vaan poikkeuksellisen monisanaisessa lakivuodatuksessa.

Koominen ja/tai ärsyttävä piirre päivästä riippuen on, että ulkonäköni ei nähtävästi mätsää perinteiseen mielikuvaan päätöksentekijästä. Koska olen ilmeisen nuoren näköinen, toimiston ulkopuolisissa kokouksissa minun kuvitellaan olevan sihteerin assistentin apulainen. 

Näkyy tulevan aina yllätyksenä, että minä olenkin se, jolla on asiaa. Sama ensivaikutelma-uskottavuusongelma on varmaan kaikilla nuorilla ja nuorennäköisillä. No, ei auta, eteenpäin, sanoi mummo hangessa.

Kesäkuussa tulee täyteen kolme vuotta Australiassa ja heinäkuussa täyttyy kolme vuotta tässä työpaikassa. Olen tosi ylpeä siitä, että olen onnistuneesti vaihtanut maata, kulttuuria, kieltä, työpaikkaa ja itse asiassa koko toimialaa, ja päässyt vielä vaikutusvaltaiseen asemaan näin lyhyessä ajassa (omaan selkään taputtelua ja leveää  hymyilyä). Vaikutusvalta on tosin lyhytaikaista, mutta ehkä tästä vielä ura urkenee!

Sijaisuus tulee palkankorotuksen kanssa, eli vastuun- ja töiden lisääntyminen näkyvät myös palkassa. Hyvin kelpaavat rahat, etenkin kun työrintamalla on muuten nyt jotakuinkin kuollutta. E on yhä keikkahommien loukussa ja yrittää jaksaa tsempata työnhaun kanssa, mutta tuntikausien haku-uurastus, jonka palkkiona on aina uusi ”kiitos mutta ei kiitos” – kirje, ei motivoi ketään.

Biologeille on tällä hetkellä auki peräti kahdeksan paikkaa koko maassa, joten sille saralle on turha toivoa työllistyvänsä. Muitakin vaihtoehtoja onneksi on, mutta kaikki tuntuu menevän kontaktien ja tutuntuttujen kautta, ainakin Perthissä. Jos et ole piireissä, et ole myöskään kiinnostava työnhakija. Ja maahanmuuttajan on vaikea olla piireissä, joihin olisi pitänyt hankkiutua jo koulu- ja opiskeluaikoina tai oman perheen kontaktien kautta.

Täällä myös työpaikan viimeinen hakupäivämäärä näkyy olevan pelkkä ohjeellinen numero. Osavaltiolle haettaessa päiviä noudatetaan, mutta yksityispuolelle ja kunnalle hakiessa jonosta napataan ensimmäinen sopiva, eikä kaikkien hakemusten saapumista näköjään edes odoteta.

Mitenkään muuten ei selity se, että moni työnantaja antaa todella nihkeästi tietoja kyseisestä avoimesta työpaikasta hakuajan yhä ollessa auki, ja tieto ”et tullut valituksi” saattaa tulla jopa samana päivänä, kun hakuaika päättyy!

Harmillisesti tämä oma etsiväkomennukseni päättyy pian, ja seuraavaa hukia saa odotella seuraavaan vuosilomaan saakka. Vakituiseen rooliin ei ole asiaa, sillä pomoni on itsekin tyytyväinen hommaansa eli ei ole lähdössä mihinkään. No, kaikkea ei voi saada, ja ehkä pystyn neuvottelemaan/pyytämään joitain pieniä palasia hänen työstään itselleni.

Muita pieniä muutoksia tai uutuuksia ovat lounas bush tucker food – ravintolassa tänään; sekä huomenna starttaava pitkän viikonlopun automatka Kalbarrin kansallispuistoon. Kahdeksan tuntia yhteen suuntaan, eiköhän riitä road tripin määritelmäksi.

Bush tucker food tarkoittaa luonnosta poimittua, perinteistä aboriginaaliruokaa. Kuvia kummastakin, sekä road tripistä että bush foodista seuraa seuraavassa osassa!

Kuva ei liity tarinaan mitenkään, onpahan vain kaunis räpsäys. Golden Wattle on Australian kansalliskukka(pensas) ja tällainen kukkii, huumaavalta tuoksuen, matkalla meiltä juna-asemalle. Ihana puuterin ja hunajan tuoksusekoitus. Kuva (c) Floral Friday Fotos.

Koti-ikävä

Hmm. Taisin kilahtaa jonkun tutkaan, sillä heti kirjoitettuani edellisen ilmastonmuutosvuodatuksen, sivuilleni pöllähti yli 3000 käyntiä jenkkiläisistä nettiosoitteista.

Oletettavasti sanojen stranded assets ja Carbon Bubble - käytön takia (elleivät amerikkalaissivustot monitoroi myös suomenkielistä sisältöä). Olen arvatenkin jonkun mustalla listalla nyt. Sitä se totuudenpuhuminen teettää.

Ja sitten toisenlaisiin totuuksiin. Muutaman viime päivän ajan olo on ollut apea, ja vihdoin tänään tajusin syyn. Poden näköjään ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen todellista koti-ikävää.

Suomesta kantautuu uutisia, että siellä on menossa mahtava kesäsää, juhannus on tuloillaan, luonto kukkii, aurinko paistaa. Täällä puolestaan ilta pimenee kuudelta ja ulos ei huvita mennä tuuleen ja syksysateisiin.

Tiedän tiedän, ei auta valittaa, kun kesä täällä kuitenkin kestää puolet vuodesta. Kevät ja alkusyksy ovat lämpötilojen puolesta parhaat vuodenajat, joten mahtavia ilmoja piisaa melkein kolme neljäsosaa vuodesta. Silti, Suomen kesä on aivan omanlaisensa valoisien öiden tunnelman takia. Ja täällä ei vain koe Suomen kesään kuuluvia asioita kuten: mökillä saunominen, juhannuskokko, mansikka-aika, jäätelökojut, toreilla ja puistoissa liikkuvat kesähilpeät ihmiset, järvenliplatus...

Kummallista kyllä, kaipaan enemmän ympäristöä kuin ihmisiä. Eikäkun muotoillaan toisin. Tottakai ikävöin myös rakkaita ihmisiä, mutta kuulumiset voi onneksi vaihtaa skypessä ja arkea pystyy seuraamaan facebookista. Mutta Suomea, eli luontoa ja tunnelmaa, ei pysty kuvien kautta kokemaan eikä kiurun kesäluritus netistä kuunneltuna paljoa auta.

Kesän lisäksi toinen kovasti kaipaamaani asia Suomesta ovat vuotuisjuhlat ja perinteet. Olen aina ollut innokas perinnejuhlien viettäjä, ja lapsuuteni ehdottomasti parhaimpia muistoja ovat lämpimäntunnelmalliset joulut mummolassa sekä kodin koristelu muihin juhliin, kuten vappua ja pääsiäistä varten.

Nostalgia tietenkin kultakruunaa nämä muistot, mutta samaan fiilikseen ei täällä pääse. Vuodenaikojen vaihtelu puuttuu. Sekä ironista kyllä se, että kaikki muut viettävät samat juhlat samalla tavalla samaan aikaan!

Olen synnynnäinen vastarannankiiski sikäli, että minua ärsyttää yhden mielipiteen meininki ja yhtenäiskulttuuri (valioesimerkki: kaikkien on juotava maitoa tai muuten luut haurastuvat - not true). En väitä olevani super-uniikki, mutta massojen mukana meno vain massojenmukanamenon ilosta on aina ahdistanut.

Nyt kuitenkin huomaan, irtopalana toisessa kulttuurissa, että jotkut massamenot tuntuvat itse asiassa turvallisilta ja tunnelmallisilta. Kuten juuri vuotuisjuhlien vietto, mikä rytmittää vuodenkulkua mukavasti. Odotus, valmistelu, koristelu, fiilistely, itse juhlinta... Minulle perinnejuhlat ovat aina vahvasti linkittyneet tiettyyn vuodenaikaan, ja sitähän ne alunperin ovat olleet: vuodenajan merkkipaaluja.

Kyllä täälläkin vietetään joulua ja pääsiäistä, mutta kummastakin puuttuu se olennainen elementti. Nimittäin oikea vuodenaika. Joulu tulee varmaan aina olemaan minulle keskitalven juhla, jota kuuluu viettää hämärässä takkatulen tai kynttilöiden äärellä, lumen leijaillessa ulkona. Samoin pääsiäinen on kevään ja luonnon heräämisen juhla, johon kuuluvat pajunkissat maljakossa ja värikkäät koristeet kevättä vastaanottamassa.

Australian hellejoulu ja syksypääsiäinen - - - ei, ei, ja vielä kerran ei! Pääsiäinen etenkin on täällä lähinnä suklaanmässytyksen juhla, eikä se näy mitenkään muuten katukuvassa kuin lisääntyneenä suklaatarjontana.

Onneksi ympärillä on pieni mutta tiivis suomiyhteisö, jossa juhlia ja omia perinteitä voi viettää ja pitää yllä yhdessä. Tusinan ihmisen ympyrä ei kuitenkaan korvaa sitä, että koko maa juhlii samaan aikaan. Eikä etenkään sitä, että luonto ja vuodenkierto ympärillä eivät täsmää niihin juhliin, joita on lapsesta asti tottunut viettämään. Toisaalta, Australia Day on täällä iso juttu (26.1.) ja siitä olen iloinen, että tällaisen uuden juhlan olen saanut omaankin repertuaariin mukaan.

Ja onneksi E:llä oli takuuvarma resepti apean mielen karkotukseen. Autonnokka kohti Claremontin ostoskeskusta ja salmiakkikauppaa. Jättipussi kainalossa saa taas blogattuakin eikä vain nyhjötettyä surkeana sohvannurkassa. Elämä voittaa :)

Yllä ja alla: juhannusfiilistelyä Suomen-lomalla 2012. Serkku hämäyksenä trampoliinissa, etten näytä kajahtaneelta itsekseni riekkuessani.

Yllä ja alla: pääsiäistunnelmia. Yläkuva (c) amica.fi ja alakuva (c) okmatkat.fi

Yllä ja alla: vappu puuttuu Australiasta kokonaan, nyyh. Ei se kyllä syksyn sateissa tuntuisi samalta. Yläkuva (c) blogs.helsinki.fi ja alakuva (c) yle.fi.

Yllä ja alla: ei joulun voittanutta. Valkoista joulua tulee ikävä joka vuosi. Yläkuva (c) blogit.hs.fi ja alakuva ellit.fi

Totuus ilmastonmuutoksesta

Nyt en malta olla sorkkimatta politiikan kuumaa perunaa sekä Australiassa että Suomessa. Nimittäin ilmastonmuutosta.

Näin eilen uskomattoman typerän vaalikampanjakuvan a la perussuomalaiset. Saman kuvan olisi voinut julkaista myös Australian nykyinen oikeistohallitus. Kuvaa en halua blogiini linkittää, etten vahingossakaan leimaudu. Siispä sanallinen kuvaus.

Kuvassa musta poppamies hääräilee ennustamassa, että ilmastonmuutoksen takia kuu sulaa ja merenpinta nousee 600 kilometriä, ja kaikki tämä tapahtuu ensi viikolla. Loppuun poppaukko lisää: ”minulta saa myös konsultointia”.

Vihjaten siis, että koko pelottava ennuste on keksitty vain, jotta hänellä olisi tulevaisuudessa töitä konsulttina. Valkoinen keskiluokkainen pariskunta katselee menoa kauhuissaan ja toteaa: ”oijoi, meidän pitää äkkiä rakentaa lisää tuulimyllyjä, jotka toimivat vain kolme päivää vuodesta”.

Aargh, mistä päästä tätä typeryyttä lähtisi ensiksi purkamaan? Miten on edes mahdollista saada pakattua yhteen kuvaan jotakuinkin kaikki ylimielinen tiedonpuute, jota persut ja aussioikeisto harrastavat? Koska työkseni valvon energia-alaa Australiassa, sattumalta tiedän aiheesta jotain. Ja tällainen urpoilu kiehuttaa yli äyräiden.

Yritän aloittaa alusta. Ilmastonmuutos ei ole totta! huutaa äänekäs vastaanharaajaporukka. Tämä siis seuraavilla perusteilla:

A) Ihmisen toimet ovat niin mitättömiä, ettei niillä voi olla koko ilmakehän kokoista vaikutusta; B) säät ovat aina vaihdelleet, ei kylmempi tai kuumempi jakso siellä täällä mitään todista; C) ilmastotieteilijät eivät ole asiasta 100%:sti yhtä mieltä ja sellaista tiedettä ei olekaan kuin ”ilmastotiede”; ja D) tämä on iso salaliitto, jonka tarkoituksena on pakottaa kaikki maksamaan enemmän sähköstä uusiutuvan energian tukiaisten muodossa – eli tieteilijät pakosti jotenkin hyötyvät tästä sähkönkallistumisesta.

Lähdetään väitteestä A). Fakta on, että suhteessa maapallon kokoon ilmakehä on ohuempi kerros kuin omenankuori on omenalle. Jos tähän kaasukerrokseen jotakin tuuttaa, sen on pysyttävä kerroksen sisällä, kunnes se imeytyy (biomassan kautta) maankuoreen ja mereen.

Avaruuteen kaasut eivät karkaa, sillä jos karkaisivat, meillä ei olisi koko ilmakehää. Happi ja kaverit olisivat vuotaneet avaruuteen jo kauan ennenkuin ihmiset ilmaantuivat tälle pallolle tallustelemaan.

Esimerkiksi tulivuorenpurkaukset saattavat epävakauttaa säätiloja vuosikausiksi. Miten on mahdollista, että yksi yksittäinen raju purkaus (Krakatau v. 1883) aiheutti rajuja ilmastoheittelyjä viideksi vuodeksi eteenpäin, mutta kaksisataa vuotta jatkunut, alati voimistuva hiilen-, öljyn-, ja kaasunpoltto eli ilmakehän partikkeleiden lisäys miljardien ihmisten toimesta ei vaikuta yhtään mihinkään? Ei ihan täsmää.

Vastaukseksi kohtaan B) väännetään nyt rautalangasta: sää on lyhytaikainen paikallisilmiö. Ilmasto on se, mitä kullakin maapallon pituus- ja leveysasteella koetaan vuodenajasta riippuen. Sään ja ilmaston sekoittaminen keskenään on kuin väittäisi, että tällä merellä ei koskaan myrskyä, koska minun mökkirannassani liplattelee rauhallisesti.

Kohtaan C). ”Ilmastotiede” ei ole mikään yhtenäinen tieteenala, vaan tulokset on saatu monilta eri tieteenaloilta.  Nämä tutkijat eivät välttämättä yritä olla ilmastotieteilijöitä tai väitä itseään sellaisiksi, mutta heidän havaintonsa maailmasta yhdistettynä tuottavat ilmastoon liittyvää tietoa.

Biologit havainnoivat luontoa. Meteorologit havainnoivat säätä. Muiden alojen tutkijat tekevät omaa työtään liittyen merivirtojen voimakkuuksien ja lämpötilojen mittaukseen, jäätiköiden tarkkailuun ja niin päin pois.

On satelliittikuvin varmistettu fakta, että napajäätiköt ja Siperian tundra sulavat. Rajut paikalliset sääilmiöt yleistyvät ja vahvistuvat. Minulle on ihan sama, minkä alan tutkija nämä havainnot tekee, mutta jos ne perustuvat mittaustuloksiin ja ovat tilastollisesti merkittäviä, en näe yhtään syytä, miksi minä olisin pätevämpi nämä havainnot kumoamaan vain siksi, etten omasta ikkunasta ulos katsoessa näe samaa.

Tieteenteko ei ole mutustelua (mutta kun musta tuntuu) eikä myöskään ikkunasta ulos katselua, vaan se on vuosien datankeruuta, havaintojen tekoa, vertailua, tutkimusten julkaisemista vertaisarvioiduissa lehdissä, seminaareissa puhumista ja siellä vastaväitteiden kumoamista faktoihin perustuen, jne jne.

Matti Meikäläinen naapurin kanssa jutellessaan ei voi mitenkään tietää kaikkea samaa, kuin kymmentuhatpäinen, eri alojen tieteilijöistä koostuva kansainvälinen ryhmä, jotka kukin tekevät havaintonsa itsenäisesti ja toisistaan erillään. Jos havainnot täsmäävät toisiinsa ja yleiskuva on kaikilla sama (luonto ympärillämme muuttuu), vain totaalinen ääliö huutaa omaan ikkunaansa perustuen, että ei ole totta.

Esimerkiksi WA:n osavaltio on jo katkerasti huomannut, että jokin on muuttunut viimeisten parin vuosikymmenen mittaan. Ilmasto nimittäin, entistä kuivemmaksi. Sademäärät ovat reilusti kutistuneet. Siksi täällä valmistui tänä vuonna osavaltion toinen desalination- eli suolanpoistolaitos (toimii kokonaan aurinko- ja tuulienergialla). Laitos tuottaa neljänneksen koko Perthin juomavedestä. Jokien ja sadevesialtaiden perinteisesti keräämä vesi ei nimittäin ole riittänyt enää vuosikausiin. 

Entäs D)? Tämä väite erityisesti sekä raivostuttaa että naurattaa. Kansainvälinen salaliitto! Ironista kyllä, tämä kohta itse asiassa on totta. Mutta kuka on salaliiton takana ja suurin hyötyjä?

Tadaa, eivät tieteentekijät tai vihreä puolue missään, vaan isot öljy-, kaasu-, ja hiiliyhtiöt.

Maailmassa on tällä hetkellä investointuna yli 600 miljardia dollaria hiili-, öljy-, ja kaasukenttiin tai alueisiin, joilta näitä odotetaan löytyvän. Kukaan fossiilienergiafirman toimitusjohtaja saati omistaja ei ole niin hullu, että antaa investointiensa valua hukkaan siitä syystä, että uusiutuva energia uhkaa lyödä läpi halvempana ja turvallisempana vaihtoehtona.

Halvempana siitä syystä, että kun aurinko-, tuuli-, tai aaltovoimala on kerran rakennettu, polttoainetta ei tarvitse koskaan ostaa. Polttoaineesta ei voi koskaan tulla myöskään pulaa, eikä sen hinnalla voi spekuloida maailman pörsseissä. Ei sovi pirtaan maailman öljyn-, hiilen-, ja kaasuntuottajille. Öljy-, hiili- ja kaasukentistä uhkaa maailman ekonomien mukaan tulla nk. Carbon Bubble ja investoinneista stranded assets eli käyttökelvotonta omaisuutta.

Tämä on se todellinen syy, miksi ilmastonmuutoksen vastainen lobbaus on iso bisnes.

Pelkästään USA:ssa toimii noin sata vaikutusvaltaista järjestöä, jotka aktiivisesti vastustavat kaikkea ilmastonmuutospuhetta, politiikkaa, toimia ja päästöleikkauksia. Nämä järjestöt ovat juuri niitä, jotka hämmentävät kattilaa ja saavat ns. suuren yleisön kuvittelemaan, että ilmastonmuutos on jotenkin kiistanalainen asia. Tähän ne käyttävät yhteensä seitsemän miljardia dollaria vuodessa, mikä on 10% Suomen valtion vuosibudjetista.

Yhtään kukaan tutkimustyötä ymmärtävä sen sijaan tietää, että biologit, tundrakasvien tutkijat ja meteorologit eivät todellakaan saa mistään avokätisiä miljardeja per vuosi tutkimustensa rahoitukseen. Apurahoilla ja valtion sekä yliopistojen kapealla leivällä siellä mennään. Myös vihreät ryhmät ja ruohonjuuritason aktivistit kaikkialla voivat vain haaveilla tällaisesta rahoituksesta. Oma aika ja taskurahat ovat pääasiallinen resurssi.

Toisin sanoen ”ei ole totta”-lobbaajat ovat kuin tupakkateollisuus. Totuuden kiskomiseen tupakan vaaroista meni siihenkin vuosikymmeniä.

Entäs väite: ei ne uusiutuvat riitä, eivät ne ainakaan Suomessa toimi! Ei täällä tuule eikä aurinko paista riittävästi!

Raskasteollisuusmaa Saksa tuottaa tällä hetkellä 25% tarvitsemastaan energiasta uusiutuvilla, tavoitteenaan 60% parin vuosikymmenen kuluessa. Öljylordi Skotlanti tähtää sataprosenttiseen uusiutivien käyttöön jo vuoteen 2020 mennessä. Paistaako Skotlannissa aurinko, häh? Suomenkin poliitikot voisivat tehdä opintomatkan Skotlantiin, viiden miljoonan asukkaan (ehkä pian itsenäiseen) maahan, jolla on samansorttinen ilmasto kuin Suomella.

Millä ihmeen tavalla esimerkiksi puupellettien tuotanto, aurinkopaneelien asennus ja uusien energianlähteiden tutkimus- ja kehitystyö ovat Suomeen (tai Australiaan) vääränlaisia työpaikkoja, kun työpaikoista on pula?

Suurimmat rahalliset investoinnit uusiutuviin ovat äskettäin tehneet Kiina ja Saudi-Arabia. Tietääkö upporikas öljyjätti Saudi-Arabia jotain, mitä me muut emme tiedä? Loppuuko öljy pikemmin kuin luultiin? Ainakin he tekevät kaikkensa varmistaakseen itselleen hyvät asemat lähitulevaisuuden aurinkoenergiamarkkinoilla.

Vaikkei ilmastonmuutokseen uskoisikaan, miksi ihmeessä tukea aloja, joiden haittavaikutukset ovat massiivisia? Amerikasta levinnyt iso, uusi toimiala gas fracking- eli kaasun purskutusporausmetodi saastuttaa maaperän ja pohjavedet vuosiksi. Australiassa yksittäiset osavaltiot ovat jo peruneet gas fracking-toimilupia saastumisen vuoksi. Merenrannat toipuvat öljyvahingoista vuosikymmeniä.

Isot öljyfirmat sen sijaan tiedostavat, että ilmastonmuutos tapahtuu. Niiden tavoite on tiristää tästä auringonlaskun alasta kaikki irti. Grönlannin ja Pohjoisnapa-alueen jääkentät sulavat. Alla on öljyä. Sinne ja äkkiä. Vielä ehtii ahnehtia rahaa, muusta viis. Isot sijoitusrahastot puolestaan siirtävät jo rahojaan pois fossiili-investoinneista uusiutiviin, tällä hetkellä kahden miljardin dollarin vuosivauhdilla.

Jos olet ilmastonmuutosskeptikko, ajattele nyt itse. Kumpi hyötyy rahallisesti enemmän siitä, että öljyä, hiiltä ja kaasua poltetaan - tai ei polteta - kuin viimeistä päivää? Globaali ökyrikas bisnes kuten Exxon Mobil tai Shell, vai vihreä poliitikko tai meteorologi tutkimuslaitoksessa?

Totuus on, että ilmastoänkyröitä viedään kuin litran mittaa pelissä, jossa tavoite on nyhtää joka penni rikastuttamaan entisestään rikkaita. Mutta hyödytkö sinä itse? Käy Pekingissä, siellä saa hyvän tuntuman siihen, miltä tuntuu, kun aurinkoa ei näy ja happea ei saa. Yskin vieläkin, kolme viikkoa matkan jälkeen.

Suomalainen mökillään v. 2050? Kuva (c) Shutterstock, artikkelista http://www.wired.co.uk/news/archive/2014-03/03/flooding-danger

Riittävä kielitaito

Kommenttiboksiini tuli jo aikaa sitten kysymys, että mikä on riittävä kielitaidon taso Australiassa työskentelyä varten.

Taso luonnollisesti riippuu monesta asiasta, kuten työnkuvasta ja ammattialasta, sekä siitä, haluaako tehdä oman ammattinsa töitä vai kelpaako mikä tahansa mainostenjako. Ja siitä, miten nopea yleisesti ottaen on omaksumaan uutta asiaa. Yritän silti lähteä tätä vyyhtiä purkamaan.

Arvioidaan oma kielitaito alkuun. Olen aina ollut kouluenglannissa hyvä ja sain siitä ysejä läpi kouluaikojen. YO-kirjoituksissa napsahti M eli 8, mihin petyin, koska odotin E:tä eli 9:iä. Lisäksi olen opiskellut englanniksi ulkomailla yhteensä vuoden ennen Australiaan muuttoa ja yritin myös pitää kielitaitoa yllä lukemalla romaaneja englanniksi. Vaihto-opiskelupätkä Kanadassa varmasti antoi hyvät lähtölöylyt tälle Australiassa pärjäämiselle. 

Menestys kouluenkussa on kuitenkin kahtiajakoinen asia. Ulkopuolisten silmissä englantini on ilmeisesti muutostani asti ollut täysin riittävää ja sujuvaa, koska alkuperämaakseni on alusta asti veikattu Irlantia. Itse kuitenkin jämähdin aluksi mykkänä tervaan:

Pöllähdin tänne muuttaessani tilanteeseen, jossa en odotuksistani huolimatta aina osannutkaan eli jäin änkyttämään ja sanattomaksi. Sanastoa kun olisi kymmeniätuhansia sanoja, joista en kaikista koulukehuista huolimatta tiennytkään kuin murto-osan. Työnhaastattelut ja työnhaku-puhelinsoitot sitoivat kielenkannat jännityksen voimalla.  

Kun sitten nykyisen työni sain, asiakirjoittaminen ja kokouksissa mielipiteen sanominen tuntuivat helkutin vaikeilta, kun ei voinutkaan luottaa siihen, että ope kyllä korjaa punakynällä. Se, että pomo korjaa punakynällä, ei ole hyvä juttu. Olo oli kuin pussinperän hikipinkolla, joka lähtee Oxfordiin opiskelemaan ja tajuaa, että ei jumpe, minähän olen ihan pikkutekijä tässä. 

Muttamutta. Todellisuudessa englannin ei tarvitse olla lähellekään täydellistä täällä pärjätäkseen. Pääasioita ovat, että uskaltaa kommunikoida, ymmärtää muita ja tulee itse ymmärretyksi. Lauseiden ei tarvitse olla shakespearea vaan simppeleitä neljän sanan pätkiä. Itse yllätyin kovasti, kun pomoni n. vuosi sitten sattui sanomaan, että keskustelutaitoni on kirjoittamistani parempaa (vaikka tekstintuotossakaan ei sinällään vikaa ollut, kuulemma).

Itse olin kuvitellut, että asiaintila on juuri toisinpäin - keskusteluissa kun lähinnä nyökyttelin päätä ja heittelin puolen sanan kommentteja. Nähtävästi keskustelutaidon arvostus syntyi siitä, että suomalainen perinteisesti kuuntelee keskeyttämättä, ei puhu päälle ja muistaa toisen sanomiset yksityiskohtaisesti.

Ausseja ahdistaa, jos he eivät saa selvää toisen puheesta tai jos vastapuoli ei ymmärrä, mitä he sanovat. Ymmärryksen välittyminen ja samalle sivulle pääsy on ehdoton edellytys onnistumiselle. Normiaussi ei kovin vaikeasti puhu (mahdollista aksenttia lukuunottamatta), ja jos pystyt seuraamaan Kauniita ja Rohkeita ilman tekstitystä, pärjäät kyllä täälläkin, ainakin alkuunpääsyn verran.  

Ennen Australiaan töihinpyrkimistä kannattaa tehdä testi omalla työpaikalla Suomessa - eli miettiä, osaisinko hoitaa kaikki nämä samat jutut englanniksi. Jos työsi on myydä jätskiä, 99%:llä varmuudella osaat, koska nuoren polven suomalaiset keskimäärin puhuvat kohtuullisen hyvää englantia. Kun vain uskaltavat alkaa puhumaan! Jos työsi on olla projektipäällikkö tai sairaanhoitaja, voi olla vaikeampaa, tai ainakin vaatia englanninkielisen työsanaston opettelua. 

Kannattaa kuitenkin muistaa, että mitä vaatimattomampaa englantia puhuu, sitä todennäköisemmin päätyy sellaisiin hanttihommiin, joissa ei tarvita keskustelu- ja kirjoitustaitoja. Juurikin se mainostenjako, siivous, pizzanpaisto, mäkkäri...

Varoituksen sanana, että jos englantisi on kovin yksinkertaista tai joudut usein kysymään, että mitä, aussit herkästi kuvittelevat, että olet tyhmä - kielitaidottomuuden sijasta. Lienee universaali ilmiö, mutta silti raivostuttava. Pitäisi olla joku signaali sille, että tiedän kyllä tästä aiheesta, mutta en juuri nyt muista oikeita sanoja!

Viralliset kielitaitovaatimukset ovat yksi hyvä mittari. Työnantajan sponsoroimaa pysyvää oleskelulupaa (viisumi 187) varten IELTS-enkuntestistä on saatava vähintään 5 arvosteluasteikolla 1-9. 5-tason kuvaus: Kieli on osittain hallussa, ymmärtää useimpien puhetilanteiden yleismerkityksen, mutta tekee paljon virheitä. Pystyy keskustelemaan perustasolla omasta ammattialastaan. 

Itsenäisesti haettavaa pysyvää oleskelulupaa (190) varten minimivaatimus on IELTS-tulos 6: Kieli on pääosin hallussa, mutta virheitä, kuten väärinymmärryksiä ja vääriä sanavalintoja saattaa ilmetä sillon tällöin. Pystyy käyttämään ja ymmärtämään melko monimutkaista kieltä, etenkin tuttuja aiheita koskien. Huom. tuloksella 6 ei saa yhtään pistettä viisumihaun pistetestissä, eli tämä on vasta minimivaatimus. 

Jotta niitä viisumipisteitä saa, on pätkäytettävä vähintään IELTS-tulos 7: Kieli on käyttövalmista, mutta satunnaisia virheitä ilmenee joissain tilanteissa. Pystyy käyttämään vaikeaakin kieltä yleensä hyvin ja ymmärtää monimutkaista päättelyä. 

Ylimmille tasoille 8 ja 9 yltävät lähinnä korkeakoulutetut natiivit eli englantia äidinkielenään puhuvat, mutta mahdollisesti myös pitkään englantia korkeatasolla opiskelleet tai englanninkielisessä ympäristössä eläneet. Itse sain pari vuotta sitten IELTS-tuloksen 7,5 ja E puolestaan sai 8,5; mutta hän puhuu englantia toisena äidinkielenään ja on maisterikoulutettu kuten minäkin. 

Miten sitten tietää, mikä näistä vastaa omia taitoja? Itse karkeasti arvioisin, että IELTS-tulos 5 vastaa kouluenkun seiskaa, IELTS 6 kouluenkun kasia ja IELTS 7 kouluysiä. Vaihtoehtoisesti, jos ymmärrät YLE:n nettisivujen englanninkielisiä uutisia ja pystyisit kirjoittamaan samat jutut kielioppivirheittä, tasosi on mahdollisesti luokkaa 6-7.

Jos ymmärrät monimutkaista akateemista tekstiä ja pystyt virheettömästi kirjoittamaan samat, tasosi on mahdollisesti luokkaa 8. Ja jos ymmärrät tämän IELTS-arvostelutaulukon, tasosi on mielestäni vähintään 5.

Oma mielipiteeni on, että IELTS-testi on vaikeampi kuin miltä näyttää ja kuulostaa. Mutta syy ei ole kielen vaikeus, vaan kompakysymykset ja tietynlainen vastaamisen malli, jota he odottavat. IELTSiä varten kannattaa treenata etsimällä netistä ilmaisia vanhoja testejä vastauksineen. Esimerkiksi Kanadan maahanmuuttoviraston sivuilla on oikeaa vastaava ilmainen testi, löytyy täältä.

Jos et koulussa pärjännyt, ainahan englantia voi opetella omatoimisesti, mennä kansalaisopistoon tai lähteä vaikka kielikurssille. Paras opettaja tietenkin on englanninkielisessä ympäristössä oleskelu. Tänne vaan lomalle tai vähintään sille WH-vuodelle testaamaan, miten sujuu! 

Videokonferenssista ei meinaa tulla mitään kielimuurin takia. 

Hääpukuja

Tänään astuin sellaisesta ovesta, josta en ole ennen mennyt koskaan. Nimittäin hääpukuliikkeen. Olen saanut kunnian toimia kaasona vuodenlopun häitään valmistelevalle morsiamelle ja tänään lähdettiin ensimmäistä kertaa yhteisvoimin liikenteeseen hääpukua metsästämään.

Perthinsuomalainen morsian on ehtinyt jo yhdet täkäläiset häämessut kiertää ja siellä saada hieman esimakua Australian bling blingistä. Kuvaukseksi riitti kuulemma kaksi sanaa: huh huh. Odottelinkin puoliksi innoissani, puoliksi valmiiksi kauhuissani, millaisia kimallekermakakkuja vastaan tupsahtaa.

Hääpukuliikkeisiin kuuluu näköjään tehdä ajanvaraus, ja ensimmäiseen kurvasimme aamuyhdeksäksi. Paikalla oli jo puolen tusinaa morsianta tukijoukkoineen. Kun odottelimme tiskin tuntumassa vuoroamme, päämyyjä alkoi lukea ajanvaranneiden nimiä nimilistasta. Ehdin jo suivaantua, että mihin sitä ajanvarausta tarvittiin, jos täällä kuitenkin mennään "fist come first served"-asenteella?

Hetikohta selvisi, että jokaiselle morsiamelle osoitettiin oma myyjä palvelemaan. Liikkeeseen siis otetaan vain se määrä morsiamia kerrallaan, kuin on myyjiäkin. Mitään shampanjalaseja emme saaneet kouraan - kuvitelmistani huolimatta -, mikä on toisaalta aamuyhdeksän huomioiden ihan hyvä asia.

Vanhempi rouvashenkilö haarukoi ensin morsiamen budjetin ja sen jälkeen tyylitoivomukset. Suureksi yllätyksekseni sekä tässä, että seuraavassa liikkeessä, myyjä todella kuunteli ja toi vain sellaisia pukuja näytille, jotka mätsäsivät morsiamen toivelistaan. Kuvittelin, että sieltä tulee tyrkkymyyntihengessä eteen vain kalleinta tylliunelmaa, morsiamen älähdyksistä huolimatta.

Harmi kyllä liikkeissä ei saa ottaa kuvia, joten yhtään näytekappaletta tarjonnasta ei ole tähän laittaa. Vähemmän oli säihkettä ja paljettia kuin odotin, mutta enemmän, kuin kuvittelisin suomalaisista liikkeistä löytyvän. Toisaalta, morsian on tolkun nainen, joten hänellä oli melko realistinen näkemys puvusta: sen on oltava kaunis mutta käyttökelpoinen, ei saa kuristaa hengiltä, kompastuttaa laahuksellaan, sokaista överitimangeilla eikä olla sellainen pönkkähame, jossa ei pääse edes vieraita halaamaan.

Morsiamen sovitellessa kaikenlaisia valkoisia unelmia viereiselle sovituskopille leiriytyi aussiseurue. Nuori, kaksvitonen morsian toivoi nähtäväkseen A-linjaisia melko simppeleitä pukuja. Hänellä oli mukanaan ulkonäöstä päätellen isosisko ja äiti. Pahempaa biatchia en ole hetkeen tavannut kuin kyseinen isosisko, joka ei pystynyt peittelemään kateuttaan ollenkaan!

Tässäpä otteita keskustelusta, jonka väkisinkin kuulin metrin päästä.

Pikkusisko: Aika kaunis tämä mekko.
Myyjä: Näytät tosi kauniilta, ihana hoikka vyötärö sinulla.
Isosisko: En malta odottaa, että saat lapsia! Sitten sinäkin opit, mitä on tosielämä ja miten raskauskilot jämähtävät!
Pikkusisko: Tämä on ihana, parempi kuin edellinen.
Isosisko: Nojoo, onhan se ihan ookoo... mutta huomaatko, äiti ei itke! Kun äiti näki minut ensimmäistä kertaa puvussani, hän ei voinut pidätellä kyyneleitään!
Pikkusisko: En tiedä, voinko tanssia kunnolla tässä puvussa. Pitäisiköhän olla tanssia varten eri puku?
Isosisko: Laitat verkkarit jalkaan tanssia varten.
Pikkusisko: Tämä on ehkä suosikkini näistä.
Isosisko: Mutta se ei ole ollenkaan niinkuin minun pukuni!
Myyjä (hymyillen): Morsianhan on se, joka puvusta päättää.
Isosisko: [kuulumatonta mutinaa ja nurinaa naama nurjana].
Pikkusisko: Onpa valikoimaa, vaikea päättää.
Isosisko: On tosi kauniita malleja nuo tuolla, siis nuo, joita sinä et halua sovittaa. Luulenpa, että minun pitää mennä uudelleen naimisiin.

Shock and horror-hetki iski siinä vaiheessa, kun suomimorsian totesi tietyn puvun laahuksesta intoileville myyjille, että enpä tiedä tuosta laahuksesta... Kun Suomessa ei ole oikein sellaista tapaa, jossa kaasot kulkisivat morsiamen takana laahusta kannattelemassa. "Mitä, häh, mitä varten ne morsiusneidot sitten on? Montako sinulla on? Kai he nyt voivat sen verran eteesi tehdä? Olisi suomalaistenkin aika oppia, miten nämä juhlat juhlitaan!"

Ero on siinä, että suomalaisille kaaso ja morsiusneito ovat eri asioita, mutta täkäläisille se on yksi ja sama. Pikku morsiusneitoja ei tällä morsiamella ole, ja Pippa Middleton-tyylinen laahuksen kannattelu ei oikein kuulosta suomalaishäiltä. Toisaalta, ainahan sitä voi rikkoa perinteitä tai luoda uusia. Laahusasiaa ei lyöty lukkoon suuntaan tai toiseen. Hyviä ideoita kaupoista tarttui mukaan, muttei vielä sitä pukua.

Yllä: muodikas tyllimekko osoitteesta modwedding.com. Alla omaan makuuni paremmin käyvä hillitty malli, tidebuybridal.com.

Muutoksen perässä

No niin, menin sitten itse lankeamaan kateuden ansaan, vaikka aiemmin ihmettelin, mikä niissä muiden blogeissa voi tällaista tunnetta herättää. Kyselin tutuilta uusia blogivinkkejä ja sain muiden muuassa vastaukseksi linkin Olgan kotona – blogiin.

Kotivinkin bloggari Olga Temonen elelee onnellisena maatilallaan lastensa ja miehensä (ex-Apulanta-bänditähti Tuukka Temonen) kanssa, ympärillä tietysti liuta kissoja, koiria ja hevosia. Olga ratsastaa, hoitaa puutarhaa, leikkii lasten kanssa, kokkaa ja leipoo päivittäin.

Näyttelijä-tuottaja Olga tienaa osan elannostaan kirjoittamalla, mikä on oma unelmani! Jonka tavoittaakseni en kylläkään ole erityisesti tehnyt mitään... Pahus vieköön. Hyvä Olgalle, mutta entäs minä, joka en vietä Olgan mallista ”teen pelkästään niitä asioita, joista tykkään”-elämää?

Toki tajuan, ettei kenenkään elämä ole ruusuilla tanssimista, eikä edes Olga pysty välttämään rutiineja, rahahuolia, siivouspäiviä, perheriitoja, lasten känkkäränkkäilyä ja muita arjen kamppailuja. Mutta kuka jaksaisi lukea blogia, joka on pelkkää räntäarkea kesäkukkien istutuksen sijasta?

Ei tarvita sherlockia ratkomaan, että syy murjotukseeni on enimmäkseen Australian talvi. Kylmähän täällä ei vielä ole, ainakaan Suomen mittapuulla. Mutta olen huomannut, että aina kun pimeä aika koittaa, minuun iskee kummallinen levottomuus ja huoli siitä, että elämä menee sivu suun. Kun aamulla herää pimeässä ja illalla töistä päästessä alkaa hämärtää, tuntuu, ettei mitään muuta päivään mahdukaan kuin töissäkäyntiä.

Epäilen vahvasti, että enää sopeutuisin ollenkaan suomalaiseen vuodenaikojen vaihteluun. Loppukevättä, kesää ja (aurinkoisia) syksypäiviä rakastan, mutta lannistavat talvet menisivät ehkä nippanappa kirkasvalolampun, D-vitamiinitablettien ja satojen glögilitrojen voimalla. Jos edes niillä.

Nykyinen työni koostuu sen vahtimisesta, että kaikki tehdään tismalleen pykälien mukaan - yhtään minkään luovan ajattelun sijasta. Ei ihme, että tällainen tyrkkii lopulta ”muutosta halutaan”-rintamalle.

Muutosta hidastaa se, että harmillisesti työmarkkinat ovat täällä nyt hiljaiset. Töitä yhä etsivä E:kin on saanut kuulla useammasta rekrytoimistosta, että markkinat ovat nyt itärannikolla, sori.

Toinen tunnistamani orastava tylsistymissyy on, että pian kolme vuotta Perthissä asuttuani tästä uudesta kolkasta on osittain karissut uutuudenviehätys. Yhä edelleen Australia on mielestäni parhaita, ellei peräti paras, maa asua ja elää. Mutta samassa kaupungissa on vain rajallinen määrä nähtävyyksiä, uusia paikkoja, tapahtumia ja korttelikahviloita, joita voi ihmetellä, tutkia ja testailla.

Lopulta kaikki on käyty läpi ja typerä seikkailijaveri kysyy: ”mitä seuraavaksi?”. Pitääkin olla tällainen levoton utelias. No, ehkä ihmiskunta olisi ilman tutkimusmatkailijageeniä jumittunut savanninkulmalle pyörää ja tulta keksimään aina nykypäivään saakka. Ja onneksi toimisto-oravanpyörästä saa ekstralomia, jos uhraa palkkarahoja vapaapäiviksi.

Koska olen myös innokas politiikan seuraaja, on täkäläinen poliittinen meno lannistanut viime päivinä. Juuri tällä viikolla sekä WA:n osavaltion että Australian valtion oikeistohallitukset menivät sorkkimaan budjettejaan eli harjoittamaansa politiikkaa kylmäverisempään suuntaan.

Australia muun muassa päätti juuri tilata Amerikasta 58 hävittäjää jo tilattujen 14:n lentsikan lisäksi, ja leikkasi tämän rahoitusta varten rajusti sosiaaliturvaa ”nuoriso”- eli alle 30-vuotiailta työttömiltä; sekä eläkeläisiltä ja lapsiperheiltä.

Samalla valtio leikkasi yliopistojen rahoitusta ja vastavuoroisesti antoi niille vapaat kädet laskuttaa mitä lystäävät tutkinnoista. Opiskelu tulee entisestään kallistumaan nykyisistä kymmenistä tuhansista dollareista. Opintotukea ei täällä tunneta, vaan kaikki on rahoitettava lainalla tai pappa betalar-mallilla.  

Sen sijaan rahaa riittää pahimmille saastuttajille uudesta miljardirahastosta. Siitä maksetaan tukiaisia, jos bisnes haluaa vähentää päästöjä. Mitään rangaistuksia ei ole luvassa, jos eivät halua. Ja toisin sanoen siitä tehdään veronmaksajien kustannettava ongelma, että osa yrityksistä ei ole vielä leikannut päästöjä pari vuotta voimassa olleen (melko löysän) päästövero-ohjelman alla.  

Tuloksena on kylmempi, eriarvoisempi ja ankarampi Australia. Maan fair go - ja no worries -meininkiin tällainen ”myimme sielusi äärikapitalismin demoneille”- henki ei mielestäni sovi yhtään. Ei se kyllä sovi muuallekaan.

Maatilaa, lapsikatrasta ja hevostallia en itselleni kaipaa, mutta kylläkin mielekkäämpää eli innostavampaa päivittäistekemistä kuin nykyinen kahdeksasta neljään pilkkua viilaamassa-toimistorutiini. On tämä maailma hankala, kun ihmisen pitää tienata leipänsä tavallisissa töissä vaikkapa matkustelun ja siitä kirjoittamisen sijasta! (First world problem alert...).

Turhautumiseni ydin piilee siinä, että idealistisesti unelmanani on muuttaa maailmaa parempaan suuntaan. Miten ja missä tämä muutos tehdään, en vielä tiedä, enkä mielestäni ole asian eteen läheskään riittävästi tehnyt.

Bloggaus auttaa vähäsen: ainakin tätä väylää pitkin pääsen kertomaan, miten muualla eletään. Se taas toivottavasti herättää ajattelemaan, että ”ai noinkin voi olla”; enemmistö maailman ihmisistä ei ole pahoja vaan aika jees tyyppejä; ja kannattaa uskaltaa vängätä elämää siihen suuntaan, johon sen haluaa kulkevan.

Sitä mullistavaa muutosideaa – elämän, ja maailman – odotellessa!

Muutos on hyvästä. (c) Luiza Vizzoli.

Käytöstavoista

Kiinassa tuli pari kertaa eteen tilanne, jossa todella hävetti länkkäreiden puolesta. Kiinalaisilla voi olla käytöstavoissa puutetta - ainakin länkkärisilmiin -, mutta eivät kaikki länsituristitkaan kohteliaisuudella ja huomaavaisuudella mainetta niitä.

Tilanne 1. Jonotimme turvatarkastukseen Xi'an:in lentokentällä. Edellämme jonotti aksentista päätellen amerikkalaisperhe, vanhemmat ja kaksi kouluikäistä lasta. Jonossa oli kohta, jossa oli kyltti: ei nesteitä tämän pisteen ohi.

Lapset latoivat vanhempien johdolla vesi- ja mehupullot repuista lattialle kyltin juureen. Yhden pullon korkki ei ollut kunnolla kiinni, joten sisältö vuosi isoksi lätäköksi lattialle perheen nenän alla. Eivät viitsineet edes nostaa pulloa pystyyn, katsoivat vain.

Kolmen metrin päässä oli roskikset, mutta ei sitten tullut isille ja äitylille mieleen opettaa lapsille, että käykääpäs michael ja jordan viemässä roskat roskikseen älkääkä jättäkö niitä muiden siivottavaksi. Ilmeisesti jenkkien ei tällaista itsepalvelua tarvitse harrastaa.

Olisi tietysti ollut reipas teko meiltä/minulta napata ne pullot ja viedä roskikseen, kun kerran näin tilanteen, mutta jotenkin siinä hölmistyksissäni en tajunnut ennen kuin olin jo itse turvatarkastettavana.

Tilanne 2. Istuimme minibussissa matkalla riisiterassivuorelta alas, kun samaan bussiin pakkasi (jälleen) amerikkalaisperhe. He valtasivat penkkejä niin, että jokaisella oli reppu vieressään sylin sijasta, ja alle kymmenvuotiaat lapset istuivat takapenkillä leveinä kuin keisarit (penkki = ei yksittäistuoleja, eli sinne olisi mahtunut niin monta kyytiläistä kuin saa puserrettua vierekkäin).

Myöhemmin kyytiin nousevat kiinalaiset saivat horjahdella pomputtavassa vuoristokyydissä käytävällä ilman, että jenkit eväänsä hetkauttivat.

Vuorelle tullessamme bussissa oli meidän lisäksemme vain kiinalaisperheitä, ja paikalliset vanhemmat pitivät kouluikäisetkin lapsensa sylissään, kasseista puhumattakaan. Että kaikille riittäisi tilaa. Valkonaamoja neljän-viiden ekstraihmisen paikkojen valtaus ei sen sijaan huolettanut.

Jenkit kylläkin olivat kovasti ärsyynnyksissään siitä, että bussi lähti tasalta, vaikka opas oli sanonut varttia vaille! Härreguud tällaista, eivät nämä kinukit mitään osaa.

Tilanne 3. Huangshanin B&B:ssä tuli omistajan kanssa puhetta ensimmäisestä kohtaamastamme majoituksesta, Guangzhoun kauhuluukusta. Omistaja kertoi vastineeksi kauhutarinan vieraista, juuri meitä ennen majoittuneesta nuoresta ranskalaisparista. Pari oli varannut huoneen yhdeksi yöksi ja lähti aamulla samalle vuoristovaellukselle kuin mekin sittemmin.

He kuitenkin tulivat myöhään illalla takaisin, kylmissään ja väsyneinä. Tyttö pyysi, että saisiko hän äkkiä käydä vaihtamassa vaatteet jossain huoneessa ennen kuin he jatkavat matkaa samana iltana seuraavaan kaupunkiin. Omistaja suostui.

Kun hän käänsi selän, myös poikaystävä livahti huoneeseen: pari kuppasi yli tunnin suihkussa. Sinne humahti talon kaikki kuuma vesi. Kuumavesisäiliön sähkölämmitykseen menee kuulemma 8 tuntia ja maksaa ihan kivasti, eikä sen illan vieraille jäänyt ollenkaan kuumaa vettä, omistajaperheestä puhumattakaan.

Kun pari viimein hiippaili ulos huoneesta, omistaja huomautti heille, että ei ollut oikein reilu temppu, kun huonevaraustakaan ei ollut eikä aikomustakaan maksaa. Teinipari pyysi ensin anteeksi, mutta sitten suuttui, kun omistaja totesi heille, että älkää tehkö toiste missään, koska pilaatte oman maineenne lisäksi maanmiestenne maineen. Lähtivät ovet paukkuen menemään, toruista loukkaantuneina, mitään maksamatta. Just.

Toisaalta, toinen puoli kolikkoa tuli keskusteltua viikonloppubrunssilla Perthin suomityttöjen kanssa. Yksi laajasti matkustellut neito totesi, että hän ei vain enää jaksa sitä hyväksikäytön ja nyhtämisen makua, johon köyhemmissä maissa usein törmää. Siis sitä basaarimeinkiä, "osta osta!" tupla- tai triplahinnalla, kuin mitä oikea arvo on tai mitä paikalliset maksavat.

Aina saa olla varuillaan ja tarkkana, ja tinkiä niin maan perusteellisesti. Jos länkkärit nähdään pelkkinä kävelevinä kukkaroina, ei vastavuoroisesti tee mieli olla kovin kiva ja naiivin ystävällinen.

Kiina-reissun aikana juttelimme satunnaiskohtaamamme ranskalaisinsinöörin kanssa, joka asuu ja työskentelee Pekingissä. Hänen kokemuksensa kiinalaisista ja maan kulttuurista olivat pääsääntöisesti hyviä. Kuulemma ihmisiin on aluksi hieman vaikea tutustua, sillä moni arastelee avautumista naurunalaiseksi joutumisen pelossa.

Kiinalaiset eivät, yllättäen, tykkää siitä, että länkkärit naureskelevat heille ja heidän käännösvirheilleen. Kukapa naureskelusta tykkäisi. Hieman omatunto kolahti. Etenkin, kun ottaa huomioon, että mekin aurasimme maan halki opettelematta vastavuoroisesti juuri yhtään kiinaa, maapallon yleisintä kieltä...

Käytöstavat ja niiden puute on jännä juttu, puolin ja toisin. Jotenkin luulisi, että "tee niinkuin toivot muiden tekevän sinulle" olisi aika looginen lähestymistapa kaikkeen, uskonnosta tai sen puutteesta riippumatta. Tai oma suosikkini: "toimi aina niin, että toiminnastasi voitaisiin tehdä yleinen laki" (Immanuel Kant: kategorinen imperatiivi). Ehkä jo joskus ensi vuosituhannella yllämme moiselle kehitysasteelle!

Ja tässä niitä naureskelun aiheita - kylttikukkasia.

"Tuholaiset eivät sallittuja". Pitäisi kaiketi olla: no pets allowed, ei lemmikkejä. 

Do me! Sekstailupyynnöstä tuskin on kyse kuitenkaan, nuudeleita vain tarjolla.

Ei yhtään Starbucksin oloinen logo tällä Caribbean Coeeff:iilla, Karibian Kavhilla. Eikun kahvilla.

Superkätevä lentokenttäkeksintö Xi'an:issa. Lukittava, vuokrattava nukkumakoppi! Tällaisia joka paikkaan, myös työpaikkojen alakertaan lounastorkkuja varten, kiitos.

Että mitenkä?

Tervetuloa uudistettuun blogiin! Etusivu-infon, kuten blogiarkiston ja profiilini, saa näkyviin viemällä hiiren ruudun oikeaan laitaan: sieltä pullahtaa valikko näkyviin. Blogipostaukset puolestaan saa kokonaisuudessaan näkymään klikkaamalla niitä.

Toivon mukaan tämä uusi ilme on yhtä helppokäyttöinen kuin entinenkin. Koska en ole IT-velho, en ihan hallitse tätä blogialustatouhua, ja lukijalista tästä etusivulta katoaa ja ilmestyy takaisin päivästä riippuen. Vaikka vänkään asetuksista sitä pysyvästi näkyviin, ei tule mittään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita ettenkö haluaisi jäseniä blogiin ja todellakin arvostan sitä, että monta kymmentä ihmistä on jo seuraajiksi liittynyt!

Käsittääkseni tätä bloginäkymää voi kukin itse muuttaa omalla koneellaan yläpalkin komentorivistä, mutta itse olen sitä mieltä, että Magazine-asetus on paras eli selkein kuvien ja tekstin esittämiseen. Jos siis jotenkin vahingossa klikkailet yläpalkista tämän blogin näyttämään palapeliltä tai joltain muulta outoudelta, klikkaa uudelleen Magazine-sanaa palauttaaksesi järkevämmät näkymät. 

Ja asiaan. Englanniksi elämisessä on yksi erityisen kinkkinen kielipiirre – nimittäin sanonnat ja sananlaskut. En ollut ennen tajunnut, miten ahkera sanontojen viljeljä olen eli miten usein olen työntämässä valmistäytettä puheenparteen (kalahtaa omaan nilkkaan, menneen talven lumia, ei pidä vettä jne.). Arkipuheessa tulee väkisinkin möläyteltyä näitä fraaseja käännettyinä versioina.

Osa niistä toimii suoraan englanniksikin, kuten shoot yourself in the foot, kun joku aiheuttaa itselleen haittaa. That argument won´t hold water silloin, kun väite vuotaa kuin seula (leaks like a sieve, voi onneksi sanoa näin englanniksikin). Osa taas ei toimi, kuten juuri tuo it´s last winter´s snow, joka ei englanninkielisille tarkoita mitään, ennen kuin sen selittää. Entäs joku chicken cage of terror, kauhistuksen kanahäkki?

Usein innostuessani selostamaan jotain (monesti politiikkaan liittyvää) aihetta, huomaan kesken tarinan, että eihän juttu luistakaan kuten tarkoitin. Ajan karille sananlaskuvaiheessa. Jäi kiinni housut nilkoissa tai valehtelee silmät päästään... ööh, was caught his pants in his ankles ja is lying his eyes off?? Pitäisi muistaa sanoa, että was caught redhanded, jos joku jää rysän päältä kiinni (ja siinäkin taas yksi kinkkinen käännettävä: was caught on top of a fishing net.... nou).

Ja sitäpaitsi, en ole edes omista sanonnoistani varma, että ovatko ne yleissuomea vai ihan omia keksintöjäni. Valehdella silmät päästään, onko se sanonta? 

Kolmikielisessä kodissamme on vielä se lisäulottuvuus, että E:llä on täysin omat ranskalaiset sanontansa, minun kanssani puhuessa englanniksi käännettyinä tietysti. Viljelemme siis kolmen maan fraasivarastoa. Ranskalaiset ovat maineensa veroisia siinä, että usein maan sananlaskut liittyvät lihan iloihin: jos esimerkiksi jossain on tungosta tai liikenneruuhka, sanotaan, että on porukkaa kuin bordellissa. Reheväpovisesta naisihmisestä puolestaan voi sanoa, että ”onpa siinä parveke täynnä”. 

Bordello muutenkin on käypä kirosana, samoin putain eli bordellin työntekijä, joka vastaa suomen "voi v*ttu!"-huudahdusta. E ei englanniksi kiroile lähestulkoon ikinä, mutta veljiensä kanssa ranskaa puhuessa tuo putain lipsahtaa sinne tänne. Toisaalta itsekin kiroilen suomeksi, mutten juuri koskaan englanniksi, crikey- huudahdusta eli "himputtia" enempää. 

Aussit ovat ylpeitä omista sanonnoistaan, joita eivät ulkkarit ymmärrä. Tosin näitä outback-heittoja ei normiarjessa kuule, ainakaan kaupungissa toimistotöissä. Sanoja, joita sen sijaan ainakin minun ympärilläni käytetään ja jotka olen joutunut googlaamaan tai muuten vaklaamaan merkitykset muilta, ovat mm:

shenaningan(s) - salakavala veto tai viekas temppu

big kahuna - iso pomo
flying kahuna, lauseessa I don't give a flying kahuna - en vois vähempää välittää
woop woop - mikä tahansa outback-kyläpahanen
nackered - rättiväsynyt, puhki
muck around - touhuilla jotain muita ärsyttävää, pelleillä, tuhlata aikaa kun on kiire
no dramas - sama kuin no worries mutta ei yhtä yleinen; eli kaikki ok, jees homma
it's a bewdy - beauty, mahtava juttu
my shout - tilaan sulle juoman (ja vastapalveluksena saaja tilaa tarjoajalle seuraavalla kierroksella)
have a look-see - vilkaista, tutkia asiaa
hard yakka - rankka fyysinen työ (myös työvaatemerkki täällä).

Nähtävästi Google-kartat heitti tällaisen aprillipilan v. 2010: Australian ajo-ohjeet aussislangilla. Kuva Google-kuvahaulla.

Kiina: Peking, vuorenvalloitus ja Shanghai

Kiina-matkan viimeinen osa eli Peking, Huangshan (Keltainen Vuori) ja Shanghai.

Peking sattui huonoon saumaan meille sikäli - toisen matkaviikon aloitukseksi -, että olimme tähän mennessä kumpikin napanneet nuhan ja toisaalta kulttuurishokki hyppäsi estradille täydellä voimalla. Ensimmäisellä viikolla kaikki uusi ja ihmeellinen oli, noh, juurikin sitä uutta ja ihmeellistä. Näin alkumatkasta jopa unta, jossa maisemasta pullahteli esiin kaikenlaista mystistä ja kaunista outoa, kuten yksisarvisia. Aivoni ilmeisesti käänsivät kaiken kaduilla näkemäni käsittämättömän tällaiseksi satumaaksi.

Mutta viikolla kaksi uusi ja ihmeellinen kääntyi muotoon erilainen eli väärä. Ei helkkari että ottivat ne ihmismassat, töniminen, etuilu, ruuhkat, liikenteessä piittaamattomuus, kaiken ruuan uppopaistaminen ja huonosti siivotut hotellikylppärit pattiin! Tähän päälle nuhan aiheuttama runneltu olo, niin hyvä tulee. Pekingiin kannattaa lähteä vain täysissä ruumiin ja sielun voimissa, sillä kaupunki imee mehut jo silkalla koollaan ja tietenkin niillä ilmansaasteilla.

Kuten aiemmin kirjoitin, ilma ei haise tai tunnu erilaiselta kuin muuallakaan, mitä nyt aurinkoa ei pilvien takaa juuri näy. Mutta korkealta pilvenpiirtäjästä näkee smogin eli savusumun saartamassa ihan kaikkea. Ja iho tosiaan nuupahtaa saman tien moisissa häkäpilvissä. E on haaveillut kovasti Intian matkasta, mutta hänelläkin into hieman laantui, kun matkamme jälkeen selvisi, että maailman saastuneimpien kaupunkien top-20-listalta löytyy 13 intialaista kaupunkia. Peking on "vasta" 17:s, ja jo se oli meille hitusen liikaa.

Tarkoitus oli kaikkien muiden Pekingin-matkaajien tavoin nähdä Kielletty Kaupunki eli keisarillinen palatsialue, jonne ei tavallisilla kuolevaisilla ollut vuosisatoihin asiaa. Muurin rajaamalla alueella on 980 rakennusta ja siellä asui keisarin lisäksi monituhatpäinen hovi eli aatelistoa palvelijoineen. Kävimme jo saapumisiltanamme katsastamassa Tiananmenin hallintoaukion, jonka laidalla Kielletty Kaupunki on (tai pikemminkin toisinpäin, koska Kielletty Kaupunki oli siellä ensin...). Iltakävely olikin hyvä idea, sillä saimme kuvata kaikkea rauhassa, ilman ihmismassoja.

Kun sitten yritimme päästä sisään itse Kiellettyyn kaupunkiin paria päivää myöhemmin, ei mitään jakoja! Emme olleet tajunneet ottaa huomioon Labour Day-juhlaa (vappu tai siis Työväen Päivä). Kiinalaiset juhlivat sitä näköjään koko viikon, ja nähtävyyksiin on silloin joko ilmainen tai ale-sisäänpääsy maan kansalaisille. Päästäksemme muurien sisälle meidän piti ensin jonottaa a) pääsyä tien yli Tiananmenin aukiolle, b) pääsyä alikulkutunneliin itse muurille, c) pääsyä muurin portille ja d) pääsyä lippukassalle. Joka jonolla tietenkin mittaa sata metriä + jonosta riippuen muutama sata enemmän.

Jonossa a vierähti 20 minuuttia ja etenimme 2 metriä, joten oli aika selvää, että saman päivän aikana emme sisälle pääse. Antaa olla. Sen sijaan vietimme päivän Taivaan Temppelin puistossa (Tiantan), joka onkin kiva, vehreä, kohtuurauhallinen historiallinen seremonia-alue. Oikein hyvä vaihtoehto B.

Ennen meiltä kiellettyä Kiellettyä Kaupunkia ehdimme hankkiutua Kiinan muurille. Selvisi, että muurista voi valita useita pätkiä, joilla voisi vierailla. Eri pätkille on matkaa n. 70-150km Pekingin keskustasta. Pahin turistirysä käsittääkseni on Badaling, jonne suurin osa ryhmämatkalaisista päätyy ja jonne on ylipäätään helpoin päästä. Valitsimme kohteen nimeltään Mutianyu, jonne piti olla paikallisbussiyhteys, toisin kuin lopuille n. tusinalle pätkälle, jonne pitäisi ottaa taksi.

Siihen nähden, että muuri on Pekingin ja koko Kiinan tunnetuin nähtävyys, kulkuyhteyksiin ei ole panostettu liikaa. Bussi Mutianyuun lähtee kaukaa ison bussiaseman takaa perävarikolta, ja bussia saa hakemalla hakea. Mitään isoa kylttiä tai viittaa tyyliin "tällä bussilla Kiinan muurille!" ei ole katsottu tarpeelliseksi laittaa. Huomaamaton, mitätön bussilaituri kaikkien muiden joukossa vaan. Tarkistimme netistä, että bussi lähtee klo 7:30 ja 8:00 ja vuoro takaisin ajaa iltapäivällä. Bussia ei kuitenkaan kuulunut klo 7:30 eikä myöskään klo 8:00. Yksinäinen amerikkalaisturisti infosi meitä, että ajat ovat itse asiassa klo 7:00 ja 8:30!

Busseja oikealla numerolla tuli kyllä pysäkille, mutta lipunmyyjä hätisti meidät kauemmas, sillä kaikki samannumeroiset bussit eivät aja Mutianyulle saakka. Lopulta kello yhdeksän maissa - kun olimme odottaneet puolitoista tuntia -, oikea bussi viimein saapui. Bussimatka kestikin sitten 2,5 tuntia, sillä kyyti oli nimensä mukaisesti paikallisbussi, joka pysähtyi joka helvatan pysäkillä. Puolenpäivän aikaan saavutimme viimein kohteen, kiipesimme pitkät portaat vuorenkylkeä muurille ja behold, siellähän se: majesteettinen muuri.

Kaiken käytetyn ajan arvoinen.

Vuorelta alas kulki toboggan-eli kelkkarata, ja pitihän se testata! Hurja meno olisi ollut matkan parhaita muistoja, ellei edellämme olisi muninut joku arkajalka, joka veti suurimman osan ränniä kelkanjarru pohjassa kävelyvauhdilla. Oikeasti ihmiset, jos ette uskalla tehdä jotain vauhdikasta temppua, älkää menkö ollenkaan. Takaisin Pekingiin palasimme taksilla, jonka jaoimme muurilta löytämiemme ystävällisten venäläisturistien kanssa.

Pekingistä lensimme Tunxin kaupunkiin, jota kutsutaan myös Huangshaniksi läheisen vuoren mukaan. Tälläkin kertaa oli reilusti tuuria matkassa, sillä vaihdoimme viime hetkellä majoitusta, koska minulle oli jäänyt epäilyksiä jo varatun majapaikan tasosta (mm. mielessä kummitteli kommentti, jossa mainittiin rotta sisällä...). Ennen Pekingistä lähtöä vaihdoimme hostellin netitse B&B-paikkaan, josta olen kertonut aiemmin. Napakymppi! B&B:n isäntä, entinen opas, lateli kaikki parhaat vinkit vuorenvalloitukseen ja myös järjesti halvan taksin viemään meidät sekä kolmannen reppureissaajan vuorelle ja takaisin: 1,5h suuntaansa.

Keltainen Vuori oli ehdottomasti parhaita kokemuksia reissulla. Ensin vaelsimme raikkaassa, joskin sumuisessa kevätaamussa hiirenkorvien ja hedelmäpuunkukkien täplittämillä poluilla. Keskipäivästä usva alkoi haihtua ja pilvet liikkua sen verran, että käsittämättömän korkealle kurottuvat kapeat vuorenhuiput pistivät valokuvauksellisesti esiin pilvimerestä. Ei ihme, että näköalapaikoilla oli nimiä kuten Pilvimeren Paviljonki. Vuorenrinteillä kasvaa luonnonbonsai-mäntyjä korostamassa maalauksellisia maisemia.

Idylliä rikkoivat vain ne tuhannet ja taas tuhannet muut turistit, jotka etenivät vuorella mikrofonia ja kaiutinta käyttävää opastaan seuraten. Eräälläkin korealaisporukalla oli opas, joka pauhasi mikkiinsä vuoren nähtävyyksistä kiihkeästi ja kovaan ääneen kuin formulaselostaja! Omaa rauhaa ja hiljaisuutta haluavat - älkää matkustelko Kiinassa. Vuorelta alas tulimme uhmakkaasti portaita pitkin kävellen sen toisen vaihtoehdon, hiihtohissin, sijasta. Kesti reilut kaksi tuntia laskeutua seitsemän kilometriä (!) portaita, ja reidet ja pohkeet huusivat hoosiannaa vielä kolme päivää tempauksen jälkeen...

Matkan viimeiset pari päivää vietimme Shanghaissa. Kaupungin väkiluku on sama kuin koko Australian väkimäärä, 23 miljoonaa. Suurkaupungin hulina ei kuitenkaan tyrmää samalla tavalla kuin Pekingissä, sillä Shanghaissa on paljon puistoja, kadut ovat tahrattomia, ihmiset jotakuinkin kohteliaita ja joenvarren neonvalo-pilvenpiirtäjä-maisemat lyövät ällikältä. The Bund eli jokivarsi on etenkin arkkitehtuurin ystävän must-kohde, sillä joen toista rantaa reunustavat 1800-1900-lukujen taitteen kolonialistiset arvorakennukset ja toisella puolen kohoavat ne postikorteista tutut modernit jättitornitalot.

Shanghain parasta antia oli the Bund-jokivarren ohella Shanghain museo. Todella tasokas näytteillepano, paljon kiinnostavia esineitä Kiinan historiasta, ja mikä parasta, ilmainen sisäänpääsy. Kävimme tutkimassa myös Shanghain tunnettua French Concession - eli ranskalaisten asuinaluetta siltä ajalta, kun ranskalaiset hallitsivat tätä satamakaupunkia (1849-1946). Olihan siellä ihan nättiä, rauhallista ja vehreää, mutta alueen maine yhtenä Shanghain kiinnostavimmista kohteista ei ihan auennut. Rutkasti eurooppalaisturisteja ja ylihintaisia länsikahviloita, ravintoloita ja fiinejä ruokakauppoja.

Yksi erityisen hyvä muisto French Concession'ista kuitenkin jäi. E halusi välttämättä antaa synttärilahjaksi jotain matkan aikana (vaikka sain jo lahjan ennen lähtöä) ja koska tykkään enemmän elämyksistä/muistoista kuin tavaroista lahjana, valitsin ravintolaillallisen ranskalaisessa ravintolassa. Söimme tosi maistuvan kolmen ruokalajin illlallisen hienostelupaikassa nimeltään La Vie de Star eli Kuuluisuuden Lailla.

Ruoka oli hyvää millä tahansa mittapuulla, mutta erityisen onnistuneeksi sen teki fakta, että siinä ei vaihteeksi ollut nuudeleita, kiinalaista bbq-kastiketta eikä mitään uppopaistettua! Vaikka paikallinen ruoka matkan aikana oli pääsääntöisesti hyvää, vaihtelu virkistää aina. Matkan päätteeksi mikäs sen parempaa kuin nautiskella gourmet-ruuasta, laatuviinistä ja hyvästä seurasta romanttisessa kynttilänvalossa, kaikkea kokemaamme läpikäyden. Täydellinen päätös lomalle.

Yllä ja alla: Pekingiä katutasosta ja pilvenpiirtäjän 81. kerroksesta. 

Yllä ja alla: Kiinan hallitsijat pelkäsivät hyökkääviä mongoliheimoja aika lailla, koska rakennuttivat tätä massiivista muuria yhteensä 21 000(!) kilometriä vuosisatojen mittaan. Alla ei-pelottava ei-hyökkääjä.

Yllä ja alla: Populaa piisaa. Yläkuva metroasemalta, normipäivä Pekingissä. Alla jono a Kiellettyyn kaupunkiin, taustalla jono c. Kuvasta puuttuvat jonot b ja d.

Yllä ja alla: vaeltamassa Keltaisella Vuorella, Läntisessä Kanjonissa. Portaat oli onneksi tehty betonista, samoin kaiteet. Eihän tuonne tyhjän päälle lähtisi kylähullukaan muuten. 

Yllä ja alla: Vuorenvalloittajat ja valloituksen kohde. Keltaisen Vuoren geologian takia kallio lohkeaa pystysuoraan, minkä takia huiput jäävät korkeina törröttämään pystyyn. 

Yllä: Vääryyttä vuorella. Kantajat kuskaavat kaikki vuorenhuipun hotellien tarvikkeet jalkapelillä 7km pitkiä portaita pitkin, kun vieressä säksättää menemään hiihtohissisysteemi turistien kuljetukseen. Kuulemma halvempaa palkata kantajat kuin käyttää hissejä tavarantuontiin!

Yllä: Angry Bird-suklaamousse shanghailaisessa konditoriassa. Hyvä oli. 

Yllä ja alla: Shanghain joenranta, valomeri. Alakuvan mainosvene ei yhtään ylilöyty. Joella liikkuvat pikku risteilyalukset oli kaikki kääritty valomainoksiin. 

Yllä ja alla: Jos tykkäät neonvaloista, tässä on sinulle sopiva iskulause. I love Shanghai. 

Yllä ja alla: Shanghain museon näyttelystä. Kiinan eri etnisten ryhmien perinteisiä asuja. Kirjoa riittää.