Rennolla otteella

Tänään oli ensimmäinen kerta tälle vuodelle, kun päälle sai/joutui pukemaan ihan kaulahuivin ja goretex-takin. Aamut ja illat ovat olleet viileitä jo koko maaliskuun mitan, mutta eilisen ja tämän aamun tuulinen suomisyksysade sai uskomaan, että pelkkä paksumpi paita ei riitä enää ulkoiluasuksi. Sään muutos tapahtui yllättävä äkkiä, sillä koko helmikuu ja maaliskuun ensimmäinen viikko kylvettiin helteissä, ja sen jälkeen lämpötila tipahtikin aamuiksi jonnekin kymmenen ja viidentoista asteen välimaastoon – päiviksi toki nousee edelleen mukavasti yli kahteenkymppiin. Töissä ihmiset rupattelevat iloisesti siitä, miten kivaa vaihtelua on, kun saa käyttää takkia. Itse olisin pärjännyt ilmankin tätä vaihtelua, mutta onhan tämä myös hyvää akklimatisoitumista kahden viikon päästä starttaavaa Suomen-reissua ajatellen. Enpähän tupsahda suoraan helteistä lumen keskelle.

Sateisten kelien myötä huomaa, miten elämä täällä tuntuu välillä suorastaan loputtomalta mökkeilyltä tai peräti telttailulta. Talot ovat lähinnä tuulen- ja sateensuojia, lämmittäjiksi niistä ei ole. Kun aamu on kylmä ja kostea ulkona, on se sitä myös sisällä. Lämpimän peiton alta joutuu ponnistelemaan ylös ja suihkuun ei huvita mennä ollenkaan, koska myös kylppäri on luonnollisesti kuin kivikellari, kostea ja kylmä. Tänä aamuna herätessä alkoi päässä loilottaa ihan pyytämättä (Mombasan tahtiin) ”kylmänkostean, minä tunsin Australian, ja meren taivaan sateisen”.  Näistäkin kylmänhyhmäisistä tunnelmista huolimatta ihmettelen edelleen, miten rentoa sakkia aussit ja/tai wessit ovat. Täällä elämää ei oteta turhan vakavasti, eikä mitättömistä asioista viitsi tehdä numeroa. Esimerkkejä:

Nykyasuinpaikastani kestää bussilla keskustaan töihin tulo noin parikymmentä minuuttia ja jos lataan kaksikymppisen bussikortilleni, se kestää 6 päivää. Lataan bussikortin mieluiten rautatieasemalla, koska siellä latausmasiina hyväksyy pankkikortin. Bussissa ladatessa joutuu aina maksamaan käteisellä. Olen kuitenkin nyt parin erehdyskerran jälkeen oppinut pitämään kaksikymppistä lompakossa, jotta ”yllättäen” (huomaamattani) tyhjennyt bussikortti saa täyttöä, kun aamukiireessä tajuan, että unohtui se lataus TAAS. Kuinka ollakaan, bussikuskit eivät ole turhan niuhoja tämän latailun suhteen.

On jo pari kertaa käynyt niin, että täpätessäni bussikorttia masiina hälyttää, että rahat ovat paria penniä lukuunottamatta loppu. Sen sijaan, että olisin joutunut maksamaan kertalipun, kuski on vain nyökännyt matkustamoa kohti kehottaen, että ”take a seat, Ma´am”. Istumaan istumaan, maksat sitten toiste. Toiset pari kertaa on puolestaan käynyt niin, että kuskin kortinlatauslaite ei ole toiminut enkä ole saanut rahaa kortille yrityksestä huolimatta. Tällöinkin vastaus on ollut sama, menehän kyytiin, sen sijaan että kuski olisi rahastanut kertalipun. Automaatio tämä kohtelu ei kuitenkaan ole ja on täysin kuskista riippuvaista, pitääkö maksaa vai eikö, joten ei kannata tarkoituksella yrittää pummata kyytejä.

Kun visiteerasimme E:n kanssa Caversham Wildlife Parkissa (tarkkaavainen lukija huomaa, että tämä oli jo kolmas käyntini kyseisessä eläinpuistossa puolentoista vuoden sisään), unohtui ottaa bussista mukaan public holiday – eli pyhäpäiväaikataulu. Koska Whiteman Parkiin, luonnonsuojelualueelle jossa Caversham sijaitsee, kulkee busseja Perthistä muutenkin harvoin, ei kannata luottaa tuuriin. Illan viimeinen bussi takaisin saattaa lähteä jo iltapäivästä ja ainoa muu kyytivaihtoehto autottomalle olisi taksi ja ainakin satasen verran rahaa siihen. Bussipysäkiltä on reilun parin kilometrin kävely itse eläinpuistoon.

Pyysimme eläinpuiston lippuja ostaessamme bussiaikataulua lipunmyyjältä. ”Ei meillä täällä ole, eipä ole tullut koskaan mieleen! Eikä meillä ole nettiäkään. Kappas juu, tosiaankin, voisi olla hyvä idea pitää bussiaikatauluja täällä. Mutta älkää surko, kyllä sitä aina joku kyyti järjestyy ihan varmasti, älkää antako moisen huolen pilata päiväänne täällä!” Iloinen myyjätäti vakuutteli ja huiskutti meidät eteenpäin jonoa tukkimasta. Ja todellakin. Kun iltapäivästä lähdimme paarustamaan pitkin pölyistä hiekkatietä kohti bussipysäkkiä ja kännykän netillä löytynyttä viimeistä bussivuoroa, kohdallemme pysähtyi citymaasturi ja sisältä vilkutti vanhempi pariskunta. ”Oletteko kyytiä vailla?”. He olivat menossa Perthistä poispäin, mutta mielellään tiputtivat meidät bussipysäkille sitä ennen. Ennenkuulumatonta,ainakin suomalaiselle.

Ostan yleensä lounastarpeet työpaikan lähiruokakaupasta. Kätevä ja helppo ratkaisu itselleni on ostaa tuore sämpylä (nimeltään ciabatta roll eli sellainen kovakuorinen rapsakka patonginoloinen leipä) ja täyttää se vaikkapa tonnikalalla tai kinkulla työpaikalla. Kylkeen vielä vihanneksia tai hedelmiä, ja johan lähtee nälkä. Ciabatta rollit ovat olleet tarjouksessa nyt noin viikon, normaalin yhden dollarin hinnan sijasta 70 senttiä. Satuin huomaamaan itsepalvelukassalla, että kone veloitti sämpylästä tarjouksesta huolimatta dollarin. Pyysin myyjää tarkistamaan asian, johon hän totesi, että tarjous on voimassa Everyday Rewards Cardilla eli täkäläisellä S-etukortilla.

Ennen kuin ehdin sanoa, että minulla ei ole kyseistä korttia joten maksan kiltisti normaalihinnan, myyjä näpytteli Rewards-koodin koneelle ja tarjous lätkähti kuittiin. Vaikka kyseessä on vain 30 senttiä rahaa, on tämä hyvä esimerkki siitä, miten täällä ei nipoteta korttien tai jäsenyyksien perään. Useammankin kerran on sattunut, että myyjät etsivät asiakkaalle edullisimman mahdollisen vaihtoehdon ja mm. käyttävät jonkinsorttista kaupan yleistä alennuskorttia tai kuponkia, jotta kaikki mahdolliset tarjoukset saa (jos pyytää). En osaa sanoa, onko tämä jonkinlainen kauppiaan ohjeistama yleinen asiakastyytyväisyystakuu-politiikka. Mutta taatusti samaan kauppaan palaa uudelleen!