Entä jos menee pieleen?

Bloggaan yleensä viikonloppuisin kivana luovana harrastuksena, mutta viime viikkoina on ollut puhti poissa ja ideat vähissä. Tajusin vasta eilen, mistä kiikastaa. Minulla on taipumusta ylisuorittamiseen - kuten niin monilla muillakin suomalaisilla - ja hoksasin, etten ole pitänyt yhtään vapaapäivää kuukausiin.

Tietenkin olen töistä vapaalla joka viikonloppu, mutta olen käyttänyt vapaapäivät opiskeluun (iisakinkirkkoväikkäri) ja/tai fiktion kirjoittamiseen eli romaaninpoikaseni ruokkimiseen. Luen paljon kaikenlaista, koko ajan, mutta sekään ei ole ollut rentoutuskeino, vaan oppimisen väline: mitä voin käyttää väikkäriin, mitä voin oppia romaanikirjailijana tästä? Herään joka aamu kuudelta ehtiäkseni kirjoittaa aamulla tunnin ennen töihinlähtöä, ja töiden jälkeen kirjoitan tunnin. Toisaalta olen ylpeä siitä, että edes jaksan yrittää, toisaalta nyt vasta tajuan, että eihel eihän näin voi jatkuvasti elää, tulee böön-aut. Onneksi on Suomeen lomalle lähtö heti juhannuksen jälkeisellä viikolla kiikarissa!

Sananen unelmien toteuttamisesta, josta on muotoutunut yksi blogiteemani. Monet blogin lukijat ovat ulkomailla jo asuvia suomalaisia, tai Australiaan tai muualle muutosta unelmoivia. Yleinen stressinaihe ulkomaille muutosta haaveilussa on, että entäs jos ei onnistu? Entäs jos ei löydä töitä, kotiudu, tunne kuuluvansa joukkoon, opi kieltä sujuvasti, pärjää, kestä koti-ikävää? Tähän yhden lauseen neuvo: sitten suunnitelmiin muutos ja uusi yritys jotain muuta.

Epäonnistumisen tai ajantuhlaamisen pelko on varmaan yleisin syy, miksei unelmia lähdetä tavoittelemaan. Entä jos menee pieleen, hukkaan aikaa, muut nauravat, petyn itseeni? Tähän sama neuvo toistona: perään joko uusi yritys tai suunnitelmien muutos. Yhtään mikään ei ole elämässä varmaa, ei edes se, että nykyinen elämä jatkuu sellaisena kuin se on. Joten miksi ei kokeilisi? Aikaa on aina siihen, minkä kokee tärkeäksi (vaikka alun ylisuoritusesimerkin ei ole tarkoitus ihannoida pohjaanpolttavaa elämäntapaa).

Olen vuosia haaveillut kirjoittavani kirjan/kirjoja ja lopulta tajusin, että koskaan ei tule sellaista rakoa, jossa minulla olisi loputtomasti aikaa ja energiaa vain siihen. Eli niitä täytyy kaivaa tässä ja nyt. Eniten kirjoittamisessa stressaa ajatus, että lopputulos ei kiinnosta ketään eli en löydä julkaisijaa, omakustanteista kirjaa ei osta kukaan, tai että en tienaa sillä rahaa ja siten "oikeuta" käyttämääni aikaa. Kunnes tajusin muistuttaa itseäni siitä, että raha kertoo aika vähän siitä, mikä on oikeasti arvokasta.

Olen aiemminkin todennut, että nykyisessä kasvua ihannoivassa talousmallissa tuottavimmat alat ovat tuhoisia, kuten ase-, ja fossiilienergiakauppa, puhumattakaan laittomista eli ihmis-, ja huumekauppa. Vähiten rahaa liikkuu siellä, mikä on tärkeintä, eli välittämisessä ja huolenpidossa, oli kohde ihminen, eläin tai maailma yleensä. Eli se täytyi karsia mittarina kokonaan onnistumisesta, paljonko tulisin tienaamaan kirjailijana. Olen myös oppinut, että 90% kirjailijoista ei tienaa kirjoillaan kuin taskurahoja, vaikka tyypillisesti yhteen kirjaan menee vähintään vuosi työaikaa. Kaikilla on jokin toinen ammatti, josta laskut maksetaan: J.K. Rowling ja R.R. Martin ovat poikkeuksia, eivät sääntöjä.

Miten tämä omakohtainen pohdiskelu liittyy maanmuuttoon tai muuhun unelmiin?

1) Rahan tai vaurastumisen käyttäminen onnistumisen mittarina tuottaa pelkkää stressiä. Tietenkin kaikki tarvitsemme tulonlähteen, mutta se, paljonko tienaa, kertoo todella vähän henkilön tarpeellisuudesta yhteiskunnalle tai henkilökohtaisen onnellisuuden tasosta. Jos aussivuosi menee hedelmäfarmeilla pakertaessa ilman, että yhtään kolikkoa kertyy säästöön, jäi siitä ainakin muistoja ja kokemuksia. Uusia töitä ehtii elämässään hakea keskimäärin 46 kertaa uusimpien tilastojen mukaan, joten ei se ulkomaille muutto itse asiassa aiheuta täysin uutta päänvaivaa työn saralla, kuten moni pelkää. (Huom, ei tarkoita että ihminen jää työttömäksi 46 kertaa, vaan että töissäkin ollessaan yrittää hakea uusia töitä).

2) Epäonnistumisen pelko on jokaisen omassa päässä. On minun itseni päätettävissä, paljonko annan muiden kommenttien vaikuttaa omiin päätöksiini. Jos jonkun mielestä on typerää, riskialtista tai haihattelua muuttaa ulkomaille tai noloa palata maitojunalla takaisin, miten se oikeasti liittyy minun elämääni? Ulkopuolista tuulenhuminaa.

3) Yhteen unelmaan ei kannata jäädä jumiin. On hyvä jaksaa yrittää, kunnes kohtuuvarmasti tietää, voiko ideassaan onnistua vai ei. Keskenjättäminen kaduttaa varmasti enemmän, kuin liian kauan hinkuttaminen. Mutta, cut your losses eli jätä kesken kun vielä voit, on hyvä ohje vähän kaikkeen: jos esim. ulkomailla ei homma onnistu eikä siellä viihdy, niin sitten joko kotimaahan tai kohti uutta. Kulissien ylläpito epäonnistumisen, kriitikin tai naureskelun pelossa on turhinta, mitä elämässään voi tehdä, ajattelen.

4) Jokainen kokemus on uusi muisto. Myös negatiiviset kokemukset ovat tarpeellisia, koska ilman niitä ei opi itsestään ja muista yhtä paljon, eikä myöskään osaa arvostaa kaikkea hyvää, mitä itsellä on. Jos esim. oma kirjani ei koskaan "lennä", jääpähän sen kirjoittamisesta muisto, että hittovie minä jaksoin vääntää kokonaisen 300-sivuisen tarinan, juonineen henkilöineen, joten jaksan ja osaan kyllä muutakin.

Uuteen paikkaan muutto ei ole koskaan helppoa, oli kyse kaupungin- tai maanvaihdosta. Mutta miltä tuntuisivat onnistumiset, jos ei koskaan epäonnistu? Niistähän kulahtaisi maku aika äkkiä, jos kaikki hoituisi aina rytmikkään tyylikkäästi ilman vastoinkäymisen häivää. Meistä kaikista tulisi pikku-Trumppeja, kitiseviä aikuislapsia, joiden mielestä kaikki mulle heti nyt ja muille ei mitään :D

Hyödyllinen kaavio summaa prosessin. Joko jää jumiin epäonnistumisen pelon muurin taakse, kapsahtaa häpeän kuoppaan, tai punnertaa sisulla kohti onnistumista, mikä se kullekin on.