Vauvaperhe vailla vakituista osoitetta

Millaista on elää kiertolaisina, ilman omaa kotia, vierashuoneesta vierashuoneeseen vauvan kanssa? Ennen aiheeseen pääsyä, vaelletaan aasinsiltaa lähes kahden vuosikymmenen taa.

Toukokuu 2002. Opiskelen vanhojen rakennusten entisöintiä, olen savitiilien tekoleirillä. Eräs poika jää vahvasti mieleen. Rastatukka, paljaat jalat, sätkä korvan takana, hamppuvaatteet, hyväntahtoinen katse, unohteleva hymy.
Ehei, kyseessä ei ole nuoruuden rakkaustarina tai ensitapaaminen vauvani isän kanssa. Jäi mieleen, koska pidin tyyppiä erityisen ärsyttävänä.

En enää muista hepun nimeä - kutsutaan häntä vaikka Timoteiksi -, mutta muistan, miksi hän ärsytti. Ensinnäkin, ulkoasu. Epäsiisti, lököttävä, hieman lemahteleva. Ulkoasuakin enemmän minua haittasi hänen elämänkatsomuksensa: Timotei ei halunnut omistaa mitään tai tehdä palkkatöitä. Hän ei halunnut olla yhteiskunnan renki saati orja. Ailuaja mikä ituhippi, aivoni parkuivat silloin, vaikka jaoimmekin joitain samoja periaatteita, kuten innostuksen kierrätykseen ja vanhan kunnostukseen.

Timotei liftasi kaikki matkat ja asui siellä, minne sattui pääsemään. Kavereiden luona, festareiden liepeillä, lehtiroskiksissa. En ollenkaan tiedä, minne hän leirin jälkeen päätyi. Mutta nyt, eläessäni itse "kulkurina", Timotei on yhtäkkiä mielessäni ihan uudesta näkökulmasta. Ehkä hänen visiossaan oli jotain pointtia sittenkin.

Ajattelin vuonna 2002, että sellainen elämäntapa ei ole kestävä, joka edellyttää muiden puurtavan. Koin Timotein heinäsirkkana muurahaissadusta: jotta hän voi liikkua paikasta toiseen ilmaiseksi, jonkun muun on hankittava ajokortti, ylläpidettävä autoa, maksettava bensat. Jotta hän voi nukkua sohvalla, jonkun toisen on ensin hommattava asunto sohvineen ja tehtävä töitä kattaakseen vuokrat tai asuntolainat. Muiden omaisuuden jatkuva hyödyntäminen satunnaisina murusina tai vieraanvaraisuuteen luottaen kuulosti vähintään laiskuudelta, pahimmillaan hyväksikäytöltä.

Muttamutta.

Lähdimme Perthistä marraskuun alussa lähes yhdeksäksi kuukaudeksi tien päälle. Reissuajasta puolet olemme Ranskassa ja Suomessa sukulaisten (satunnaisesti kavereiden) huomassa, toisen puolen matkustamme maailmalla. Yhdeksän kuukauden aikana meillä ei ole omaa kotia, omaa autoa tai omia tavaroita matkalaukullisia lukuunottamatta.

Timotei ajatteli, että maailmassa on paljon ylimäärää, joka menee hukkaan, jos ei sitä hyödynnä. Jos joku ajaa yksin autoa, kyllä sinne mahtuu liftarikin samoilla bensoilla. Jos toinen heittää ruokaa roskiin ja liftari sen sieltä dyykkaa, sehän on vain win-win kaikille. Onhan se noinkin ja totta toinen puoli. Mitä vanhemmaksi elän, sitä enemmän jakamistalous puhuttelee minua. Miksi kaikkien tulisi omistaa "kaikkea", kun voidaan jakaakin, resursseja, tavaraa, aikaa, apua? Lisäksi minusta on tosi mielenkiintoista saada vierailla aidoissa kodeissa. Opimme joka päivä uutta toisten arvoista, elämänkatsomuksesta, tavasta olla ja elää, kasvattaa lapsiaan. Ja ehkä meiltäkin opitaan, puolin ja toisin.

Mutta missä menee jakamisen ja hyväksikäytön raja? Olemmeko vaivaksi, taakkana, toisten työssäkäyntiin luottavia loisia? Mielestäni niin kauan, kun emme odota keltään mitään, mitä nämä eivät ole valmiita täysin omaehtoisesti antamaan, näin ei ole. Emmekä suinkaan ole liikkeellä heinäsirkkoina rahatta, vaan ostamme ruokaa, tavaraa ja palveluja tarpeen mukaan, oman osamme kustantaen. Pidämme kiinni hyväksihavaitusta toteamuksesta: "kalat ja vieraat alkavat haista kolmen päivän jälkeen". Sohvilla ei ole fiksua surffailla liian kauaa, omien vanhempiemme koteja lukuunottamatta. Kaveruussuhteita ei kannata vaarantaa puolin ja toisin liian pitkillä visiiteillä!

Palataanpa siihen, miltä tuntuu olla vailla vakituista osoitetta vauvan kanssa - tiivistettynä, ajoittain mahtavan vapauttavalta, ajoittain tuskastuttavan hankalalta.

Kotona voisimme babyprooffata, tehdä kaikesta vauvaystävällisempää. Tulpat pistokkeisiin, särkyvät esineet piiloon, kaikki hutera tai terävä tai kaatumisaltis pois ulottuvilta. Nyt muiden kodeissa - ja satunnaisesti budjettihotelleissa - asuessamme meidän on tyytyminen siihen, mitä ympärillä on. Konttaavaa, ylösnousevaa vauvaa joutuu vahtimaan herkeämättä. Toisaalta koko irtiottomme idea on viettää läheisempää perhearkea, enemmän aikaa yhdessä, joten tämä tulee vähän puolipakollakin toteutettua. Tosin ei se ole aina ja koko ajan hauskaa, vaan väsyttävää ja ärsyttävääkin.

Vierashuonesurffaus vaatii kaikilta pitkää pinnaa, kompromissihalukkuutta ja monen mailin joustamiskykyä. Eikä näitä löydy joka päivä, ainakaan allekirjoittaneelta - pikkulapsen äitinä elän muutenkin jatkuvassa univajeessa, enkä nykyään saa hyvin unta uusissa paikoissa, vaikka nuorempana mikä tahansa sohvaa etäisesti muistuttava olisi kelvannut. E on sellainen kameleontti, että hän sopeutuu minne vain eikä hätkähdä yhtään mistään. En ole koskaan nähnyt majapaikkaa, joka hänelle ei kelpaisi, ja tämä kattaa ihan kaiken koirankakkalattiaisesta puolikylmästä remonttikaaoksesta Kaakkois-Aasian halvimpaan torakkahostelliin (näistä viimeisimmässä emme tosin ole vauvan kanssa olleet, onneksi. Koirankakkapaikastakin lähdimme aika liukkaasti lipettiin).

Ymmärrän, että kaikkein eniten odotamme vauvaltamme. Hänellä ei ole ympärillään selkeää tuttua ympäristöä, ei omaa sänkyä, ei muuttumattomana toistuvia rutiineja. Vaikka pidämmekin parhaamme mukaan kiinni päiväuni-, ruokailu- ja nukkuma-ajoista, kaikista on välillä pakko joustaa, jos reissun päällä on. En valehtele, tästä kärsimme ajoittain kaikki. N on pienestä asti ollut kevytuninen, ei nuku viittä tuntia pidempään kerrallaan yöllä, enkä itse ole vuoteen nukkunut sellaisia yöunia, jotka eivät olisi katkenneet ainakin neljä-viisi kertaa.

Onko huonosti nukkuvan vauvan kanssa matkustamisessa mitään järkeä?

On ja ei. Vauvan uniin ei näytä suuresti vaikuttavan, missä nukumme. Nukkuminen oli kotona melkein yhtä repaleista, eli tuttu paikka sinällään ei takaa pitkiä yöunia. Vanhemman näkökulmasta omassa kodissa voisi huoletta ottaa päiväunia kun tarvitsee, kun taas muilla kyläillessä ei aina voi, ja nähtävyyksiä kierrellessä hotellimajoittuessa ei malta. Toisaalta, kotona huonot unet ärsyttivät minua huomattavasti enemmän, koska energiaa ei riittänyt mihinkään ekstraan. Nyt sukuloidessa ja ystäviä tavatessa sosiaalinen kanssakäyminen antaa virtaa, samoin muiden tarjoama lapsenvahtiapu. Alkureissustamme emme tosin apua voineet ottaa vastaan, koska N eli pahinta vierastuskauttaan ja on vasta nyt 9 kuukautta täytettyään alkanut taas hyväksyä muutkin kuin minut lähelleen, leikittämään ja sylittelemään. Yöunille hän yhä suostuu vain minun nukuttamanani.

En missään nimessä kannata tai ihannoi sitä, että väkisin vääntää menemään, suorittaa elämää, nukkumatta. Meillä on koettu useampikin kriisinpoikanen siitä, että en vaan jaksa, mukaanlukien allekirjoittanut purskahtamassa itkuun jossain Ranskan perähikiän marketin kylmätiskillä. Näistä olemme toistaiseksi selvinneet sillä, että E ottaa vauvan hoiviinsa muutamaksi tunniksi. Tänäänkin hän on kaupungilla asioilla N mukanaan. Meillä on auttanut, että luojan kiitos N nukkuu päiväunensa ennustettavassa aikataulussa vähintään tunnin kerrallaan, joten se antaa hengähdystaukoja kaikkien päivään.

Mikä järki tällaisessa matkustamisessa on? Eikö se vain tee kaikkien elämästä vaikeampaa?

Ensinnäkin, järkisyyt löytyvät taloudellisuudesta. Meillä ei mitenkään olisi varaa pitää näin pitkää vapaata yhdessä, jos maksaisimme joka yö majoituksesta. Joko sukuloimme, tai paiskimme töitä kuten kaikki muutkin. Onneksi meillä on niin reiluja, auttamishaluisia ja sukurakkaita sukulaisia, että meille on jatkuvasti tarjolla jokin majapaikka ihan ilman pyytämistäkin. Toisekseen, toisten kodeissa matkustamisen paras puoli on, että vietämme paljon aikaa muiden perheiden kanssa. Vaikka olen aina ollut itsenäinen ja yksinoloakin kaipaava ihminen, olen Perthissä jatkuvasti ikävöinyt perheeni ja sukuni läsnäoloa eli isompaa "laumaa" tai heimoa, johon kuulua, ja nyt sellainen on.

Muttamutta numero 2: mitä enemmän elämäänsä jakaa muiden kanssa, sitä altistetumpi on kaikenlaisille ärsytyksille ja ärsyyntymisille puolin ja toisin. Aikataulut eivät aina mätsää, kuten eivät myöskään mielipiteet, asenteet ja tavat etenkin lastenkasvatuksessa. Hyväätarkoittavia neuvoja satelee, eikä niitä ole aina helppo ohittaa olankohautuksella. Jos jokin mättää päivässä, muissa tai omassa fiiliksessä, ei voi lukkiutua omaan kotiin neljän seinän sisälle odottelemaan huonoa oloa pois. Perheriidatkin on riideltävä kaikkien kuullen, vetäydyttävä jonnekin nurkkaan "neuvottelemaan" tai vaan nieltävä nalkutukset.

On selvää, että emme tällä matkalla voi paneutua samalla lailla nähtävyyksiin ja uuden kokemiseen, kuin ennen vauvaa. Jaamme vastuuta E:n kanssa niin paljon kuin mahdollista, mutta N:n äitiäiti-vaihe vaikeuttaa tasapainotusta, eritoten yöunien ja yöheräämisten suhteen - käytännössä ne lankeavat minulle, koska E ei yöllä kelpaa. Toisaalta saan matkustamisesta ja uusista asioista virtaa sinällään, eli niiden ansiosta jaksaa kompuroivillakin unilla. Jännä juttu, että mitä enemmän unenpuutetta on aikaa harmitella, sitä enemmän se ärsyttää ja vaivaa. Mitä enemmän keskittyy kaikkeen muuhun, puolivillaisillakin nokosilla kiskoo menemään.

Kun tämän kaiken laittaa paperille, kuulostaa, että rakennamme itsellemme, etenkin minulle, vaikeuksia koko reissuidealla. Mahdollisesti. Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu, että pikkuvauvan vanhempana jaksaminen oli enemmän kortilla yksin omaan kotiin jäädessä, vaikka yritinkin ulkoilla paljon ja tavata ystäviä lähes päivittäin. Samat ympyrät ja samat rutiinit univajeessa vaan saivat seinät kaatumaan päälle ja olon kurjaksi, itkuiseksi, äkäiseksi, jopa raivon partaalle.

Kaikesta tästä huolimatta paras palkkiomme on pikkupoikamme aurinkoinen ilme, kun hän innolla seuraa muiden puuhia, ihmettelee toisten lasten leluja, ihailee taas uuden isäntäperheen joulukuusta. Puhumattakaan siitä, että hän saa rauhassa, ajan kanssa, tutustua isovanhempiinsa ja sukuunsa ja toisinpäin.

Ei lisättävää.

Sveitsin Geneveenkin ehdimme joulun alla autoilla. Australiasta tulleelle Euroopan lyhyet välimatkat ovat mahtijuttu.

Joulurauhaa Oulujärvellä.

Oletko suomalais-, aussi-, vai ranskalaisvanhempi?

Suomalaisilla, ausseilla ja ranskalaisilla on mielestäni perustavanlaatuista eroa siinä, miten vauvoihin ja vauvaperheisiin suhtaudutaan. Suomessa ja Australiassa vauva usein on perheen erikoisjäsen sikäli, että vauvan rytmi ja tarpeet sanelevat, miten muu perhe elää ja päivänsä viettää. Ranskassa näköjään homma menee päinvastoin ja vauva sujutetaan mukaan perheen elämään parhain päin tai miten kuten.

Tietenkin kaikissa maissa näkee kaikenlaisia variaatioita kummastakin – vauva sanelee vs muut sanelee –, testaa itse tästä, mitä kansallisuutta edustat. Varoitus, sisältää kärjistyksiä. Oletus kyselyssä on, että sinulla on vauva.

Saat kutsun illalliselle ystäväperheen luo. Mitä teet?

1) Varmistat monta kertaa, että vauvasi ei ole haitaksi, viet omat vauvanruuat, ja vahdit haukkana, ettei vauvasi sotke ystävien kotia. Tasan kello seitsemän, kun illallinen viimein päättyy, siivoat pöydän, pakkaat vauvan autoon ja viet kotiin nukkumaan omaan sänkyyn, ettei päivärytmi mene sekaisin. 

2) Et mene ollenkaan, koska vauvalla on kylpyaika kello viisi, iltapala kello kuusi ja hiljaista leikkiä ja kirjojenlukua kello seitsemän, jonka jälkeen vauva nukahtaa yksin omaan huoneeseensa – tai ainakin näin kerrot neuvolassa, koska jos paljastuisi, että aktiivisesti nukutat vauvaa, saisit ripityksen, koska et opeta vauvaa itsenäiseksi nukahtajaksi. 

3) Käyt ostamassa pullon viiniä, jota valitset hartaudella. Parasta sen olla pitää. Saavut ystävien luo kello kahdeksan, aloitatte alkumaljat ja pikkusuolaiset. Ruokaa aletaan miettiä kello yhdeksän ja kymmeneltä pääsette viimein pöytään. Vauva on joko nukahtanut omia aikojaan sohvalle, istuu pöydässä muiden kanssa tappiin saakka mutustellen patonkia, tai parkuu yliväsyneenä jonkun sylissä, mutta parku ei saa ketään lopettamaan ruokailua - ruokaa ei jätetä, koskaan. 

Olet itse illallisjärjestäjä, ilta venyy, kutsut vauvaperheen jäämään yöksi. Mitä tapahtuu?

1) Olet jo ennakkoon varautunut tähän mahdollisuuteen, olettehan hyviä ystäviä. Vieraampia et tietenkään kutsuisi. Olet siivonnut ja puunannut kaiken tiptop-kuntoon ja vaihtanut lakanat vierassänkyyn. Sängyllä odottavat vieraspyyhkeet ja kylppäriä on tuoksutettu raikastussuihkeella. Kyselet monta kertaa, onhan vierailla kaikki hyvin, pärjääkö vauva, ja oletteko liian meluisia vauvan nukkumista ajatellen. Pakotat kaikki pois pöydästä viimeistään kymmeneltä, että lapset saavat nukkua.

2) Kukaan ei ota kutsua kuuleviin korviinsa, äkkiähän sitä Uberin tilaa ja hurauttaa kotiin. Se on pikkuraha kuitenkin, maksaa kotimatka. Tai perheen isä vakuuttelee voivansa yhä ajaa ja hyppää rattiin muutamassa maistissa. 

3) Raivaat tilaa lastenhuoneeseen, jotta ystäväperhe mahtuu. Siellä on yksi sänky kolmelle. Voisiko joku nukkua sohvalla? Vieraspatja on hukassa. Vieraspyyhkeet ovat pyykkikorissa, annat oman vähänkäytetyn pyyhkeesi. Lakanoita ei kannata yhden yön takia vaihtaa, kyllä ne menevät, eivätkä vieraat sitä missään nimessä odotakaan. Illanvietto jatkuu aamuneljään, tottuneimmat lapset nukkuvat, loput itkeskelevät, jolloin heidät hyssytellään takaisin uneen. 

Haluat viettää hauskan sunnuntain ystäväperheen kanssa. Miten päivä kulkee?

1) Jos Muumilaakso ei ole vaihtoehto, muumit tietokoneelta toimii aina. Tai muuten vain rattoisaa yhdessäoloa kahvikupin äärellä, kun lapset leikkivät lattialla. Kaikki lähtevät viimeistään klo 17, kun on aika keittää perunoita ja nakkikastiketta. 

2) Vesipuisto, ehdottomasti! Vauvasi on uinut viisiviikkoisesta lähtien ja rakastaa vesileikkejä. Pakkaat oman lounaan, hedelmiä ja voileipiä, tai varaudut maksamaan kiskurihinnan vesipuiston nakkisämpylöistä ja sipsipussista. Kerran se vaan kirpaisee ja on pieni hinta siitä, että päivä on hauska ja kaikilla vatsa täynnä. 

3) Ensin sovitaan, tavataanko jo aamiaisella vai vasta lounaalla. Illallinen kuuluu ohjelmaan ilman muuta. Päätetään, ovatko ruokailut jonkun kotona vai ravintolassa. Valitaan parasta, oli se sitten omat maukkaimmat reseptit, tai suosikkiravintola. Vauvat istuvat syöttötuolissa, patonginpaloja tai vauvankeksejä pureksien. Isommat lapset saattavat piirrellä tai värittää värityskirjaa ruokalajien välillä. Pöydästä ei nousta leikkimään, koska juustolautanen ja jälkiruoka ovat vasta tulossa.  

Annat ystävän vauvalle lahjaksi vaatteita ja leluja. Mitä ostat?

1) Laadukasta kotimaista merkkituotantoa, kuten käytännöllisen ja lämpimän haalarin sukupuolineutraaleissa väreissä. Jos se löytyy alesta tai nettikirpparilta melkein uutena, aina parempi. Lelu on mieluiten puinen ja opettavainen, tai ainakin luonnonmateriaaleista.  

2) Uusimman, trendikkäimmän ja meluisimman härpättimen, jota olet kuullut kehuttavan, sekä uimapuvun ja kankaisia ruokalappuja. 

3) Ison pehmolelun, koska vauvoilla ei voi koskaan olla liikaa itseään isompia pehmoja. Vaatteet ovat söpöjä ja pikkuvanhoja, kuten tytölle romanttinen röyhelöpusero, pojalle farkkuiset lappuhaalarit. 

Tulokset

Jos sait eniten 1-vastauksia, olet ehta suomalaismartta tai -markku. Käytännöllistä, vaivatonta ja huomaamatonta sen olla pitää. Koskaan ei saa olla vaivaksi, ja koskaan ei tule poiketa liikaa keskitiestä, ”ettei tule sanomista”. 

Jos listallasi kukkivat kakkoset, sovit parhaiten Australiaan. Toisaalta otat asiat rennosti ja vauvasi kasvaa rantahiekkaa syöden, toisaalta panikoit siitä, että vauva ei nuku tietyillä kellonlyömillä kuten neuvolantäti painottaa. 

Jos kolmoset ovat heiniäsi, olet sielultasi ranskalainen. Ruoka ja viini tuovat ihmiset yhteen, miten muuten perheet kokoontuisivat vauvasta vaariin, ja mikä muu pointti perhe-elämällä on? Kaikki muu hoituu omalla painollaan ja jos ei hoidu, c'est la vie.

Mokaillen halki Ranskanmaan

Ranskassa viettämämme aika on tulossa päätökseen: puolentoista viikon päästä matkaamme Suomeen joulunviettoon ja pysymme kotitanhuvilla näillä näkymin maaliskuulle. Kommelluksitta emme ole navigoineet.

Ensimmäinen mokani ranskalaisen ruokatapakulttuurin parissa tapahtui jo anopin ensivisiitillä Perthissä, olisiko ollut jouluna 2013. Anoppi oli laittamassa ruokaa, kun tulin nälkäisenä kotiin töistä. Äkkäsin keittiötasolla juustolautasen ja napostelin siitä pahimpaan nälkääni nokareen sieltä, siivun täältä. Anoppi katsoi touhuani ällistyneenä ja kauhoi sitten alkuruokasalaatista annoksen eteeni. Tajusin vasta myöhemmin, että juusto on aina osa jälkiruokaa Ranskassa ja pilasin Madame E:n juustoasetelman hätäisyyksissäni ronkkimalla. Opin myös, että on erittäin huonotapaista syödä eri aikaan kuin muut, tai aloittaa oma annos ennenkuin kaikilla on lautanen edessä. No, sattuu ja tapahtuu...

Tällä reissulla ensimmäinen etappimme oli rannikkokaupunki Nantes, jossa tapasimme E:n yliopistoaikaisia ystäviä. Meidät oli kutsuttu erään heistä kotiin, jossa muut majoittuivat. Saavuimme sovitusti aamupalalle, ja kaivelin repusta esiin omat eväämme, patonkia ja mehua. Eräs ryhmäläinen otti samantien mehupullon ja kaatoi siitä omaan lasiinsa. Ensireaktioni oli hämmentynyt hei se on mun mehu, mutta tulin sanoneeksi totuudenmukaisesti, mä kyllä join siitä pullonsuusta. Tyttö katsoi minua hetken ja lopetti kaatamisen. Silloin älysin, että kaikkien oli ollut tarkoitus tuoda jotain_yhteiseen pöytään_, tietenkin, ei vain omaan suuhun. Yritin paikata tilannetta ylituputtamalla, ota vaan siitä, juo ihmeessä. Tyttö kaatoi epäröiden tilkan lisää lasiinsa, muttei (tietenkään) koskenut siihen, ottaen huomioon nuhaisen ääneni ja lentokoneyskäni. Argh.

Seuraavaksi kyläilimme Toursissa E:n ystävän luona, kutsutaan häntä vaikka Marieksi. Saavuimme iltamyöhällä junalta ja juuri ennen nukkumaanmenoa sovimme seuraavan päivän kuvioista. Marie olisi päivän töissä, mutta halusi kokata meille illallisen töistä tultuaan. Meidän tehtävämme olisi tuoda pöytään patonkia, viiniä ja jälkiruoka. Vietimme seuraavan päivän isossa ostoskeskuksessa asioilla, muunmuassa kännynlaturin adapteria jahdaten. Ihmettelimme ison ruokakaupan tarjontaa, valitsimme hartaudella viiniä illalliselle, ostimme patongin ja lounastarpeet, huolehdimme vauvasta. Illankähmässä palasimme Marien kauniiseen marokkolaisvaikutteiseen asuntoon. Hän väänsi pitkän työpäivänsä jälkeen tarjolle vihanneskeittoa, jossa oli leipätaikinapyöryköitä, sekä shaksukaa, eli uppomunia tomaatti-paprika-chilipadassa. Jälkiruuan aika tuli. Tajusimme erheemme, tupla-argh. Nolona hikoillen tunnustimme, että jälkiruoka unohtui päivän tiimellyksessä!

Marie ei  hätkähtänyt, vaan alkoi saman tien leipoa päärynä-manteli-suklaapiirakkaa. Jestas, ranskalaisemäntä tai -isäntä ei anna periksi kolmen ruokalajin illallisesta, vaan tarjoilee sen vaikka läpi harmaan kiven. Eikä todellakaan mennyt sieltä, mistä aita on matalin. Itse olisin hätäisenä pilkkonut vaikka hedelmäsalaattia, mutta E sanoi, ettei se ole ranskalainen tapa, kiirehtiä ruuan suhteen. Ehei, kun syödään, niin syödään kunnolla. Istuimme illallisella keskiyöhön, mutta näin olisi varmaan tapahtunut ilman jälkkärifiaskoakin. Nautimme Marien vieraanvaraisuudesta ja majapaikan tarjoamisesta kaksi päivää, ja unohdimme ainoan vastapalveluksen, jota hän pyysi! Nolotuspunoitus...

Tänne anopin luokse saavuttuamme olemme vierailleet myös E:n 97-vuotiaan mummon luona. Kutsun häntä tässä isomummoksi erotuksena anopista, N:n mummosta. Isomummo on ollut koko elämänsä taitava ja innokas kokki, eikä ikä ole höllentänyt hänen gastronomisia odotuksiaan lainkaan, vaikka hän ei itse enää jaksa ruokaa laittaa. Nyt hänellä on kotiapulainen, joka kokkaa. Isomummo kutsui meidät tapansa mukaan lounaalle, joka venyikin sitten yön yli vierailuksi eli kahdeksi lounaaksi ja yhdeksi illalliseksi. Itselleni ei käy pirtaan, että istuisin vain paikallani, kun lähes satavuotias emäntä häärää ja touhuaa, joten yritin parhaani mukaan auttaa kaikessa: kantaa astioita pöytään ja pois, leikata leipää, kaataa juomia. Isomummo yritti toppuutella, mutta en ottanut kuuleviin korviini, jatkoin puuhiani suomalaisella sisulla. Lopulta kohtelias mummoraukka ihan ärähti, että lopeta hyvä tyttö, ja siitä oli pakko uskoa, ettei ole sopivaa vieraan "varastaa" emännän velvollisuuksia.

Viimeisin mokasarja sattui automatkallamme Ranskan ja Sveitsin halki Ranskan alpeille Mont Blancin juurelle. Pysähdyimme matkalla E:n sukulaisilla Besanconin linnoituskaupungissa. Kaupungissa on monta kiinnostavaa nähtävyyttä, kuten jättimäisen linnoituksen sisällä sijaitseva eläintarha, sekä arkeologinen museo ja Ajan Museo eli kellojen valmistuksen historian museo. Majoituimme E:n serkun luona remontin keskellä - serkkupoika oli varoittanut E:tä kaaoksesta, mutta emme ihan tajunneet mittakaavaa. Talosta oli mm. vesi poikki yläkerran kylppäristä, ainoa toimiva hana oli alakerran keittiössä. Janon yllätettyä keskellä yötä vaelsin pimeän talon halki, säkinmustaan eteiseen, jossa kompastuin perheen pentukoiraan. Rekku innostui, kun avasin pariovet olohuoneeseen. Se pinkaisi riehalla sohvalle. Vasta silloin tajusin, että serkku nukkui kulmasohvassa 7-vuotiaan poikansa kanssa; hän oli luovuttanut oman sänkynsä meille, minä luulin, että nukumme vierashuoneessa. Isä ja poika heräsivät sadatellen villin pennun loikintaan, minä peruuttelin pois nolojen anteeksipyyntöjen kera.

Aamusella lähdimme tutkimaan kaupungin museoita. Tyypillisesti museot ovat kiinni maanantaisin, mutta Besanconissa ne ovatkin lukossa tiistaisin. Museot ja nähtävyydet jäivät haaveeksi. Iltapäivällä päätimme, että on aika lähteä jatkamaan matkaa etuajassa, koska aiheutimme ekstravaivaa serkulle majoituskuviollamme. Muokkasin aiemmin tekemääni hotellivarausta seuraavassa pysähdyspaikassa ja lähdimme matkaan. Perille päästyämme selvisi, että ilmaisena mainostettu varausmuokkaus ei ollutkaan onnistunut. Hotelli oli tulkinnut muokkaukseni liian myöhään tulleena peruutuksena, ja oli veloittanut yhden yön hinnan sakkomaksuna. Iltamyöhällä vastaanottotiskillä kinastelu, väsymystään parkuva vauva kainalossa, oli viimeinen meitä kiinnostava asia. Raivoitku ei ollut kaukana minultakaan. Saimme sentään yösijan, vaikka sänkyratkaisu olikin vähemmän ideaali - kaksi yhden hengen petiä kolmelle, lakanalla yhteensidottuna. Jotenkuten siinä nukkui. Nyt olemme jo palanneet anopille "turvaan". Tappelen yhä sakkomaksun palautuksesta hotellin kanssa sähköpostitse, peruutuksesta kun ei ollut kyse. No, loppu hyvin sentään.

Yllä odotukset Mont Blancin seudulta - täyttyivätkin, eli oli kaunista ja kuvauksellista. Alla todellisuus automatkan ajalta. Kuvat netistä.