Asuntoasiaa Australiasta

Australiaan pidemmäksi aikaa muuttava huomaa melko pian, että asumisen standardit ovat täällä erilaiset kuin Suomessa. Suomalaiset yleensä järkyttyvät rakentamisen, eritoten eristämisen, hutaistusta laadusta. Toisaalta tilaa piisaa paljon enemmän ainakin täällä Perthissä, missä ehkä yleisin asumismuoto on omakotitalo kokoa 4x2 eli neljä makkaria, kaksi vessaa/kylppäriä. 

Australiassa ei asunto- ja vuokrailmoituksissa kerrota yleensä ollenkaan asunnon neliömetrikokoa, vaan koko mitataan juurikin makuuhuoneiden määrällä. Tämä on melkoisen epätarkkaa, koska mikä tahansa talo tai asunto voi olla huoneidensa määrältä sama, mutta neliöiltään aivan eri. 

Edellinen omistusasuntomme oli kerrostalokolmio ja arvioin pohjapiirustuksista sen kooksi n. 60m2. Nykyinen ostokotimme on kolmen makkarin omakotitalo, vaikka ulkonäöltään onkin terrace house eli naapuritaloihin ketjutettu kuin rivitalo. Rivariin eroa on, että emme ole osa asunto-osakeyhtiötä ja ulkoseinät ovat vain tiukasti kiinni toisissaan, eivät jaetut. Kukin vastaa omista rakenteistaan, remonteistaan ja kuluistaan. Kokoa kodillamme on ehkäpä 80m2, taaskaan emme tarkkaan tiedä, kun ei missään kerrota. 

Koska olemme E:n kanssa kumpikin alunperin Euroopasta, olemme lähtökohtaisesti tottuneempia tiiviiseen ja jopa ahtaaseen asumiseen kuin paljasjalka-perthiläiset. Paikalliset eivät täällä Länsi-Australiassa mielellään asu kerrostaloissa, sillä ne mielletään kopperoisiksi ja yksityisyyttä haittaaviksi. 

Täällä ihan yleisesti kuulee mielipiteitä, että lasten ei tulisi kasvaa kerrostaloissa, se on jotenkin epäterveellistä. Asenne juontaa ilmeisesti siitä, että a) kerrostaloissa ei ole juuri koskaan lapsille tarkoitettua leikkipiha-aluetta eikä aina parvekkeitakaan, b) ennen 2000-luvulla alkanutta kerrostalobuumia Perthin kerrostalotarjonta on ollut aika rajoittunutta ja c) social housing eli vähävaraisten tai ongelmaisten asuttaminen on tapahtunut pääasiassa tarkoitukseen varattuihin kerrostaloihin, mikä on (virheellisesti) leimannut kaikkea kerrostaloasumista. Nykyään asenteet ovat hieman muuttumassa.

Kerrostaloasuminen oikeasti poikkeaa ns. yleisestä mielipiteestä. Keskustan uudehkot (1990-l jälkeen rakennetut) kerrostalot yleensä sisältävät resort-tyyppisesti monia kivoja palveluja kuten uima-altaan, vehreän sisäpihan, grillausalueen, kuntosalin ja/tai kokoustiloja, joskus jopa saunan. Mekin olisimme mielellään asuneet keskustan seudulla kerrostalossa jatkossakin (ehkä kuitenkin omaamme hieman isommissa tiloissa), jos se työmatkojen puolesta olisi toiminut. Meillä on useita kavereita keskustassa, joilla on tosi viihtyisät kerrostalopuitteet. Mutta nämä ovat kaikki muualta muuttaneita eli eurooppalaisia tai aasialaisia, joilla on eri asumistoiveet kuin true blue Ausseilla. 

Tutkin nykyään työkseni kodittomuutta ja asumisen laatua ja opin kiinnostavasti, että Australia luokittelee minimistandardit asumiselle kanadalaista metodia käyttäen. Riittävään asumiseen kuuluvat seuraavat:

Canadian National Occupancy Standard eli Kanadan kansalliset asumisstandardit

• Asunnossa tulee olla vähintään yksi makuuhuone jokaista kahta asukasta kohden.
• Sinkku voi asua yksiössä, mutta vain, jos hänellä ei ole pitkäaikaista vakituista kumppania.
• Pariskunnilla ja vanhemmilla tulee olla erillinen makuuhuone muista perheenjäsenistä.
• Samaa sukupuolta olevat lapset voivat jakaa makuuhuoneen 18 ikävuoteen asti.
• Eri sukupuolta olevat alle viisivuotiaat lapset voivat jakaa makuuhuoneen.
• Eri sukupuolta olevien yli viisivuotiaiden lasten ei tule jakaa makuuhuonetta.
• Kaikilla yli 18-vuotiailla perheenjäsenillä tulee olla oma makuuhuone.
• Jokaisessa asumuksessa tulee olla keittiö, kylpyhuone, WC, oleilutila ja makuutila. 
• Jokaisessa asumuksessa tulee olla ainakin yksi huone, jonka voi lämmittää oleskelulämpötilaan talvisin.

Näitä ehtoja kun suomalaisena lukee, huomaa aika äkkiä, että Suomi ei noudata samoja standardeja. Ensinnäkin, vain yhden huoneen lämmittäminen ajateltaisiin riittämättömäksi. Siskolla ja veljellä voi olla yhteinen huone yli viisivuotiaana, vanhemmat saattavat nukkua olkkarissa jotta muksuille on lastenhuone, ja pariskunnat asuvat yksiöissä ongelmitta. Eikä kukaan ajattele, että tämä on jotenkin väärin, ala-arvoista tai merkki köyhyydestä. Nykyään melkeinpä tuntuu, että rakentajat ja rakennuttajat tähtäävät koko ajan pienempään ja etenkin Helsingin seudulle on tulossa ja suunnitteilla vaikka minkälaisia koirankoppikoteja. 

Itse lähtökohtaisesti kannatan tiivistä rakentamista, koska mitä enemmän voidaan hyödyntää olemassaolevaa infraa (rakennetaan ylöspäin sivuillepäin leviämisen sijasta, eli kerrostaloja mieluummin kuin omakotilähiöitä), sitä enemmän säästetään kaikkea: luontoa, rahaa, päästömääriä, työmatka-aikaa, hermoja ruuhkissa. En kuitenkaan ymmärrä, miksi Suomen kokoiseen maahan ei muka mahdu hieman tilavampaa, mukavampaa, väljempää.

Australiassa on suurkaupunkien keskustoja lukuunottamatta tavallista, että kodeissa on vähintään yksi ekstrahuone, joka ei ole akuutissa makuuhuonekäytössä. Se voi olla työtila, kotiteatteri, leikkitila, tai ihan puhtaasti vierashuone. Suurimmissa kodeissa on nämä kaikki omina huoneinaan. Omakotitaloissa saattaa olla kaksi olohuonetta / oleskelutilaa, ajatuksella teineille oma, tai eri perheenjäsenet voivat puuhailla omiaan jakautumalla eri tiloihin. 

Itse olen sen verran isosta perheestä (neljä lasta) ja hälinästä, että mieluiten olen siellä, missä tapahtuu eli muiden kanssa. E puolestaan on asunut lapsuudenperheensä kanssa veneessä Karibialla ja tottui siellä (aika äärimmäiseen) ahtauteen, joten hänkään ei kaipaa valtavasti tilaa. Silti meilläkin on se klassinen vierashuone, ihan sillä, että jos ja kun saamme taas Suomesta ja Euroopasta vieraita, meillä on, mihin majoittaa. Tänne asti on kallista lentää eikä kylään kannata lähteä vain muutamaksi yöksi, joten majoituskulut olisivat liian suuret hotellissa.

Palataan vielä tuohon rakentamisen laatuun. On totta, että täällä kohtaa Suomea enemmän välinpitämättömästi tehtyä tai ehkä huonommin suunniteltua. Ikkunat ovat yksinkertaiset, vaikka talvella lämpötilat laskevat nollaan. Eristyksestä on melkein aina säästelty. Katto saattaa vuotaa tai peräti lentää tiehensä myrskytuulessa. Rankkasateilla sisään saattaa tulvia tuuletusaukoista tai huonosti tilkityistä ikkunoiden/ovien raoista. Olenpa sellaistakin kuullut, miten myrskysateella tulee vettä sisään kattolampun pistorasiasta(!). 

Kuitenkin hyvä laatu ei ole mahdottomuus ja esimerkiksi omat ostoksemme, se aiempi kerrostaloasunto ja nykyinen talo, ovat osoittautuneet ihan käypäisiksi ainakin toistaiseksi. Ei suurempia vikoja, vuotoja, halkeamia, hometta, ei edes veden tulvimista (koputtaa puuta). Kumpikin on rakennettu 2014-15 eli mahdollisesti uudemmissa on tsempattu enemmän. Tai sitten on vaan käynyt hyvä tuuri ja rakentaja-puuseppäsuvusta tulevana olen myös syynännyt paikat tarkkaan, eritoten hometta haistellen ja rakenteiden kestävyyttä tutkien. 

Homeesta puheenollen. Home on täällä yleinen ilmiö, muttei jostain syystä samanlainen kansanterveys-, sisäilma- ja asuntokriisiongelma kuin Suomessa. Lukemani perusteella syitä mahdollisesti ovat:

• Suomessa on pitkä kylmä kausi ja rakennusten tulee olla hyvin tiiviitä, eikä niitä tuuleteta/voi tuulettaa yhtä säännöllisesti ja pitkiä jaksoja (vuoden ympäri) kuten täällä. Perthissä on esim kahviloita, joissa on lasiovet auki vuoden ympäri eli kahvila on käytännössä katos, ei niinkään suljettu sisätila.
• Eri homelajit aiheuttavat erityyppistä oirehtimista ja erivahvuisia ongelmia, ehkä aussihomeet ovat "miedompia" tai ainakin tuuletuksesta (...hatarasta rakentamisesta) johtuen vähemmän haitallisia.
• On mahdollista, että tietyt kemikaalit kuten maalit ja liimat vahvistavat homeiden aiheuttamaa altistusta ja Suomessa on jostain syystä käytetty/käytössä sellaisia rakentamiskemikaaleja, jotka ovat hengitysteille haitallisempia kuin aussiversiot (tai jälleen tämä on tuuletuskysymys). Erityisesti muovimattoliimaa on epäilty hengitystieoireista ja tätä lattiatyyppiä ei käytännössä ole Australiassa.
• Suomessa rakennetaan paljon sateella, koska kuiva kesäkausi ei ole koskaan takuuvarmasti kuiva eikä se ole riittävän pitkä jakso esim. kerrostalorakentamiseen. Usein rakenteet kastuvat jo rakennusvaiheessa, mikä altistaa homeiden kasvulle. 
• Suomessa maaperän radon eli sisäilmaan kertyvä, syöpää aiheuttava kaasu on ongelma, jota täällä ei niinkään ole: Länsi-Australian maaperä on pääasiassa hiekkaa, Suomen peruskalliota, josta radonia säteilee. Täällä ei myöskään yleensä rakenneta kellareita eli mitkään asuin/käyttötilat eivät ole maan alla, toisin kuin Suomessa (saunat, varastot ym). Mitä kauempana maanpinnasta eletään, sitä vähemmän radon haittaa. 

Täällä Perthissä asuminen on pääsääntöisesti mukavaa, mielekästä ja helppoa, koska ilmasto on mitä parhain (kylmä sadekausi eli talvi kestää vain kolme kuukautta), omistusasujalla ei ole kovin raskasta maksutaakkaa* tai velvollisuussumaa hoidettavanaan, ja useimmiten asumisen ongelmat ainakin omakohtaisesti ovat aika pieniä, luokkaa suihkusta ei tule aina kuumaa vettä. 

*Asuntolainamme kk-lyhennys on pienempi kuin edellisen vuokra-asuntomme vuokra. Kunnallisvero maksetaan kerran vuodessa ja se on meillä yhden kuukauden lainanlyhennyksen verran; lisäksi päälle sähkö, kaasu, netti, vesi ja kotivakuutus.

Muuten vaan kivat kukat.

Yllä ja alla: kuvat kerrostalokämpästämme, joka on tällä hetkellä vuokralla.

Kampanjakauden avaus

 Jos ongelmia ei arjessa ja elämässä muuten ole, niitä kannattaa hankkia tai aiheuttaa lisää. Kas näin. 

Olen välillä maininnut, että olen täkäläisten Vihreiden jäsen ja tämän vuoden alussa päätin, että aktivoidun nyt oikeasti ja alan peräti käymään kokouksissa ja avustamaan vaalityössä. Maaliskuun 2021 osavaltiovaaleissa avustin oman kotikuntani ehdokasta eli päivystin vaalikopilla esitteiden kanssa. Täällä on normitapa, että vaalipäivänä kaikki kynnellekykenevät puolueet lähettävät vapaaehtoisia jokaisen äänestyspaikan lähituntumaan - huom, pitää jättää vähintään 6 metriä väliä äänestyspaikan ovelle eli kenenkään naamalle ei tietenkään tungeta. 

Vapaaehtoiset jakavat oman puolueensa äänestysohjeita. Tämä siksi, että täällä äänestyslippuun ei piirretä vain yhtä numeroa, vaan äänestäjien tulee laittaa kaikki ehdokkaat tai puolueet paremmuusjärjestykseen. Puolueet tekevät keskenään diilejä, joiden pohjalta vaaleissa häviävät puolueet voivat ohjata itselleen tulleita ääniä jonkun muun hyväksi. Idea on, että kenenkään ääni ei "mene hukkaan", vaan jokainen ääni vaikuttaa jonkun valintaan. 

Harmi vaan, että läheskään kaikki äänestäjät (minä mukaanlukien) eivät ymmärrä, miten tämä flow oikeasti tapahtuu ja minne äänet lopulta menevät. Mutta mitäs pikkujutuista, kuten siitä, että Länsi-Australiassa parlamenttiin pääsi KesäaikaNyt-puolueen edustaja 98 äänellä, kun taas juurikin Vihreitä ja monien muiden pienpuolueiden edustajia jäi rannalle jopa kymmenillätuhansilla äänillä. Asiaa sotkee entisestään, että eduskunta on kaksikamarinen, ja ylä- ja alahuoneen tehtävät ja äänimäärät/äänestyskäytäntö ovat erit. Älkää kysykö miten. 

Enivei, tämän postauksen tarkoitus ei ole kammata Länsi-Australian politiikan takkuja, vaan kertoa rehellinen yhteenveto siitä, miten ei pidä toimia kampanjavapaaehtoisena. Kokemuksen syvällä rintaäänellä.

Minusta tuli viime viikolla oman alueeni Vihreiden uusi somekoordinaattori, lähinnä koska a) olenhan milleniaali (just ja just) eli epäilemättä synnynnäisesti teknologiahaka (hah!), b) olen blogannut kymmenen vuotta eli jotain tuntumaa someen on (vaikka blogillani ei ole koskaan ollut kunnollista somestrategiaa saati kaupallista näkyvyyttä), ja c) kaikki muut viheltelivät seinille katsoen kun vapaaehtoista kysyttiin. 

Täällä on valtakunnalliset vaalit ensi toukokuussa. Tänään vietettiin alueemme Vihreiden kampanja-avaus grillauspiknikin parissa. Meitä järjestäjiä oli tusina ja kaikki olimme lupautuneet tuomaan jotain pöytään, sekä hoitamaan jotain tehtävää. Itselleni tietysti lankesi se somekoordinointi, ml. valokuvaus. 

Ensimmäinen moka lähti kehittymään jo eilen, kun unohdin laittaa kännyn laturiin yöksi. Tai itse asiassa aivan ensimmäinen moka syntyi jo viikkoja sitten, kun sovin samalle viikonlopulle kaksi tapahtumaa. Normaalisti pitäydymme max. yhdessä, koska Perthin välimatkojen ja taaperon kanssa päivästä tulee muuten päätöntä ryntäilyä ja säätämistä. 

Meillä oli aamulle sovittu tietyn kaveriporukan kesken aamiainen eräässä kahvilassa puoli tuntia meiltä pohjoiseen. Kahdeksan aktiivisen ihmisen saaminen saman pöydän ääreen on aina ihme, eli oli pakko ottaa se päivä, joka kaikille muille sopii. Kuin ihmeen kaupalla saimme itsemme ja taaperon paikalle (suoraan sängystä) kello yhdeksäksi ja olikin tosi kiva aamu kuulumisia vaihtaen ja ihanaa kahvila-aamiaista nauttien (yksi elämän lemppariasioita minulle). 

Olin täysin vakuuttunut, että grillipiknik eli BBQ alkaa kello 14. Olimme E:n ja muksun kanssa autoilemassa kohti ostoskeskusta klo 11.15, kun tajusin sentään tarkistaa asian. Alkamisaika klo 12, JUST! Eikun uukkari ostoskeskuksen parkkihallissa ja nokka kohti kotia, marketin kautta, jotta sain ostettua lupaamani BBQ-tarvikkeet. E fiksuna miehenä oli irtisanoutunut koko grillibileistä alkuunsa, voittaakseen opiskelu- ja hengähdysaikaa sunnuntaille. Tiputin hänet kotiin, jatkoin matkaa päikkäreitä torkkuvan taaperon kanssa. 

Ehdimme paikalle ympäristö- ja kierrätyskahvilaan klo 12.15 eli täkäläisittäin tismalleen ajoissa. Tietysti myös napero heräsi parkkeeraukseen, eikä nukkunut kello yhteen, kahteen, kuten olin toiveikkaasti laskelmoinut. Vaunut, reppu, ruuat, lapsi ulos autosta ja tositoimiin.

Tositoimet kestivät viisi minuuttia. Laittelin tuomiseni pöytään muiden kanssa, minkä jälkeen lapsi ei enää halunnut istua rattaissa vaan juoksennella ulkona leikkikentällä ja kanakoppien välissä. Sain sentään taaperon houkuteltua välillä sisälle tervetulopuheita kuuntelemaan, jotta sain napattua kuvan siellä, kuvan täällä. Kunnes. 50% akkua ei kestänyt edes autolatauksen kanssa sitä, että olin jo navigoinut eestaas Perthiä aamun. Zip, loppu, kaput. Loput kaksi tuntia juoksin naperon perässä ja väliajat palloilin hoomoilasena kuin mikäkin tumpunpeukalo. Sain sentään sovittua erään paremmin ja ammattimaisemmin varustautuneen kampanjoijan kanssa, että hän kuvaa ja toimittaa kuvat sitten minulle. 

En kuullut puheista mitään, en oppinut kenenkään nimiä, en voi tuottaa mitään järjellistä yhdellekään someseinälle. Ups.

Lopuksi keräännyimme kaikki yhteiskuvaan, jossa pidin taaperoa sylissä. Hän päätti kikattaen tehdä jekun ja vetäisi hiukseni naamani eteen, kun salama välähti. Kaikki muut hymyilevät ja hurraavat kuvassa, kampanjan somenäkyvyydestä vastaava on ironisesti hautautuneena omaan tukkapehkoonsa.

Onneksi tämä em. ammattilaiskampanjoija jo lähetti minulle kansiollisen kuvia, kunhan saan ylläpitäjän oikeudet sivullemme. Nimittäin edellinen somekoordinaattori lopetti jo kaksi vuotta sitten, eikä kukaan oikein muista, keneltä niitä yp-oikeuksia voisi kysyä. Ups, taas. 

Vaaleihin on vielä 8-9 kuukautta eli jospa siinä ehdin tsempata, vetreytyä ja terästäytyä tehokkuudessa!

Muina naisina hengailua kansanedustaja Brad Pettitin kanssa. Huomaa uber-tyylikäs taaperon reppu.

Etsi kuvasta allekirjoittanut. Yksi niistä paremmin onnistuneista otoksista.

Nyt meni hermot, sen kyllä huomaa

Olen aloittanut tämän postauksen jo viisi kertaa, mutta deletoinut puolimatkassa. Ei siksi, että kerrottavana olisi jotain dramaattista tai vaikeaa, vaan pikemminkin siksi, että kerrottavana on niin pieniä arkisia palasia, turhautumisia, nuhaa, tavallista olemista ja arkea, ettei niistä tunnu saavan järjellistä tarinaa aikaan. 

Kirjoittamista vaikeuttaa se, että ilmeisesti poden vieläkin paluukulttuurishokkia täällä Australian koronabunkkerissa, jossa on melkeinpä rikollista sairastaa koronaa tai haluta matkustaa täältä pois, ja vallitseva olotilani - epäuskon sekainen alakulo - vaikuttaa myös tulkintaani siitä, mitä ympärilläni tapahtuu. 

Perthin talvi on nyt loppupuolella, hyvä. Tämä talvi on ollut minulle aiempia hankalampi kolmesta syystä. Sadetta on piisannut yli oman tarpeen, vaikka Water Corporationin eli osavaltion vesilaitoksen tilastojen mukaan olemme tänä vuonna palanneet normaaliin eli sellaisten sademäärien tasolle, joita näillä kulmilla nähtiin aina 1970-luvulle saakka. Sen jälkeen vuodet ovat olleet toinen toistaan kuivempia ja itse asiassa Perthissä on jo jouduttu turvautumaan suolanpoistolaitoksiin, joilla tehdään merivedestä juomavettä, koska sateet eivät enää ole riittäneet takaamaan pohjavesivarantojen ja tekojärvien vuosittaista uusiutumista. 

Eli toisaalta hyvä, mutta kaksi kuukautta melkein päivittäistä sadetta - hirmumyrskyjen rytmittämänä - alkaa ottaa pääkoppaan väkisinkin. Onneksi täällä kevät koittaa 1. syyskuuta, toivotaan, että säätkin taianomaisesti paranevat heti siitä. Tänään onneksi paistaa aurinko, kelpaa olla. 

Kaksi muuta hankaloitussyytä ovat olleet päiväkotilapsemme sairastelu (ml. kotiintuodut tuliaiset eli pöpöjä ja tauteja vanhemmillekin runsaalla kädellä, eih) ja Australian edelleen kiristyvä koronarajoitus-ruuvipenkki eli täältähän ei lähdetä kuin äärimmäisessä hädässä, jos silloinkaan. 

Euroopassa ja muualla maailmassa on koettu useita aaltoja, rajoitusten kiristymisiä ja lieventymisiä, nyt jo matkustelun avautumista, toisaalta siitä seuraavaa uutta aallonpoikasta. Kuitenkin rokotukset ovat Euroopassa selkeästi pidemmällä kuin Australiassa - ausseista vain 17% on kokonaan rokotettuja ja 35% on saanut vähintään yhden annoksen. Eli laahaamme pahasti jäljessä Suomea, kaikkia Euroopan maita, itse asiassa lähes kaikkia OECD-maita. Australiassa vedetään Uuden-Seelannin ohella maailman tiukinta koronalinjaa eli tälläkin hetkellä puolet mantereesta on lockdownissa, vaikka päivittäisiä tartuntoja on max 10 kaikkialla muualla paitsi Sydneyssä, jossa luvut ovat lähteneet laukalle yli 200:aan. 

Koko Länsi-Australiaan saa tällä hetkellä saapua ulkomailta max. 265 matkustajaa viikossa. Puhumme 2.5 miljoonan asukkaan osavaltiosta. Sama jos Suomi jaettaisiin Tampereen korkeudelta kahtia ja siitä etelään saisi saapua vain yksi koneellinen matkustajia per viikko, mistään, ollenkaan. Siitä pohjoiseen ei saisi tulla yhtään konetta, mistään, ollenkaan. 

Pois täältä ei pääse kuin byrokraattisen lupaprosessin seurauksena, kuin Itä-Berliinistä konsanaan. Noin kolmasosa luvanhakijoista ei sitä saa jopa tusinasta hakemuksestaan huolimatta ja läheskään kaikki tarvitsevat eivät edes yritä anoa, koska matkustusluvan voi saada vain yli 3kk matkaan ulkomaille, pakottavista bisnessyistä, lähisukulaiseen hautajaisiin tai saattohoitoon. 

Kuitenkin raharikkaat, ex- ja nyx- poliitikot, B-luokan julkkikset ja poliitikkojen ystävät saavat lähtö- ja paluulupia tuosta vain ja Australiaan saapuu viikoittain kaikenmaailman tosi-tv-tähtösiä palloilemaan tyhjille uimarannoille, joilta kaikki muut turistit on vuosi sitten karkotettu. Bikinimalleilla, äärioikeistokommentaattoreilla ja muilla tosi-tv-moottoreilla on oikeus hakea ja saada "global talent"-viisumi ja siihen lähes automaattinen poikkeusmatkustuslupa. Miksi? kysyt. Samaa kysyn minäkin.

Australian kaksinaismoralismi ottaa minua päähän AIVAN SATASELLA ja oman oloaheikentävän sairastelun ja kotonajumituksen seurauksena olen jopa kehittänyt hieman pakkomielteen tästä. En vaan voi käsittää, miten yhdenkään maan kansa mukisematta hyväksyy, että on olemassa kolme kerrosta kansalaisuutta: herroille, taviksille ja mamuille. Näistä herroilla on suurimmat oikeudet, taviksilla jonkinlaiset, ja me muualtamuuttaneet saamme sitten vikistä omissa someryhmissämme siitä, miten meiltä on katkottu siteet ulkomaille yhdellä kynänheilautuksella ja lakimuutoksella. Perhesyyt eivät ole riittävä oikeutus lähteä maasta, ellei sitten lupaa lähteä vähintään 3 kuukaudeksi ja varaudu 6-9kk poissaoloon, koska takaisinpäin ei tällä hetkellä ole lentoja kuin aikaisintaan marraskuussa (tarkistettu tieto matka-agentilta). 

Näen joka päivä somen tukiryhmissä ihmisiä, jotka ovat aivan kestämisensä äärirajoilla siinä, etteivät pysty saamaan perheenjäseniään maahan tai pääse heitä itse ulkomaille katsomaan. 

Suomalainen on tottunut siihen, että jos hallitus tekee jotain väärin, aina löytyy valitusväylä joko opposition, median, tai EU:n kautta. Täällä on vain kaksi valtapuoluetta ja oppositio on täysin samaa mieltä hallituksen kanssa koronalinjasta. Iso osa mediasta on yhden ison korporaation hallussa, ja muutamia satunnaisia murinoita lukuunottamatta samaa mieltä hallituksen koronalinjasta. Mitään ylempää tahoa kuin Aus hallitus ei ole, jonne valittaa, paitsi YK. Heidän valitusprosessinsa on uskomattoman hidas ja määräysvalta yllättävän mitätön. 

YK on nimittäin jo vaatinut Australiaa päästämään omat kansalaisensa takaisin kotiin ulkomailta nyt heti (40 000 aussia on kirjautunut ulkoministeriön rekisteriin halukkaina palaamaan Australiaan niin pian kuin mahdollista), mutta määräys ei ole vaikuttanut yhtään mihinkään. Sallittu tahti on 265 viikossa tänne, tuplat muihin osavaltioihin. Tällä vauhdilla tulee kestämään ainakin puolitoista vuotta, ennenkuin kaikki ovat kotona. Eli kolme vuotta rajasulusta laskien. Länsimaisessa "oikeusvaltiossa", annamunkaikkikestää. 

Luulisi, että koronaan on jo jokainen kypsähtänyt. Yllättävää kyllä Australiassa jaksetaan olla aiheesta paniikissa ja täällä ollaan ihan valmiita pitämään rajat kiinni vaikka vuosia vielä, jottei varmasti tule yhtään tartuntaa. Opposition tämänhetken suunnitelma nimittäin on, että 2023 voidaan alkaa harkita ovien raottamista, karanteenikeskusten kautta tietysti. Hallitus lupailee pientä avaamista vuoden 2022 alkukuukausina, mutta tämä koskee vain kansalaisten ja pysyvän oleskeluluvan haltijoiden matkustamista, ei siis yleistä turismia. Tänne ei siis pysty tulemaan lomalle, edes omaa perheenjäsentään katsomaan, ainakaan vuoteen ellei kahteen. Tuolloin muu maailma on kaiken todennäköisyyden ja toivon mukaan jättänyt koronan ja siihen liittyvät huolet ja rajoitukset kauas taakseen. 

Tällä viikolla Australia hiljaisesti muutti bioturvallisuuslakiaan niin, että ulkomailla asuvat aussit eivät voi hetkellisesti käväistä kotimaassa ja lähteä karanteenin suoritettuaan, vaan heidänkin pitää anoa matkustuslupaa pois päästäkseen. Tämä on suoraan sanoen sairas käytäntö, koska ihmiset joiden on pakko päästä käymään täällä, voivat jäädä nalkkiin kuukausiksi lupaa odottamaan. Ja näitä pakollisia käyntejä voi tulla monista eri syistä, aina kiinteistönmyynnistä läheisen sairastumiseen, onnettomuuteen, peräti rikokseen. Tätä kirjoittaessa luin somen tukiryhmästä isästä, joka ei rajabyrokratian takia pääse ulkomailta Perthiin teinityttärensä hautajaisiin - tyttären poikaystävän puukotettua tytön.

Maailma on monimutkainen, ennakoimaton, käänteikäs, iloja ja suruja täynnä, eikä valtiovallan virkakoneisto mitenkään pysty ennalta ottamaan huomioon jokaista mahdollista syytä, miksi ihmisten pitää saada matkustaa. Tällä hetkellä siis kasvottomat virkailijat päättävät, onko syysi liikkua rajan yli riittävän pakottava vai ei. Valitusoikeutta ei ole. 

Australiasta on tullut Elysiumin ja Kafkan painajaismaisen byrokratian sekasikiö, jossa onnekkaat ihmiset elävät turvassa suuren maailman murheilta, välittämättä pätkääkään niistä, joille nuo murheet vuotavat kotiin puhelimen kautta; hätääntyneiltä tai surevilta sukulaisilta, ikävän, masennuksen, sairauksien ja tragedioiden värittäminä. 

Nyt tämä teksti kuulostaa siltä, että inhoan Australiaa ja kadun tänne paluutamme. Ei. Mielestäni Australia on mahtava maa monista eri syistä, mutta todentotta inhoan tämänhetkistä politiikkaa. Se perustuu puhtaasti pelonlietsontaan ja siihen, että poliitikot eivät uskalla kokeilla mitään muuta kuin sitä, minkä ovat huomanneet toimivan: "kovat otteet", joilla pidetään enemmistö tyytyväisenä, koska he kokevat olevansa turvassa. Turvassaolon tunne on puolestaan aiheuttanut sen, että rokotusvastaisuus on täällä valloillaan ja gallupista riippuen jopa 30% ausseista on sitä mieltä, etteivät tarvitse, halua tai uskalla ottaa koronarokotetta. Ja koronarajoitteet eivät tule hellittämään yhtään, ennenkuin 70-80% kansasta on rokotettu. 

Kun aloitin tämän blogin, pääpointtini oli vertailla Suomen ja Australian pieniä eroja: millaista on ruokakaupassa, työpaikalla, opinnoissa, kotona, kadulla. Huomaan noita eroja edelleen, vuosikymmenen jälkeen, mutta niistä kirjoittaminen ei nyt onnistu, koska se tuntuu niin tyhjänpäiväiseltä kaiken tämän ison vellonnan keskellä. 

Ehkä, toivottavasti, piankin päästään elämässä ja maailmassa eteenpäin ja tämä kahtiajakava korona-aika jää muistoihin ja historiankirjoihin vain. Peukut pystyssä, sormet ristissä. 

Huomenna menen mielenosoitukseen, jossa vaaditaan, että perhesyistä ulkomaille matkustamista helpotetaan. 500 päivää ehdotonta rajasulkua on aika hiton kauan. Ja näillä näkymin sulku jatkuu ainakin puolet tuosta, ellei kansa kovaäänisesti vastusta linjaa ennen toukokuun 2022 vaaleja. Saa nähdä.

Kuulun ryhmään nimeltään Parents are Immediate Family eli (aikuisten lasten) vanhemmat ovat keskeisiä perheenjäseniä. Ryhmän tavoite on helpottaa Australiasta ja Australiaan matkustamista perhesyistä, vanhempia, isovanhempia ja lapsenlapsia tapaamaan. Tämän ei pitäisi olla jokin rikkaille ja julkkiksille varattu etuoikeus, vaan ihan jokaiselle kuuluva ihmis-, perus-, ja kansalaisoikeus.