Oudot kaipuunkohteet Suomesta

Sain lainaan kiinnostavan kirjan Lost in Suomi, kirjoittanut Tim Walker, suositun blogin Taught by Finland pitäjä. Hän bloggaa huomioistaan ja oivalluksistaan amerikkalaisopettajana suomalaiskoulussa. Kirja on nopealukuinen, koska se koostuu kappaleen mittaisista irrallisista tarinoista. Osa oivalluksista on osuvia ja yllättäviä, osa luokkaa ”kaikki ulkkarit sanoo samaa”, eli mikään maailmaa mullistava lukuelämys ei ole kyseessä, mutta viihdyttävä yhtä kaikki.

Mitä itselle jäi kirjasta mieleen ulkomaalaisen hupaisina huomioina:

Suomessa on ihmeellisia tellinkejä kuten tuuletusparveke, mattojentamppausteline ja mattolaiturit. Vuodevaatteet ja matot tuuletetaan säännöllisesti. Amerikkalaismies ällisteli näitä kaikkia, ollen sitä mieltä, että täkkejä, päiväpeittoa ym. ei tarvitse sen kummemmin pudistella tai mattoja pestä itse. Enintään kaikki viedään pesulaan. Tai näin mies siis ajatteli ennen suomalaisvaimon tapaamista.

Australiaan muuttaneen näkökulmasta mattoteline ja matonpesulaituri ovat eksoottisia, kumpiakaan ei täällä näe, kuten ei myöskään mattopiiskaa. Johtunee eniten siitä, että niin monilla on kokolattiamatot, jotka pestään yleensä vain silloin, kun muutetaan, muuten imurointi hoitaa homman (jos hoitaa). 

Voisin myös kuvitella, että yritys pestä mitään Perthin halki virtaavassa joessa aiheuttaisi hälyä, koska toisten mielestä jokivesi on liian likaista pesuun ja toisten mielestä joki likaantuu pesusta. Merivedellä peseminen tuskin innostaisi täkäläisiä yhtään enempää – ei myöskään itseäni. Meillä ei tosin ole irrallisia mattoja juuri siksi, että kokolattiamatto on aussimalliin joka huoneessa (halusimme sen tai emme).

Itse pesen parisängyn täkin pesukoneessa aina kesäsäilöön laitettaessa  ja joskus tuuletan sitä parvekkeella. Mutta nyt kun mietin, en ole nähnyt kenenkään muun tekevän samaa, ja mitään tamppausparvekkeita ei täällä ole. Unkarissa asuessani jouduin ongelmiin vuodevaatteiden ravistelun takia, koska ajattelemattomana pudistelin pölyt alakerran naapurin kukkien päälle. Sisäpihalla olisi ollut teline, minne tampattavat pitää viedä. Vuokraemäntä asiakseen soitti kertoakseen, että törkeästä käytöksestäni on valitettu katkerasti.

Toinen hauska huomio oli suomalaisten niukka tervehtimiskulttuuri. Kirja ei edes käsittele ”tuleeko naapuria tervehtiä” problematiikkaa, joka vaikuttaa olevan monelle suomalaiselle hankalaa ainakin kerrostalossa. Myöskään ”hei vai ei bussikuskille” ei ole kirjassa mukana. Sen sijaan työpaikalla tervehtiminen on ansainnut kokonaisen kappaleen.

Suomalaiset eivät kuulemma morjesta kollegaa kuin kerran päivässä, eli jos hänelle on sanottu huomenta, ei tälle sanota enää toista kertaa moi ohi kävellessä tai muuten tavatessa. Jenkin oli vaikea tottua ajatukseen, että ohi voi vain kävellä, aina ei edes katsota silmiin, hymyillä ja nyökätä. 

En itse enää muista, miten työetiketti Suomessa hoituu, eli moikataanko siellä vai eikö päivän mittaan? Kai nyt hymyillään edes, tai sanotaan joku sutkaus? Vai onko se vain savolaisten tapa – asuin viimeisimmäksi Kuopiossa ennen Suomesta muuttoani. Täällä Australiassa vedellään amerikanmallilla eli joka kerta käytävillä vastaantullessa vähintään nyökkäys tai hymy, jos ei verbaalista kommunikointia.

Suomi on nyt ollut enemmän mielessä kuin tavallisesti, koska Suomeen suuntautuva jokavuotinen kesäloma (vai talviloma, lähdenhän sinne aussitalvesta) alkaa ensi viikolla. 

Mattolaiturin sijaan olen ikävöinyt seuraavia suomiasioita:

Luonnonmateriaaleista askartelu

Tätä ei ehkä joka iikka tee, mutta aika moni kuitenkin. Itselläni oli tapana kerätä etenkin syksyisin kaikenlaisia kauniita luonnonantimia, kuten pihlajanoksia, ja tehdä niistä oviseppele tai laittaa siltään maljakkoon. Risuja ja oksia voi Suomessa jokamiehenoikeudella kantaa sylintäydeltä kotiin väkertelytarpeiksi, samoin käpyjä ja joskus myös havuja joulukranssia varten. Olen aina ollut luova ja luontoihminen, ja välillä ihan fyysisesti sormet kouristelevat halusta väkerrellä jotain. Täällä kasvit ovat aivan erilaisia, eikä jokamiehenoikeutta ole. 

Aina avulias, kaikeen valmis E kuunteli pulmaani yhden illan ja tuli seuraavana päivänä kotiin töistä mukanaan kassillinen eukalyptuksenoksia – arboristin eli puuntrimmaajan työetuja. Eukalyptuksissa on kauniita kukkakantoja tai ”pähkinöitä”, honky nuts, joita ajattelin käyttää kranssien tekoon kuin käpyjä. Tajusin tosin kassin vastaanottaessani, että honky nutsit painavat rutkasti enemmän kuin kävyt, enkä ole varma, jaksaako jokin paperikranssi niitä kannatella. Nähtäväksi jää.

Metsämarjojen poiminta ja sienestys

Suomalaiskodin tavallinen varuste on hyllyllinen pakasterasioita marjojen pakastukseen. Itsekin pesen ja säilytän esim. isoja jugurttipönttöjä, vaikkei niitä täällä tarvitse marjoille – joita ei voi mistään käydä poimimassa. Ei vain pääse tavasta eroon, voi tarvita johonkin. Pakastemarjat ostetaan kaupasta ja kauppaan ne tulevat Chilestä tai Kiinasta. 

En olisi Suomessa asuessani koskaan ostanut Kiinan-mansikoita tai Chilen-mustikoita, mutta niin asenne muuttuu kun pakko on. Ihan ok ovat olleet, maku tietenkin miedompi kuin Suomen antimissa. Sieniä myydään kaupassa, pääasiassa herkkusieniä ja muita mietoja sieniä, joiden suomenkielistä nimeä en tiedä, ja jotka kasvavat sienifarmeilla. Kuivattu kanttarellikastikejauhe on muuten Perthin Suomi-Kirkon kaupan halutuimpia tuotteita, joka loppuu aina juhlissa kesken. 

Marjastus, tuo kaikkien erätaitojen äiti ja peruselämän isoäiti Suomessa. Kuva (c) Maaseudun Tulevaisuus.

Ah ollapa luonnonmateriaaleja, joista askarrella kransseja! En ollut ennen Suomesta muuttoa tajunnut, miten spesifejä toiveita ja kaipuita voi mieleen syntyä. Kuva (c) Kotiliesi.