Mokaillen halki Ranskanmaan

Ranskassa viettämämme aika on tulossa päätökseen: puolentoista viikon päästä matkaamme Suomeen joulunviettoon ja pysymme kotitanhuvilla näillä näkymin maaliskuulle. Kommelluksitta emme ole navigoineet.

Ensimmäinen mokani ranskalaisen ruokatapakulttuurin parissa tapahtui jo anopin ensivisiitillä Perthissä, olisiko ollut jouluna 2013. Anoppi oli laittamassa ruokaa, kun tulin nälkäisenä kotiin töistä. Äkkäsin keittiötasolla juustolautasen ja napostelin siitä pahimpaan nälkääni nokareen sieltä, siivun täältä. Anoppi katsoi touhuani ällistyneenä ja kauhoi sitten alkuruokasalaatista annoksen eteeni. Tajusin vasta myöhemmin, että juusto on aina osa jälkiruokaa Ranskassa ja pilasin Madame E:n juustoasetelman hätäisyyksissäni ronkkimalla. Opin myös, että on erittäin huonotapaista syödä eri aikaan kuin muut, tai aloittaa oma annos ennenkuin kaikilla on lautanen edessä. No, sattuu ja tapahtuu...

Tällä reissulla ensimmäinen etappimme oli rannikkokaupunki Nantes, jossa tapasimme E:n yliopistoaikaisia ystäviä. Meidät oli kutsuttu erään heistä kotiin, jossa muut majoittuivat. Saavuimme sovitusti aamupalalle, ja kaivelin repusta esiin omat eväämme, patonkia ja mehua. Eräs ryhmäläinen otti samantien mehupullon ja kaatoi siitä omaan lasiinsa. Ensireaktioni oli hämmentynyt hei se on mun mehu, mutta tulin sanoneeksi totuudenmukaisesti, mä kyllä join siitä pullonsuusta. Tyttö katsoi minua hetken ja lopetti kaatamisen. Silloin älysin, että kaikkien oli ollut tarkoitus tuoda jotain_yhteiseen pöytään_, tietenkin, ei vain omaan suuhun. Yritin paikata tilannetta ylituputtamalla, ota vaan siitä, juo ihmeessä. Tyttö kaatoi epäröiden tilkan lisää lasiinsa, muttei (tietenkään) koskenut siihen, ottaen huomioon nuhaisen ääneni ja lentokoneyskäni. Argh.

Seuraavaksi kyläilimme Toursissa E:n ystävän luona, kutsutaan häntä vaikka Marieksi. Saavuimme iltamyöhällä junalta ja juuri ennen nukkumaanmenoa sovimme seuraavan päivän kuvioista. Marie olisi päivän töissä, mutta halusi kokata meille illallisen töistä tultuaan. Meidän tehtävämme olisi tuoda pöytään patonkia, viiniä ja jälkiruoka. Vietimme seuraavan päivän isossa ostoskeskuksessa asioilla, muunmuassa kännynlaturin adapteria jahdaten. Ihmettelimme ison ruokakaupan tarjontaa, valitsimme hartaudella viiniä illalliselle, ostimme patongin ja lounastarpeet, huolehdimme vauvasta. Illankähmässä palasimme Marien kauniiseen marokkolaisvaikutteiseen asuntoon. Hän väänsi pitkän työpäivänsä jälkeen tarjolle vihanneskeittoa, jossa oli leipätaikinapyöryköitä, sekä shaksukaa, eli uppomunia tomaatti-paprika-chilipadassa. Jälkiruuan aika tuli. Tajusimme erheemme, tupla-argh. Nolona hikoillen tunnustimme, että jälkiruoka unohtui päivän tiimellyksessä!

Marie ei  hätkähtänyt, vaan alkoi saman tien leipoa päärynä-manteli-suklaapiirakkaa. Jestas, ranskalaisemäntä tai -isäntä ei anna periksi kolmen ruokalajin illallisesta, vaan tarjoilee sen vaikka läpi harmaan kiven. Eikä todellakaan mennyt sieltä, mistä aita on matalin. Itse olisin hätäisenä pilkkonut vaikka hedelmäsalaattia, mutta E sanoi, ettei se ole ranskalainen tapa, kiirehtiä ruuan suhteen. Ehei, kun syödään, niin syödään kunnolla. Istuimme illallisella keskiyöhön, mutta näin olisi varmaan tapahtunut ilman jälkkärifiaskoakin. Nautimme Marien vieraanvaraisuudesta ja majapaikan tarjoamisesta kaksi päivää, ja unohdimme ainoan vastapalveluksen, jota hän pyysi! Nolotuspunoitus...

Tänne anopin luokse saavuttuamme olemme vierailleet myös E:n 97-vuotiaan mummon luona. Kutsun häntä tässä isomummoksi erotuksena anopista, N:n mummosta. Isomummo on ollut koko elämänsä taitava ja innokas kokki, eikä ikä ole höllentänyt hänen gastronomisia odotuksiaan lainkaan, vaikka hän ei itse enää jaksa ruokaa laittaa. Nyt hänellä on kotiapulainen, joka kokkaa. Isomummo kutsui meidät tapansa mukaan lounaalle, joka venyikin sitten yön yli vierailuksi eli kahdeksi lounaaksi ja yhdeksi illalliseksi. Itselleni ei käy pirtaan, että istuisin vain paikallani, kun lähes satavuotias emäntä häärää ja touhuaa, joten yritin parhaani mukaan auttaa kaikessa: kantaa astioita pöytään ja pois, leikata leipää, kaataa juomia. Isomummo yritti toppuutella, mutta en ottanut kuuleviin korviini, jatkoin puuhiani suomalaisella sisulla. Lopulta kohtelias mummoraukka ihan ärähti, että lopeta hyvä tyttö, ja siitä oli pakko uskoa, ettei ole sopivaa vieraan "varastaa" emännän velvollisuuksia.

Viimeisin mokasarja sattui automatkallamme Ranskan ja Sveitsin halki Ranskan alpeille Mont Blancin juurelle. Pysähdyimme matkalla E:n sukulaisilla Besanconin linnoituskaupungissa. Kaupungissa on monta kiinnostavaa nähtävyyttä, kuten jättimäisen linnoituksen sisällä sijaitseva eläintarha, sekä arkeologinen museo ja Ajan Museo eli kellojen valmistuksen historian museo. Majoituimme E:n serkun luona remontin keskellä - serkkupoika oli varoittanut E:tä kaaoksesta, mutta emme ihan tajunneet mittakaavaa. Talosta oli mm. vesi poikki yläkerran kylppäristä, ainoa toimiva hana oli alakerran keittiössä. Janon yllätettyä keskellä yötä vaelsin pimeän talon halki, säkinmustaan eteiseen, jossa kompastuin perheen pentukoiraan. Rekku innostui, kun avasin pariovet olohuoneeseen. Se pinkaisi riehalla sohvalle. Vasta silloin tajusin, että serkku nukkui kulmasohvassa 7-vuotiaan poikansa kanssa; hän oli luovuttanut oman sänkynsä meille, minä luulin, että nukumme vierashuoneessa. Isä ja poika heräsivät sadatellen villin pennun loikintaan, minä peruuttelin pois nolojen anteeksipyyntöjen kera.

Aamusella lähdimme tutkimaan kaupungin museoita. Tyypillisesti museot ovat kiinni maanantaisin, mutta Besanconissa ne ovatkin lukossa tiistaisin. Museot ja nähtävyydet jäivät haaveeksi. Iltapäivällä päätimme, että on aika lähteä jatkamaan matkaa etuajassa, koska aiheutimme ekstravaivaa serkulle majoituskuviollamme. Muokkasin aiemmin tekemääni hotellivarausta seuraavassa pysähdyspaikassa ja lähdimme matkaan. Perille päästyämme selvisi, että ilmaisena mainostettu varausmuokkaus ei ollutkaan onnistunut. Hotelli oli tulkinnut muokkaukseni liian myöhään tulleena peruutuksena, ja oli veloittanut yhden yön hinnan sakkomaksuna. Iltamyöhällä vastaanottotiskillä kinastelu, väsymystään parkuva vauva kainalossa, oli viimeinen meitä kiinnostava asia. Raivoitku ei ollut kaukana minultakaan. Saimme sentään yösijan, vaikka sänkyratkaisu olikin vähemmän ideaali - kaksi yhden hengen petiä kolmelle, lakanalla yhteensidottuna. Jotenkuten siinä nukkui. Nyt olemme jo palanneet anopille "turvaan". Tappelen yhä sakkomaksun palautuksesta hotellin kanssa sähköpostitse, peruutuksesta kun ei ollut kyse. No, loppu hyvin sentään.

Yllä odotukset Mont Blancin seudulta - täyttyivätkin, eli oli kaunista ja kuvauksellista. Alla todellisuus automatkan ajalta. Kuvat netistä.