Miltä tuntuu olla raskaana

En tiedä, kiinnostaako aihe ketään: ne jotka ovat olleet raskaana, tietävät tietenkin omat kokemuksensa, kun taas ne, jotka eivät ole, eivät ehkä asiasta suuremmin välitä. Mutta kirjataan nyt ylös vaikka omaksi päiväkirjamerkinnäksi, jos ei muuksi hyödyksi. Eli miltä tuntuu raskaana olo?

Olin tottakai aiemmin kuullut runsaasti juttuja aiheista aamupahoinvointi, heikotus, yökötys, jomotus, kömpelyys, hengästys, baby brain eli hidastuva ajatuksenjuoksu... itselleni tosin mikään näistä ei ole ollut se päällimmäinen kokemus, hengästymistä lukuunottamatta. Tällä hetkellä olen viikolla 31 eli reilusti seitsemännellä kuulla. Täysiaikaiseksi vauva katsotaan viikoilla 37-40 eli matkaa saattaa olla vain reilu kuukausi. Jännityksellä seuraamme.

Tiivistettynä olo on tällainen:

Kuvittele, että vatsaonteloosi ujutetaan vesimelonin kokoinen muovipussi, joka on pumpattu pinkeäntäyteen vettä. Pussin sisällä on kaksikiloinen hauki, joka mutkeltaa ja potkii ja vemmeltää minkä ehtii. Tehtäväsi on suojella pussia ja haukea, vaikka tiedostat koko ajan, että kalaparan ja ulkomaailman välillä on vain ohut nahka, ja jokainen vastaantulija vaikuttaa jollain lailla epäluotettavalta - ihmiset törmäilevät ruuhkassa, ajavat pyörillä miten sattuu, sohivat ostoskasseilla ja sateenvarjoilla, lapset juoksevat ja tönivät toisiaan, ja milloin vain mahaasi saattaa osua jonkun terävä kyynärpää, salkunkulma tai pyöräntarakka. Aiemmat ketterät juoksut autotien yli viimeisillä vihreillä voit unohtaa, koska taaperrat kuin pingviini liukkaalla jäällä.

Kyllä, raskauden myötä olen muuttunut suorastaan ylisuojelevaksi ja myös rasittavalla tavalla haavoittuvuutta kokevaksi. Olen aina ollut sporttinen ja luottanut kroppaani, eli esimerkiksi tiennyt, että jos jokin tilanne kehittyy ikäväksi tai haastavaksi, voin vaikka juosta karkuun tai jotenkin muutoin suojella itseäni. Nyt pullottava maha on sellainen tuulenhalkoja, että tuntuu, että sitä on vaikea suojella kun nippanappa kädet yltävät ympäri. Naamallani on varmaan jatkuva "älä edes yritä" tuimatuijotus, jonka tarkoitus on pitää kaikki lääppijät (ihana maha, anna kokeilen!) ja vahingossa törmäilijät etäällä. Eilen bussissa joku dorka istui vahingossa reiteni päälle ja jouduin suunnilleen tönäisemään naisen kauemmas, kun hän jotenkin väärin laskelmoi, mihin ahterinsa mahtuu.

Olen vain pari kertaa elämässäni kokenut todellisen uhkaavan tilanteen, joista toinen sattui ruotsinlaivalla ja toinen Perthin-kotimme lähirautatieasemalla. Ruotsinlaivalla 17-vuotiaana sain perääni iäkkäämmän miehen, joka aluksi vaikutti aivan normaalilta, mutta pian onneksi tajusin, että grooming-tilanteesta oli kyse, vaikken silloin tiennyt kyseistä termiä. Olin matkalla tapaamaan Ruotsissa kesätöissä olevaa poikaystävääni ja mies roikkui kannassani laivalta bussille ja bussista kaukojunaterminaaliin, esittäen potevansa koti-ikävää (oli Ruotsissa asuva suomalainen), haluten vain jutella suomeksi. Kun äijä lopulta alkoi tyrkyttää juotavaa (rommmikolaa) ja ehdotella luokseen lähtöä, otin hatkat, paniikin partaalla hioten, junaani juosten.

Toinen uhkaava tilanne oli parisen vuotta sitten, kun satutin jalispelissä nilkkani ja jouduin kenkkaamaan kyynärsauvoilla työmatkat, kotoa lähijunaan ja takaisin. Hinkutin menemään aamuvarhaisessa ja perääni lähti laitapuolen kulkija, keski-ikäinen nainen. Hän alkoi ensin mankua rahaa, sitten uhkailla ja huutaa, kun en pysähtynyt. Oli aikamoinen ponnistus hilata itseni yhdellä jalalla ja sauvoilla aseman 50-metristä ramppia ylös, kun missään ei näkynyt ketään ja takanani raivosi hampaaton harpyija ilmeisen huumepäissään "v--u mä hakkaan sut s--na".

Miksikö muistelen moisia nyt? Siksi, että mahan kanssa tuntuu, etten yhtäkkiä ole enää oma itseni fyysisesti, vaan olen hitaampi, kömpelömpi ja haavoittuvaisempi kuin koskaan aikuisiälläni. En ole enää vain minä, vaan huolehdittavana on aivan avuton yksilö, eikä kyseinen yksilö ole edes vielä syntynyt sitä huolenpitoa vaatimaan, vaan tarvitsee ainoastaan kehoni tarjoamaa suojaa. Enpä tästäkään tunnetilasta tiennyt ennen raskautta.

Jos haavoittuvutta ei oteta lukuun, päällimmäisenä tunteena on, kuin olisin syönyt kolme joulubuffettia ja unohtanut joustovyötäröpökät matkasta. Vatsaa kiristää, on vaikea hengittää, mikään ei mahdu päälle - se, minkä sai vielä eilen kiskottua ylleen, ei enää tänään istu vaikka miten päin virittelisi. Toisaalta, kun paino nousee jopa viidenneksen reilussa puolessa vuodessa, ei ihme, jos eivät pää ja vaatekaappi pysy  perässä.

Aamupahoinvointia en onneksi ole kokenut sitten viikon 14 eli huonovointisuus oli aivan alkuvaiheen murhe, sen jälkeen olen säästynyt siltä osastolta. Tosin lihansyönti on tippunut minimiin ja hedelmien kulutus puolestaan vääntynyt aivan uuteen volyymiin - liha, eritoten aiempi lempiruokani (grilli)kana ei kertakaikkiaan mene alas, kun taas hedelmäsalaatti on mannaa taivaasta. Poikamme on ilmeisesti  fruitarian, vain hedelmiä, pähköitä ja siemeniä ruokavalioonsa kelpuuttava henkilö.

Kaikkein vaikein puoli raskaudessa henkisesti on ollut sen ymmärtäminen ja sisäistäminen, että saa ja voi ottaa iisisti. Olen tiennyt jo kauan olevani suorittajaluonne, eli minulla on aina oltava monta rautaa tulessa ja jokin projekti meneillään, muuten olo tuntuu tyhjältä, päämäärättömältä ja jopa eksyneeltä - turhalta. Olen parhaimmillani silloin, kun pakerran jotain muiden kanssa yhdessä, oli sitten kyseessä huushollin suursiivous, konferenssin järjestäminen tai joulukorttien askartelu. Olen joutunut olemaan sairaslomalla enemmän kuin normaalisti anemian/väsymyksen ja kaikenmaailman kipuilujen vuoksi, mutta jotenkin siltikin tuntuu väärältä vain makoilla tai lepäillä... Huoh.

Joudun tietoisesti selittämään itselleni, että uuden ihmisen kasvattaminen ja syntymänjälkeiseen elämään valmistautuminen ovat ihan riittäviä tekemisiä sinällään, muuta ei tarvita. Eivätkä aivoni sitä usko silti. Vinkkejä otetaan vastaan, miten rentoutua ja antaa itselleen lupa rentoutua :)

Jotakuinkin tältä tuntuu joka yö yrittäessäni nukkua. Yksikään asento ei ole hyvä eikä siinä voi olla kauaa. Huonelämpötila, joka on yli 18 astetta, on liikaa. Heräilyä noin tusinan kertaa yössä, jee.

Tasa-arvosta Australiassa

Pohdintaa aiheesta tasa-arvo ja naisten ja miesten asema Australiassa. Nyt äidiksi tulon kynnyksellä olen nähnyt hieman uudenlaisen puolen siitä, millaiset roolit kullakin sukupuolella on, tai pikemminkin millaisia odotuksia, oletuksia ja väittämiä liittyy sekä naisten että miesten asemaan ja eloon - eritoten äidin ja isän rooliin.

Olen koko 8v Aussilan-asumisurani ajan ollut sitä mieltä, että Australia, ainakin WA eli Willi Länsi-Australia on Suomea jäljessä tasa-arvoasioissa. Omakohtainen kokemukseni ja saamani kohtelu naisena on ollut aivan hyvää ja monissa tilanteissa jopa Suomea parempaa, siis sikäli, että kohteliaisuus on täällä pääsääntöisesti ihmisten selkärangassa. Tuntemattomia naisia puhutellaan normaalisti sanalla lady (vaikkapa isä lapselleen, kun ohitan heidät: anna tietä tuolle ladylle), joskus miss tai mam, riippuen tilanteesta. Myös peruskutsumat love, darling ym kuulee yleensä vanhempien ihmisten suusta palvelutilanteessa (hyvää loppupäivää, love, kun poistun kassalta). Miehet tyypillisesti avaavat ovia tai päästävät hissiin tai junaan ensin, riippuu toki tyypistä ja päivästä.

No missä sitten jäädään jälkeen, jos on näin kohteliaankultaista päivittäismenoa? Oma työpaikkani on suorastaan tasa-arvon esimarssija sekä naisten, vanhempien, vammaisten (onko tuo nykyään korrekti sana edes?) ja LGBTI- eli sateenkaariväen oikeuksien suhteen. Silti, oletus sielläkin on, että äidit tekevät osa-aikatyötä, koska a) äidin paikka on ainakin pikkulapsiaikaan kotona ja b) päivähoitoa tuetaan valtion rahoista vain n. kaksi päivää viikosta eli usein ei ole tulot-menot-tasapainon kannalta järkevää tehdä pidempää kuin 3- tai 4-päiväistä viikkoa, jotkut äidit tekevät vain yhtä tai kahta päivää.

Sen sijaan E:ltä ei ole yhtään kukaan kysynyt, monikopäiväistä viikkoa aiot tehdä tai miten pitkän vanhempainvapaan pidät. Isälle on tarjolla 2-4 viikkoa isyyslomaa työnantajasta riippuen ja se on siinä. Jatko-oletus on, että tietenkin painat täyttä tahi ylityöpäivää, koska jonkun täytyy elättää se kotiäiti ja lapsi. Muutama mieskollegani vuosien varrelta on vaihtanut työpaikkaa tämän syyn takia eli löytääkseen sellaisen työnantajan, joka suostuu isänKIN osa-aikatyöhön tai pidempään vanhempainvapaaseen.

Tässä en kritisoi kotiäitiyttä tai osa-aikatyötä, jotka kumpikin ovat tärkeitä. Itsekin aion äitiysvapaani hyödyntää täysimääräisenä sekä palata töihin max. nelipäiväiselle työviikolle. Vaan sitä, että oletus automaattisesti on, että äiti leikkaa tuntinsa, koska kohdat a) ja b), ja lisäoletus c), että tietenkin mies on se parempipalkkainen. Meillä on koko ajan ollut niinpäin, että minä tienaan E:tä enemmän, joten meille kävisi enemmän järkeen, että E jää kotiin ja minä huhkin toimistolla. Tämä on kuitenkin hyvin vaikea syöttää työnantajille, koska oma työnantajani on varautunut poissaolooni ja osa-aikaisuuteeni, E:n ei, eikä suhtaudu lainkaan myötämielisesti ideaan.

Mielestäni todella osuvia katsauksia työnantajien asenteeseen etenkin isien osalta löytyy aussisarjasta The Letdown (sanaleikki, tarkoittaa sekä pettymystä/luuseria että maidontuloa imettäessä): siinä tuoreet vanhemmat kamppailevat yhteiskunnan ja yhteisön odotusten sekä omien riittämättömyyden tunteidensa kanssa. Isän työnantaja on täysdorka ja lähinnä ehdottelee tälle pidempiä työpäiviä ja lähettämistä eri kaupunkiin töihin, jotta tämän ei tarvitse "kestää" akkaa ja ipanaa kotona. Sarja on komedia eikä tietenkään dokumentti, mutta ei kylläkään irrallaan todellisuudesta.

Kotiäitinä olo on täällä eri tason valinta kuin Suomessa, koska valtion tukema hoitovapaa kestää vain 18 viikkoa ja muuta kotihoidontukea ei juuri ole, joten elo täytyy rahoittaa pääasiassa puolison tuloilla tai omilla säästöillä. Tästä seuraa monta ongelmaa, joita olen pällistellyt ja kauhistellut täkäläisellä mammafoorumilla.

Kun toinen puoliso on tuloton ja kotona, toinen töissä, seuraa siitä taloudellinen epätasapaino ja näköjään usein myös epätasa-arvo. Osa naisista on selvästi väkivaltaisessa suhteessa eli sellaisessa, jossa on vähintään taloudellista ja henkistä painostusta. Sellaisiakin juttuja näkyy, jossa mies on kieltänyt siippaansa syömästä päiväsaikaan, jottei siihen "tuhlaudu" rahaa - johan se riittää, että perhe syö yhdessä, kun mies tulee töistä. Miten hoidat vauvaa tai imetät ilman ruokaa, ja miten tervettä ylipäätään on olla suhteessa, jossa toinen estää toiselta perustarpeet rahankulumisen perusteella??

Vastavuoroisesti voi käydä niinpäin (tästä olen nähnyt pari esimerkkiä omassa tuttavapiirissä), jossa vaimo surutta surauttaa luottokortit ja muut tappiin, kun mies epätoivoisesti raataa pidempää päivää maksaakseen uuden talon ja uuden auton, jotka piti hankkia lasta varten.

Tietenkään läheskään kaikkien tilanne ei ole näin tukala ja kotiväkivaltaa tai kieroja suhteita on kaikkialla, olipa tarjolla valtion tukea tai ei. Mammafoorumilla päivittäin näkemäni keskustelut luvan kysymisistä ja menojen piilottelusta (esim vaimo ei halua paljastaa puolisolle mitä ostanut, ettei tule syytöksiä tuhlailusta) ovat vain yksi kulma siitä, miten sadat tuhannet pariskunnat Perthissä järjestävät arkensa ja neuvottelevat menonsa. Mutta, itselleni on todella vaikea suomalaiseen itsenäisyyteen ja tasa-arvoon tottuneena edes kuvitella, että jokainen ostokseni olisi mieheltä pyydetyn luvan varassa - tai että kovin moni mies suostuisi samaan järjestelyyn toisinpäin.

Koska olemme tähän saakka eläneet DINKY - eli double income, no kids - elämää, en ole rahajuttuja sen kummemmin pohtinut, koska kummallakin on omat tulot, meillä on samanlainen käsitys menoprioriteeteistä ja menoista ei ole tarvinnut kiihkeästi neuvotella. Perthissä ei kuitenkaan ole tavatonta, että lapsettomatkin parit elävät tuolla mies elättää-nainen kuluttaa (tai ei saa kuluttaa jos mies kieltää) metodilla, ja sen tajuaminen on kyllä heittänyt mielessäni osavaltion kelloa muutaman vuosikymmenen taaksepäin. Kun pariskunnan (taloudellinen) neuvotteluasema ei ole sama, tai ei ole kykyä tai halua neuvotella tasaisesti, niin en kyllä itse tajua, miten tilanne pysyy kumpaakin tyydyttävänä ja kummallakin säilyisi täysivaltainen aikuinen-olo.

Tragikoominen tilanne sattui töissä, kun vietimme kahden lakiopiskelija-harjoittelijan läksiäisiä. Tuli puhetta lapsista ja päivähoidosta, koska mahani ei ole erityisen huomaamaton. Toinen harkkari oli kuullut Suomen "anteliaasta" päivähoito- ja vanhempainvapaajärjestelmästä ja kysyi, onko Suomessa kovastikin vastustusta ja purnausta asiaa vastaan - hänen mielestään oli siis käsittämätöntä, että ihmiset mukisematta maksaisivat veroja saadakseen kunnollisia valtion palveluja. Vastasin ällistyneenä, että jos jotain purnausta on, se on siitä, että kansalaiset toivovat entistä kattavampia ja parempia palveluja verovaroilla.

Pomoni puuttui tässä puheeseen ja kommentoi, että päivähoito on kyllä ihan hyvä juttu, onhan poikienKIN hyvä nähdä, että äiti käy töissä. En hetkeen saanut sanaa suustani häkellykseltäni; sitten tokaisin, että Australia on hieman takapajuinen maa tässä ja tottakai poikienKIN äidit voivat tehdä uraa, miksi ihmeessä eivät? Naispomoni, juristi ja kolmen pojan äiti, nähtävästi tarkoitti, että poikien on hyvä kasvaa ymmärtämään, että naiset ovat ihan yhtä lailla työelämässä menestyjiä ja tärkeitä kuin miehetkin. Itselleni moinen "uutinen" on niin arkipäiväinen, etten tiennyt miten reagoida. Äitini teki uransa Ilmavoimissa lentomekaniikan puolella ja isäni on viimeisimmältä ammatiltaan eritoten vanhusasioita ajava kunnallispoliitikko, joten 50-lukuiset sukupuoliroolit tai ammatinvalinnat eivät ole omakohtaisesti tuttuja.

Tragikoomista on myös havaita, mitä Googlen kuvahausta pullahtaa esiin hakusanoilla women´s role ja men´s role... aijestas. Yläkuvissa naisten rooli, alakuvassa miesten.

Aina vaara onpi eessä?

Kävin viikonloppuna ensiapukurssin, koska viimeisimmästä on reilu vuosikymmen aikaa. Täällä tuoreille vanhemmille suositellaan ensiaputaitojen hankintaa ja ihan syystä. Vahinkoja tietenkin voi sattua kaikkialla, mutta Australian luonto ja elämäntapa asettavat omat haasteensa pikkulapsiarjelle.

Täällä lasten yleisin kuolinsyy on hukkuminen omalla tai tutulla pihalla uima-altaaseen tai johonkin vesisammioon. Pihapiirissä tai jopa sisätiloissa voi olla myrkyllisiä käärmeitä tai hämähäkkejä, ja merenrantareissulla voi tulla jonkin meripolttiaisen pisto. Tavallisiin ongelmiin lukeutuvat myös lämpöhalvaus, ihon polttaminen ja auringonpistos. Kurssi oli suunnattu "tiny tots" eli vauvojen ja taaperoiden ensiapuun, mutta myös isommat lapset ja aikuiset käsiteltiin.

Olen Aussilan-asumisurani aikana käynyt varmaan pari tusinaa erilaista kurssia työn puolesta ja muuten, ja kaikki alkavat aina samalla tavalla: esittelykierroksella. En enää tiedä, miten Suomessa yrityskonsultit ja muut operoivat, mutta lähes vuosikymmen sitten ei kauheasti harrastettu interaktiivisuutta, koska ihmiset yleensä kavahtivat kaikenlaista esilläoloa, mukaanlukien itsestä kertomista. Ensiapukurssilla kaikkien tuli kertoa oma nimi, työpaikka, miksi on kurssilla ja jotain hassua itsestään. Kerroin, että työskentelen valitustenkäsittelyssä ja kohtaan päivittäin ihmisiä, jotka käyttäytyvät kuin taaperot.

Seuraava perusaskel kurssilla kuin kurssilla ovat yhteiset pelisäännöt. Joskus kurssittaja kyselee sopivia sääntöjä yleisöltä, joskus ne vain luetaan powerpointilta, kuten: kuuntelemme kaikkia, emme puhu päälle, kunnioitamme muiden mielipiteitä ja pyrimme yhteishenkeen. Aluksi tämä kuulosti ihan eskarin sääntöluettelolta, mutta mitä useamman koulutuksen istuu läpi, sitä paremmin pelisäännöt käyvät järkeen. Kun on aluksi ääneen todettu, että tätä kurssia ei esim. yksi äänekäs dominoi, tai kenenkään kokemuksia ei vähätellä, kaikki uskaltavat osallistua aktiivisemmin. Näin nuorehkona naisena kun olen ihan riittävästi törmännyt niihin tilanteisiin, joissa omaan ääneensä ihastunut besserwisser, yleensä iäkkäämpi mies, kokee asiakseen johtaa keskustelua ja jaaritella niitänäitä ihan muusta kuin koulutuksen tai kokouksen aiheesta.

Itseäni säännöllisesti kummastuttava ja huvittava elementti koulutuksissa ja aussielämässä yleisesti on, miten paljon natiivit englanninpuhujat kompastelevat oman kielensä kirjoitusasun kanssa. Kurssittajat saattavat avoimesti sanoa, etteivät tiedä, miten joku sana kirjoitetaan yrittäessään tavata sitä valkotaululle. Nettikeskusteluissa törmää jatkuvasti vakioväärinkirjoituksiin, kuten "would of" (pitäisi olla would have), "bare with me" eli paljasta kanssani, kun pitäisi olla "bear with me", malta hetkonen. Suomalainen englanninopetus on ehkä kuivakkaa, mutta erittäin kielioppitarkkaa. Esimerkiksi kirjoitusharrastuspiirissä korjaan natiivien kirjoitusasua, mikä on täysin nurinkurista.

Kolmetuntinen kurssi oli yllättävänkin kattava ja asiapitoinen, sillä jotkut kurssit tuntuvat koostuvan pääasiassa kahvitauoista. Kävimme läpi kaikki perus-kriisitilanteet kuten tajuttomuus, sydänvaivat/sydänkohtaus, astmakohtaus, tukehtuminen, allerginen reaktio ja anafylaktinen shokki, verenvuoto, palovammat ja hukkuminen. Opin, että Perthissä vain metropolialueella on varmasti ammattilais-ensihoitajat ambulansseissa ja mitä kauemmas maaseudulle tai outbackiin eli syrjäseudulle mennään, sitä enemmän ambulanssit ovat vapaaehtoisten varassa. Aika hurja ajatella, että seudulla voi olla vain yksi ambulanssi, jossa on kaksi vapaaehtoista ensiaputaitoista. Jos sattuu kaksi hätätapausta yhtä aikaa, vain toinen ehditään hoitaa.

Sama ehtimisongelma on myös kiireisinä aikoina kuten jouluaattona. Kuulemma normaali ambulanssin reaktioaika on 9 minuuttia, kun jouluaattona apua sai vasta 40 minuutin päästä soitosta. Tämä siksi, että niin moni veti alkoholi- tai huumeöverit, vieden ambulanssien kallista aikaa.

Kurssittaja painotti, miten ensiaputilanne tulee aina puskista ja tärkein taito on maltti sekä kyky improvisoida. Läheskään aina ei ole ensiapulaukku saati jokin kattavampi lääketieteellinen setti tai osaaminen käden ulottuvilla, vaan ensiavun antaja joutuu toimimaan sen varassa, mitä lähellä on. Tietenkään maltin säilyttämistä ei oikein voi harjoitella tai ennakoida etukäteen, mutta kurssitus eli ennakkotietojen ja toimintaohjeiden hankkiminen yllättäviä tilanteita varten voi kuitenkin hieman auttaa.

Mielestäni  kurssin tärkeintä antia oli ensiavun anto vauvalle tai pikkulapselle esimerkiksi tukehtumistilanteessa, sekä St John's - ensiapujärjestön app, jonka voi ladata puhelimeen. Siinä on perusinfo kaikista yleisimmistä hätätilanteista sekä GPS-pohjainen hätänumerotoiminto, jota painamalla puhelin yhdistää hätäkeskukseen ja antaa samalla soittajan koordinaatit. Lisäksi opetettiin muistisääntö Dr's ABCD ensiavun antoon eli:

D - danger - arvioi, onko tilanteessa sinulle tai muille vaaraa ennen ensiavun antoa, esim. joku uhkaavasti käyttäytyvä tai jokin riskitekijä.
R - response - yritä saada vastaus uhrilta, onko hän tajuton vai kykenevä kommunikoimaan?
S - send for help - soita apua tai velvoita joku toinen hankkimaan apua
A - airways - tarkista hengitystiet, saako uhri ilmaa
B - breathing - hengittääkö uhri?
C - cpr - aloita paineluelvytys, jos uhri on tajuton eikä hengitä.
D - defibrillator - käytä defibrillaattoria, jos sellainen on saatavilla - kuuntele laitteen antamat ohjeet.

Sain pontimen käydä kurssi - vihdoin ja viimein sitä pitkään viivyteltyäni (ketä huvittaa viettää sunnuntaiaamu puhuen ensiavusta?) - sillä kaverilleni sattui todella säikäyttävä kokemus: hänen taaperonsa lähes tukehtui keksiin ja kaveri joutui käyttämään ensiaputaitojaan pelastaakseen oman lapsensa. Vahinkoja todentotta voi sattua missä vain, milloin vain, ja parempi olla edes jonkinlaiset valmiudet. Kurssilla toisteltiin moneen otteeseen, että on aina parempi yrittää tehdä edes jotain hätätilanteessa, kuin seistä tumput suorina paniikkiin jäätyneenä. Suosittelen kurssitusta kaikille!

Jos asut Australiassa, tämä sovellus saattaa olla sinullekin tarpeen.

Sokerirasitustesti ja ristiäiset Australiassa

Tämän ei ole tarkoitus muuttua vauva- tai äitiysblogiksi, mutta aihealue on ajankohtainen ja siksi siitä riittää hetkittäin juttua. Kävin sokerirasituskokeessa ja koska sillä on netin ihmeellisen maailman perusteella inhottavan maine, ajattelin jakaa oman kokemukseni. Ensin kuitenkin asiaa aussi-ristiäisistä.

Taas kohtalaisen lavea otsikko sikäli, että ristiäisethän ovat aina järjestäjiensä näköiset ja maassa, jossa on monta eri kristinuskon alajaostoa, myös kastejuhlan ulkoasu vaihtelee. Itse olimme ensimmäistä kertaa paikallisissa ristiäisissä vieraina uudenvuoden aatonaattona, katolisessa kirkossa.

Ausseista joka kolmas ilmoitti viimeisimmässä väestönlaskennassa olevansa uskonnoton. Tämä ei suoraan tarkoita, että kaikki uskonnottomat ovat ateisteja, vaan he eivät ehkä kuulu mihinkään seurakuntaan tai koe järjestäytynyttä uskonnollisuutta tärkeäksi. Reilu viidennes ausseista on katolilaisia, joka kuudes on muu kristitty kuten protestantti, ja reilu kymmenys on anglikaaneja. Muslimeja ja buddhalaisia on kumpiakin noin 2.5%, hinduja hieman alle 2% ja muiden uskontojen edustajia myöskin alle 2%. Niitä ihmisiä, jotka eivät ruksi mitään kohtaa väestönlaskulomakkeesta on noin kymmenys väestöstä, eli tähän joukkoon voivat kuulua muiden uskontojen tai spirituaalisten liikkeiden kannattajat tai sellaiset, jotka eivät halua kertoa uskonnostaan byrokraateille. 

Kaikenlaisia kristittyjä yhteensä on reilut puolet väestöstä ja siksipä ristiäisetkin ovat aika tavallinen ilmiö. Miten homma eteni katolisissa ristiäisissä?

Ristiäiset olivat kirkossa, jonne kokoontui kohtalaisen suuri joukko sukua ja ystäviä, arvioni mukaan ehkäpä 80 vierasta. Emme tunteneet vauvan vanhempien lisäksi ketään muita, joten pällistelimme menoa hieman sivuaidalta. Suomalaismallista poiketen lapsen nimi oli kerrottu jo hyvissä ajoin, heti syntymästä, kuten täällä näyttää olevan tapana. Sikäli kätevä, että onnittelukortin pystyi kirjoittamaan osoittaen vauvalle nimeltä. Vanhemmat mainitsivat kutsussa, ettei lahjoja tarvita, mutta en suomalaiseen traditioon tottuneena voinut kuvitella meneväni tyhjin käsin kastejuhlaan ja hommasimme lahjaksi lastenaterimet ja pupu-mehujäämuotin. Ei liian fiiniä, muttei hoomoilasteluakaan. 

Tilaisuus alkoi ja pitkälti kulki eteenpäin papin selittäessä, mitä tehdään, mitä tapahtuu ja miksi. Eli koko kastejuhlalla oli hieman rippikoulun maku sikäli, että pappi joko älysi, etteivät kaikki ole katolisia ja siksi perillä kaavasta, tai hän oletti katolistenkin ehkä hieman unohtaneen, mikä on homman nimi. Pappi mm. kysyi kirkkoväeltä, mitkä ovat katolisen kirkon seitsemän sakramenttia ja kyllähän jotain muminavastauksia tuli, ei tosin E:n tai minun suusta, sillä emme asiaa muistaneet koulun uskontotunneilta. Oikea vastaus oli: kaste, vahvistus (konfirmaatio), palveluvirka (papiksi vihkiminen), avioliitto, eukaristia (ehtoollinen), parannuksen sakramentti (rippi) ja sairaiden voitelu.

Kirkossa ei laulettu virsiä eikä soitettu musiikkia. Tilaisuus eteni melko ripeää tahtia sikäli, että pappi puhui muutaman sanan kasteesta yleisesti, pyysi vanhemmat ja kummit kirkon kiinteän kastealtaan ääreen ja kastoi lapsen kaatamalla vettä tämän päähän pikku kulhosta, ja lopuksi vanhemmat ja kummit siunasivat lapsen papin johdolla tekemällä ristinmerkin tämän otsaan. 

Suomalaisesta kaava erosi siinä, että pappi kysyi vanhemmilta pariinkin otteeseen, mitä haluatte täältä tänään (kastaa lapsen) ja haluatteko, että lapsi kastetaan (tahdomme, I do). Lisäksi vanhempien ja kummien piti vastata papin pitkähköön kyselyyn siitä, lupaavatko he kieltää Saatanan, toimia Jumalan tahdon mukaan, opettaa lasta kristinuskoon, jne. Kirkkoväki ei varsinaisesti osallistunut tapahtumaan muuten kuin yleisönä. Isämeidän lausuttiin ääneen, mutta siinäkin tipuimme E:n kanssa kärryiltä, koska olisin osannut sen vain suomeksi ja E ranskaksi. 

Lopuksi pappi pyysi kaikkia aplodeeraamaan kastetulle vauvalle, jonka jälkeen seurasi vapaamuotoisia onnitteluja ja kuvanottoja. Kirkkotilaisuus oli ohi reilussa puolessa tunnissa, jonka jälkeen oli lounastarjoilu toisen kaupunginosan tennishallilla. Suomessahan vastaavat tilaisuudet usein järjestetään kotona, seurakuntatalossa tai seurantalolla, kun taas Perthissä on todella yleistä vuokrata jonkin urheiluseuran, surffiseuran tai melontaseuran klubitila: usein hyvinkin pelkistetty varastohalli, jossa on kuitenkin keittiö- ja vessatilat, pöytiä ja tuoleja, sekä mahdollisuus järjestää oma catering.

Lounas olikin se osio, mikä ehkä eniten eroaa suomiperinteistä. Kun saavuimme hallimaiseen tilaan muiden vieraiden kanssa, siellä ei ollut vielä mitään, pelkästään paljaita muovipöytiä ja tuoleja. Isäntäpari syöksyi lähisukulaisineen keittiöön ja alkoi valmistella ja kantaa esiin buffet-ruokia: juustolautasia, erilaisia salaatteja sekä ison jäillä täytetyn vadillisen juomia, ml. viiniä, olutta ja siideriä. Yksi kivennäisvesipullo löysi tiensä pöytään ja minä sen ääreen.

Suomi-ristiäisissä olen tottunut kakkukahveihin ja pikkusuolaiseen kauniisti koristellun pöydän ääressä, tämä tilaisuus oli enemmän sisätilapiknik erittäin rennossa tunnelmassa. Pappi ei tullut paikalle lainkaan, liekö kutsuttukaan eli en tiedä kuuluuko asiaan. Kun vieraat olivat jo mättämässä ruokaa paperilautasille, lapsen isoisä julisti, että älkää nyt vielä syökö, kun pääruoka on vasta tulossa eli pikaruokapaikasta tilatut kana-wrapit ja muut broilerituotteet. No, menihän tuo yksi kierros pelkkiä salaattejakin.

Mitään varsinaista ohjelmaa tilaisuudessa ei ollut, vapaan seurustelun lisäksi. Itse vietin suuren osan ajasta yksinäni nurkassa herkullista perunasalaattia mättäen, koska en jaksanut ison mahan kanssa seisoksia. E sosiaalisena tapauksena minglasi pitkin huonetta ja tutustui isäntäparin sukulaisiin. Itse kastejuhlan sankari nukkui eri huoneessa päiväunia ja häntä saimme tavata vain lyhyen hetken juuri ennen poislähtöä, kun oli näyttävän kakunleikkuun aika ja sen "leikkasi" 4-kk-ikäinen juhlakalu äitinsä ja isänsä avustamana. Oli hauska tilaisuus nähdä, miten tämä seremonia täällä hoituu.

Hyppäys siihen sokerirasituskokeeseen (glucose tolerance test). Testi tehdään raskausajan diabeteksen tunnistamiseen, jos sellainen on päässyt kehittymään. Testiä ennen tulee paastota n. 12 tuntia eikä vettäkään saisi juoda ylettömästi. Olen kuullut kauhutarinoita testin osana litroittain juotettavasta sokerilitkusta ja siitä, miten paha tai huimaava olo testistä voi tulla. Paikallisilla mammafoorumeilla osa jopa harkitsee kieltäytyvänsä testistä sen huonon maineen vuoksi. Itselläni ei ollut ennakko-odotuksia suuntaan tai toiseen, vaan ajattelin, että kiinnostavaa raportoida tämäkin uusi kokemus.

Kokemus lähti samantien menemään pieleen, sillä kätilöltä saadun lähetteen perusteella kuvittelin voivani valita ajan mihin tahansa labraan, joka testejä tekee. Varasin ajan työpaikkaani lähimmälle klinikalle, jossa yleensäkin käyn. Saavuin paikalle sovitusti klo 8, mutta lappuani vilkaistuaan hoitaja tokaisi, että emme me voi tätä testiä tehdä - synnytyssairaalallani on laskutussopimus vain yhden tietyn firman kanssa ja minun tulee mennä sen toimipisteeseen. Kas kun ei tullut puhelimessa ilmi... Eikun lähijunaan ja kohti oikeaa labraa.

Saavuin seuraavan labran ovelle ja jouduin odottelemaan pihalla kymmenisen minuuttia, koska paikka aukesi vasta klo 9. Sisällä hoitaja totesi ensitöikseen, että ei oikeastaan voisi ottaa minua potilaaksi tänään, koska en ole varannut aikaa. Selittelyn ja säälimisen jälkeen (hoitaja totesi, ettei halua käännyttää minua pois, koska olen paastonnut ja valmistautunut testiin) pääsin kuin pääsinkin pistettäväksi. Kokeen ensimmäinen vaihe on verikoe, sen jälkeen juodaan se kuuluisa litku. Pullossa oli vain 1.75dl ja se hujahti alas aivan helposti, makukin oli kuin limpparissa, tosin ylisokeroidussa sellaisessa. Ainoa stressinaihe hoitajalle oli, olenko mahdollisesti allerginen jollekin litkun väri- tai makuaineelle. Tiettävästi en.

Seuraavana vuorossa oli tunti odottelua, jotta juoma vaikuttaa sokeriarvoihin. Olin varautunut perinpohjaisesti: mukana oli kaksi kirjaa, kännykkä ja käsityö. Vauvan aivojen kehityksestä kertovan kirjan parissa (joululahja biologi E:ltä) tunti kului jos ei siivillä, niin ainakin jonkinasteisella reippaudella. Sitten verikoe nro 2 toisesta kyynärtaipeesta ja taas tunti odottelua. Vanhentuneet naistenlehdet, facebook ja sama vauvakirja puskivat toisenkin tunnin tieltä pois, otettiin verikoe 3 ja pääsin ulos. Stoppi kivassa kahvilassa brunssille/lounaalle ja loppupäiväksi töihin.

Olo ei ollut sen kummempi kuin muulloinkaan; ei huimannut, yököttänyt tai tullut muita oireita. Ainoa huomio oli, että vauva vaikutti hiljaisemmalta loppupäivän kuin normaalisti ja googlen perusteella näin saattaa käydä, kun rassukka saa moisen sokerilatauksen. Nyt tilanne on taas normaali ja epeli potkii kuin aussifutistähti.

Alla kirkkonäkymiä.

Kasteallas.