Kodista, kotona, kotiin

Olen viime kuukausina - oikeastaan viime vuodesta saakka - miettinyt paljon käsitettä koti. Mitä tarkoittaa koti, mitä tarkoittaa kodittomuus, mitä tarkoittaa displacement eli evakkous tai pakolaisuus? Tämä johtuu siitä, että viime vuonna jäimme koronajumiin Eurooppaan emmekä päässeetkään palaamaan kotiimme Australiaan. 

Epätietoisuutta kesti neljä kuukautta emmekä sen aikana tienneet ollenkaan, onko paluumahdollisuus ensi viikolla, ensi kuussa vai ensi vuonna. Voin sanoa, että vaikka olimmekin lähes koko ajan sukulaisten ja läheisten ympäröimiä ja luona, oman kodin puute puraisee yllättävän kovaa, kun tilanteeseen tipahtaa yhtäkkiä (ja taatusti myös silloin, jos joutuisi kodittomaksi pikkuhiljaa esim. talousvaikeuksien kumuloitumisen myötä). 

En ala uudestaan selostaa läpi koko saagaa, mutta pähkinänkuoressa: Australia sulki rajansa kaikilta paitsi kansalaisilta maaliskuussa 2020. Siitä lähtien lentojen määrä kutistui olemattomiin, hinnat singahtivat taivaisiin, ja meiltä(kin) peruttiin kaksi lentoa ennen kolmannen onnistumista. Lentoyritysten välillä oli joka kerta kahdeksan viikkoa, koska lentohinnat ylittivät budjettimme moninkertaisesti ja jouduimme jahtaamaan siedettäviä hintoja sekä odottamaan rahojen palautusta (joka ei edes 100% tapahtunut). Lisäksi arvoimme kiivaasti, kannattaako yrittää paluuta vai käyttää säästöt Euroopassa oleskelun jatkamiseen, odottaa aikaa parempaa. No, aika parempi ei koskaan koittanut, rajat ovat yhä kiinni, ja paluuta odottaa yhä kymmeniätuhansia ausseja. 

Mutta tarkemmin asiaan koti. Koti juontuu termistä kota ja "kotiin" arvellaan alunperin tarkoittaneen paluuta moniin kotiin, omaan kylään, omaan asuinpiiriin. Tajusin tässä eilen taaperon kanssa ulkoillessani, että kota on telttamaisen majan lisäksi myös siemenkota: kasvamisen alkupaikka, kuori tai suoja, jonka sisällä olemme kaltaistemme kanssa. 

Viime vuosi sukulaisten nurkissa ja tien päällä tavallaan vahvisti kodin merkitystä, toisaalta romutti sen kokonaan. 

En enää niinkään välitä kodin yksityisyydestä. Ennen minua hieman ahdisti, jos piti jakaa koti vieraiden kanssa, siis kyläilijät viipyivät turhan pitkään, ihan illanvietossa, tai sukuloimassa. E:n äiti on asunut luonamme välillä kolmekin kuukautta putkeen ja kyllä se minua nyppi, vaikka miten yritin esittää, että ei tässä mitään. Nyt, kun olen itse jakanut muiden kodin/koteja kauan, yhtäkkiä asialla ei ole suurta väliä. Kutsun tosi mielelläni ihmisiä meille kotiin, tuttuja ja vieraita. Ei sillä niin väliä ole, kauanko viipyvät tai mitä he ajattelevat kodistani (onko siistiä, onko sisustus heidän makuunsa tms). Kunhan on turvallinen katto pään päällä, seinät, joiden sisällä elää perhe-elämää, eikä liikaa tavaraa sotkuksi ja tukkeeksi. 

Ostimme talon. Hups vain. Ostos tapahtui jotakuinkin tällaisen jakamamme ajatusprosessin kautta:

• Tarvitsemme talon.
• Tämä on talo.
• Otetaan se.

Ostimme kolmannen näkemämme talon, puhtaasti sijainnin, käytännöllisyyden, edullisuuden ja kunnon perusteella. 

Alkuperäinen ajatuksemme oli, että asutaan vuokralla nyt ainakin vuosi. Jotta näkisimme, minne haluamme asettua. Mutta puolessa vuodessa kirkastui se ajatus, että asumisesta on pakko maksaa jollekin jotain kuitenkin. Miksei sitten omaa lainaa vuokranantajan lainan sijaan, jos ja kun lainan vain saamme. Viime vuosi nimittäin muutti ratkaisevasti myös suhtautumistani rahaan. 

Ennen minua stressasi paljon enemmän, teenkö hyvän vai huonon ostoksen, tuleeko takkiin, tuleeko ongelmia, tuleeko lisäkuluja. Varmaankin laman lapsena ajatus on iskostunut syvälle sisimpään: ei pidä olla velkaa, ainakaan paljoa, aina voi mennä vielä huonommin ja sitten kärsitään.

En olisi vielä vuosi sitten edes uskaltanut ostaa taloa, ajatellen, että jotain vikaa ja häikkää siinä on kumminkin ja sitten rempataan ja fiksataan maailman tappiin. Nyt, menetettyämme suht paljon rahaa lentolippu-matkatoimistokonkurssissa, tämä pelko on jotenkin realisoitunut ja siten - yllättäen - hiipunut. Raha on vain rahaa loppupeleissä ja sitä voi aina hankkia lisää, hitaasti mutta varmasti. 

Viime vuonna kokemamme "kodittomuusjakso" on pyörinyt mielessäni paljon ja olen siitä myös anteliaalla kädellä blogannut. Jopa siihen pisteeseen, että olen saanut lukijoilta ja lähipiiriltä kommenttia, noottia, liiallisuudesta. Miksen voi vain päästää irti, antaa olla, mennä eteenpäin? Onko pakko pyöriskellä vaikeassa kokemuksessa, puskea sitä toisten kasvoille?

Mielestäni elämässä jää aika pinnalliselle tasolle, jos kokee ongelmia ja senkun seilaa niistä ohi johonkin naiivinpinkkiiin auringonlaskuun. Tietenkään ei pidä jäädä hautomaan katkeruutta tai negatiivisuutta, mutta ongelmista voi ja minun mielestäni pitää oppia. Mitä minä opin? Koti on perusihmisoikeus. On järkyttävää, että vielä nykyäänkin on paljon - tuhansittain, miljoonittain - heitä, joilla ei kotia ole. 

Australiassa kodittomuus todentotta puskee kasvoille eri tavalla kuin Suomessa. Tämä johtuu kahdesta pääsyystä. A) Australiassa on USAn jälkeen maailman toisiksi suurin huumeongelma väkilukuun suhteutettuna. Huumeet ja päihteet aiheuttavat sekä vuokranmaksukyvyn rapautumista että häätöjä. B) Australian rakennuskannasta vain murto-osa on ns tuettua asumista eli julkissektorin rahoittamaa.

Suomen suurin vuokranantaja on Helsingin kaupunki ja Suomen valtio on rahallisesti/lainalla tukenut jopa kolmasosan Suomen asunnoista rakentamista. Australiassa asunto- ja talorakentaminen on pääsääntöisesti yksityisillä harteilla ja esimerkiksi Perthin kaupunki ei omista juuri ollenkaan vuokra-asuntoja. Perthin metropolialueella on kaupunginosia, joissa ei ole yhtään julkisomisteista kotia. Niilläkin asuinalueilla, joilla julkista rakentamista on "paljon", se ei ylitä 10% koko rakennuskannasta. Helsingissä puolestaan julkista asuntokantaa on monissa lähiöissä 40-50% (eli kuntien, yleishyödyllisten yhtiöiden, yliopiston ja valtion omistamia ja vuokrallelaskemia).* 

*Jakomäki, Kumpula, Koskela, Ala-Malmi, Kurkimäki, Vesala, Maunula, Kallahti, Pikku Huopalahti, Kivikko, Länsi-Herttoniemi, Meri-Rastila ja Itäkeskus. https://www.helsinginuutiset.fi/paikalliset/4105291

Australia ei ole samassa mittakaavassa oikeistounelma kuin USA, mutta moni suomalaisille tuttu arvo on päinvastainen. Perthissä ihan yleisesti kuulee, että oma koti on jonkinsortin palkinto, todiste siitä, että pystyy ansaitsemaan rahaa, olemaan kunnon kansalainen, pitämään huolta omaisuudesta. Oma iso koti omalla isolla pihalla on ns. australialainen unelma, vrt American Dream. Täällä koetaan, että julkissektorilla vuokralla asuminen on vähintään epäilyttävää (täytyy olla luuseri, että sinne joutuu), ei missään nimessä tavoiteltavaa. Vrt Suomessa moni on onnessaan, jos onnistuu saamaan esimerkiksi Helsingin kaupungin vuokra-asunnon. 

Täällä koti pitää itse ostaa, maksaa, lainoittaa, mielellään rakentaa. Eniten täällä tuetaankin uuden rakentamista ja aina kun asunnoista on pulaa - kuten nyt -, valtio ja osavaltio alkavat lobata avustuksia tai verohelpotuksia omakotirakentamiseen. Ei siis niin, että käynnistettäisiin jokin uusi kerrostaloaluesuunnittelukisa, kuten Suomessa yleisesti tehdään. 

Kaupunkitutkijan ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden silmin tämä logiikka on hurjaa. Mieluummin raivataan eukalyptusmetsää 60, 70, 80km keskustasta uuden omakotilähiön alta kuin kaavoitetaan lisää kerrostaloja jokaisen lähijuna-rautatieaseman tuntumaan. En suoraan sanoen tiedä, miten kauan tätä voi kestävästi jatkaa. Työmatkat ja työssäkäyntialueet venyvät kohtuuttomiin, ihmiset jumittavat tunnin suuntaansa moottoritiellä ruuhkissa, yhä useampi perhe hinnoitellaan ulos omasta kodista kokonaan. Jos ei ole riittävät tulot tai luottotiedot kunnossa, pankki ei todellakaan tule kättä puristamaan lainapapereita varten. Tälläkin hetkellä Länsi-Australiassa asuu perheitä sukulaisten autotallissa, vajassa, autossa ja jopa teltassa, koska ei vain rahat riitä ostaa tai vuokrata yksityiseltä. 

Kodista, kodittomuudesta, kuulumisesta puheenollen. Eräs Australian kipeistä kohdista on erittäin tiukka rajapolitiikka, siis jo ennen koronaa ja omien kansalaisten sulkemista maasta ulos tai sisään. 

Vuonna 2001 Australian valtio päätti, että maahan ei saa enää tulla vesiteitse viisumitta - maahanpyrkijöiden määrä oli jatkuvasti kasvanut ja pakolaisten/siirtolaisten lastilaivat olivat jatkuvasti merihädässä kuten Välimerellä nykyään. Ymmärrän, että jokaisen valtion tulee itse voida päättää, kuka maahan saa saapua. Toisaalta, Australia on muiden länsimaiden tavoin allekirjoittanut YK:n Pakolaissopimuksen v 1951, jonka mukaan kaikilla vainoja tai vaaroja pakenevilla on  oikeus hakea turvapaikkaa mistä tahansa maasta. Pakolaissopimus kumpusi Toisen Maailmansodan kauhuista ja silloin kaikki YK:n jäsenmaat kokivat, että ei koskaan enää. Vuonna 2001 Australia oli ilmeisesti jo unohtanut 50 vuotta aiemmat tapahtumat. 

Osallistuin eilen mielenosoitukseen, jossa vaaditaan Australian nuorimman poliittisen vangin (tietoinen, vahva sanavalinta) vapauttamista eristyksestä. Hän on 4-vuotias tyttö nimeltä Tharnicaa, Sri Lankan Tamil, jonka vanhemmat pakenivat Australiaan veneillä hakemaan turvapaikkaa vuosikymmen sitten. Tuolloin Sri Lankan sisällissota oli vasta päättynyt. Tharnicaa on siskonsa, 6-vuotiaan Kopikan kanssa syntynyt Australiassa, Queenslandin Biloelan kylässä. Heidän vanhemmillaan oli lasten syntymän aikaan lailliset viisumit ja perhe oli kotiutunut Biloelaan, työssäkäyntiä ja ystäväpiiriä myöten. 

Mutta. Viisumien vanhennuttua Australian rajavartiosto vei perheen kotoaan väkipakolla lentokoneeseen karkottaakseen nämä Sri Lankaan, maahan, jossa tyttäret eivät ole koskaan käyneet, ja jota vanhemmat pelkäävät kuollakseen. Australian Korkein Oikeus päätti kesken lennon, että perhettä ei voi karkottaa, koska viisumi-oikeusprosessi on yhä kesken. Siitä saakka, vuodesta 2018, perhe on elänyt eri pakolaiskeskuksissa, tällä hetkellä kaukaisella Joulusaarella. Joulusaaren pakolaiskeskus oli jo suljettu "epäinhimillisenä", ja se avattiin vain tätä yhtä perhettä varten. Perheen eristäminen saarella on tähän mennessä maksanut meille veronmaksajille yli kuusi miljoonaa dollaria. Tällä hetkellä Tharnicaa 4v on Perthissä lastensairaalassa, koska hänellä todettiin hoitamaton keuhkokuume. Tyttö evakuoitiin Perthiin vasta 10 päivän ankaran sairastamisen jälkeen, kun hänellä todettiin hengenvaarallinen verenmyrkytys. 

Australian johtavat poliitikot väittävät, että perhettä ei voi päästää takaisin Australiaan asumaan, koska se avaisi reitin jälleen ihmissalakuljettajille. Ikäänkuin Australian rajavartiosto menettäisi kaiken toimintakykynsä, jos 4-vuotiaalle osoitetaan inhimillisyyttä. Kyseessä on poliittinen shakkimatti, jossa pääministeri ei pysty perääntymään osoittamatta olleensa väärässä tai ainakin kohtuuton, toisaalta enemmistö kansalaisista ja terveysalan ammattilaisista alkaa olla sillä kannalla, että pikkulasten lukitseminen piikkilankojen sisään kaukaiselle saarelle ei ole oikein. Perheen tytöillä ei ole edes omia sänkyjä, koko perhe joutuu nukkumaan yhdessä sängyssä. Tharnicaalta jouduttiin myös poistamaan osa hampaista aliravitsemuksen aiheuttamien hammasvaurioiden vuoksi. 

Tämä maailman lähes rikkaimmassa valtiossa. 

Olin mielenosoituksessa, koska kun oma 2v poikani oli kovasti kipeänä tänä vuonna, meitä kehotettiin viemään hänet päivystykseen, kun korkea kuume oli jatkunut 12h. Näin teimme. Pelkäsimme, toivoimme, hoidimme, teimme kaikkemme viikon. Virustauti selätettiin monen eri lääkärin ja hyvän terveydenhuollon avulla, johon meillä on Australian kansalaisina oikeus.  

Nyt toinen nelivuotias makaa samassa sairaalassa, jossa minunkin lastani on hoidettu, eikä hänelle annettu muuta kuin parasetamolia ja ibuprofeenia ensimmäiset 10 päivää. Ei kunnon lääkärintarkastusta, sairaalahoitoa, apua, nesteytystä, mitään. Väärän kansalaisuuden vuoksi. 

Tämä ei ole oikein. 

Vuosi poissa Australiasta selvästikin tiputti suomuja silmiltäni, sillä olen nykyään paljon kriittisempi tätä maata - siis sen politiikkaa - kohtaan kuin aiemmin. Voiko tänne oikeasti asettua, takaisin, pysyvästi? Toisaalta, kuten sanoin, mielestäni ongelmia ei voi vain seilata karkuun. Kuka tätä maata muuttaa jos en minä, kaikki me, jotka olemme näitä samoja asioita huomanneet ja niitä manailleet?

Kun saavuin mielenosoitukseen eilen, suomalainen ystäväni esitteli minut paikallisille tutuilleen. Kun yksi aussi ihmetteli, mistä näitä suomalaisia riittää (etenkin mielenosoituksiin), ystäväni vastaus oli: suomalaisilla on vähän tällainen luonteenlaatu. Sisulla ja sydämellä. 

Kuva-arvoitus. Missä allekirjoittanut?

Kävellen kohti sovintoa - aboriginaalit ja valkoiset

Olen asunut Australiassa viikkoa vaille vuosikymmenen, mutta Australian alkuperäisväestöstä, aboriginaaleista, olen kirjoittanut vain kolme kertaa (tässä, tässä ja tässä). Tämä ei ole moka tai ohitus, vaan tietoinen valinta. On todella vaikea kirjoittaa aiheesta, josta a) ei ole paljoa omakohtaista kokemusta, mutta b) jossa on helppo tehdä hallaa väärillä sanavalinnoilla. 

En tunne yhtään aboriginaalia henkilökohtaisesti. Minulla on ollut jokunen aboriginaalikollega, mutta en ole toimisto-päivään päälle heihin tutustunut. Tähän ei ole mitään erityistä syytä, sen kummempaa kuin muidenkaan kollegoiden osalta. Joistain tulee kavereita, toisista ei. Eli kaikki sanottavani on uutisten, toisen käden tietojen, muualta kuullun ja ohimennen nähdyn varassa. Kuitenkin tuntuu aika oudolta - jopa väärältä - asua maassa, jossa on pitkä oma kulttuurihistoria, eikä mainita tästä puolesta mitään. Aihe, josta ehkä eniten pystyn puhumaan omakohtaisesti, on valtaväestön suhtautuminen aboriginaaleihin ja muutos, jonka olen itse nähnyt vuosikymmenessä. 

Ensin jokunen fakta. 

Australiassa on kaksi alkuperäisväestöryhmää, aboriginaalit ja Torresinsalmen saarelaiset. Heitä on yhteensä 3,3% Australian asukkaista eli noin 800,000 henkeä. Kuitenkin eri heimoja on yli 500 ja kieliryhmiä on yli 250. Australiassa oli arvioiden mukaan suunnilleen sama määrä alkuperäiskansaa myös vuonna 1788, kun valkoiset aloittivat mantereen valtauksen – tosin joidenkin tutkijoiden mukaan määrä on voinut olla nykyistä puolet enemmän. 

Perthin seudun aboriginaaliheimoa yleensä kutsutaan nimellä Noongar (kirjoitusasu vaihtelee). Länsi-Australiassa asuu neljä muutakin heimoa (nation) jotka puolestaan jakautuvat moneen muuhun alaryhmään. Suhteessa eniten aboriginaaleja asuu osavaltion pohjoislaidan tropiikissa sekä keskiosissa aavikolla, kun taas muut etniset ryhmät ovat asettuneet Perthin seudulle, lounaisnurkkaan ja rannikkoa pitkin. Kun muutin Perthiin 2011, aboriginaalikulttuuri ei täällä näkynyt oikeastaan mitenkään. Ei taidetta, kieltä, kulttuuria, tapoja, nimistöä, juuri ollenkaan, muutamaa turistikrääsäkauppaa lukuunottamatta. 

Valtaväestö laajasti ottaen suhtautuu aboriginaaleihin samoin kuin Suomen valtaväestö suhtautuu romaneihin. Epäluulojen, huhujen, rasismin ja joskus omakohtaisten huonojen kokemusten värittämänä. Jos nyt ihan suoraan paketoin pahimmat ennakkoluulot, niin valtaväestön ajatus on: aboriginaalit välttelevät työtä, ryyppäävät päivät pitkät, ovat tappelupukareita niin kotona kuin kadulla, odottavat valtiolta ilmaista rahaa ja ovat kaikin puolin epäkelpoja nyky-yhteiskunnan kansalaisia. 

Koska olen asunut myös Kanadassa, mikään aboriginaaleista kuulemani ei yllätä. Nimittäin tätä aivan samaa julistaa moni Kanadan valkonaama oman maansa alkuperäisasukkaista. Ja historia, sortoa, traumoja ja jälkiseuraamuksia (mm. alkoholismi, kotiväkivalta) myöten, on erittäin samanlainen. Toisaalta loogista, koska kummassakin tapauksessa siirtomaavalta asenteineen oli sama, Iso-Britannia. 

Viimeisten vuosien mittaan jonkinlaista asennemuutosta on kuitenkin tapahtunut. Esimerkki: Australialla ei ole itsenäisyyspäivää, mutta täällä juhlitaan Australian (valkoisen) maihinnousun päivää maan perustamispäivänä – 26 tammikuuta. Kuitenkin viime vuosina aboriginaalien huoli päivän merkityksestä on vahvistunut ja alkanut saada huomiota myös muiden etnisten ryhmien, ml. valkoisten joukossa. Nimittäin alkuperäisväestölle maihinnousun päivä ei ollut juhlapäivä, vaan parisataa vuotta jatkuneen sorron lähtölaukaus. Nyt Australiassa on voimistunut liikehdintä, että Australia-päivää pitäisi siirtää, jotta se olisi kaikille ilon päivä. 

Vielä aate ei ole saanut poliittista painovoimaa taakseen. Moni valkoinen on täällä sitä mieltä, että a) miksi pitää mielistellä aboriginaaleja, b) mikseivät he voi vain antaa jo olla, ja c) eikö millä tahansa päivällä ole juuri se merkitys, minkä sille antaa? 

Niin, miksi ei voi vain antaa olla? 

Vuonna 1788 alkanut Australian valtaus tuotti pari vuosisataa vääryyksiä. Niiden lista on liian pitkä yhteen blogipostaukseen, mutta erittäin karkeana typistyksenä: 

Vuodesta 1860 vuoteen 1970, valtiolla oli oikeus teettää aboriginaaleilla pakkotyötä. Tämä ei ollut edes rangaistus sanan varsinaisessa mielessä, eli varattu vain vangeille. Vaan esimerkiksi Länsi-Australiassa valtiolla oli oikeus ottaa huostaan yli 12-vuotiaita lapsia kodeistaan, jos kotioloissa oli moittimista, ja lähettää nämä kaukaisille farmeille keittiöpiioiksi, lammaspaimeniksi, maatöihin; työvuoron pituus jopa 16 tuntia päivässä. Tämä asia on vasta vastikään paljastunut, ja osavaltiot ovat nyt alkaneet maksaa korvauksia pakkotyöhön lähetetyille – tosin korvaukset ovat vain muutaman tonnin luokkaa, monen vuoden pakkotyöstä sekä kotoa riistämisestä. 

Pakkotyö ei alkanut vuonna 1860, vaan jo sitä ennen ja sen rinnalla aboriginaaleja hallittiin eri tavoin pakottamalla. Länsi-Australiassa eräs orjuuden muoto oli helmensukellus, jonka takia eritoten aboriginaalilapsia kuoli, hukkui liian rankoissa oloissa. 

Eräs kipeimmistä sortotoimista on ollut aboriginaalilasten järjestelmällinen huostaanotto kodeistaan. Kuten Kanadassa ja monissa muissa Brittiläisen Kansanyhteisön maissa, valkoisella valtaluokalla oli oma kuvansa siitä, millaista lastenkasvatuksen kuuluu olla. Tällä viikolla Kanadasta paljastui karmea löytö, 215:n lapsen ruumiit intiaaneille tarkoitetun sisäoppilaitoksen alta. Samanlaista hirveyttä ei ole Australiasta paljastunut (ainakaan vielä...). Kuitenkin Australiassa oli valtion virallinen linja 1905-1967, että ”puoliveriset” lapset otetaan pois aboriginaaliäideiltään ja annetaan valkoiseen perheeseen kasvatettavaksi. 

Aikakauden oletus oli, että aboriginaaliheimot ovat kuolemassa sukupuuttoon (tai niitä pyrittiin ajamaan sukupuuttoon), joten ”puoliveriset” voitaisiin ”pelastaa” valkoisiksi. Heitä painostettiin tai pakotettiin unohtamaan aboriginaalimenneisyytensä, ml. kieli ja kulttuuri. Ei tarvitse paljoa mielikuvitusta käyttää tajutakseen, miten karmea trauma tällaisesta seuraa niin vanhemmille kuin lapsillekin. Viimeiset Stolen Generation- eli varastettujen sukupolvien edustajat ovat nyt viisikymppisiä, eli tämä ei ole muinaista historiaa, vaan elävää nykypäivää. 

[Toisaalta Stolen Generation-traumasta on syntynyt toisenlainen ongelma, valkoiset eivät uskalla puuttua esimerkiksi syrjäisissä aboriginaalikylissä tapahtuviin vääryyksiin lapsia kohtaan; näitä ikävä kyllä on, ml kotiväkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä]. 

Aboriginaalit saivat virallisesti Australian kansalaisuuden vasta vuonna 1967. Kansa, joka täällä asui kymmeniätuhansia vuosia ennen valkoisia, tuli omassa maassaan tunnustetuksi vasta reilut 50 vuotta sitten. Ennen kansalaisuusoikeuksia aboriginaalit eivät esimerkiksi saaneet omistaa kiinteistöjä tai maata (tämä tosin vaihteli osavaltiokohtaisesti). 

Vasta vuonna 1992 Australian Korkein Oikeus päätti, että Australia ei ollutkaan ”terra nullius” eli ei-kenenkään-maa brittien saapuessa 1788, kuten valtaväestö oli siihen saakka uskonut/väittänyt/halunnut ajatella. Vaan maa alunperin kuului aboriginaaleille, ja se otettiin heiltä laittomasti. Mitään korvauksia päätös ei kuitenkaan tuonut, mutta johti kuitenkin Native Title Act´iin eli Alkuperäisväestön Maaoikeuksien lakiin, jonka mukaan aboriginaaleilla on oikeus liikkua, telttailla, metsästää, kalastaa, ottaa juomavettä ja tavata toisiaan kruunun mailla. Karkeasti typistäen, laki antoi aboriginaaleille paljon samoja oikeuksia, jotka kaikilla suomalaisilla on Suomessa ihan jokamiehenoikeudella. 

Perthissä kuulee laajasti valtaväestön suusta, että ”eikö näiden asioiden voi jo antaa olla”. Päästäkää irti. Painakaa villaisella. Ei enää jakseta jauhaa. Get over it. Rajuimmat vääryydet kun ovat tapahtuneet silloin, kun valkoiset nykysukupolvet olivat vasta lapsia, tai eivät edes olemassa. 

Kuitenkin kun tajuaa, miten äskettäistä kaikki väärinkohtelu on, ainakin minulla on ihan eri fiilis asiasta. Vaikeita asioita ei pidä vaatia unohtamaan, vaan ne pitää kohdata. Vaikka se olisikin tukalaa. On nimittäin hyvin eri asia olla se lapsenlapsi, jonka isoisä teki jotain raakaa – kuitenkin omasta mielestään asiallista - valtion virassa, kuin se lapsenlapsi, jonka isoisä kärsi uhrina ja siirsi kohteluaan eteenpäin omassa perheessään. 

Tänään Perthissä vietetään Reconciliation-(sovinto)viikon juhlaa. Reconciliation on kattonimike sille, että menneisyydessä – ja nykyään – tapahtuneet vääryydet, nimenomaan sortotoimet, koitetaan paikata ja hyvittää. 

Kyynikoiden silmissä Sovinto typistyy siihen, että jokaisella valtion virastolla pitää olla ”sovintosuunnitelma”: taulukko, jonka avulla pyritään edistämään valtaväestön ja aboriginaalien hyviä suhteita esimerkiksi rekrytoinnin kautta. Tai, paholaisen asianajajan silmin, kiillottamaan omaa kulissia asiassa. Sovinto näkyy myös siinä, että jokaisessa valtion julkisessa tapahtumassa tulee olla Welcome to Country eli aboriginaali-heimonvanhin pitämässä pieni tervetulopuhe. Aina ei heimovanhinta ole saapuvilla, joten myös joku tarpeeksi korkea valkoinen pamppu voi pitää rinnakkaisen puheen nimeltään Acknowledgement of Country eli maan tunnustaminen. Siinä kiitetään traditional custodians eli alkuperäiskansoja siitä, että saamme olla heidän maillaan. 

Toimi on täysin symbolinen ja osan mielestä se on tärkeä aspekti Sovintoa, osan mielestä ulkokultaista puuhastelua. Oma mielipiteeni liukuu kummankin jananpään välillä, vähän riippuen siitä, kuka ja millaisessa tilaisuudessa rituaalin toimittaa. Tätä voisi ehkä verrata siihen, että Suomessa jokaisessa valtion tapahtumassa ensin kiitetään saamelaisia siitä, että saamme jakaa saman maan. Suomalaisten on varmasti vaikea samaistua, koska myös suomalaiset ovat olleet samalla niemellä vuosituhansia, ja alkuperäisasukkaan käsite on sumuistunut verrattuna Australian 250 vuotta jatkuneeseen mamu-asutukseen vs 65 000 vuotta aboriginaalihistoriaa. 

Aktivistien puheissa Sovinto tarkoittaa sitä, että Australiasta oikeasti tulee tai tehdään oikeudenmukainen, yhdenvertainen ja rasismivapaa maa. Miten lähellä tai kaukana tavoite on, riippuu kuulijasta, puhujasta, tilanteesta. Missään tapauksessa Australia ei ole ”valmis”, kuten ei mikään muukaan maailman maa. Kuitenkin muutosta viiden vuosikymmenen, tai ihan kymmenen vuoden, takaiseen on nähtävissä. 

Osallistun vuosittain erilaisiin Reconciliation-tapahtumiin ja tänä vuonna ensimmäistä kertaa todistin, että näissä oli a) massoittain kaikenväristä väkeä ja b) aboriginaalit näkyivät selkeästi ylpeinä juuristaan ja kulttuuristaan, eivät jonkinlaisena ”after thought”ina eli sivujuonteena tai päälleliimattuna asiainkaunistelueleenä. Tänään osallistuin Reconciliation Walkiin eli Sovintokävelyyn, joka alkoi Perthin museolta ja päättyi Yagan-aukiolle. Tapahtumassa oli tuhansia ihmisiä - selkeästi reilusti enemmän, kuin järjestäjät olivat odottaneet, hyvä näin! 

Museo ja aukio ovat kumpikin uusia lisiä Perthissä ja ensimmäisiä aidosti näkyviä aboriginaalikulttuurin muistomerkkejä. Museo uudistettiin tyystin vuosina 2020-21 ja nyt sisältää ensimmäistä kertaa kattavasti aboriginaaliesineistöä, taidetta ja tietoutta, ml. sortotoimien historian. Aukio valmistui 2018 ja on nimetty kuuluisan valkoisia valloittajia vastustaneen Noongar-heimojohtajan mukaan. Kuitenkaan tätä ennen Perthissä ei ole mitenkään juhlistettu aboriginaalien puolta asiassa, vaan maataan puolustaneet aboriginaalit on pikemminkin kuvattu ja muistettu ”väkivaltaisina villeinä”. 

Loppuun disclaimer, että Australian eri osavaltioissa ja kaupungeissa asiaa on käsitelty eri tahtiin ja eri tavoin. Itärannikkolla saatetaan olla pidemmällä Sovinnonkin suhteen, Länsi-Australia elää osittain vieläkin jonkinlaista Klondyken kultaryntäyksen aikaa ja ”first come first served” eli kuka ehtii, ottaa, mentaliteettia myös aboriginaalien kohtelun oikeuttajana.

Perthin museolta Sovinto-tapahtumasta tänään.

Koronabunkkeri

Haloo, onko asiaa? Tätä kyselen itseltäni nyt. Olisi kiva kirjoittaa jotain jouhevaa, mutta fiilikset ovat niin ristiriitaiset, että on vaikea löytää mielekästä jutunjuurta. Omassa elämässä sujuu ihan normaalin hyvin, mutta tämä pahuksen korona. Ne ristiriitaiset tunteet ovat juurikin Australiaa kohtaan.

Toisaalta olen tosi onnellinen, että palasimme tänne kotiin. Meillä on kaikki hyvin. Australian hyvät puolet ovat yhä hyvät puolet: ilmasto, luonto, letkeys, sosiaalisuus, kaikinpuolin hyvä elintaso. Puolen vuoden takainen töihinpaluu sujui hyvin – E sai uuden pestin ja se on osoittautunut peräti unelmatyöksi hänelle. Olemme asettuneet uudelle asuinalueelle, ja muutaman ensikuukauden potemani lähiöahdistus on helpottanut. Ei se nyt olekaan niin kauheaa saati maailmanloppu, että elää puolen tunnin junamatkan päässä keskustasta ja työpaikastaan.

Asia, jota pelkäsin, ei toteutunut: ystävyyssuhteet eivät kosahtaneet siihen, että pitää matkata hieman kauemmas puolin ja toisin tapaamisiin. Täällä kun saa ja voi tavata aivan vapaasti kasvokkain ja kyläillen. Perthissä ei satunnaisia lyhyitä sulkuja lukuunottamatta ole koronakieltoja, koska ei ole koronaakaan. No missä vika sitten, pitääkö kaivamalla kaivaa ongelmia?

Australian linja koronaa kohtaan ei ole yhtään lieventynyt eikä sellaisen merkkejä osoita. Tämänhetkisten tietojen mukaan maa pyrkii palaamaan normaaliin, eli avaamaan rajat, joskus kesä-heinäkuussa 2022. Luit oikein. Ajatus siis on, että maasta ei pääse pois ilman erikoislupaa vielä vuoteen, eikä tänne myöskään pääse lainkaan, jos ei ole kansalainen, pysyvän oleskeluluvan haltija, tai erittäin lyhyellä poikkeuslupalistalla. Ne ihmiset, joilla on esimerkiksi voimassaoleva työ- tai opiskeluviisumi Australiaan, saavat vain nuolla näppejään muualla. Noiden viisumien hyödyllisyys lakkasi maaliskuussa 2020 – toki aina varakkaimmat ja parhaiten verkostoituneet löytävät porsaanreikiä, kuten ne 94 charter-koneellista amerikkalaisia julkkiksia ja raharikkaita, jotka ovat Australiaan noinvain ilmaantuneet rajasulun kuluessa.

Meillä ei ollut tälle kesälle Suomen- tai Eurooopan-suunnitelmia, joulua elättelin toiveissani. Mutta jonkinlainen ohut vanne on alkanut päätä kiristää. Sen vuoksi, mitä näen ja kuulen ihan omassa lähipiirissäni. Ja mitä kuulen mediassa, aussipoliitikkojen suunnitelmien puutteesta. Täällä ei kerta kaikkiaan ole mitään kiirettä, draivia, yritystä, ratkoa tätä matkustuskieltoasiaa. Sen kun olla möllötetään, pallotellaan, syytellään toisia poliitikkoja. Ihan pokalla julistetaan, että avataan rajat sitten, kun ”koko muu maailma on rokotettu”(!). Ausseista vain 2% on saanut kattavan rokoteannoksen, 14% yhden rokotteen. Suomalaisilla samat luvut ovat 9% ja 44%. EU:n tavoite on 70% rokotekattavuus kaikissa EU-maissa loppukesään mennessä. Australialla ei edes ole tavoitetta. Tai oli, mutta se on ABC-uutisten mukaan muuttunut jo 12 kertaa ja tällä hetkellä se on jotain niin sumuista, etteivät uutisetkaan tiedä, mitä.

Australian kansalaisten, myös kaksoiskansalaisten, on tällä hetkellä laitonta ja siten mahdotonta matkustaa ulkomaille, ellei ole saanut matkustuslupaa esimerkiksi lähisukulaisen hautajaisiin. Tällöinkin matkustuslupa vaatii massiivista paperisotaa. Eräs ystäväni juuri sai kaksi hylkäävää päätöstä ennenkuin pääsee lähtemään oman isänsä hautajaisiin. Tämä sen päälle, että hautajaiset tulivat täytenä yllätyksenä, eli shokki on varmasti hirmuinen tilanteen vuoksi ylipäätään.

Matkustuslupaa sen sijaan ei yleensä saa esimerkiksi sukulaisen huonontuneen voinnin, edes vakavan sairauden tai saattohoidon vuoksi. Miten ihmeessä on loogisempaa myöntää lupa hautajaisiin, kuin siihen, että saisi tavata läheisensä tämän vielä eläessä? Kaiken huipuksi oman osavaltiomme pääministeri jatkuvasti tarjoilee empatiakukkasia kuten ”hautajaiset eivät ole riittävä syy matkustaa minnekkään pandemian aikana”. Ikään kuin elämän ja kuoleman aikataulut voisi sopeuttaa siihen, milloin poliitikot kokevat riittävää rohkeutta alkaa muuttaa rajarajoitteita.

Facebookin tukiryhmistä pursuaa karmeita tarinoita siitä, miten aussit eivät saa tavata omaa ulkomailla asuvaa äitiään tai isäänsä, sisarustaan, joissain tapauksissa jopa omaa lastaan, koska viranomaiset eivät ole vakuuttuneita siitä, että matka on aivan ehdottoman tarpeellinen, välttämätön ja pakollinen. Eräs ryhmäläinen taisteli siitä, saako matkustusluvan mennäkseen siskonsa vauvan hautajaisiin. Tässä kohti minusta mennään TODELLA pahasti väärille vesille ihmisyyden ja inhimillisyyden kannalta. Koronaa tulee torjua, mutta ei hinnalla millä hyvänsä.

Täältä on mahdollista saada poistua, jos lupaa lähteä yli kolmeksi kuukaudeksi. Moni on tämän sauman käyttänytkin. Mutta huomattavasti suuremmalle osalle yli 3kk poissa on lähes mahdoton, koska työnantaja, työvaatimukset, tulot vs menot, tai ei pysty olemaan erossa lapsista tai erottamaan lapsia toisesta vanhemmasta noin pitkäksi aikaa. Eronneet yksin- tai yhteishuoltajat eivät välttämättä edes saa matkustuslupaa lapsille, jos toinen vanhempi ei siihen suostu.

Tunnen monia perthiläisiä, joiden taapero ei ole vielä tavannut isovanhempiaan ulkomailla, eikä tule tapaamaankaan mahdollisesti vuoteen tai pidempäänkin. Kun pikkulapsen elämästä – tai pikkulapsen vanhempien elämästä – haukataan 2-3 vuotta, puhutaan todella isosta asiasta, vaikkei se koronapäättäjien mielestä tunnu missään. Kuulen ympärilläni, miten lapset eivät enää tunnista isovanhempiaan tai serkkujaan, tai eivät halua puhua ”ruudun kautta” tuntemattomille päille.

Joka kerta, kun kirjoitan mitään Australian koronalinjaa kritisoivaa, saan palautetta joko viestein tai kasvokkain: ei se nyt oikeasti noin mene, liioittelet, kaivelet, suurentelet, keskityt pelkästään negatiiviseen, alkaa mennä yli.  

Ongelma on, että ne, joiden mielestä liioittelen, eivät koe samoja asioita kuin minä tai monet läheiseni.

Heillä ei ole painostavaa syytä päästä juuri nyt tai lähitulevaisuudessa muualle. Tottakai Australia on maailman paras kolkka juuri nyt, jos täältä ei tarvitse lähteä, tai ei tarvitse koittaa saada ketään merten takaa tänne. Mutta meitä ulkomailla syntyneitä ja/tai kaksoiskansalaisia on Australiassa 8 miljoonaa, kolmasosa koko maan väestöstä. Eli kyse ei ole mistään harmittomasta marginaaliongelmasta, vaan isoa kansanosaa koskettavasta, mielenterveyttä rajustikin koettelevasta probleemasta.

Siihen ei auta se, että johtajat lakaisevat huolen maton alle, koska heille juuri nyt status quo sopii paremmin kuin hyvin. Australiassa on nimittäin eduskuntavaalit noin 10 kuukauden päästä, eikä pääministeripuolue halua tehdä yhtään mitään, mikä voisi vaarantaa menestyksen. Pelokkaat ihmiset kun tunnetusti eivät tahdo muutoksia – tähän ovat perustuneet monet poliittiset linjaukset kautta aikojen ja maailman, tutkitusti.

Vietettyämme lähes koko vuoden 2020 Euroopassa koronan keskellä, ihmettelen päivittäin Aussilan sensaatiohakuista koronauutisointia. Kun lähdimme Ranskasta, koronatapausten määrä oli noin 10,000 päivässä. Täällä on taas kerran lockdown, Melbournessa, kaupungin neljäs. Ymmärrän halun pitää maa koronavapaana, mutta en aiheesta uutisointia. Diagnosoituja tapauksia on tähän mennessä löytynyt 54 tapausta. Siis ei 54 päivässä, vaan 54 yhteensä. Uutisia täyttävät kuitenkin ihan muut luvut, nimittäin altistuspaikkojen lukumäärä, testien lukumäärä ja annettujen rokotteiden lukumäärä. Koska nämä liikkuvat sadoissa, tuhansissa ja kymmenissätuhansissa, Melbournen ”clusterista” eli tapausryppäästä saa helposti sen kuvan, että nyt ovat tuhannet ja kymmenettuhannet ihan kohta sairaana, sairaalassa, krematoriossa.

Australia ei ole päässyt mielestäni liikkumaan eteenpäin maalis-huhtikuun 2020 paniikista, jolloin taudista ei tiedetty juuri mitään, eikä meillä ollut keinoja taistella sitä vastaan. Nyt yli vuoden jälkeen olemme aika eri tilanteessa, mutta sitä ei tämä maa jotenkin tunnista, tunnusta, usko.

Olen sanonut tämän aiemminkin ja sanon uudelleen: enemmistön turvallisuutta ei koskaan tulisi taata vähemmistö uhraamalla. Meillä on jo parempiakin keinoja kuin ehdoton, tiukka, byrokraattisen kylmä rajasulku. Rokotteet, tehokkaampi karanteeni, kotikaranteeni rokotetuille. Joka päivä istun ja ihmettelen, miten näiden asioiden organisointi voi olla lähes mahdotonta armaille johtajillemme, joille kuitenkin maksamme yhteisestä kukkarosta parisataatuhatta per vuosi, pääministerin tapauksessa puoli miljoonaa. En vaan käsitä. Vanne jatkaa puristamistaan.

Netistä voi tutkia, milloin on oma rokotevuoro Australiassa. Valitettavasti vastausta se ei anna. Koska itse olen alle viisikymppinen (nyt rokotusvuorossa), ohjelma ei anna edes arviota siitä, milloin oma perusriskitön ikäryhmäni voisi olla vuorossa. Kuva (c) ABC News.