Tänään oli
ensimmäinen kerta tälle vuodelle, kun päälle sai/joutui pukemaan ihan
kaulahuivin ja goretex-takin. Aamut ja illat ovat olleet viileitä jo koko
maaliskuun mitan, mutta eilisen ja tämän aamun tuulinen suomisyksysade sai
uskomaan, että pelkkä paksumpi paita ei riitä enää ulkoiluasuksi. Sään muutos
tapahtui yllättävä äkkiä, sillä koko helmikuu ja maaliskuun ensimmäinen viikko
kylvettiin helteissä, ja sen jälkeen lämpötila tipahtikin aamuiksi jonnekin kymmenen
ja viidentoista asteen välimaastoon – päiviksi toki nousee edelleen mukavasti
yli kahteenkymppiin. Töissä ihmiset rupattelevat iloisesti siitä, miten kivaa
vaihtelua on, kun saa käyttää takkia. Itse olisin pärjännyt ilmankin tätä
vaihtelua, mutta onhan tämä myös hyvää akklimatisoitumista kahden viikon päästä
starttaavaa Suomen-reissua ajatellen. Enpähän tupsahda suoraan helteistä lumen
keskelle.
Sateisten kelien
myötä huomaa, miten elämä täällä tuntuu välillä suorastaan loputtomalta
mökkeilyltä tai peräti telttailulta. Talot ovat lähinnä tuulen- ja
sateensuojia, lämmittäjiksi niistä ei ole. Kun aamu on kylmä ja kostea ulkona,
on se sitä myös sisällä. Lämpimän peiton alta joutuu ponnistelemaan ylös ja
suihkuun ei huvita mennä ollenkaan, koska myös kylppäri on luonnollisesti kuin
kivikellari, kostea ja kylmä. Tänä aamuna herätessä alkoi päässä loilottaa ihan
pyytämättä (Mombasan tahtiin) ”kylmänkostean, minä tunsin Australian, ja meren
taivaan sateisen”. Näistäkin kylmänhyhmäisistä
tunnelmista huolimatta ihmettelen edelleen, miten rentoa sakkia aussit ja/tai
wessit ovat. Täällä elämää ei oteta turhan vakavasti, eikä mitättömistä
asioista viitsi tehdä numeroa. Esimerkkejä:
Nykyasuinpaikastani
kestää bussilla keskustaan töihin tulo noin parikymmentä minuuttia ja jos
lataan kaksikymppisen bussikortilleni, se kestää 6 päivää. Lataan bussikortin
mieluiten rautatieasemalla, koska siellä latausmasiina hyväksyy pankkikortin.
Bussissa ladatessa joutuu aina maksamaan käteisellä. Olen kuitenkin nyt parin
erehdyskerran jälkeen oppinut pitämään kaksikymppistä lompakossa, jotta ”yllättäen”
(huomaamattani) tyhjennyt bussikortti saa täyttöä, kun aamukiireessä tajuan,
että unohtui se lataus TAAS. Kuinka ollakaan, bussikuskit eivät ole turhan niuhoja
tämän latailun suhteen.
On jo pari kertaa
käynyt niin, että täpätessäni bussikorttia masiina hälyttää, että rahat ovat paria
penniä lukuunottamatta loppu. Sen sijaan, että olisin joutunut maksamaan
kertalipun, kuski on vain nyökännyt matkustamoa kohti kehottaen, että ”take a
seat, Ma´am”. Istumaan istumaan, maksat sitten toiste. Toiset pari kertaa on
puolestaan käynyt niin, että kuskin kortinlatauslaite ei ole toiminut enkä ole
saanut rahaa kortille yrityksestä huolimatta. Tällöinkin vastaus on ollut sama,
menehän kyytiin, sen sijaan että kuski olisi rahastanut kertalipun. Automaatio
tämä kohtelu ei kuitenkaan ole ja on täysin kuskista riippuvaista, pitääkö
maksaa vai eikö, joten ei kannata tarkoituksella yrittää pummata kyytejä.
Kun visiteerasimme E:n kanssa Caversham
Wildlife Parkissa (tarkkaavainen lukija huomaa, että tämä oli jo kolmas
käyntini kyseisessä eläinpuistossa puolentoista vuoden sisään), unohtui ottaa
bussista mukaan public holiday – eli pyhäpäiväaikataulu. Koska Whiteman Parkiin,
luonnonsuojelualueelle jossa Caversham sijaitsee, kulkee busseja Perthistä
muutenkin harvoin, ei kannata luottaa tuuriin. Illan viimeinen bussi takaisin saattaa
lähteä jo iltapäivästä ja ainoa muu kyytivaihtoehto autottomalle olisi taksi ja
ainakin satasen verran rahaa siihen. Bussipysäkiltä on reilun parin kilometrin
kävely itse eläinpuistoon.
Pyysimme eläinpuiston lippuja ostaessamme
bussiaikataulua lipunmyyjältä. ”Ei meillä täällä ole, eipä ole tullut koskaan
mieleen! Eikä meillä ole nettiäkään. Kappas juu, tosiaankin, voisi olla hyvä
idea pitää bussiaikatauluja täällä. Mutta älkää surko, kyllä sitä aina joku
kyyti järjestyy ihan varmasti, älkää antako moisen huolen pilata päiväänne
täällä!” Iloinen myyjätäti vakuutteli ja huiskutti meidät eteenpäin jonoa
tukkimasta. Ja todellakin. Kun iltapäivästä lähdimme paarustamaan pitkin
pölyistä hiekkatietä kohti bussipysäkkiä ja kännykän netillä löytynyttä
viimeistä bussivuoroa, kohdallemme pysähtyi citymaasturi ja sisältä vilkutti
vanhempi pariskunta. ”Oletteko kyytiä vailla?”. He olivat menossa Perthistä
poispäin, mutta mielellään tiputtivat meidät bussipysäkille sitä ennen.
Ennenkuulumatonta,ainakin suomalaiselle.
Ostan yleensä
lounastarpeet työpaikan lähiruokakaupasta. Kätevä ja helppo ratkaisu itselleni
on ostaa tuore sämpylä (nimeltään ciabatta roll eli sellainen kovakuorinen
rapsakka patonginoloinen leipä) ja täyttää se vaikkapa tonnikalalla tai kinkulla
työpaikalla. Kylkeen vielä vihanneksia tai hedelmiä, ja johan lähtee nälkä.
Ciabatta rollit ovat olleet tarjouksessa nyt noin viikon, normaalin yhden
dollarin hinnan sijasta 70 senttiä. Satuin
huomaamaan itsepalvelukassalla, että kone veloitti sämpylästä tarjouksesta huolimatta
dollarin. Pyysin myyjää tarkistamaan asian, johon hän totesi, että tarjous on
voimassa Everyday Rewards Cardilla eli täkäläisellä S-etukortilla.
Ennen kuin
ehdin sanoa, että minulla ei ole kyseistä korttia joten maksan kiltisti
normaalihinnan, myyjä näpytteli Rewards-koodin koneelle ja tarjous lätkähti
kuittiin. Vaikka kyseessä on vain 30 senttiä rahaa, on tämä hyvä esimerkki
siitä, miten täällä ei nipoteta korttien tai jäsenyyksien perään. Useammankin
kerran on sattunut, että myyjät etsivät asiakkaalle edullisimman mahdollisen
vaihtoehdon ja mm. käyttävät jonkinsorttista kaupan yleistä alennuskorttia tai
kuponkia, jotta kaikki mahdolliset tarjoukset saa (jos pyytää). En osaa sanoa,
onko tämä jonkinlainen kauppiaan ohjeistama yleinen
asiakastyytyväisyystakuu-politiikka. Mutta taatusti samaan kauppaan palaa
uudelleen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!