Kielipuolesta kokonaiseksi

"Italialaista ja ranskalaista viiniä kiiwille Australiassa", tervehti viinikaupan myyjä, kun latelin ostokseni tiskille. Kiiwille? Ensimmäinen kerta, kun minua luullaan uusiseelantilaiseksi. Liekö aksentissa tapahtunut jotain muutosta siitä perinteisestä irlantilaisesta, jota minulle yleensä tarjotaan alkuperämaaksi. Tai sitten toisten irkku on toisten kiiwi.

Euroopassa, erityisesti pohjois-Euroopassa matkustelleet aussit yleensä tunnistavat helposti, että aksenttini on jonkinsorttista pohjoista alkuperää. Ei irlantilainen, mahdollisesti skandinaavi? Kun paljastan lähtömaakseni Suomen, vastaus on aina ilahtunut: "no niinpä tietysti! Olisin arvannut sen seuraavaksi!" Moniko oikeasti olisi arvannut, jää pimentoon, mutta suomalaisaksentti ei ole mikään aivan helppo tunnistettava keskivertoaussille. Ihmekös tuo, jos meitä suomalaisia on alle promille koko maailman väestöstä.

Pomoni oli kerran Perthissä kaupassa kuullut virolaisten juttelua, ja oli luullut näitä suomalaisiksi. Mikä ei ole kovin kaukaa haettua. Hän on työn takia aikoinaan matkustellut sekä Suomessa että Ruotsissa, joten suomen tunnistaminen onnistuu melko hyvin. Itse alan vasta nyt erottaa aussien ja kiiwien puheen toisistaan, sillä vaikka ausseilla selvästi on erilainen tapa ääntää kuin uusiseelantilaisilla, ei kiiwien aksentti ole omaan korvaani mikään ilmiselvä. Ausseja se sen sijaan huvittaa ja on jatkuvan irvailun aihe. Kiiwit ovat aussien turkulaiset.

Mainitsin viimeksi, että vasta tänne muuton jälkeen olen huomannut, millainen ilon ja ylpeyden aihe on tajuta, että osaa muuta kuin omaa äidinkieltään sujuvasti. Olen viimeisen kuukauden tehnyt eri töitä kuin normaalisti ja nykytyönkuvaan kuuluu pöytäkirjan pito johtokunnan kokouksissa. Viime viikolla oli ekstratuhti kuukausikokous, jossa kaikki työpaikkani osastot esittelivät senhetkisten projektiensa tilanteen johtokunnalle.

Minulle kokous oli triplahaaste ja kerrostettu kielenymmärryksen koe, sillä piti pystyä ottamaan muistiinpanot ylös, kun
- ekonomit selittävät omalla jargonillaan
- energia-alan lainsäädännön käänteitä
- englanniksi.

Naputtelinkin siksi varmuuden vuoksi kaiken sanotun ylös kuin oikeuden pikakirjoittaja, vimmattua tahtia. Jälkikäteen kuulin, että näppiksen hullu takominen näytti siltä, että tiedän mitä teen. Hyvä. Totuus oli juuri päinvastainen. Nyt pitäisi vielä puhtaaksikirjoittaa samainen pöytäkirja ja saada siitä aikaan koherentti eli yhtenäinen paketti. Mmmhhh....

Kielen sujuva hallitseminen on ollut kivinen tie. Alussa hyydyin usein kesken lauseen, kun yhtäkkiä en muistanutkaan, mikä kielioppisääntö seuraa sitä koukkausta, jonka juuri lauseessa tein. Monesti aloitin lauseen väärästä päästä ja ajauduin umpikujaan tajutessani, että en kertakaikkiaan osaa lopettaa lausettani oikein. "Pakko puhua täydellisesti"-ajattelu latisti yritykset kommunikoida, vaikka todellisuudessa olisin pärjännyt vaikka latelemalla sanoja putkeen.

Olen nyttemmin päässyt tästä kriisistä yli ja selostan vaan: olen tajunnut, että ihmiset yleensä ymmärtävät sanotun, vaikka joka kolmas sana olisi vain sinnepäin. Ihmisaivot ovat siitä kummat, että ne oletusarvoisesti suodattavat jotain järjellistä toisen ihmisen pölinästä. Moni keskustelukumppani on muutenkin niin syvällä omissa ajatuksissaan eli sen miettimisessä, mitä itse aikoo vastata, että muutama huti sinne tänne ei näy missään.

Kiinteä katsekontakti on silti yhä vaikea. Suomalaiset eivät tunnetusti katso toisiaan pitkään silmiin, jos katsovat ollenkaan, keskustelun kuluessa. Suomalaisilla on myös kulttuurisesti isompi henkilökohtainen tila, eli ihan toisen naamalle ei haluta tulla keskustelussa. Monesti esimerkiksi seisten jutellessa suomalaiset seisovat aavistuksen rinnakkain tai "v-muodostelmassa" sen sijaan, että olisivat aivan vastakkain. Aussitkaan eivät ole lähilatinoja tässä sosiaalisessa etäisyydessä, eli eivät hekään ihan iholle työnny. Astetta lähemmäs kuitenkin keskimäärin kuin suomalaiset.

Itselläni on myös tapana tuijotella jonnekin katsekumppanin ohi ja yläviistoon, kun puhuessani haen sanoja ja kaivelen muistia. Tämä on kuulemma täysin normaali ilmiö, eli silmät suuntautuvat vaistomaisesti sinnepäin, missä tieto on: aivoihin. Kuvista itseni nähtyäni voin todeta, että muljauttelu näyttää siltä, että yhtäkkiä unodin kuka olen, missä ja miksi. Ja tätä tapaa taatusti karsitaan jatkossa esiintymis- ja puheenpitotaitokursseilla pois... no, kukaan ei ole täydellinen.

Ehkä hankalin sosiaalinen tilanne vieraalla kielellä on juttelu tilassa, jossa on taustamelua. Baarissa, ravintolassa, kahvilassa. Jostain syystä Perthissä ei ymmärretä pätkääkään akustisen suunnittelun päälle ja kahviloissa huutavat kahvikoneet, baareissa musiikki ja ravintoloissa toisten ihmisten kälätys, joka ei huku mihinkään pehmeisiin seinämateriaaleihin. Kivikovia pintoja, betonia, marmoria, metallia sen olla pitää.

Kahvilat etenkin yllättävät meluisuudellaan suomalaisen, sillä kahvia ei Australiassa myydä kahvinkeittimessä seisseenä, vaan se tehdään kuppi kerrallaan tilauksesta. Kahvimasiina jauhaa pavut ja kiehattaa maidon jokaiselle erikseen, ja kaikki tämä kuulostaa suihkuturbiineilta. En tajua, miten baristat eli kahvikoneen käyttäjät pystyvät työskentelemään ilman kuulosuojaimia.

Olen muutenkin legendaarinen väärinkuulija, mutta erityisesti vieraalla kielellä toisten juttelusta kiinnisaanti taustamelun hukuttaessa kolme neljäsosaa sanotusta on lievästi sanottuna haaste. Siksi itse valitsen aina mahdollisimman hiljaisia paikkoja kaikkeen sosiaaliseeraamiseen, jos saan valita illanvietto- tai brunssipaikan. Valitettavasti hiljaista ei ole juuri missään. Lähinnä aavistuksen hiljaisempaa kuin metallityöpajassa.

Liekö vain oma kieroutunut onnenaiheeni, mutta aidosti nautin siitä, että vieraskielisessä ympäristössä elämä on kuin videopelien level up. Kaikki samat asiat, jotka teki koti-Suomessa, pitää pystyä suorittamaan astetta vaikeammalla tasolla: eri kielellä. Kauppa-asiointi, vuokralaisasiat, työnteko, kaveruussuhteet, minun ja monen muun tapauksessa parisuhdekin. Vieraassa maassa ei pääse sieltä mistä aita on matalin, vaan on pakko jaksaa yrittää ja petrata.

Mahtavaa.

Joku joskus kysyi, ottaisinko baabelin kala -tyyppisen kääntäjän käyttöön, jos sellainen olisi tarjolla. Se on Linnunradan käsikirja liftareille - kirjasta tuttu olio, joka sujautetaan korvaan ja joka kääntää kaikki maailman kielet omalle kielellesi. Jaa-a, toisaalta olisi aika houkutteleva idea. Ei enää koskaan kielimuuria, kenenkään kanssa! Toisaalta, siinä menettäisi kaikki toisten kielten omat vivahteet ja sen riemun, kun tajuaa, että on oppinut riittävästi pärjätäkseen.

Eipähän onneksi tarvitse valita, kun moista baabelin kalaa ei ole kukaan vielä keksinyt.

Kuvitukseksi arkisia kuvia kotiympyröistä.

Yllä ja alla. Talvi-iltapäivä Perthissä. Kahvikuppia kahvilan terassilla odotellessa.

Yllä ja alla. Talvi-ilta Perthissä. Kuumaa kaakaota kahvilan pöydässä odotellessa (kyllä, käyn usein kahvilla kahviloissa).

Juna-aseman ylikulkusillalla matkalla kotiin töistä. Perjantai-iltaa.